Luin joululomalla Uno Harvan teosta Suomalaisten muinaisusko, joka julkaistiin alun perin jo vuonna 1948, mutta joka on kestänyt siinä määrin hyvin aikaa, että SKS julkaisi siitä viime vuonna uuden painoksen.
Ruokauhreja koskevassa luvussa sivulla 311 huomioni kiinnittyi alaviitteeseen, jossa luki "Enonkoski. O. Asikainen. SS." Koska oma sukuni on Enonkosken Asikaisia, joihin on vieläpä kuulunut useampiakin Otto-nimisiä miehiä, halusin selvittää, mitä tuo alaviite oikein tarkoittaa.
Lyhenneluettelosta selvisi pian, että mainittu SS tarkoitti Sanakirjasäätiötä, joka teki tuohon aikaan kansalaisille kyselyjä erityisesti suomen murteisiin kuuluvien sanojen merkityksistä. Säätiö sai itse asiassa kyselyihinsä niin paljon vastauksia, että Harva mainitsee ne yhtenä keskeisenä lähteenä koko kirjalleen:
Vasta viime vuosikymmeninä on sekä kotimaassa että sukukansojemme keskuudessa tehty määrätietoista työtä vanhan, katoavan kansanperinteen pelastamiseksi sitä uhkaavalta tuholta. Suomessa on keräystyötä, jota pääasiallisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Sanakirjasäätiö ovat johtaneet ja ohjanneet ja johon laajat kansalaispiirit ovat osallistuneet, suoritettu ennen kuulumattomalla innolla vielä meidän päivinämme. Erityisen arvokas on se saalis, joka on saatu talteen E.N. Setälän laatimien tiedustelujen välityksellä.
Harva omistikin koko teoksensa E.N. Setälän muistolle. Vanhempi polvi muistaa Suomessa Setälän edelleen, jos ei muusta niin ainakin hänen jo nuorena koululaisena laatimastaan Setälän kieliopista. Setälä oli siis muun muassa ollut järjestämässä tutkimusta, johon oli aika hienolla tavalla osallistettu kansalaisia ja saatu heitä lähettämään tietoja kansanperinteestä ja sanojen merkityksistä eri puolilla Suomea.
Jonkin aikaa googlailtuani pääsin selville siitä, että Sanakirjasäätiön seuraaja ja työn jatkaja on nykyisin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus. Kotuksen sivuilta kävi myös ilmi, että Setälän hankkeen tuloksena syntyi ilmeisesti koko maailman laajin murresanakokoelma, kaikkiaan uskomattomat 8,5 miljoonaa sanalippua, joiden pohjalta ryhdyttiin lopulta vuonna 1985 toimittamaan Suomen murteiden sanakirjaa. Aineistoa on niin valtavasti, että sanakirjan julkaiseminen on edelleen kesken. Kirjaa on vuodesta 2012 lähtien julkaistu verkossa, ja nyt ollaan menossa L-kirjaimen kohdalla.
Otin yhteyttä Kotukseen saadakseni tietää, vieläkö nämä O. Asikaisen sata vuotta sitten lähettämät sananselitykset olisi mahdollista löytää Kotuksen arkistoista. Sain ystävällisen vastauksen, jonka mukaan osa sananselityksistä on laajassa miljoonien lippujen kokoelmassa, josta ei enää voi etsiä tietoja niiden lähettäjän mukaan – mutta että osa on kuitenkin arkistolaatikoissa sillä tavoin aiheen mukaan järjestettyinä, että niistä vastauksia voi vielä hyvällä onnella löytää. Varasin siis ajan Kotuksen arkistoon.
Heti arkistoon tultuani selvisi, että 1920-30-lukujen vaihteessa Sanakirjasäätiölle Enonkoskelta sananselityksiä lähettänyt mies oli isosetäni Otto Asikainen (1895–1958), joka oli kotoisin Ihamaniemestä Hankamäen tilalta, mutta asui perheineen sittemmin Lehtorannan tilalla. Hän osallistui aikanaan aktiivisesti myös Ihamaniemen nuorisoseuran toimintaan, josta kerron tarkemmin täällä. Arkistolaatikoista löytyi kaikkiaan kuusi Oton lähettämää kirjettä. Ne olivat vastauksia kalastusta, kansanomaista vesimyllylaitosta, kankaankudontaa, lylyä eli janhusta ja muutamia yksittäisiä sanoja koskeviin tiedusteluihin.
Sanan "retkottaa" merkityksestä Enonkoskella Otto kirjoitti helmikuussa 1929 näin:
"Retkottaa" sanaa käytetään kun henkilö makaa eli nukkuu selällään. Silloin Savolainen sanoo: "on kuin renki joka rentona retkottaa". Uskonnollista merkitystä ei sanalla ole. Sana on kulkenut kansan suussa kautta aikojen kaikkialla pitäjässämme.
Otto selvitti myös sanan "juutas" käyttöä, jolla puolestaan oli myös uskonnollista merkitystä:
"Juutas" sanontatapa on useammalla vanhankansan ihmisellä aivan yleistä sellaisilla henkilöillä jotka ovat äkkiä suuttuneet ihmisiin tai eläimiin ja on jonkunlainen uskonnollinen merkitys kuvaten Juutas Iskariotin elämää. Olin käymässä naapurissa niin eräs talon vanha isäntä suuttui lapsiinsa ja otti hiuksista kiinni ja sanoi: "työ juuttaan sikkeet menkee hakemaan puita uuniin lämpimäksenne tai suatte selkäänne." Lapset säikähtivät ja menivät.
Toinen naapuri taas kun hävisi kirves metsässä lumeen kirosi ja sanoi "Mihinkäs Juuttaalle se meni". Eräässä iltamapaikassa viime sunnuntai-iltana Enonkosken kirkolla kun hevonen karkasi viluissaan pakkasen kynsissä sanoi eräs työmies Toivo Aalto "kyllä mie kun sinut juuttaan suan kiinni vuotaashan sie suat" "Juutasko sillä on kun se ei lähde" sanoi Otto Holopainen kun hammasta suusta repi irti" tämä on paikkakunnalla kansankesken yleinen sananparsi.
***
Kalastusta ja kalastusvälineitä koskevaan tiedusteluun Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan käytettyjä kalanpyydyksiä olivat verkko, nuotta, kadiska, rysä, merta ja pitkäsiima. Verkon kutomista ja rakennetta hän kuvasi näin:
Verkko on, jossa on liina, paulassa kohot ja kivekset eli painot. Rysässä ja Haavissakin on myös verkko. Kutoessa käytetään käpyä johon lanka laitetaan. Kalvosin jonka ympärille kudotaan ja joka määrä silmien suuruuden ja tulkki jota käytetään verkkoa paulottaissa. Verkoissa on paula. Yläpaulassa on kohot. Verkko laitetaan puikkarille. Verkon paulan päitä sanotaan nenäksi. Verkon ylä ja alapaulalla paksumpi verkon osa on luomas. Verkon tiheys voi jokainen itse määrätä millaiselta se näyttää ilman mittoja.
Sanatiedustelut olivat usein luonteeltaan perinpohjaisia, ja niissä käytettiin samoista asioista tarvittaessa useitakin nimityksiä, jotta eri murrealueilla asunet ihmiset olisivat tienneet, mistä puhutaan. Niinpä kalastuskyselyn nuottaa koskevassa kysymyksessä 13 haluttiin tietää, "mitä merkityksiä on sanalla apaja? Onko se aivan outo vai kuuluuko se murteessanne ehkä toisin? Sanotaanko apaa, appaa? Miten nuottavene kiinnitetään apajalle? Kuinka onkimies pysyy venheineen paikallaan? Mitä ovat sauvoin, sesta, saitta, pura, purasin, vaaja, vuaja, juakkuri, juakkeri? – Kuinka kalat saadaan pysymään apajassa? Tarpomalla? Millainen on tarvon, tarvun, polla, porkka? – Otto vastasi kysymykseen enonkoskelaisen nuottasanaston osalta:
Apaja murteella appaa tarkotetaan sitä paikkaa jossa nuottaa vedetään. Nuottavene kiinnitetään köysillä veneen tappiin ja toinen pää vaajaan joka on lyöty maahan nostimen kohdalle. Onkimies pysyy veneineen nuoran nenään sidottu kivi ja laskettu järven pohjaan toinen pää veneessä. Kalat saadaan pysymään apajassa tarpomalla, joka on puun nenässä porkka ja sillä lyödään veteen.
Tiedustelu "kansanomaisesta vesimyllylaitoksestamme" oli painettu vihkoseksi, jossa oli kaikkiaan jopa 134 eri kysymystä. Kysymysten laatijat olivat kyllä hyvin perillä myllykulttuurista, koska he osasivat kysyä esimerkiksi jauhatuksen kustannuksista kysymykset "Kannettiinko tulli viljassa vai rahassa? Milloin etupäässä rahatullia käytettiin? Oliko tullimyllyissä rahan otto salakähmäistä? Mikä oli tavallinen taksa vieraille jauhattajille viljasta ja mikä ryyneistä? – Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan tulli oli maksettu viljassa, rahan otto oli tosiaankin ollut "salaista" ja normaali taksa oli "kappa tynnöristä".
Otto kertoi, että hänen kotiseudullaan kansanomaista vesimyllyä kutsuttiin nimellä härkinmylly. Kyselystä käy ilmi, että vesimylly tunnettiin muualla Suomessa myös nimityksillä jalkamylly, siipiratasmylly tai hierinmylly. Ihamaniemessähän vanha myllynpaikka oli Mustalammesta Härkinlahteen laskevassa purossa; tuo paikka oli siis saanut aikanaan nimensäkin juuri myllystä. Ihamaniemen Härkinmyllyn lisäksi Otto mainitsi esimerkkeinä kotiseutunsa myllyistä Kolovin myllyn, Kolkon myllyn ja Pölläkän myllyn.
Kuuluisimpia myllyjen rakentajia kysyttäessä Otto mainitsi Antti Pitkäsen Enonkosken Kaunisnimestä, joka oli syntynyt v. 1823 ja kuoli 1900. Hän oli saanut opin myllyjen rakentamiseen kotona isältään. Hänen jälkeensä oli tullut hänen poikansa T.J. Pitkänen (s. noin 1880), joka oli muuttanut vuonna 1920 asumaan Uudellekirkolle "talon perheen kuoleman johdosta" ja oli Oton vastauksen kirjoittamisen aikaan tammikuussa 1930 "vesitehtailija".
Kyselyn tekemisen aikaan kansanomaiset jalkamyllyt olivat nopeasti katoamassa. Niiden käyttö oli yleensä joko lopetettu kokonaan tai vesiratasmyllyt oli muutettu turbiinilla käyviksi. Otto tiesi kertoa, että hänen kotiseudullaan monet myllyt oli lopetettu noin kymmenen vuotta sitten eli vuoden 1920 paikkeilla; Vuorikosken mylly Enonkosken Hanhijärvellä oli kuitenkin lopetettu vasta kesällä 1929 ja Pölläkän ja Kolovin myllyt olivat vuonna 1930 viimeisinä vielä käytössä.
***
Itse olen jo niin kaupunkilaistunut, että en aluksi ymmärtänyt, mitä Kotuksen arkiston "lylyä eli janhusta" koskevat sanaliput oikein koskevat. Nämä vinossa kasvavaan puuhun syntyvää tavallista kovempaa reaktiopuuta tarkoittavat sanat ovat kuitenkin edelleen käytössä ja ainakin metsäteknikoille tuttuja. Yhdeksänkymmentä vuotta sitten sanat olivat varmasti tuttuja useimmille suomalaisille. Otto piirsi vastaukseensa kuvankin janhuspuun syntymisestä.
Vinossa kasvaneeseen koivuun muodostunutta janhuspuuta kutsuttiin Oton mukaan kylkikoivuksi tai niveräkoivuksi, ja sitä käytettiin edelleen esimerkiksi työkaluihin, joihin tarvittiin tavallista lujempaa puuta. Otto kertoi, että hänen esi-isiensä aikana mänty- ja kuusijanhusta oli käytetty veneen kokka- pohja- ja peräpuiksi, mutta Oton aikana sitä ei enää niihin tarpeisiin käytetty, koska sen oli todettu mätänevän helposti.
Koska janhus sisältyy kirjaimilla A–K alkaviin sanoihin, sitä koskeva artikkeli on Suomen murteiden sanakirjassa jo valmiina. Sanan levinneisyyskartassa on pallo myös Enonkosken kohdalla, mikä arvatenkin perustuu juuri Oton vuonna 1930 lähettämään vastaukseen.
 |
| Otto Asikainen kuvassa vasemmalla. Hänen jälkeensä vasemmalta oikealle muut Hankamäellä 1920-luvulla asuneet Oton sisarukset Veikko, Hilja, Edith ja Aatto. Keskellä vanhemmat Otto Asikainen (1863–1933) ja Olga Asikainen, os. Pöllänen (1865–1928). |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti