Jussi Eronen (1922–1941)

Johannes Ferdinand Eronen syntyi Rantasalmen Voinsalmen Rantalan tilalla lokakuussa 1922. Hänet kastettiin isänsä täyskaimaksi, ja hänen kutsumanimensä oli Jussi. Perheen äiti Elin oli synnyttänyt ennen Jussia kolme tytärtä ja kolme poikaa, ja Jussista tuli perheen kuopus. Tässä 1920-luvulla otetussa valokuvassa Jussi on toisena vasemmalta, ja hänen oikealla puolellaan ovat vanhemmat veljet Timo, Jaakko ja Paavo. Vasemmassa reunassa oleva pienin poika on veljesten serkku Mauno, jonka luona Jokiniemessä kuva on otettu [1].

Rantalan tilalla on säilynyt useampia aurinkoisia kesäkuvia 1920–1930-luvuilta. Tässä Jussi on isänsä ja vanhimman siskonsa Irman kanssa.

Jussi kävi koulua sisarustensa tapaan ensin Torasalon kansakoulussa ja sen jälkeen varkautelaisessa oppikoulussa. Maalaislasten lähettäminen oppikouluun oli tuon ajan Savossa vielä harvinaista. Keskikoulun Jussi jätti kuitenkin myöhemmin kesken [2].

Kukaan Jussin vanhemmista veljistä ei ollut rintamalla toisen maailmansodan aikana. Paavo ja Jaakko sairastivat keuhkotuberkuloosia, ja joutuivat olemaan sen takia ajoittain parantolassa. Timolla oli huono näkö ja vahvat silmälasit, mikä ei toki enää nykyisin olisi este asepalvelukselle, mutta tuohon aikaan vielä oli. Timo yritti sodan aikana kolmeen eri otteeseen turhaan päästä armeijaan. Vasta jatkosodan viimeisenä vuonna hänet lopulta luokiteltiin aseelliseen palvelukseen kelpaavaksi, mutta jätettiin toistaiseksi palvelukseen kutsumatta, ja sitten koko sota jo loppuikin [3].

Jussi oli talvisodan syttyessä vielä liian nuori asepalvelukseen, mutta hän hakeutui ja pääsi kuitenkin valvontatehtäviin Savonlinnassa [4]. Hänen muistetaan myös sanoneen omasta vapaaehtoisuudestaan, vanhempien veljien terveysongelmiin viitaten, että "minunhan sinne on sitten lähettävä".

Jussi täytti 18 vuotta välirauhan aikana, minkä jälkeen hänet hyväksyttiin suorittamaan varusmiespalvelustaan vapaaehtoisena. Hän aloitti palveluksensa 7. prikaatissa huhtikuun 3. päivänä 1941. Kuukautta myöhemmin eli 7.–14.5. hän sai kuntoisuusloman [5]. Tämän jutun kansikuva, jossa Jussi on sotilaspuvussa, on ehkä otettu juuri silloin.

Touko-kesäkuussa 1941 kävi koko ajan selvemmäksi, että tilanne Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli kiristymässä. Kesäkuun 10. päivänä prikaatiin saapui käsky, joka käynnisti liikekannallepanon. Kesäkuun jälkipuolella 7. prikaatista muodostettiin 7. jalkaväkirykmentti Savonlinnan seudulla [6]. Saksa aloitti hyökkäyksensä Neuvostoliittoon 22.6., ja vaikka Suomi yritti pysyä tilanteessa puolueettomana, venäläiset alkoivat saman tien pommittaa Suomea, ja valtiojohto joutui 25.6. toteamaan, että Suomi oli taas sodassa. Jatkosota oli alkanut.

Jussin sotilaskantakortissa on merkintä, jonka mukaan hän olisi vannonut sotilasvalan ennen liikekannallepanoa toukokuussa, mutta sen viereen on piirretty kysymysmerkki. Onkin epävarmaa, toteutuiko tämä valatilaisuus ainakaan Jussin kohdalla, sillä hän oli seuraavana kesänä rintamalla edelleen virallisesti alokkaana. Jussi kuului toiseen konekiväärikomppaniaan ja toimi taistelulähettinä.

Kesäkuun lopussa 7. jalkaväkirykmentti sijoittui taisteluvalmiuteen uuden valtakunnanrajan läheisyyteen. 30.6.–1.7. rykmentti ylitti rajan ja eteni nopeasti parikkalalaisen Tyrjän kylän reunaan, johon hyökkäys pysähtyi noin kuukaudeksi.

Rykmentin toiminta oli tämän heinäkuun aikana siis jossakin määrin asemasodan kaltaista, mutta taisteluja oli silti paljon. Rykmentti menetti tuona 30.6.–30.7. välisenä aikana kaatuneina 179 ja haavoittuneina 588 miestä [7].

Heinäkuun lopulla Jussi sai kortin veljeltään Timolta ja kirjeen siskoltaan Kaisulta. Hän kirjoitti sunnuntaina 27.7. heille kummallekin vastaukset. Timolle lähettämäänsä korttiin hän kirjoitti:

Täällä jossakin 27.7.41.

Velimies!

Kiitos kortistasi. En ehdi nyt kirjoittaa kirjettä, mutta ehkä joskus toisen kerran. Miten elämäsi on järjestynyt? Miten perheesi jaksaa. Terveisiä heille ja sinulle. Olen vielä täysin kunnossa. Toivottavasti pysynkin! Ryssät ovat "motissa". Kyllä tästä selvää tulee, eikä tämä kauan enää kestä. Yki, Hoffsbacka ja Järvisalon Vello m.m. on täällä. Lähettävät myös terveisensä myös sinulle. Kirjoita sinäkin jotakin jos aikasi sallii. Kerro niistä touhuista, mitä siellä tapahtuu. Jos siellä on tunnettuja poikia niin sano terveiset heille kaikille! Näkemiin. Veljesi Jussi.

Kaisulle lähettämässään kirjeessä [8] hän kuvasi laajemmin sekä omia tunteitaan että arvioitaan siitä, miten sota tulisi etenemään.

Rintamalla 27.7. -41

Rakas sisko!

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain eilen. Kauan on viipynyt matkalla sekin kuten kaikki. Olen ollut tulessa minäkin kuten muutkin miehet ja terveenä olen säilynyt. On mennyt miehiä meidänkin ryhmästä, mutta minä olen säästynyt. Tulen nähtävästi säästymäänkin. Se tunne minulla on ollut koko ajan. Lönnroosin Olli oli samassa ryhmässä. Luulimme hänen kaatuneen jo Niinimäessä. Tästä ilmoitettiinkin, mutta sitten tulikin tieto hänen elämisestään. Voit arvata, että harva tieto on otettu vastaan sillä ilolla kuin minä tuon tiedon. Jospa se aika pian koittaisi, jolloin voisimme taas tavata. Tässä tämän "motin" selvittelyssä menee vielä kuitenkin aikaa ja voi tapahtua odottamattomiakin. Joka tapauksessa jokainen toivoo sodan loppumista ja luulisin sen tapahtuvankin lähitulevaisuudessa, sillä onhan ryssän armeija suurin piirtein lyöty. Tietysti menee aikaa mottien selvittelyyn ja muuhun, mutta uskon ettei tarvita elokuutakaan kokonaan enää taistella. Tämä on todella suurta aikaa, tämä aika. Ei sitä vielä osannut odottaakaan. Se tapahtui niin äkkiä. He olivat Saksa ja Ryssä parhaita ystävyksiä olevinaan ja sitten syttyikin sota näiden maiden välillä! Että Suomi joutui siihen mukaan oli täysin selvillä jokaisella. Suur-Suomi on vihdoinkin todellisuus. Puuttuu enää vain puhdistustyöt ja raja voidaan siirtää Laatokan ja Äänisjärven kautta Vienanmereen. Vihdoinkin pääsemme ikuisesta painajaisestamme eikä moneen sukupolveen tarvitse nähdä sodan kauhuja enää. Rauha tulee vallitsemaan ja sille osataan antaa arvoa, ainakin ne, jotka täällä ovat sekä ne, joiden omaisia täällä on. Vai ei sinun Erkkisi olekaan rintamalla. Ehkä onkin parempi niin. Sodan ensi päivinä näin teidän Lassia täällä. Hän oli siinä pataljoonassa, jonka tulella me johdatimme. He olivat hyökänneet rajusti, olivat väsyneitä. Tarpeen heille lepo olikin. En ole häntä sen jälkeen nähnyt, vaikka tässä hän kai lähellä nytkin lienee, jos on vielä elossa ja terveenä, sillä se pataljoona on nykyisin meistä heti oikealla. Ei täällä ole nykyisin erikoisempaa. Me nähtävästi miehiä säästääksemme odotamme. Ehkä on parempi niin. Ei kannata suotta uhrata miehiä, jos ei ole pakko. Työt ovat kai saatu teilläkin jotenkuten tehdyiksi. Kotona kai myös selviävät. Täytyy selvitä! Ensi talvena vielä varmasti tuntuu tämän sodan paino raskaana, mutta kun tulevaisuus on varmaa niin kyllä jaksaa hyvin kestää. Rantasalmelaisia on paljon kuulema kaatunut. Sota vaatii uhrinsa.

Sano vaan terveisiä kaikille. Sitten kun tämä savotta loppuu, toivon voivani tulla lomallekin, mutta se on sen ajan murhe.

Toivossa näkemiin!

veljesi Jussi


Jussin arvio siitä, että edessä olisi vielä mottien selvittelyä, osui oikeaan. JR 7 valtasi Tyrjän kylän jo saman viikon lopulla 31.7.–4.8. Motti oli niin suuri, että siitä alettiin puhua "Tyrjän raatteena", ja koko rykmenttiä on siitä lähtien kutsuttu "Tyrjän rykmentiksi". Alla oleva kuva on otettu Tyrjän mottiin jääneestä neuvostoarmeijan kalustosta elokuun 4. päivänä [9].

Tyrjän rykmentti jatkoi etenemistään ja ylitti vanhan valtakunnanrajan syyskuun lopussa [10]. Syyskuussa 1942 tässä rykmentissä taistellut heinäveteläissyntyinen kersantti Tuomas Gerdt nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi, ja alkuaan 191 Mannerheim-ristin ritarista Gerdt on tällä hetkellä ainoa, joka on edelleen elossa [11]. Tammikuusta 1943 lähtien Tyrjän rykmentin komentajana oli eversti Adolf Ehrnrooth, josta tuli sittemmin jalkaväenkenraali. Ehrnrooth kertoi marsalkka Mannerheimin sanoneen hänelle joskus Tyrjän rykmentistä: "Siinä rykmentti, josta en koskaan kuullut mitään muuta kuin hyvää" [12].

Jussi Eroselta nämä vaiheet jäivät kuitenkin näkemättä. Vain vuorokautta sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut kirjeensä ja korttinsa Kaisulle ja Timolle eli maanantaina 28.7. hän sai Tyrjässä kranaatinsirpaleen takaraivoonsa ja kuoli. Hän oli 18 vuoden ikäinen.

Tiistaina Jussin ruumis asetettiin arkkuun ja lähetettiin kotipitäjään Rantasalmelle sankarihautaan hautaamista varten. Siunaus toimitettiin seuraavana sunnuntaina 3.8. [13]. Tilaisuudessa siunattiin muistitiedon mukaan useampia vainajia yhtä aikaa. Ilona- ja Kaisu-siskojen tyttärille, jotka olivat tuolloin 2–4 vuoden ikäisiä, oli teetetty tilaisuutta varten valkoiset mekot.

Sittemmin Jussin äiti Elin kasvatti usein kesäaikaan punavalkoisen verenpisaran tai vaaleanpunaisen pelakuun ja pyysi sitten pojaltaan Jaakolta hevoskyytiä, jotta saattoi viedä kukan Jussin haudalle.

Jussin sisko Kaisu kuvasi tapahtunutta myöhemmin kirjeessään näin: "Se oli suuri suru perheelle. Me sisaret ja veljet itkimme ja äiti kätki hiljaiseen mieleensä suurimman murheen. Isä lausui: "Murheell' ei saa muistoansa viettää." En koskaan ole unohtanut hänen rehtiä, nuorta olemustaan. Siunattu muisto."

****************

Toisen maailmansodan sotilaisiin, taistelupaikkoihin, valokuviin ja muuhun aineistoon voit tehdä hakuja esimerkiksi Sotasammossa. Sotasampoon on juuri muutama päivä sitten liitetty uusi sovellus, jonka kautta voi hakea tietoja myös sotavangiksi jääneistä suomalaisista sotilaista.

Sotilaiden vaiheita voi tutkia myös sotapolku.fi -palvelussa, jonne voi itse myös lisätä tietoja ja kuvia.

Kansallisarkisto on julkaissut netissä alkuperäiset sotilaskantakortit niiden osalta, jotka kaatuivat sodassa, ja niitä on helpointa etsiä Digihakemiston kautta täällä. Sodasta selvinneiden sotilaiden sotilaskantakorteista voit puolestaan tilata paperikopion Kansallisarkistosta, tilausohjeet ovat täällä.

Hausjärvellä syntyneen Jussin äidin Elin Erosen (os. Nummelin) tarinan voit lukea täältä.



Viitteet:


[1] Rantalan valokuva-albumi.
[2] Eroset (Sukuseura Eronen ry 2001), 110.
[3] Kutsunta-asiakirjat, Virranniemen kotiarkisto, perimätiedot.
[4] Jussin sisaren Kaisu Ruuskasen kirje veljentyttärelleen Mailalle.
[5] KA Kaatuneiden henkilöasiakirjat, Kantakortit I, Sotilaskantakortti, Eronen, Johannes Ferdinand
[6] Koskimaa, Matti: Tyrjän rykmentti. JR 7:n ja Er.P 12:n taistelut jatkosodassa (Helsinki 1996),26.
[7] Koskimaa 1996,41.
[8] Erosen sukua Savosta ja Pohjois-Karjalasta, osa I (Sukuseura Eronen ry 2013),47.
[9] SA-kuva.
[10] Koskimaa 1996,87.
[11] Wikipedia: Tuomas Gerdt.
[12] Koskimaa 1996,7.
[13] Rantasalmen seurakunta, kuolleet ja haudatut.

Sukumme kartanpiirtäjät Erik Aspegren ja Mikael Asikainen

Yksityiskohta Erik Aspegrenin laatimasta Vehkalahden asemakaavasta, 1649. 

Sukuumme on kuulunut ainakin kaksi kartanpiirtäjää, Erik Nilsson Aspegren (k. 1672) ja Mikael Asikainen (s. 1993). Erik [Geni] oli isoisäni äidinisän äidinäidin äidinisän isänäidin isä, ja Mikael on puolestaan minun poikani.

Erik Nilsson Aspegren oli kotoisin nykyisestä Ruotsista, mutta hän teki työuransa niissä Ruotsin valtakunnan itäisimmissä osissa, jotka kuuluvat nykyisin Suomeen ja Venäjään. Hän asui perheineen Viipurissa [1].

Erik opiskeli maanmittariksi ja kartanpiirtäjäksi aikana, jolloin koko maanmittaus oli Ruotsissa ja Suomessa aivan alussa. Ruotsin valtion maanmittaustoiminta alkoi Kustaa II Adolfin määräyksestä 1628, ja Anders Bure koulutti kuusi nuorukaista ensimmäisiksi maanmittareiksi. Yksi heistä oli Suomen ensimmäinen maanmittari Olof Gangius, jonka apulainen ja mahdollisesti myös oppipoika Erik Aspegren sittemmin oli [2].

Erik oli Gangiuksen apulaisena ainakin kesällä 1634 Turussa. Kun Gangius sitten kutsuttiin yhdessä kahden muun maanmittarin kanssa Tukholmaan talvella 1643, näiden työtä jatkamaan määrättiin kaksi uutta maanmittaria, ja Erik oli näistä toinen. Hänen toimialueekseen määrättiin itäinen Suomi, mikä tarkoitti käytännössä Viipurin lääniä.

Erikin laatimia maakirjakarttoja voi tutkia Jyväskylän yliopiston JYX-julkaisuarkistossa tekemällä haun tekijän mukaan (hae pelkällä sukunimellä Aspegren). Alla on yksi esimerkki Erikin monista maakirjakartoista. Tämä vuonna 1665 laadittu kartta kuvaa Viipurin läänin Uudenkirkon pitäjän Airikkalan kylän taloja. Vammeljärvi näkyy kartan vasemmassa reunassa. Kylän talot, pellot ja niityt on kuvattu karttaan, ja oikeassa alakulmassa olevan mittakaavan Erik on koristellut kahdella kukonpäällä [3].

Kun Vehkalahden ja Lappeenrannan kaupunkien perustamisesta päätettiin, Erikin tehtäväksi tuli suunnitella niille asemakaavat. Erik tuli Vehkalahteen keväällä 1649 ja suunnitteli uuden kaupungin vanhan keskiaikaisen kivikirkon ympärille. Asemakaavapiirros on säilynyt Ruotsin valtionarkistossa [4]. Arkisto ei ole julkaissut sitä digitoituna, mutta hyvälaatuisen digikopion saa arkiston asiakaspalvelusta muutamalla kympillä.

Erik suunnitteli uudelle kaupungille siis ruutukaavan. Vehkalahti sai kaupunginoikeudet vuonna 1653, mutta se ei menestynyt erityisen hyvin. Kaupunki tuhottiin suuressa pohjan sodassa, ja sodan jälkeen Vehkalahden raunioille perustettiin uusi Fredrikshamnin eli Haminan kaupunki vuonna 1723. Vasta tässä vaiheessa kaupunki sai kuuluisan ympyränmuotoisen asemakaavansa. Esi-isämme Erikin suunnittelemia Vehkalahden suoria katuja ei siis enää ole [5].

Myös Lappeenrantaan Erik suunnitteli kaupungin ensimmäisen asemakaavan vuonna 1649, ja kaupunki syntyi sen pohjalta 1600-luvulla. Sielläkään Erikin luomaa alkuperäistä asemakaavaa ei kuitenkaan enää ole. Kun Lappeenranta oli joutunut Venäjän haltuun Turun rauhassa, sille tehtiin 1700-luvun lopulla useitakin eri asemakaavoja [6].

Erik allekirjoitti Vehkalahden asemakaavan paperin oikeaan alakulmaan sanoin Aff Erich Nilsson Asspegreen. Nimensä alle hän piirsi vanhan tavan mukaan manu propria -ristikon vakuudeksi siitä, että allekirjoitus oli todella hänen omansa eikä kirjurin tekemä.

Erik oli jo ennen virallista nimitystään itäisen Suomen maanmittariksi tekemässä maanmittauksia Inkerinmaalla ja Liivinmaalla. Hän toimitti vuosina 1639–1640 mittauksia K. Gyllenhielmin omistamilla mailla Inkerinmaalla, ja tutustui siellä tilanhoitaja Albrekt von Konowiin ja tämän perheeseen.

Tilanhoitaja Albrekt oli elänyt varsin värikkään elämän. Hän oli syntynyt Teschendorfissa Saksassa vuonna 1558 vanhaan aatelissukuun ja palvellut jo 18-vuotiaana unkarilaisessa ratsuväessä. Sittemmin hän vietti aikaa mm. Tanskan ja Ruotsin hoveissa. Oltuaan jo pitkän aikaa aloillaan saksalaisella sukutilallaan hän päätti jostakin syystä vielä 73 vuoden iässä myydä tilansa, pakata perheensä ja omaisuutensa ja aloittaa kokonaan uuden työelämän Itämeren päinvastaisella puolella Inkerinmaalla, K. Gyllenhielmin tilusten hoitajana [7]. Tämän ratkaisun seurauksia ovat Suomen ja Ruotsin von Konow -sukuhaarat, jotka polveutuvat Albrektista.

Maanmittausten lomassa insinööri Erik Aspegren tutustui nyt Albrekt von Konowin tyttäreen, Saksassa noin vuonna 1620 syntyneeseen Anna Margaretaan. Naimisiin he eivät kuitenkaan heti päässeet, sillä Erikillä oli Ruotsissa odottamassa jo yksi kihlattu morsian. Erik ja Anna yrittivät kolme tai neljä kertaa järjestää häitä, mutta papisto ei suostunut aluksi vihkimään heitä, koska ruotsalaisen morsiamen vanhemmat olivat asiasta niin pahoillaan.

Lopulta asia kuitenkin järjestyi, ja Erik ja Anna pääsivät perustamaan perheen. Erik jatkoi kartanpiirtämistä ja maanmittausta aina vuoteen 1671, ja hänet haudattiin 25.2.1672 Siikaniemen kirkkoon Viipurissa [8]. Valtakunnanregistratuuraan kirjattiin tieto, että kuningas myönsi avustusta leskeksi jääneelle Annalle ja perheen monille lapsille [9], mikä oli siksikin kohtuullista, että Erikillä oli kuollessaan 1000 taalaria palkkoja saamatta valtiolta. Rahat eivät kuitenkaan tulleet vielä kuninkaan päätöksen jälkeenkään perille, ja Anna joutui vielä seuraavana vuonna kyselemään niiden perään [10].

************

Erikin ja Anna Margaretan tytär Anna Elisabet solmi aikanaan avioliiton tullikirjuri Magnus Hielmanin kanssa, joka on puolestaan Suomen Hjelmman-suvun kantaisä [11]. Tähän sukuun kuului esimerkiksi se luutnantti F. Hjelmman, joka kertoi Joroisten pitäjänkokouksessa esi-isäni Taneli Häkkisen kohtalosta Suomen sodassa, mistä kerron lähemmin täällä.

Magnus haudattiin appensa tavoin Siikaniemen kirkkoon, mutta Anna Elisabetista tuli oman aikansa evakko: kun Viipuri jäi suuressa pohjan sodassa Venäjän puolelle, Anna muutti tyttärensä Annan luo Rantasalmelle, jossa hän kuoli sodan jälkeen vuonna 1722. Meidän sukuhaaramme jatkuu kuitenkin perheen pojasta Magnus Hielmanista, joka oli Lappeen kappalainen, ja tämän pojasta Magnuksesta, joka asui ensin kersanttina Joroisissa ja sittemmin sotilasurasta luovuttuaan Kuopiossa, jossa hän oli toisessa avioliitossa kuopiolaisen kappalaisen tyttären Brigitta Molleruksen kanssa [12].

Magnuksen ja Brigitan tytär Brita Hielman avioitui sitten lokakuussa 1763 räätäli Erik Nygrénin kanssa, ja sekä vanha- että nuoripari muuttivat Kuopiosta Rantasalmelle Lautakotalahti 3:een kesällä 1765. Rantasalmella Nygrénin perhe tutustui Mohelleihin [13], ja perheiden välille syntyi kaksi avioliittoa. Toisessa niistä Margareta Lovisa Nygren vihittiin tullimies Lars Johan Mohellin kanssa vuonna 1785. Rantasalmella tarvittiin tuohon aikaan tullimiehiä, koska siitä oli tullut Turun rauhan jälkeen rajapitäjä.

Mohellien perhe solmi puolestaan ainakin kaksi avioliittoa ahvensalmelaisen Pöllästen suvun kanssa. Jo Larsin sisar Brita Mohell oli avioitunut herastuomari ja valtiopäivämies Matti Pöllänen vanhemman kanssa, jonka laatimasta halkokauppakontrahdista kerron täällä. Seuraavassa sukupolvessa Lars Mohellin ja Reeta Nygrénin tytär Margareta Elisabet solmi puolestaan avioliiton Matti Pöllänen nuoremman kanssa.

Matti Pölläsen ja Margareta Elisabet Mohellin poika oli vuonna 1824 syntynyt maakauppias Kalle Pöllänen, jonka perheestä ja Pöllästen suvusta laajemminkin kerron täällä. Kallen tytär Olga Maria solmi avioliiton ihamaniemeläisen talollisen Otto Asikaisen kanssa, ja heidän valokuvansa on savolaisia hääperinteitä koskevassa jutussani täällä. He olivat isoisäni vanhemmat.

************

Sukumme toinen kartanpiirtäjä Mikael Asikainen on opiskellut maantiedettä Helsingin ja Turun yliopistoissa, ja toimii yrittäjänä ja karttataiteilijana. Vaikka hän onkin digitaalisen kartoittamisen asiantuntija, häntä kiinnostaa erityisesti karttojen laatiminen perinteiseen tapaan käsin.

Mikaelin toimintaympäristö kartantekijänä on erilainen kuin hänen kaukaisella esi-isällään. Erik teki suurimman osan kartoistaan paikoista, joita kukaan ei ollut kartoittanut ennen häntä. Mutta jos nykyisenä aikana haluaa tehdä kartan jostakin paikasta ensimmäisenä maailmassa, maailma on parasta luoda itse.

Monet Mikaelin töistä ovatkin fantasiakarttoja ja taideteoksia. Karttoihin voi tutustua Mikaelin kotisivuilla, ja hänen suositulla Orbigraphia -tilillään Instagramissa on seuraajia eri puolilta maailmaa. Sanan orbigraphia voi suomentaa maailmojen tekemisen taiteeksi – tai tieteeksi.

Mikaelin tekemä kartta Magran on saanut inspiraationsa 1900-luvun alun atlaksista. Kartta on kokonaan käsin piirretty ja väritetty, ja sen yksityiskohdat valmistuivat 17 kuukauden työn tuloksena.

Magran oli esillä keväällä 2019 Hämeen nuorten biennaalissa Galleria Arxissa Hämeenlinnassa. Siitä voi tilata haluamansa kokoisen paperikopion täältä.



Viitteet:


[1] Erik Aspegreniä koskevia lähteitä, lähdeviitteitä ja kirjallisuutta:

Suomen kansallisbiografia, Erik Nilsinpoika Aspegren

KA Tuomiokirjakortisto, Itä-Suomi, Henkilönnimet, Henkilönimikortit (Tuokko 132.11), Aspegren, Erich Nihlsson

Erikin pojan Nilsin profiili Ylioppilasmatrikkelissa: Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Aspegren. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U226. Luettu 14.11.2019.

Aspegrenien perhe-elämästä on säilynyt tietoja Erikin omissa kirjeissä, joita on kuvattu von Konow -suvun sukukirjassa: von Konow, Seth: Adliga ätten von Konow. Ivar Hæggströms Boktryckeri A. B., Stockholm 1939.

[2] Suomen kansallisbiografia, Olof Gangius

[3] JYX, Historialliset kartat, Maakirjakartat 1600-luku [3868], Uusikirkko, Airikkala, Aspegren Erik 1665. Julkaisun pysyvä urn-osoite http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201009162574.

[4] RA Finland, Fredrikshamn / Hamina, Wekelax Stadh Arbetadt den 4.5. junij Ahno 1649. SE/KrA/0406/12/011/001.

[5] Wikipedia: Hamina.

[6] Museovirasto. Tutkimusraportti: Lappeenranta. Marian aukio. Kirkon ympäristön arkeologinen valvonta 8.–14.7.2015. s. 7.

[7] von Konow 1939,22,72.

[8] Durchman, Osmo. Domkyrkans i Viborg räkenskaper 1655–1704. SSS:n vuosikirja XII (1928), s. 164.

[9] Riksregistraturet, SE/RA/1112.1/B/402 (1672), bildid: A0038897_00581, sida 589

[10] von Konow 1939,93–94.

[11] Heilimo, Eino, Soininvaara, Heikki: Hjelmman, Heilimo. Uusi Sukukirja III. 1968.

[12] Genealogia Sursilliana 4774.

[13] Murtomäki, Eva-Maija: Mohell-suku. ISBN 952-91-9300-9, Gummerus kirjapaino Oy, Saarijärvi 2005.

Rantasalmen Bagge-suku

Vänrikki Johan Pettersbackin palkkaluettelon otsikko Ruotsin sota-arkistossa.

Noin kymmenvuotiaana pikkupoikana olin vanhempieni kanssa Ikaalisissa tapaamassa isoisäni setää Gabriel Erosta (1890–1981) ja hänen perhettään. Elettiin 1970-lukua. Olin jo silloin innostunut sukututkimuksesta ja olisin halunnut tietää, mikä Kaape-sedän äiti oli ollut tyttönimeltään. En kuitenkaan uskaltanut itse lähestyä arvokasta ja hiljaista vanhusta, joten muut aikuiset kysyivät asiaa puolestani. "Se olj Pakke", Kaape-setä vastasi, ja kirjoitin tiedon muistiin sinikantiseen vihkooni.

Siitä lähtien tuo esivanhempiini kuulunut Rantasalmen Bagge-suku on kiehtonut minua. 1980-luvun lopulla keskustelin suvustamme isotätini Kaisu Ruuskasen kanssa, ja sain häneltä tietoja savonlinnalaisen sukututkijan Oiva Baggen tekemistä Bagge-tutkimuksista. Oiva oli löytänyt suvun kantaisän, vänrikki Johan Baggen, joka avioitui Suuren Pohjan sodan aikaan rantasalmelaisen aatelisneidon Catharina Helena von Vegesackin kanssa. Oivan näkemyksen mukaan tämä Johan olisi polveutunut siitä Porvoon Kardragin Bagge-suvusta, jonka Jully Ramsay esitteli jo yli sata vuotta sitten teoksessaan Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden.

Lähes 30 vuotta myöhemmin eli joulukuussa 2015 Oiva alkoi julkaista tutkimustuloksiaan useana viestinä Suku Forumissa. Julkaisuista kävi ilmi, että hän piti edelleen kiinni Rantasalmen Bagge-suvun yhteydestä Porvoon Bagge-sukuun, ja piti Kardragin Baggeja puolestaan ruotsalaisen aatelisen Bagge af Berga -suvun jälkeläisinä. Tätä sukua on kuvattu Ruotsin ritarihuoneen julkaisuissa; sukuun voi tutustua vaikka Adelsvapen-Wikissä.

Yhdistämällä Rantasalmen Bagget, Porvoon Bagget ja Bagge af Berga -suvun toisiinsa Oiva katsoi polveutuvansa suoraan 1300-luvulla eläneestä Abjörn Nockessonista. Yhdistetyt sukujohdot levisivät pian eteenpäin Geniin, My Heritageen, Ancestryyn ja moniin yksityisiin sukupuihin, joissa niitä on todennäköisesti edelleen.

Suku Forumin keskusteluketjussa kävi kuitenkin pian ilmi, että nämä kolme sukua – ja lopulta useita muitakin sukuja – oli yhdistetty toisiinsa ilman päteviä perusteita. Oiva oli tehnyt kyllä arvokkaan työn kootessaan tietoja Bagge-sukujen suvun jäsenistä erilaisista sota- ja paikallishistorian alan teoksista, mutta alkuperäislähteitä näiden sukujen yhdistämisen perustelemiseksi ei käytännössä ollut.

Ainoa, mitä Rantasalmen Bagge-suvun alkuperästä saatettiin lopulta sanoa, oli se, että tämän suvun kantaisä vänrikki Johan Bagge oli käyttänyt nuoruudessaan sukunimeä Pettersback, sittemmin nimeä Back ja lopulta Bagge, mutta hänen alkuperäänsä ei tunneta. Myöhemmin laadimme tutkimustuloksista Kaija Salmisen ja Ritva Jurvasen kanssa vielä artikkelin Genoksen numeroon 4/2018. Myös Johanin Geni-profiili on päivitetty tutkimustulosten mukaiseksi ja irrotettu muista Bagge-suvuista.

*******

Rantasalmen seurakunnan vihittyjen kirjan mukaan Johan Pettersback vihittiin Catharina Helena von Vegesackin kanssa Rantasalmella 19.12.1709. Pappi kirjoitti hänen nimensä kirjoihin muodossa Johan Peters Back, ja hän oli tuolloin kersanttina Savon kahdennetussa jalkaväkirykmentissä [1]. On todennäköistä, että kahta vuotta aiemmin kaksikasrykmentin kuukausirullissa elo–lokakuussa 1707 everstiluutnantti Morathin komppaniassa mainittu sukunimetön furiiri Johan Pettersson on sama henkilö [2].

Johanin puoliso Catharina oli alkuaan baltiansaksalaista sukujuurta olleen rantasalmelaisen kapteeni Conrad von Vegesackin ja tämän vaimon Ingeborg Langin tytär. Conradin epäonnisesta kirkkomatkasta syksyllä 1692 kerron tarkemmin täällä.

Johan Pettersbackin palkkaluettelo on säilynyt [3]. Sen mukaan hän oli avioitumisensa jälkeisenä vuonna vääpelinä ja sittemmin vänrikkinä kahdessa eri itäsuomalaisessa rykmentissä, kunnes sai eron palveluksesta 22.6.1713, jolloin Venäjä oli jo miehittämässä Suomea.

Tämän jälkeen Johan asui perheineen Rantasalmella anoppinsa Ingeborg Langin varoilla; appi Conrad oli kuollut jo 1705. Kun appivanhempien yhteisestä pesästä tehtiin perunkirjoitus lopulta vuonna 1751, siinä todettiin vänrikin perheen asuneen sodan jälkeen anopin omistaman Skogilan tilan torpassa ja saaneen tilalta elatusta vuosikymmenien ajan [4].

Johan käytti ainakin 1730-luvulla sukunimeä Back, ja muokkasi sen viimeistään 1740-luvulla muotoon Bagge. Hänen poikansa Anders eli Antti käytti vielä vuonna 1753 tiemassaarelaisen Kuivaharjun tilaa ostaessaan sukunimeä Back [5], mutta päivitti nimensä sittemmin isänsä tavoin Baggeksi, jolla nimellä hänet mainitaan vanhimmassa säilyneessä Rantasalmen seurakunnan rippikirjassa [6].

Bagge-suvun talonpoikaistuminen ei sujunut aivan kivuttomasti. Vänrikki Johan vastusti aluksi poikansa Antin avioliittoa sotilaan aviottomana lapsena syntyneen Kaisa Törröttären kanssa. Protestiin yhtyi myös hänen aatelinen lankonsa Paul von Vegesack, ja asiaa käsiteltiin Rantasalmen käräjillä syksyllä 1749 [7]. Perheeseen syntyi kuitenkin käräjillä sopu, kun nuoripari lupasi "rakastaa, kunnioittaa, ruokkia ja kaikella lapsenomaisella kuuliaisuudella auttaa vanhempiaan". Vanha vänrikki kuoli jo seuraavana vuonna, ja nuori perhe osti sitten kolme vuotta myöhemmin kodikseen Kuivaharjun tilan.

Antti Bagge ja hänen vaimonsa Kaisa Törrötär ovat Rantasalmen Bagge-suvun yhteisiä esivanhempia Antin vanhempien tavoin. Kävimme Kuivaharjun tilalla keväällä 2016 tätini Mailan kanssa, ja talon isäntä näytti meille päärakennuksen alla olevan komean holvatun kivikellarin, joka saattaa olla hyvinkin iäkäs. Pihapiirissä on myös valtavia kivijalkarakennelmia, joiden historiaa ei täysin tunneta [8].

Antilla ja Kaisalla oli useita lapsia, jotka muuttivat edelleen eri puolille Rantasalmea. Toukokuussa 1791 päiväämässään testamentissa Antti totesi kotitilan jäävän pojalleen Petterille, vanhin poika Antti sai Tuusmäen Paunolan ja Mikko puolestaan Kolkontaipaleella sijainneen tilan, jonka isä oli aikanaan ostanut. Kaisa-tytär sai perintönsä ilmeisesti irtaimena ja rahana jo vanhempien eläessä; hän oli avioitunut samassa kylässä asuneen Tahvo Tolvasen kanssa. Isän testamentti oli osa laajempaa omistusten selvittelyä, sillä jo aiemmin oli tehty vaihtokauppa, jossa Antti oli saanut Paunolan veljeltään Petteriltä, jonka vaimon Maria Paunottaren kotitila se mahdollisesti alun perin oli [9].

Kaisa Törrösen ja Antti Baggen puumerkit vuonna 1791 laaditussa testamentissa.

Kaisa Törröttären aiemmasta sulhasesta Svante Candaratista ja hänen samannimisen isänsä koettelemuksista isonvihan aikana kerron täällä. Tuusmäkeen muuttaneen Antti Antinpoika Baggen pojanpoika oli voinsalmelainen isäntä Gabriel Bagge eli "Voisalamin Pakki", josta kerron puolestaan tarkemmin täällä. Gabriel Baggen tytär Emma avioitui pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, jonka kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä, ja Mikon ja Emman poika oli puolestaan isoisäni isä JF Eronen, jonka puolison riihimäkeläisen Elin Nummelinin elämänvaiheita kuvaan täällä. JF oli alussa mainitsemani Kaape-sedän vanhempi veli.

Gabriel Baggen veljen Antti Juhana Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1709.
[2] SKrA Finska gränsförsvarstrupper, Månadsrullor, Augusti månad, Nyslåtts läns fördubblingsregemente, SE/KrA/0022/1707/4 (1707).
[3] SKrA Likvidationer: Stora nordiska kriget, Likvidationer uppgjorda inom krigskollegii militiekontor, SE/KrA/0090/I/23 (1727–1741).
[4] Suur-Savon tuomiokunta Eca:1, Suur-Savon tk:n perukirjat 1722–1762 (sisältää myös Pien-Savon perukirjoja), s. 343–350, Ingeborg Langin ja Conrad von Vegesackin pesästä v. 1752 laadittu perukirja.
[5] Pien-Savon tk, Rantasalmen syyskäräjät 1754, Tiemassaari 5:n lainhuuto.
[6] Rantasalmen seurakunta, pääkirja 1761–1772,386.
[7] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.
[8] Ks. Bagge, Oiva: Tiemassaari ajan askelissa (ISBN 952-91-1699-3), s. 206.
[9] KA Mikkeli, Pien-Savon alinen tk, Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunnan vars. asiat 1810 (Cac 4), konseptituomiokirjassa ei ole sivunumerointia.

Oboensoittaja Vasilin ja ratsumiehen vaimo Elinan tarina isovihan ajan Rantasalmella

Venäläinen sotilassoittokunta ryhmäkuvassa, 1890-luku. Museovirasto, Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0. 

Ira Vihreälehto on tuonut viime aikoina kiinnostavalla tavalla esiin venäläisten sotavankien ja suomalaisen siviiliväestön välille toisen maailmansodan aikana syntyneitä parisuhteita. Toinen maailmansota ei luonnollisestikaan ollut tässä mielessä poikkeus sotien joukossa. Monet muutkin sodat ovat aikojen kuluessa luoneet mahdollisuuksia paitsi väkivaltaisiin, myös vapaaehtoisiin parisuhteisiin rintamalinjojen yli. Tämä pitää paikkansa myös isonvihan (1713–1721) kohdalla, vaikka se yleensä muistetaankin vain venäläisten hirmuteoista siviiliväestön keskuudessa.

Isonvihan aikana ruotsalainen hallinto lakkasi toimimasta Suomessa, eikä lakimääräisiä käräjiä pidetty. Monissa tapauksissa tiedot isonvihan aikaisista tapahtumista ovatkin säilyneet jälkipolville vasta miehityksen jälkeen laadittujen käräjäpöytäkirjojen ansiosta. Savossa Ruotsin kruunu sai otteen hallinnosta rauhanteon jälkeen vuonna 1722, ja vihanaikaisten rikosten ja riitojen selvittely käräjillä kesti sen jälkeen lähes kymmenen vuotta [1].

Tällaisesta tapauksesta oli kysymys heinäkuussa 1722, kun rantasalmelainen ratsumies Svante Candarat ilmaantui Parkun tilalla pidetyille Rantasalmen kesäkäräjille pyytämään, että oikeus antaisi hänen erota isonvihan aikana uskottomaksi osoittautuneesta vaimostaan Elina Väntittärestä [2]. Candarat perusteli pyyntöään kertomalla, että sillä välin, kun hän itse oli ollut Ruotsissa Hänen Majesteettinsa palveluksessa, hänen kotipitäjään jäänyt vaimonsa Elina oli saanut lapsen venäläisen oboensoittajan kanssa.

Candaratin kotiinpaluu ei siis ollut kovin helppo, eikä sitä varmasti ollut myöskään hänen aiempi sotaretkensä, sillä armeijan katselmusrullien mukaan tämä alkuaan karjalaissyntyinen tuusmäkeläisrusthollin ratsumies oli ollut mukana myös kovaonnisella Norjan sotaretkellä eli niinsanotulla "karoliinien kuolonmarssilla". Svante oli kuitenkin selvinnyt siitä hengissä ja menettänyt retkellä vain osan varusteistaan [3].

Oikeudessa kuultiin seuraavaksi lautamies Heikki Pesosta, joka kertoi, että Svanten vaimo Elina oli ollut miehitysaikana hänen talossaan piikana yhden vuoden ajan noin neljä vuotta aiemmin eli vuoden 1718 paikkeilla. Mutta koska maa oli silloin venäläisten sotilaiden miehittämä, lautamiehen talossa majaili samaan aikaan myös yhdeksän venäläisen sotilassoittajan muodostama soittokunta. He soittivat kaikki oboeta.

Koko sotilasmusiikki oli tuohon aikaan vielä varsin tuore ilmiö Venäjän armeijassa – sen oli perustanut vasta vuosisadan vaihteessa valtansa vakiinnuttanut tsaari Pietari Suuri. Hän kasvatti sotilassoittokuntiaan useaan otteeseen ja määräsi Pultavan voiton jälkeen vuonna 1711, että armeijan jokaisessa rykmentissä tuli olla myös yksi 9–11 jäsentä käsittävä saksalaistyylinen oboensoittajien ryhmä [4]. Itse oboekaan ei ollut tuolloin vielä kovin vanha soitin, se oli kehitetty vasta 1660-luvulla Ranskassa. Oboen nimi tuleekin ranskan sanasta hautbois, joka tarkoittaa "korkeaa puuta" [5].

Lautamiehen talossa majailleet 9 oboensoittajaa (9 st. Hautboister) mainitaan tuomiokirjaleikkeen kymmenennellä rivillä.

Yksi näistä Pietari Suuren perustamista sotilasoboistien yhtyeistä majaili nyt siis Rantasalmella lautamies Pesosen talossa, ja talossa piikana ollut Elina alkoi seurustella kokoonpanossa soittaneen Vasili-nimisen musikantin kanssa. Lautamies ja talonväki yrittivät kyllä kieltää Elinaa, mutta kielloilla oli vain se seuraus, että Elina irtisanoutui piianpestistään kokonaan ja muutti samaan ruokakuntaan oboensoittajien kanssa.

Kun soittokunta sitten siirrettiin Viipuriin, Elina odotteli Rantasalmella kolme viikkoa ja lähti sitten Viipuriin Vasilin perässä. Kaupungissa sittemmin käyneeltä talollinen Juho Nikkoselta lautamies Pesonen sai kuulla, että Elina oli synnyttänyt Viipurissa lapsen ja että hän oli siellä palveluksessa kauppias Jänischin luona. Kun Elina sitten sai puolestaan Viipuriin sanan siitä, että hänen aviomiehensä Candarat oli palannut sodasta Rantasalmelle, hän palasi sinne. Rantasalmella aviopari päätyi rovasti Anders Heinriciuksen kuulusteluun, jossa Elina tunnusti, että hän oli tosiaan saanut oboensoittajan kanssa lapsen, joka oli sittemmin Viipurissa kuollut.

Kahdeksan päivää rovastin kuulustelun jälkeen Elina lähti Viipuriin uudestaan, eikä Svante kuullut hänestä sen jälkeen enää mitään. Siksi hän esitti nyt oikeudelle toiveensa saada vaimostaan laillinen avioero. Oikeus joutui kuitenkaan toteamaan, ettei sillä ollut toimivaltaa avioeroasioissa, minkä takia se kehotti Candaratia osoittamaan erohakemuksensa piispalle ja hiippakunnan konsistorille.

Hiippakunta näyttää suhtautuneen Svanten anomukseen suopeasti, koska Rantasalmen kirkonkirjojen mukaan hänet vihittiin jo maaliskuussa 1723 uuteen avioliittoon tuusmäkeläisen piian Kaisa Mullittaren kanssa [6]. Viimeistään saman vuoden heinäkuuhun mennessä Svante oli myös luopunut asepalveluksesta ja keskittynyt maanviljelykseen, sillä hänellä oli viljelyoikeuksia koskenut kiista isäpuolensa Iivari Jauhiaisen ja tämän nuoremman veljen Jacob Candaratin kanssa koskien Reijolan kylässä ollutta kruununtilaa; miehet saivat kuitenkin sovittua asian ennen käräjiä [7].

Seuraavana syksynä Svantelle ja Kaisalle syntyi poika, joka kastettiin isän kaimaksi. Tämä nuorempi Svante Candarat päätyi hänkin sotilasuralle ja meni sittemmin 1740-luvulla kihloihin esiäitini Kaisa Törröttären kanssa, mutta tämä kihlaus purkautui, kun Kaisa solmikin avioliiton esi-isäni Anders Baggen kanssa [8]. Kaikki Rantasalmen ja Juvan talonpoikaisen Bagge-suvun jäsenet polveutuvat heistä. Heistä kerron lisää täällä.


Viitteet:


[1] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa 1617–1721 (Savon säätiö 1990), s. 590.
[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiain pöytäkirjat 1722 (KO a 22), Rantasalmi 6.–11.7.1722, s. 381–382. Tapaukseen viittaa myös Saloheimo 1990, 589.
[3] SKrA Generalmönsterrullor, SE/KrA/0023/0/1102 (1719).
[4] Brandenburg Historica: Military Music and Tradition in Imperial Russia (2014). Viitattu 6.8.2019.
[5] Otavan iso musiikkitietosanakirja 4 (Otava 1978), s. 470.
[6] Rantasalmen seurakunta, vihityt maaliskuussa 1723.
[7] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1723 (KO a 23), Rantasalmi 1.–5.7.1723, s. 371–372.
[8] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.

Elin Eronen os. Nummelin, Voinsalmen Rantalan emäntä

Elin Nummelin. Kuva otettu mikkeliläisessä valokuvaamossa todennäköisesti noin vuonna 1907.

Rantasalmen Voinsalmen kylän Rantalan tilan emäntä Elin Josefiina Eronen (os. Nummelin) syntyi Hausjärvellä 1882 ja kuoli Rantasalmella 1967. Hän on Voinsalmen Erosten yhteinen isoäiti, joka on tuonut Erosten suvun tälle sukuhaaralle osittain hämäläiset sukujuuret.

Elinin vanhemmat yövartija Manasse Mikonpoika Nummelin (1850–1931) ja tämän vaimo Fredrika Juhontytär Nummelin olivat kumpikin etelähämäläistä sukujuurta. Manassen isänpuoleiset esivanhemmat asuivat jo 1700-luvulla talollisina Hausjärven Karhin kylän Mattilan tilalla. Sieltä Manassen isä Mikko Juhonpoika oli lähtenyt aikanaan elättämään itsensä ja perheensä renkinä ja muonamiehenä, kun hänen vanhempi veljensä Niko oli jäänyt jatkamaan talonpitoa. Ajalle tyypilliseen hämäläisen työväen tapaan Mikko ei vielä käyttänyt lainkaan sukunimeä, vaan vasta hänen poikansa Manasse valitsi perheelleen 1870-luvulla ruotsinkielisen nimen Nummelin. Seudulla oli tuolloin muitakin tämän sukunimen kantajia, joten kaikki Suomen Nummelinit eivät ole keskenään sukua.

Elinin isä, yövartija Manasse Nummelin (1850–1931)

Elinin äiti Fredrika oli puolestaan syntynyt vuonna 1849 tuolloin Vanajan pitäjän Rastilassa piikana olleen Maria Loviisa Juhontyttären aviottomana lapsena, mutta Fredrikaakin kutsuttiin myöhemmin Juhontyttäreksi Marian myöhemmän aviomiehen Juho Pirttisaaren mukaan – joka siis oli vähintään Fredrikan kasvatti-isä. Maria Loviisa oli hänkin isänsä puolelta hausjärveläistä sukua, mutta Marian äiti Johanna Jaakontytär oli alkuaan sääksmäkeläisen torpparin Jaakko Tuomaanpojan tytär. Tämä Jaakko oli torpparin uransa jälkeen sotilaana Viaporissa ainakin Suomen sodan syttymisvuonna 1808 ja käytti kuollessaan sotilasnimeä Elf.

Manasse ja Fredrika tutustuivat toisiinsa 1860- ja 1870-lukujen vaihteessa ollessaan yhtä aikaa renkinä ja piikana tuolloin vielä Hausjärveen kuuluneessa Karan kylän Huhtimossa; nämä seudut kuuluvat nykyisin Riihimäen kaupunkiin. He solmivat avioliiton Janakkalan puolella 1872 ja ehtivät muuttaa joitakin kertoja, kunnes asettuivat pysyvästi Riihimäelle vuonna 1880. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Elin oli kolmas. Manasse toimi yövartijana viimeistään vuosisadan vaihteessa.

Perheen kotitalo sijaitsi Uramoon johtavan polun eteläpäässä [1]. Riihimäen kaupunginmuseossa on säilynyt Väinö Salosen muistitiedon perusteella piirtämä kartta [2], johon hän on merkinnyt yövartija Nummelinin talon numerolla 33 ja maininnut, että se oli hänen muistinsa mukaan rakennettu vuonna 1886. Paikka on lähellä nykyistä Hämeenaukiota.

Riihimäen seurakunta itsenäistyi Hausjärvestä kauppalan perustamisen yhteydessä vuonna 1922, jolloin Fredrika oli jo kuollut, mutta Manasse eli viimeiset vuotensa riihimäkeläisenä leskimiehenä ja edelleen yövartijana, kunnes kuoli vuonna 1931. Henkikirjojen mukaan hän oli "entinen yövartija" vasta aivan elämänsä parin viimeisen vuoden ajan.

Manassen ja Fredrikan betoninen hautakivi on edelleen Hausjärven hautausmaalla, joskaan ei alkuperäisellä paikallaan, vaan kiviaidan edessä, johon on koottu käytöstä poistettujen hautojen kiviä. Samaan hautaan on aikanaan haudattu myös heidän lapsensa Kaarlo ja Naima sekä Naiman tytär Sirkka.

Nummelinien hautakivi Hausjärven hautausmaalla.

Elin kävi lapsuudessaan kansakoulun ja lähti 18-vuotiaana eli vuonna 1900 Hämeenlinnaan Fredrika Wetterhoffin työkouluun opiskelemaan käsityönopettajaksi. Hän valmistui koulusta kolme vuotta myöhemmin, 15.8.1903. Tuona vuonna koulun opettajaosastolta valmistui kaikkiaan kymmenen nuorta naista, ja Elin sai heistä parhaan todistuksen. Ainoastaan kirjanpidosta hän sai arvosanan 9, mutta kaikissa muissa aineissa (ahkeruus, tarkkuus, käytös, kutomisen tietoperusta ja käytäntö, piirustus, laskento ja suomenkielen kirjoitus) todistusarvosana oli tasan kymmenen [3]. 

Valmistumisensa jälkeen Elin sai vuodenvaihteeseen 1906–1907 mennessä työpaikan Mikkelin läheltä Otavan opistosta. Hän toimi siellä johtajattaren apulaisena naisoppilaiden kudonnan opetuksessa [4]. Elin käytti Otavassa suomennettua sukunimeä Nummisto, jonka hänen veljensä ottivat sittemmin myös virallisesti sukunimekseen.

Otavan opistossa Elin tutustui siellä oppilaana olleeseen rantasalmelaiseen Johannes Ferdinand Eroseen (1887–1958). Johannes, joka tunnettiin perhepiirissä Jussina ja muiden rantasalmelaisten keskuudessa tavallisesti nimikirjaimillaan "JF", oli viisi vuotta Eliniä nuorempi. Hänen isänsä Mikko Eronen oli kuollut liikenneonnettomuudessa jo lasten ollessa pieniä; onnettomuudesta kerrotaan tarkemmin täällä. Mikon leski Emma Eronen (os. Bagge) lähetti sittemmin kolme lastaan opiskelemaan Otavan kansanopistoon. Jussi vietti koulussa lukuvuoden 1906–1907, Kaape 1913–1914 ja Ruusa 1919–1920 [5].

Jussi ja Elin tutustuivat Otavan opistossa nähtävästi melko pian Elinin tultua sinne opettajaksi, koska heistä on säilynyt hiihtoretkellä otettu yhteinen valokuva, joka on päivätty 5.2.1907. Koska päivämäärä on merkitty valokuvaan näkyviin, kyse saattaa olla jopa kihlajaispäivästä. Otavan ajoilta on säilynyt myös muita hiihtoretkillä otettuja valokuvia.

Otavan opiston opettajia. Elin kuvassa keskellä.

Otavan opiston oppilaita. Jussi kuvassa keskellä.

Elin ja Jussi todennäköisesti Otavassa 5. helmikuuta 1907.

Elin ja Jussi vihittiin avioliittoon Hausjärvellä puolitoista vuotta yhteisen hiihtokuvan ottamisen jälkeen eli 24.8.1908. Vihkipäivä oli sama päivä, jona Jussi tuli täysi-ikäiseksi, kun täysi-ikäisyyden raja tuohon aikaan oli 21 vuotta. Elin muutti Jussin luo Rantasalmelle. He asuivat aluksi Jussin lapsuudenkodissa Voinsalmen Ristolassa yhdessä Jussin äidin ja sisarusten kanssa [6].

Perheen ensimmäinen lapsi Irma syntyi 5.6.1909. Pari viikkoa myöhemmin Elin kirjoitti postikortin Jussin siskolle Emmalle, joka oli jo muuttanut kotoa ja asui miehensä Antti Pärnäsen kanssa Riuttasten kylässä.

Woinsalmi 18. p. Kesäk.

E.H.

Kiitos kirjeestäsi. Woimme hyvin molemmat ja olemme terveitä. Hyvä on että olette päättäneet Juhannuksena tulla tänne, aiomme silloin ristiä tytön ja pyytäisimme teitä kummiksi, jos olette niin hyvät ja rupeatte. Olga pyytää sinua tuomaan sen Aino neulasi mukaan, hän tahtoisi sillä herrastella Juhannuksena. Enpä jouda nyt enempää, sitte lisää kun tavataan. Terveiset vaan meiltä. Teidän Elin.

Ristolassa sattuneen tulipalon takia perhe joutui välillä asumaan Voinsalmen Purolla. Siellä on otettu tämä valokuva heistä ja heidän kolmesta vanhimmasta lapsestaan vuonna 1913. Äidin sylissä istuu Paavo, isän sylissä Ilona ja keskimmäisenä esikoistytär Irma.

Muutamaa vuotta myöhemmin, 24.2.1917, Jussi osti perheen uudeksi kodiksi Rantalan tilan. Kauppaan sisältyivät myös viereisen Heikkilän tilan maat. Nämä molemmat tilat olivat aikanaan olleet Jussin äidinisän Gabriel Baggen omistuksessa. Tästä "Voisalamin Pakista" kerrotaan tarkemmin täällä. Jussi maksoi Rantalasta ja Heikkilästä yhteensä 84 000 markkaa, josta tosin 1000 markkaa laskettiin mukana tulleen irtaimiston eli tuulimyllyn, ruokakellon ja heinäseipäitten arvoksi. Perhe muutti asumaan Rantalaan kaupantekoa seuranneena vuonna 1918, ja Jussi ja Elin asuivat siellä kuolemaansa saakka.

Jussin ja Elinin perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta. Kun nuorimmasta pojasta tuli isän täyskaima, isää alettiin kutsua Ukko-Jussiksi.

Irma Marjatta Peranka, os. Eronen 1909–1959
Ilona Mielikki Rossi, os. Eronen 1911–1999
Paavo Johannes Eronen, 1913–1993
Kaisu Liisu Ruuskanen, os. Eronen 1915–2011
Jaakko Ilmari Eronen, 1916–1998
Timo Olavi Eronen, 1919–2002
Johannes Ferdinand Eronen, 1922–1941

Jussi teki myös muita maakauppoja ja harjoitti maanviljelyksen ohessa monenlaista liiketoimintaa, piti esimerkiksi pientä kauppapuotia Rantalassa. Eliniä hänen tyttärensä Kaisu Ruuskanen kuvasi puolestaan myöhemmin eräässä kirjeessään näin: "Hän oli todella vaatimaton ja eli niin kuin lastensa elämää myötäillen ilossa ja surussa. Isä piti huolen komennosta ja raha-asioista."

Poika-Jussi, Timo, Elin, Jaakko, Ukko-Jussi, tuntematon poika, Irma ja Paavo.

Jussin kuoleman jälkeen Elin eli vielä yhdeksän vuotta Rantalassa leskenä. Hänen 85-vuotispäivänsä yhteydessä eli vain vähän ennen hänen kuolemaansa hänestä julkaistiin lehdessä [7] seuraava kirjoitus:

85-vuotiaita: Rouva Elin Josefiina Eronen o.s. Nummelin keskiviikkona 9.8. Rantasalmen Voinsalmella. Hän on syntynyt Hausjärvellä ja kudonnan opettajaksi hän valmistui Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopistosta. Otavan kansanopistossa opettajana toimiessaan hän tapasi tulevan puolisonsa Johannes Erosen ja siirtyi sittemmin Rantasalmelle. Ensin Ristolan talon, myöhemmin Rantalan talon emäntänä rouva Eronen on hoitanut suuren talouden ja kasvattanut seitsemän lasta. Puolisonsa liiketoimien vuoksi hän, tämän eläessä, joutui alituisesti ottamaan vieraita vastaan tavallisten maatöiden ohella. Tämän tehtävän rouva Eronen on suorittanut ihailtavalla taidolla ja tuonut Rantalan talolle erittäin vieraanvaraisen maineen. Emännäntehtävänsä hän on jo luovuttanut poikansa puolisolle ja omistautunut harrastuksilleen. Kutominen on aina ollut hänelle rakasta, taitavia kudonnaisia on lähtenyt hänen käsistään. Innokkaana luonnon ystävänä hän hoitelee puutarhamaata ja kasvattaa kukkia sekä sisällä että ulkona. Kirjat ovat myös rouva Erosen sydäntä lähellä ja aina hänellä on luettavanaan jokin teos. Nuorekkaana ja pirteänä sekä maailman tapahtumista kiinnostuneena rouva Eronen viettää rauhallisia ja valoisia vanhuuden päiviään Rantalan talossa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa rakastamana.

Jussin ja Elinin perheestä kerrotaan myös Erosten sukukirjan vuonna 2001 julkaistun ensimmäisen laitoksen sivuilla 70 ja 109–113 ja vuonna 2013 julkaistun toisen laitoksen osan I sivulla 253.

Elinin nuorimman pojan Jussin kohtalosta jatkosodassa voit lukea täällä.

Tämän blogin kirjoittaja on Elinin pojantyttären poika.


Viitteet:


[1] Hoffrén, Jouko–Penttilä, Kalevi: Riihimäen historia I vuoteen 1960, Riihimäen kaupunki 1979, s. 191. Talon summittaista sijaintia voi päätellä vertaamalla nykyistä katukarttaa Senaatin vuoden 1873 kartastoon. Kartta on julkaistu osoitteessa https://kartta.riihimaki.fi/ims/  ja löytyy valitsemalla sivun vasemmasta yläkulmasta välilehti "Riihimäki ennen".

[2] Riihimäen kaupunginmuseo, Väinö Salosen arkisto.

[3] KA Hämeenlinna, Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopiston arkisto I, oppilasluettelo 1885–1918), Ba 4. Mainittu koulu tunnettiin siis aluksi Työkouluna ja myöhemmin mm. Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistona, kunnes se tuli 1990-luvulla osaksi Hämeen ammattikorkeakoulua.

[4] KA Mikkeli, Otavan opisto, Ca 1, kannatusyhdistyksen ja johtokunnan pöytäkirjat, johtokunnan kokous 5.1.1907, §8.

[5] Mikkonen, Eero: Otavan opisto. Matrikkeli v:lta 1982–1967 sekä toimintakauden 1966–1967 vuosikertomus. Oy Länsi-Savon kirjapaino 1967.

[6] Rantasalmen srk, pääkirja 1900–1909, s. 1910.

[7] Sanomalehden nimi ei ole tiedossa, kirjoitus on säilynyt lehtileikkeenä perheraamatun välissä.

Läksiäisiä ja hääjuhlia entisajan Savossa

Vanhin suvussamme säilynyt hääkuva. Isosetäni Eino Asikainen vihittiin avioliittoon Ida Kinnusen kanssa sata vuotta sitten 24.1.1919.

Muinaisten suomalaisten hääjuhla koostui muiden itämerensuomalaisten kansojen tapaan aina kahdesta osasta: morsiamen kotona pidetyistä läksiäisistä ja sulhasen kotona vietetyistä häistä [1]. Tämä jako säilyi Itä-Suomessa 1900-luvulle saakka.

Vanhimpia hääperinteitämme ovat myös laulut, loitsut ja itkut. Kalevalamittaisten runolaulujen kautta ilmaistiin niitä tunteita, joita kahden nuoren elämänmuutos herätti. Itkijän rooli oli myös tärkeä: ajateltiin, että jos morsian ei itke omissa häissään, hän itkee ikänsä kaiken. Nykyisen Suomen alueella tämä vanha lauluhääperinne säilyi kaikkein pisimpään Pohjois-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa. Pohjoiskarjalaiset musiikin ja teatterin ammattilaiset rakensivatkin muutama vuosi sitten vaikuttavan esityksen Kruuga – karjalaiset lauluhäät näiden perinteiden pohjalta.

Länsi-Suomessa häät saivat uusia muotoja jo varhain. 1800-luvun Pohjanmaalla vietettiin yleisesti niin sanottuja kruunuhäitä. Kaksi vuotta sitten Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vihittiin kolme paria avioliittoon näiden perinteiden mukaisesti.

*****

Itä-Savossakin vanhat kalevalaiset laulut ja itkut olivat 1800-luvulla jo jääneet historiaan. Häissä veisattiin virsiä ja niissä tanssittiin pelimannimusiikin tahtiin samoin kuin Länsi-Suomessakin. Kansallisen heräämisen aikaan häissä saatettiin laulaa jopa isänmaallisia lauluja. Sen sijaan ikivanha tapa viettää läksiäisiä ja häitä erikseen oli säilynyt.

Sanomalehti Maamiehen Ystävä julkaisi syksyllä 1851 numeroissaan 38 ja 39 kirjoituksen "Raittiudesta Rantasalmella", jonka varsinainen tarkoitus oli raportoida raittiusaatteen suotuisasta etenemisestä Rantasalmella. Reportaasi tuli kuitenkin samalla kuvanneeksi seikkaperäisesti eräitä tuon ajan savolaisia talonpoikaishäitä. Sekä sulhanen että morsian kuuluivat Erosten sukuun, mutta eivät olleet lähisukulaisia. Läksiäisiä vietettiin Rauhamäen kylässä ja häitä Pisamalahden kylässä, ja näihin juhliin käytettiin heinäkuun 21., 22. ja 23. päivä vuonna 1851. Lehden toimittaja kuvasi aluksi vieraiden tuloa sulhasen kotitaloon, ja kertoi sitten yhteisestä lähdöstä läksiäisiin:

Täänkaltainen oli nyt sulhasen kotipaikka, johon me tulimme ehtoolla kello 7 aikaan, saattaaksemme häntä morsiamen läksiäispaikkaan. Kahvin juotua ja iltaruu'an syötyä, kehoitti puhemies kaikkia siihen koolle tulleita lähtemään "Rauhamäen Ukko Erosen" taloon. Lisääntynyt seuramme läksi siis liikkeelle ja vaipui alas rantaan, josta se sitten kulki auringon alasmänöä kohti, 2/4 peninkulmaa vettä sekä maata, kunne ennätti mainitun talon pellon päähän. Siinä parempaan kuntoon ja järestykseen päästyänsä, alkoi se astua ylös taloon seuraavalla tavalla:

Pelarit ja laulajat ensimäisinä, veisaten: Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa j.n.e.; puhemies ja sulhanen sitten ajain ratsas-hevoisilla, ja muu seura niiden perästä. Tämä veisu ja vaelluksemme päättyi vasta pihalle päästyämme, jossa talon rahvas ja ennen tulleet vieraat olivat meitä vastaan ottamassa ja tervehtimässä. Sisään tultuamme, tarjottiin meille ensimäiseksi tervetuliaisiksi, joko arvannet mitä, – ei viinaa eikä muuta väkevätä juomaa, vaan varit kahvikupit. Jonkun ajan kuluttua, kutsuttiin vieraita iltaruu'alle, ja se söi joka jaksoi, kuin ei, niin sai männä levolle; sillä yö oli jo ehtinyt puoleen.

Seuraavana aamuna morsian ja sulhanen vihittiin avioliittoon, ja heidän onnittelumaljoikseen nostettiin lasit ranskalaista viiniä. Vieraat kävivät onnittelemassa tuoretta avioparia, jonka jälkeen alkoi viulunsoitto, tanssi ja ruokailu, kunnes puhemies kehotti illalla "kaikki ko'olle tulleita vieraita lähtemään ilta-puoleen morsianta juohattamaan hää-paikkaan". Hääväki ei kuitenkaan ollut vielä ollenkaan valmis lähtöön.

Pöydästä noustua, ei nuo lähdön tuumat olleet vielä lähelläkään. Sitä tanssittiin sekä taisteltiin yhtä ja toista aina iltaan myöhään, ja vasta lähtörokan syötyä, lähdettiin puhemiehen uudella anomuksella juohoillen; lähtö-polskan kumminkin vielä tanssittuamme. Yö alkoi olla pian puolessa, ennenkuin morsian viimenkin joutui tavaroinensa tielle ja juohtoväki liikkeelle; mutta uni ei kumminkaan painanut ketään. Kaikilla näky vaan, niin kuin kova kiire olisi ollut käsissä ja työnä. Kuule siis kuinka mäntiin: Puhemies ajoi ratsas-hevoisella eilimäisenä; sitä seurasi samate sulhanen, pitäin morsianta satulan etupuolella sylissänsä; juohtoväki kävi jalan näiden perästä, ja viimeksi vedettiin morsius-tavaroita kolmella hevoisella.

Matkaa taitettiin siis yöllä, ja häätaloon saavuttua aurinko oli jo noussut. Kulkueessa laulettiin tällä kertaa Runebergin vain pari vuotta aiemmin kirjoittamaa Maamme-laulua, josta tuli aikanaan Suomen kansallislaulu. Laulusta oli tuolloin käytössä varhainen suomennos, joka alkoi sanoin "Oi Suomen maa, isimme maa, Soi kultanen sana!" Häätalossa oli sitten ohjelmassa onnittelumaljoja, virrenveisuuta, ruokailua, tanssia, vapaata jutustelua ja nukkumista.

*****

Enonkosken Ihamaniemellä nuoruudessaan asunut isoisäni Aatto Asikainen piti 1920-luvulla päiväkirjaa, jossa hän kuvasi useampiakin tuon ajan hääjuhlia. 30.10.1925 vietetyissä Veera Sairasen ja Matti Lyytikäisen häissä läksiäisiä ja häitä vietettiin edelleen vanhaan tapaan erikseen, ja tanssi kuului asiaan. Ohjelmassa oli kuitenkin nyt myös puheita, mikä oli varmasti Ihamaniemellä tuolloin vaikuttaneen nuorisoseuraliikkeen vaikutusta.

Olin Mustanmäellä Vera Sairasen ja Matti Lyytikäisen vihkiäisissä, jotka oli juhlalliset puheinen ja lauluineen – – Juohdettiin sitten Lyytikkälään jossa oli väkeä runsaasti, tanssivat häissä aamuun asti. Hyvä käytös, ei ollut etes juopuneitakaan.

Morsiamen juohtaminen edellytti toki sitä, että kummallakin suvulla oli talo, jossa juhlia voitiin viettää. Kun Aaton veli Otto vihittiin Elsa Kinnusen kanssa 10.2.1929, häitä ei vietetty ollenkaan:

Otto toi Elsa Kinnusen Pölläkältä emännäkseen, eilen olivat Heinäveden kirkolla vihillä. Häitä ei pidetty. Veljensä kyyditsi. Otto käytti Elsalla Savonlinnan talouskoulun ja hommanna vaatetta, sekä jalkinetta, palvelustyttö kun on köyhästä mökistä.

Laajimmat muistiinpanot Aatto kirjoitti sisarensa Edith "Ieti" Asikaisen ja Emil Klemettisen häistä, joita vietettiin lokakuussa 1923. Häitä edeltäneenä päivänä 14.10. tuolloin 25-vuotias Aatto kirjoitti muistikirjaansa: "Vein Suurellemäille hevoset ja olin kotona muun päivän. Aata Loikkanen, Lempi Purhonen ja Edith Reisven olivat vihkiäisiä laittamassa ei ketään vieraita tullut. Iltapäivä oli pitkä ei tahtona saada aikaa kulumaan."

Seuraavana päivänä vietettiin sitten läksiäisiä Hankamäellä ja häitä Kuoppamäellä:

15 pv aamusella odotettiin vieraita ja viimeisiä valmistuksia laitettiin. Vieraat vasta alko tulla ykstoistannella tunnilla joita tulikin runsaasti. kello 1 päivällä vihittiin. Sitten otettiin valokuvia morsiusparista meidän suvusta ja koko hääjoukosta. Opettaja Lungvist rouvineen valokuvasi. iltasella lähdettiin juohtamaan morsiusparia Kuoppamäille. Jouslahdesta pantiin A. Pölläsen moottorin perään venheitä ja sitten sitä mentiin hyvin eteenpäin noin viisikymmentä henkeä oli matkalla, tunti meni rannasta rantaan ajaessa. Siellä häätalossa otettiin meität laululla vastaan kahvit juotuamme läksimme tupaan jossa oli ihmisiä paljon, kuokkavieraitakin. Oli siellä aika hauska leikittiin ja keskusteltiin kello 1.30 yöllä lähdettiin pois moottorilla ja venheet perässä, Hyypiänniemessä käytiin tullessa kaupassa, siinä viipy jonkin aikaa. Kello 4.30 jouduttiin vasta kotiin syötiin ja nukuttiin sitten pari tuntia. Puolenpäivän jälkeen läksivät viimeiset vieraat pois. Ja aika kului erittäin hauskasti vieraiden aikana.

Opettaja Lundqvistin ja hänen vaimonsa Hankamäen läksiäisissä iltapäivällä 15.10.1923 ottamat valokuvat ovat säilyneet suvussa. Ylemmässä kuvassa hääväen edessä istuvat morsiamen vanhemmat, Hankamäen isäntäpari Otto ja Olga Asikainen, ja vihkipari seisoo heidän takanaan. Alemmassa kuvassa Otto ja Olga ovat hääparin ja muiden lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Ikiaikainen tapa johdattaa eli "juohtaa" morsian uuteen kotiinsa toteutettiin näissä häissä siis varsin modernina versiona, kun Asikkalan isännällä Alfred Pölläsellä [2] oli moottorivene, jonka perään muut veneet saatettiin sitoa. Voi uskoa, että hääväellä on ollut hauskaa, kun kotimatkalla pimeänä lokakuun aamuyönä on pistäydytty vielä Enonveden toisella puolella kaupassa pitkän venekaravaanin kanssa. Kauppojen aukioloaikojakaan ei taidettu tuohon aikaan vielä pahemmin säädellä.

Edith ja Emil Klemettinen muuttivat Kuoppamäeltä Leveäniemeen vuonna 1930 ja muuttivat sukunimensä Korvenmäeksi [3].


Viitteet:

[1] Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri, SKS 1980, 181.
[2] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 40.
[3] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 109.