Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat

Nykyisin Enonkosken kuntaan kuuluva Ihamaniemen kylä kuului ennen Enonkosken perustamista Heinäveteen ja ennen Heinäveden perustamista Rantasalmen pitäjään. Rantasalmen ensimmäisen pitäjänkartan teki jo 1640-luvulla Anders Streng, joka merkitsi karttaansa Ihamaniemen vain pallona Sompasaaren ja Hyväsalon viereen ilman maastonmuotoja. Kerron Strengin kartoitustyöstä tarkemmin täällä.

Rantasalmi kartoitettiin ensimmäisen kerran tarkemmin vuosina 1745–1752, ja tuolloin laadittua useamman metrin levyistä karttaa säilytetään Tukholmassa Ruotsin valtionarkistossa. Kävin kerran Tukholmassa käydessäni ottamassa siitä muutamia lähikuvia. Karttaan on merkitty kaksi ihamaniemeläistä taloa. Läntisempi niistä on yllä näkyvä Ihamaniemen rustholli, joka tunnetaan nykyisin nimellä Asikkala, itäisempi on puolestaan Suurmäen sotilasvirkatalo eli Puustelli.

Ihamaniemen rustholli eli vanha Ihamaniemi n:o 1 oli olemassa jo 1600-luvulla, ja sen haltijana oli vuoden 1664 maantarkastuksessa Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen kuoleman seurauksena talo kirjattiin autioluetteloon vuonna 1680, mikä tarkoitti kuitenkin vain veronmaksukyvyttömyyttä, sillä Koikkalaisen leski Malin Matintytär Natutar asui vielä tilalla. Rantasalmen Asikkalan kylässä asunut rusthollari Mikko Mikonpoika Asikainen sai sitten tämän kruununtilan tilan haltuunsa Leislahdessa 4.5.1681 allekirjoitetulla ja kuninkaallisen komission nimissä tehdyllä päätöksellä.

Natutar koetti kuitenkin vedota sukulunastusoikeuteensa, eikä olisi päästänyt Asikaista viljelemään tilaa. Asiaa käsiteltiin Rantasalmen seuraavissa kesäkäräjissä, jolloin todettiin, että tila kuului jo Asikaiselle eikä Natuttarella ollut mahdollisuuksia jatkossakaan vastata tilan velvoitteista, mutta oikeudessa sovittiin kuitenkin kolmen vuoden määräajasta, jona aikana Malin saisi vielä osittain käyttää tilan peltoja ja kaskimaita.

Tämän päätöksen jälkeen Asikaisten vanha rantasalmelainen perintötila Asikkala 12 ja tämä uusi omistus Ihamaniemi 1 luettiin käytännössä yhdeksi tilaksi, ja tästä kokonaisuudesta muodostettiin 1800-luvun isojaossa jakokunta Ihamaniemi n:o 10.

Asikaiset asuivat kuitenkin itse Rantasalmella aina 1760-luvulle asti, ja tätä Ihamaniemen tilaa viljelivät lampuodit, mm. 1750-luvulla Perttu Lyytikäinen perheineen. Siksi tila on kuvattu kartassa vain Asikkalan kylän omistuksina, Asikala By ägor. Varsinainen talo oli nykyisen Asikkalan kohdalla, ja osapuilleen nykyisellä Savonlahden paikalla oli torppa. Karttaan on merkitty myös tilan pihapiirin kautta kulkenut vintter väg till Randas. eli talvitie Rantasalmelle, joka kulki Törisevänlammen yli edelleen Joutenvedelle.

Osa Asikaisten sukua muutti asumaan Ihamaniemeen 1760-luvulla, ja he toivat sitten perinteisen talonnimensä Asikkala tullessaan. Tilaa on kutsuttu myös Hovinpaikaksi.



Ihamaniemen perinnepiirin vuonna 1990 julkaisema mielenkiintoinen kyläkirja Ihamaniemi – isiemme maata kertoo sivullaan 82, että vanhasta rantasalmelaistalosta Parkunmäki 1 muodostettiin ratsuväkirykmentin Ala-Savon komppanian kornetin virkatalo eli sotilaspuustelli 1780-luvulla. Tilalla on kuitenkin ollut jokin sotilasvirkatalon asema jo ennen tätä, sillä se on kuvattu jo tässä 1750-luvun kartassa nimellä Soldat Hemman. Varsinaisen tilan pohjoispuolella oli kaksi torppaa.

Suurmäen sotilasvirkatalon arkistoja on tallessa Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä.

Karttaan merkityn nimen Kosunen merkitystä en ole tutkinut. Tilalla Parkumäki 1 asui kyllä ainakin vuoden 1751 henkikirjoituksessa Kososten sukua, mutta he saattoivat asua myös Rantasalmen Parkumäessä. Pohjoissavolaiset Kosuset ja sääminkiläis-kerimäkeläiset Kososet ovat kyllä periaatteessa kaksi eri sukua, mutta Jens Nilsson on havainnut, että sääminkiläisen Kososen nimi saattoi Leppävirralle muuton jälkeen hyvinkin muuttua Kosuseksi.

Aivan Puustellin viereen on merkitty Ruotsin ja Venäjän välinen valtionraja. Tämä Turun rauhan raja kulki seudulla vuosina 1743–1809, mutta sen tarkka sijainti ei ollut aivan selvä. Kartanpiirtäjät eivät myöskään jaksaneet kartoittaa näitä seutuja niin tarkasti kuin Rantasalmen tiiviimmin asutettuja rintamaita, sillä Ihamaniemi on kartassa huomattavasti todellista laihempi ja suorempi, eikä sisäjärviä ole kartoitettu ollenkaan:



Karttaan on kuitenkin merkitty tietoja seudun maaperästä, sillä Ihamaniemen päällä kulkee pitkä teksti, jossa lukee Ihama Salo: kivistä maata, jossa kasvaa mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää.

Rantasalmesta ja Heinävedestä laadittiin myöhemmin 1700-luvun lopulla perusteellisempi kartta, johon merkittiin näkyviin etenkin Heinäveden osalta myös maanomistusten rajoja. Tätä karttaa ei ole päivätty, mutta se on kuitenkin laadittu ennen isojakoa ja Haminan rauhaa. Kansallisarkisto on julkaissut tämän kartan netissä, ja se kulkee nimellä Geographisk Charta öfwer Randasalmi Sokn samt Heynäwesi Capell i Nedre Safwolaf Härad och Cuopio Län.

Ihamaniemeen on tässä kartassa merkitty edelleen samat kaksi tilaa, Ihamaniemi ja Suurmäki, mutta torppia on rakennettu lisää.



Kartasta erottuu nyt hyvin Asikaisten omistama Ihamaniemen rusthollin alue, jonka sisälle on piirretty Hankajärvi, Kyyjärvi ja Matolampi. Kartan tarkkuus on siis parantunut, joskin Hankajärven ylempi lahti on vielä liian lyhyt.

Valtakunnanrajan sijainti näyttää tässä kartassa hiukan erilaiselta kuin vanhemmassa kartassa, mutta rajan sijainti oli monimutkainen kysymys myös siksi, että lähes kaikki nykyisten Heinäveden, Enonkosken ja Savonrannan alueet muodostuivat aikanaan rantasalmelaisten, sääminkiläisten ja kerimäkeläisten tilojen takamaista. Turun rauhan raja sattui monessakin tapauksessa kulkemaan maatilan ja sen omien kaukopalstojen välistä. Siksi Kuoppasaloon on tässä kartassa kirjoitettu Ryska Ägor eli venäläisten omistuksia, mikä ei siis tarkoittanut sitä, että sen omistajat olisivat olleet etnisiä venäläisiä, vaan sitä, että niiden suomalaiset omistajat olivat tulleet vuoden 1743 rauhassa Venäjän alamaisiksi. Asia käy ilmi myös Suurmäen pohjoispuolelle kuvatusta maaomistuksesta, jonka teksti kuuluu suomeksi Säämingin pitäjän venäläiseen osaan kuuluvan Haukiniemen tilan omistuksia. Sekä Sääminki että Rantasalmi olivat siis osittain Ruotsissa ja osittain Venäjällä.

Ihamaniemi – isiemme maata -kirjassa kuvataankin (s. 59), miten esimerkiksi Haukiniemen Loikkaset muuttivat näille vanhoille erämailleen asumaan vuonna 1818, jolloin valtionrajasta ei ollut enää vaivaa, kun koko Suomi oli liitetty Venäjän keisarikuntaan.

1800-luvun alkupuolella toimitetussa isojaossa Ihamaniemen maat erotettiin rantasalmelaisista ja sääminkiläisistä kantatiloistaan ja muodostettiin itsenäisiksi tiloiksi. Jo ennen isojakoa ja isojaon yhteydessä kylään muodostui useita uusia talonpaikkoja. Asikaisten ja Koikkalaisten suvun leviämistä mm. Hankamäelle, Salonahoon, Härkkiin, Kyymäelle, Savonlahteen ja Pöllästen Asikkalaan olen kuvannut vuonna 2003 julkaistussa kirjassani Ihamaniemen Asikaiset. Sukua ollaan lisäämässä myös nettisukupuu Geniin.

Isojaossa itsenäistyivät myös niemen kärjessä olevat maat, jotka tässä kartassa on kuvattu rantasalmelaisten Ahvensalmi 7:n ja Ahvensalmi 12:n takamaina. Näille maille muutti 1800-luvulla Ahvensalmi 7:stä Pesosten sukua, joka perusti maille Pekkolan, Hepomäen ja Törisevän uudistilat. Osa näistäkin maista päätyi myöhemmin jakokuntaan Ihamaniemi 10, samalla kun Pesosten maata jatkettiin etelämmäksi, mikä johtui isojaon alkuvaiheessa toimitetusta tilusten järjestelyistä.

Gabriel Bagge (1826–1884), "Voisalamin Pakki"

"Hänellä oli kaksi leukaa, ehkä kolme niskaa, punaposkinen vanhus."

Rusthollari ja suurmaanomistaja Gabriel Bagge syntyi 9.4.1826 Rantasalmella Tuusmäen kylän Paunolan tilalla (Tuusmäki 2) Karl Gustaf Baggen ja tämän vaimon Maria Kuosmasen poikana. Paunola oli ollut perheen hallussa vuodesta 1790, jolloin Karl Gustafin isä Anders Bagge oli saanut sen vaihtokaupassa veljeltään Petter Baggelta ja tämän vaimolta Maria Paunottarelta, jonka kotitila se ilmeisesti alun perin oli.

Karl Gustafin ja Marian perheeseen syntyi kolme aikuiseksi selvinnyttä poikaa, Anders Johan (1811–1881), Karl Gustaf (1822–1856) ja Gabriel (1826–1884). Kaikki näyttävät olleen innokkaita maakauppojen tekijöitä. Perhe muutti 1840-luvun alussa asumaan Kolkontaipaleelle ja jätti Paunolan isä-Karlin veljelle Martille.

Toukokuussa 1847 pojat Anders ja Karl Bagge ostivat 2000 hopearuplalla kolmanneksen Tuusmäki 2:sta, siis samasta rekisterinumerosta, jolla he itsekin olivat asuneet. Anders Bagge luopui tästä omistuksesta kuitenkin jo ennen lainhuutoja, ja allekirjoitti kolme päivää ennen käräjiä – aprillipäivänä 1848 – paperin, jonka mukaan hänen veljensä Karl saisi yksin hakea lainhuudot mainitulle Tuusmäki 2:n kolmannekselle.

Tämän jälkeen veljekset Karl ja Gabriel tekivät yhdessä elämänsä suurimman maakaupan. He allekirjoittivat 2.6.1849 kauppakirjan, jolla he ostivat Rantasalmen Voinsalmen kylästä maanomistaja Johan Samuel Kyanderilta 7142 hopearuplan ja 85 5/7 kopeekan hinnalla yhdellä kaupalla tilat n:o 2 (Rantala), 3 (Heikkilä) ja 4 (Hirvilahti) sekä puolet tilasta 5 (Ånäs). Kauppasumma vastaa nykyrahassa noin 162 400 euroa.

Veljekset muuttivat perheineen Voinsalmelle yhdessä, ja heidän vanha isänsä Karl Gustaf muutti heidän mukanaan. He asuivat käytännössä Heikkilässä, joka on nykyisin purettu, ja jonka tarkka sijainti ei ole selvillä. Se on kuitenkin todennäköisesti ollut Ristolan ja Rantalan välissä.

Vaikka veljekset ostivat nämä Voinsalmen tilat yhdessä, he allekirjoittivat samalla paperin, jolla he antoivat isänsä Karl Gustafin pitää tiluksilla isännyyttä kuolemaansa saakka. Isällä oli siis maihin hallintaoikeus, mutta ei omistusoikeutta.

Nuorempi Karl Gustaf kuoli äkilliseen kuumeeseen vuonna 1856, ja hänen vain 22-vuotias leskensä Albertiina Eronen kuoli hänkin lavantautiin vain muutamaa viikkoa myöhemmin. He eivät olleet ehtineet saada lapsia, joten Karlin osuus Voinsalmen maista siirtyi perintönä hänen isälleen.

Gabriel Bagge vakuutti veljensä jälkeen vuonna 1856 laaditun kalukirjan eli perukirjan allekirjoituksessa, ettei hän ole "mittään peittännä eli pois jättännä", ja allekirjoitti asiakirjan suomenkielisillä nimikirjaimillaan K.P. [1]

Isä teki kuitenkin testamentin, jolla hän jätti tyttärilleen tietyt summat rahaa ja testamenttasi kaiken muun omaisuutensa pojalleen Gabrielille. Näin myös Karl Gustaf -veljen osuus Voinsalmesta päätyi isän kuoleman jälkeen Gabrielille, joka omisti Voinsalmen tilat nyt yksin.

Edellä mainittujen tilojen lisäksi Gabriel ja Carl Gustaf olivat ostaneet myös Repomäki 1:n. Sittemmin Gabriel hankki näiden maiden lisäksi vielä Repomäki 2:n ja Ristolan tilan, joka oli osa Immolan tilaa eli Voinsalmi 6:tta.

Gabrielin omistamalla maa-alueella asui henkikirjojen mukaan suuri määrä lampuoteja, torppareita ja loisia perheineen. Muistitietojen mukaan hän perusti Voinsalmelle myös meijerin. Gabrielin nimi oli myös usein lehdissä erilaisten raha-asioiden tiimoilta.

Gabriel Bagge konkurssihuutokauppaa koskevan kuulutuksen allekirjoittajana Mikkelin Wiikko-Sanomissa.

Gabriel solmi avioliiton 17.7.1851 Juvalta Kuosmalan kylästä kotoisin olleen Henrika Maria Kuosmasen kanssa. Myös Gabrielin äiti oli Kuosmalan Kuosmasia, joten Gabriel ja Henrika olivat keskenään ensimmäiset serkut. Lähisukulaisuus saattoi vaikuttaa siihen, että perheen yhdeksästä lapsesta kaksi syntyi kuolleina ja kolmas menehtyi heikkouteen heti syntymäpäivänään. Kuusi lasta selvisi kuitenkin aikuisiksi ja meni tahoillaan naimisiin.

Kirjassa "Pappilan lapset" kirjailija Ernst Lampén muistelee Gabriel Baggea: "Komeinta isäntätyyppiä, mitä minun silmäni koskaan ovat nähneet, oli Voisalamin Pakki, Bagge. Hänellä oli kaksi leukaa, ehkä kolme niskaa, punaposkinen vanhus."

Ernstin veljen Walterin muistikuvat olivat samansuuntaisia: "Ajetaan nyt vielä eteenpäin Voisalmen kylään; siellä tulee vastaan pyylevä ja punakka, hartehikas ja mahakas isäntä, se on Voisalmen Bagge eli Paki, yksi niitä maalaisylimyksiä ja talollisten pomoja, joiden kasvoissa ja puheissa ja käytöksissä vanhan Rantasalmen sivistys ja hienostunut seurustelutapa säteili aivan kuin kajastuksena Haapaniemen sotakoulun muinoisista loisteliaista ajoista. Se se oli Voisalmen Paki."

Gabriel kuoli Voinsalmella keuhkokuumeeseen 28.9.1884. Hänen leskensä Henrika toimitti kuolinilmoituksen Uuden Suomettaren etusivulle. Gabrielin valurautainen hautaristi on edelleen Rantasalmen hautausmaalla. Voinsalmen tilat päätyivät perikunnan käsistä useille eri omistajille.

Gabrielin tytär Emma vihittiin 24.10.1884 avioliittoon pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, ja Voinsalmen Eroset ovat heidän jälkeläisiään. Mikko Erosen kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä. Erosten suvussa säilyneen muistitiedon mukaan Gabrielin kutsumanimi oli ollut "Kaapus".

Gabrielin veljen Anders Johan Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Gabrielin tytär Emma Eronen, os. Bagge (1863–1921), kuvattuna Voinsalmen Purolla noin vuonna 1913.

Viitteet:

[1] Kansallisarkisto Mikkeli, Rantasalmen tuomiokunta, Luettelo Rantasalmen ja Kangaslammin kihlakunnanoikeuteen vuosina 1857–1858 jätetyistä perukirjoista, Carl Gustaf Bagge.

Savolaista halkokauppaa vuonna 1809

Itä-Savon maisemia katsellessa voi olla vaikea kuvitella, että seudulla on ollut 1800-luvulla paikoitellen pulaa polttopuista. Näin kuitenkin oli asianlaita aikana, jolloin suuret maa-alueet olivat joko kaskiviljelyksinä tai ahoina ja lepikkoina odottamassa taas uutta kaskeamista. Esimerkiksi Rantasalmen tiiviimmin asutuilla emäpitäjän alueilla polttopuut olivat välillä niin vähissä, että niitä jouduttiin hankkimaan Haukiveden toiselta puolen, nykyisten Kangaslammin ja Heinäveden seutujen asukkailta.

Syväisten kylässä asunut torppari Heikki Törrönen teki huhtikuussa 1809 halkokaupan hevonlahtelaisten Matti Gerdtin, Paavo Väänäsen ja Jussi Koposen kanssa. Niclas Skrikberg kirjoitti ruotsinkielisen kontrahdin, jossa hevonlahtelaiset sitoutuivat toimittamaan Törröselle kymmenen syltä [1] halkoja tulevaan kesäkuuhun mennessä. Halkojen oli määrä olla seitsemän neljänneksen mittaisia ja ne piti toimittaa Haukiveden yli Mustalahden rantaan. Kauppasummaksi sovittiin 32 killinkiä.

Polttopuita ei kuitenkaan toimitettu Törröselle koko kesänä, joten syksyn tullessa tarvittiin lautamies Matti Pöllästä tekemään puukauppiaiden kanssa sopimuksen päivitystä. Lokakuun 3. päivänä asianosaiset istuivat Kurkelan kylässä ehkä jonkun savupirtin pöydän ympärillä, ja kaksi halkokauppiasta lupasi kirjallisesti, että he toimittavat puut vielä ennen talvea 6 riikintaalarin ja 32 killingin sopimussakon uhalla. Tai että jos kävisi niin, että heitä pitäisi esivallan toimesta hakea käräjille tässä asiassa, he maksaisivat vielä siitäkin koituneet kulungit.

Matti Pöllänen kirjoitti tämän uuden sopimuksen alkuperäisen kontrahdin [2] alareunaan suomen kielellä:

Nin kuin myö sisälä olevan Konratin ala kiriotanet olema luvanet toimita märätyn summan halkoia ennen nimitetyile vastan ottaiojl ennen nimitetyn paika olema myö laiminlyönet mutta kuitengin myö lupame tämän sulan aikana sen täytä jos ei myö sitä täytetä nin myö lupame maxa meiiän päämiehile yhen sovitun suman 6. Rixiä 32 sillingää Rikselisä ja Eritäin jois lain kauta meitä pitä ehitämän se kulutos – joka tämän kaut[ta] toistetan – Kurkelasa 3. paivanä Loka kuusa 1809 –

Matts Gerti (M:G:.), Juhana Kopone (I:K:.)

wierat miehet Juhana Ilvone (I:I:), Hinrik Pa [3]

Kiriotosmies  Matthias Pölläin

Sopimuksen reunaehdot ovat saattaneet tulla tarpeeseen, sillä kontrahti on säilynyt jälkipolville seuraavan vuoden käräjien konseptituomiokirjan välissä. Nappasin siitä kuvan Mikkelin maakunta-arkistossa erästä toista asiaa etsiessäni, eikä aika riittänyt silloin asian varsinaisen käsittelyn etsimiseen tuomiokirjasta. Tuon ajan konseptituomiokirjoihin kun sidottiin aina suuret määrät erilaisia todistuksia, lippuja ja lappuja, ja itse oikeuskäsittelyn löytäminen samasta tuomiokirjasta vie helposti aikaa.

Kirjurina ollut lautamies Matti Pöllänen (1771–1833) kuuluu isänpuoleisiin esivanhempiini. Hän oli rusthollarina Ahvensalmella ja naimisissa Riitta Mohellin kanssa. Maanviljelyksen ohella hän toimi siis kihlakunnanoikeudessa lautamiehenä ja sai sittemmin herastuomarin arvon, ja hoiti samalla myös kirkollisia luottamustoimia kuudennusmiehenä. Vuonna 1800 hän matkusti Itämeren toiselle puolen edustamaan Pien-Savon talonpoikaissäätyä Norrköpingin valtiopäivillä.[4] Hänen tiedetään tehneen aloitteita pitäjänkokouksissa, mikä oli talonpoikaissäädyn edustajille tuohon aikaan harvinaista.[5]

Kaisa Kyläkoski löysi myös äskettäin tiedon, että Matti sai kiviaitojen rakentamisen ja muun edistyksellisen maatalouden ansiosta kuningas Kustaa IV Adolfilta 9.7.1802 päivätyllä asiakirjalla hopeisen mitalin, jossa oli teksti ILLIS QUORUM MERNERE LABORES, pidettäväksi rinnan päällä sinisessä silkkinauhassa.[6] Sanomalehti Åbo Tidning uutisoi asiasta 16.4.1803.

Sukututkijoiden kesken käydään usein ikuisuuskeskusteluja siitä, pitäisikö kirkonkirjojen ruotsinkieliset etunimet kääntää suomeksi, kun tutkimuksia julkaistaan. Yksimielisyyttä ei ole, koska toisten mielestä ruotsinkieliset nimet ovat aitoja ja virallisia, ja suomenkieliset muodot vain epävirallisia lempinimiä. Toisten mielestä taas juuri suomenkieliset nimet ovat alkuperäisiä ja oikeita nimiä, papit ovat vain kääntäneet ne ruotsiksi tai latinaksi omiin kirjoihinsa.

Tästä Matti Pölläsen kirjoittamasta kontrahdista ei ole paljon apua tähän ikuisuuskeskusteluun; paremminkin se muistuttaa hyvin siitä, miksi koko kysymys on niin hankala. Niin herastuomari kuin olikin, Mattikaan ei tietysti päässyt näkemään, miten papit oikein kirjoittivat nimet omiin kirjoihinsa – ja vaikka olisi päässytkin, hän olisi tuskin suomenkielisenä osannut niitä varsinaisesti lausua. Meistä näyttää, että hän kirjoitti osan kontrahdin etunimistä suomeksi ja osan ruotsiksi, mutta omasta mielestään hän varmasti kirjoitti kaikki nimet juuri siinä muodossa, jotka hänen mielestään olivat virallisia muotoja. Juhana tarkoitti oikeastaan ruotsinkielistä nimeä Johan, ja kotona mies oli ehkä Jussi.

Vaikka Matti oli toisen halkokauppiaan kaima, hän kirjoitti tämän nimen muodossa Matts ja oman nimensä muodossa Matthias. Papit taas kirjoittivat molempien nimet kirkonkirjoihinsa muodossa Matths. Nimeä Matti ei siis lue vanhoissa papereissa missään, mutta minä käytän sitä, koska edustan nimensuomennoskysymyksessä sellaista koulukuntaa. Vaikka voihan olla, että esi-isä halusi oikeastikin tulla puhutelluksi Mattiaana. Ehkä hänellä oli kotonaan Raamattu, josta hän oli lukenut (Apt. 1:20–26), kuinka juuri Mattias valittiin kahdenneksitoista apostoliksi sen jälkeen, kun itsemurhan tehneen Juudaksen jättämä paikka piti täyttää.

Viitteet:

[1] Syli halkoja oli autonomian aikaan 4 kyynärää leveä ja 3 korkea, ks. esim. Karskela, Sirkka: Sukututkijan tietokirja, Jyväskylä 1987, s. 65.

[2] MMA Pien-Savon alinen tuomiokunta, Cac:4 Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunta, vars. asiat 1810.

[3] Hinrikin sukunimen loppuosa jää näkymättömiin tuomiokirjan taitteeseen.

[4] Wirilander, Kaarlo: Savon historia III, Kuopio 1989, s. 417.

[5] Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia, Rantasalmi 1954, s. 407.

[6] Riksarkivet. Konselj- och kabinettsprotokoll. Inrikes Civilärenden 1802 juli–dec. Inrikescivilexpeditionen A3aa 35. f657.

Vilustuneen kapteeni von Vegesackin kirkkomatka vuonna 1692

Kuva: Kirkon ympäristö Rantasalmen pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1748–1752 ja jota säilytetään Ruotsin valtionarkistossa. Lankilan tila on kuvan vasemmassa alakulmassa.

Pyhäinmiesten päivänä 1692 kapteeni Conrad von Vegesack torkkui Rantasalmen kirkon penkissä hattu kasvojensa päällä, omien sanojensa mukaan siksi, että hän oli vilustunut. Hän oli jo muutamana pyhänä aiemmin ärsyyntynyt siitä, että kersantti Sölferarm tuli istumaan hänen penkkiinsä, vaikka Conrad oli itse upseeri ja Sölferarm pelkkä aliupseeri.

Tänä pyhäinpäivänä Conradin kärsivällisyys loppui, kun Sölferarm taas kerran tunki hänen penkkiinsä. Hän kääntyi vasemmalla puolellaan istuneen lankonsa Skogin [1] puoleen ja kysyi, kenen luvalla kersantti oikein tuli siihen heidän penkkiinsä istumaan. Skog koetti kuiskata – ettei kirkkoväki häiriintyisi – että hän oli antanut kersantille siihen luvan. Conrad ei kuitenkaan saanut lankonsa vastauksesta selvää, koska hänen vasemman korvansa kuulo oli niin huono, joten hän toisti kysymyksensä kovempaa. Silloin lankomies potkaisi häntä jalkaan ja käski olla vaiti. Conradin muistin mukaan kirkossa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainittavaa.

Myöhemmin asiaa kuitenkin puitiin käräjillä, jolloin saarnavuorossa ollut kappalainen Aron Kyander todisti, että Conrad oli pitänyt saarnatuolin alla niin kovaa metakkaa, että hänen oli pitänyt keskeyttää saarnansa ja pyytää häntä olemaan hiljaa. Kun siitä ei ollut mitään apua, hän oli alkanut saarnatuolista kysellä, eikö paikalla ollut ketään kruununpalvelijaa, joka olisi voinut ottaa asian hoitaakseen. Silloin Conrad oli huutanut Kyanderille ”Predijka du Präst, du har ingenting giöra medh wår saak” (Saarnaa sinä vain pappi, ei sinulla ole meidän asiamme kanssa mitään tekemistä). Osa ruotsia taitavista kirkkovieraista oli vielä kuullut Conradin huutaneen ”Predijka i Jesu nampn!” (Saarnaa Jeesuksen nimessä).

Käräjillä oltiin lopulta kuitenkin kaikkein eniten kiinnostuneita siitä, oliko Conrad oikeasti aatelinen vai ei. Siitä kun ei ollut selviä todisteita. Jos hän oli aatelinen, hänen olisi voitu katsoa olleen oikeutetusti närkästynyt siitä, että aatelinen aliupseeri istui hänen, aatelisen upseerin penkkiin. Sen sijaan aatelittoman upseerin ja aatelisen aliupseerin keskinäinen arvojärjestys oli niin vaikea kysymys, että sitä seurakunta joutui kyselemään tuomiokapitulista asti. [2] Elettiinhän 1600-lukua, jolloin kirkon penkkijärjestys oli elämän tärkeimpiä asioita.

Asia lykättiin seuraaviin käräjiin, ja odotettiin, että Conrad hankkisi niihin mennessä todisteita aateluudestaan. Conrad kirjoittikin veljelleen, joka oli kauppiaana Riiassa ja selitti sitten, ettei hän eikä veli tiennyt, oliko heidän isänsä palvellut sotaväessä, mutta sanoivat tämän olleen vuokraajana Arendborgissa Saarenmaalla. Itse Conrad kertoi kuitenkin kärsineensä paljon armeijan palveluksessa ja olleensa vankina niin Puolassa kuin Venäjälläkin; lisäksi hän perusteli ylhäistä syntyperäänsä viittaamalla setiinsä Gotthardiin ja Cordiin, jotka olivat pormestarin ja linnakreivin arvoisia miehiä Riiassa ja Hampurissa.

Todisteet eivät kuitenkaan riittäneet, ja huomio kiinnittyi taas Conradin mekkalointiin kirkossa. Conrad yritti hätäpäissään todistella, ettei hän ollut ostanut samana aamuna paloviinaa kuin kolmella äyrillä, eikä ollut edes juonut siitä kuin osan. Paljon siitä ei ollut apua, sillä käräjille ilmaantui vielä todistajia, joiden mukaan Conrad oli jo niin vanha ja heikko (hän oli 47-vuotias), ettei hänen tarvinnut saada kuin yksi viinaryyppy tai tuopillinen olutta, ja hän oli jo aivan päissään. Kapteeni sai siis isot sakot, joita hän ei köyhyytensä takia pystynyt maksamaan, ja joutui pariksi viikoksi vedelle ja leivälle. [3]

Conrad oli kuitenkin koko ajan oikeassa, sillä kuningas Sigismund oli aateloinut hänen esi-isänsä jo vuonna 1598. Rantasalmelle asti siitä asiasta saatiin kirjalliset todisteet kuitenkin vasta Conradin kuoleman jälkeen.

Vegesackin suku (lausutaan Feisak) oli alun perin kotoisin Saksasta. Sukuun kuulunut Albert Vegesack muutti veljiensä kanssa Münsteristä Tallinnaan 1400-luvulla, [4] ja monet heidän jälkeläisistään elivät sittemmin porvareina Baltiassa. Virosta Rantasalmelle muuttanut Conrad oli aluksi naimisissa Beata Harnesksköldin kanssa ja solmi tämän kuoltua toisen avioliittonsa Lankilan emännän Ingeborg Langin kanssa. Heidän tyttärensä Catharina ja tämän puoliso vänrikki Johan Bagge ovat Savon talonpoikaisen Bagge-suvun kantavanhemmat. Tästä suvusta kerron tarkemmin täällä.

Viitteet:

[1] Tämä Conradin lanko oli hänen vaimonsa Ingeborg Langin eno, vänrikki Hans Albrecht Skog.
[2] Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia 1954,247.
[3] Pien-Savon tk, vars. asiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 8.11.1692, s. 308 ja kesäkäräjät 15.6.1693, s. 386. Ks. myös Soininen 1954, 220–221 ja 245.
[4] von Vegesack, Manfred: Herkunft und Stammtafel derer von Vegesack. Heidelberger Verlagsanstalt und Druckerei GMBH 1959,6.