Rantasalmelaisia 1600-luvun nihtikarusellissa

Ruotsalaisen ja keisarillisen armeijan joukko-osastojen järjestys Lützenin taistelussa 1632. Kaivertanut Matthäus Merian 1633. Museovirasto, Historian kuva-arkisto.

1600-luku muistetaan Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen historiassa sotaisana aikana, jolloin valtakunta oli suurimmillaan ja urheat hakkapeliitat toivat Keski-Euroopan retkiltään runsaat sotasaaliit. Vaikka nämäkin mielikuvat perustuvat historiallisiin tapahtumiin, kokonaiskuva 1600-luvun sodista sisältää myös paljon muuta.

Ruotsin suurvalta-aika tarkoitti tavallisille suomalaisille ennen muuta aikaa, jolloin valtio tarvitsi jatkuvasti uusia sotilaita loputtomiin sotiinsa. Väenottoja pidettiin harva se vuosi, eivätkä sotaväkeen päätyneet miehet suinkaan aina päätyneet saksalaisille sotakentille tositoimiin. Hyvin usein heidän kohtalokseen koitui kuoleminen kulkutautiin jonkin kostean liivinmaalaisen jokisuiston varuskunnassa, jota heidät oli marssitettu vartioimaan.

Koska päätyminen jalkamieheksi eli nihdiksi merkitsi 1600-luvun suomalaiselle miehelle lähes varmaa kuolemaa, väkeen joutumista yritettiin välttää monin tavoin. Sopeutuminen jatkuviin väenottoihin ja yritykset selviytyä hengissä sotaisasta aikakaudesta värittivätkin suuresti koko tätä vuosisataa Suomessa.

Jalkaväen väenotot tapahtuivat tuohon aikaan siten, että tietty määrä taloja tai miehiä koottiin yhteen ruoduksi, josta valittiin yksi mies nihdiksi. Ruoduttamisessa pyrittiin siihen, että kussakin ruodussa oli lähekkäin asuvia mutta sosiaaliselta asemaltaan erilaisia miehiä siten, että isännän nihdiksi ottaminen voitaisiin välttää. Pyrittiin myös siihen, ettei talosta vietäisi viimeistä miehenapua.

Viipurin läänin väenottoja tutkineen Anneli Mäkelän mukaan tuolta ajalta säilyneistä väenottoluetteloista vuoden 1629 luettelo on kaikkein täydellisin. 30-vuotista sotaa oli siinä vaiheessa käyty reilut kymmenen vuotta. Pitäjän asekuntoiset miehet on lajiteltu vuoden 1629 ruodutusluetteloon yleensä 10-miehisiksi ruoduiksi. Taloista on merkitty luetteloon ensin isännän nimi, minkä jälkeen on lisätty maininta pojasta, veljestä tai rengistä, jos talossa on ollut näitä miehiä [1].

Esimerkiksi Rantasalmen pitäjän Syväisten kymmenkunnan miehiä koottiin tuona vuonna kuuteen eri ruotuun [2]. Niistä viimeisessä oli miehiä yhdeksästä eri talosta. Olli Rautiaisen talosta ruodutettiin isännän lisäksi myös yksi poika, mutta kahdeksaa muuta taloa edustivat ruodutuksessa vain isännät yksin. Nämä isännät olivat Niilo Turunen, Hannu Seppänen, Lasse Turunen, Erkki Kinnunen, Lauri Sistonen, Juho Paavonpoika Taskinen, Mikko Asikainen ja Antti Seppänen. Suurin osa isäntien etunimistä käännettiin luetteloon tosin ruotsiksi, mutta Laurista ja Lassesta käytettiin heidän omia suomenkielisiä nimiään.

Kun nihti oli valittu, kirjuri merkitsi nimilistan alle sanat Mickel Asickaine[n] sielf k[nech]t om 34 åhr. Tästä ruodusta ei siis lähetetty sotaan poikaa, veljeä, renkiä eikä ulkopuolista, vaan yksi ruodun isännistä, 34-vuotias Mikko Asikainen ryhtyi nihdiksi itse. Luettelo ei tosin paljasta mitenkään, minkälaisten neuvottelujen tuloksena tähän ratkaisuun päädyttiin.

Nihdiksi kirjoittaminen ei silti välttämättä tarkoittanut käytännössä sotaan lähtemistä, sillä väenottoihin liittyi vanhastaan monenlaisia sekä virallisia että epävirallisia tapoja. Ruodun miehet saattoivat sopia keskenään, kuka heistä lähtisi sotaan, tai palkata yhdessä tehtävään jonkun muun. Toisaalta myös nihdiksi otettu saattoi väenoton jälkeen palkata itselleen sijaisen, usein aivan ulkopuolisen. Kaiken lisäksi upseerit näyttävät itse harjoittaneen väenottojen yhteydessä omaa liiketoimintaansa ja välittäneen ruoduille palkkamiehiä. Ruodutuksessa valituille nimettiin usein myös takuumies, jonka oli astuttava palvelukseen, jos laillisesti kirjoitettu pakeni [3].

Kaikesta tästä seurasi, että sotaan joutumista vältelleet suomalaiset tarvitsivat 1600-luvulla usein ylimääräistä rahaa. Nils-Erik Willstrand on esittänyt tutkimuksessaan Anpassning eller protest, kuinka erityisesti 1600-luvun Pohjanmaalla voimakkaasti lisääntynyt tervanpoltto saattoi osaltaan olla sopeutumista jatkuviin väenottoihin: tervakaupasta saatiin rahaa, jolla voitiin selviytyä veroista ja palkata sijaisia armeijaan [4].

Kuusinainen, Kustaa II Aadolfin aikana vuonna 1627 lyöty kuparikolikko. Turun museokeskuksen esinekokoelma.

Kun kapteeni Hans Klickin komppanian katselmusta pidettiin Lappeenrannassa Puolan sodan alkamisen aikaan lokakuussa 1654, katselmusrullaan kirjattiin näkyviin, kenen sijaiseksi kukin oli komppaniaan tullut. Palkatut sijaiset merkittiin katselmusrullaan lyhenteellä L (leigdekarl eli legokarl), ja heitä oli huomattava osa komppanian rantasalmelaismiehistä [5].

Katselmuksessa olivat paikalla muun muassa Juho Ollinpoika Immonen, Arvi Matinpoika Kettunen Heinävedeltä, joka oli torasalolaisen Niilo Rusinpojan palkkamies, Antti Tikkanen Lautakotalahdesta eli nykyiseltä Lahdenkylältä, Tuomas Pekanpoika Tikkanen, joka oli ahvensalmelaisen Pekka Pulkkisen palkkamies, Juho Matinpoika Rautiainen, joka oli syväisläisen Olli Kolehmaisen palkkamies, Heikki Pekanpoika Svensk, joka oli hevonlahtelaisen Juntti Turusen palkkamies ja Olli Matinpoika Sallinen Vaahersalosta, joka oli rauhamäkeläisen Lassi Pekanpoika Vänttisen palkkamies.

Tervakaupalla oli merkitystä sijaisten palkkarahojen hankkimiseen myös Itä-Suomessa, mutta savolaisilla ja karjalaisilla oli käytettävissään myös toinen keino selviytyä jatkuvassa väenottojen paineessa: he saattoivat yksinkertaisesti lähteä karkuun. Usein pakomatka suuntautui Käkisalmen lääniin ja Inkerinmaalle, jotka oli liitetty Ruotsin valtakuntaan Stolbovan rauhassa 1617. Ne olivat voittomaita, joilla väenottoja ei järjestetty, eikä valtio toiminut tuohon aikaan vielä niin tehokkaasti, että yksittäistä Karjalan saloille paennutta savolaissotilasta olisi ollut järkevää lähteä etsimään. Nihtejä pakeni toki muualtakin Suomesta, mutta savolaisilla ja Kannaksen karjalaisilla oli tähän parhaat mahdollisuudet, koska valtakunnan voittomaat olivat lähellä ja reitit niihin olivat tuttuja [6].

Usein karanneista nihdeistä tiedettiin, mihin suuntaan he olivat lähteneet pakosalle. Esimerkiksi edellä mainittuun Hans Klickin komppanian katselmusrullaan laadittiin luettelo myös karanneista rantasalmelaisnihdeistä. Hannu Hannunpoika Leskinen oli paennut Kuopion salomaille, mutta koivumäkeläinen Olli Ollinpoika Asikainen oli livistänyt pohjoiseen Norrbotteniin, mikä saattoi tosin tuolloin tarkoittaa mitä tahansa Pohjanmaata. Tahvo Parviaisen ja Vilppu Heikinpoika Lautiaisen tiedettiin piileskelevän Venäjän rajan tuntumassa, ja Pekka Pekanpoika Lapveteläinen, rauhamäkeläisen Pekka Tahvonpoika Heiskasen palvelija Matti Pekanpoika ja tiemassaarelaisen Pekka Hanskan palvelija Antti Antinpoika olivat kaikki kolme paenneet Inkerinmaalle.

Valtion tarve saada jatkuvasti uusia sotilaita ja kansalaisten tarve pysyä hengissä loivat 1600-luvun Suomeen kulttuurin, jossa nihtien tilanne oli jatkuvassa muutoksessa. Ruodutuksessa väkeen valitut eli laillisesti kirjoitetut pakenivat ja heidän varamiehensä tai palkkaamansa sijaiset pakenivat, minkä jälkeen paenneita, tauteihin kuolleita ja kaatuneita ruodutuksessa valittuja ja palkkamiehiä korvattiin taas uusilla laillisesti kirjoitetuilla ja heidän varamiehillään tai palkkaamillaan sijaisilla. Osa ruodutuksessa valituista tai palkkamiehistä todettiin puolestaan myöhemmin palvelukseen kelpaamattomiksi, niin että heitä piti korvata jälleen uusilla sotilailla. Nils Erik Willstrand on kuvannut tätä liikehdintää nimellä knektkarusellen eli "nihtikaruselli" [7].

Sukututkijalle tämä kaikki tarkoittaa, että on monissa tapauksissa vaikeaa päästä varmuuteen siitä, onko oma esi-isä todella taistellut 30-vuotisessa sodassa. Vaikka esi-isä olisikin merkitty ruodutusluetteloon nihdiksi, hän saattoi palkata itselleen sijaisen, joten esi-isä pitää löytää ruodutusluettelon lisäksi myös armeijan katselmusrullista. Näiden lisäksi on vielä vaarana, että sukututkija luulee esi-isäkseen toista samannimistä miestä, minkä takia on tärkeää varmistaa, että mies katoaa sotaan lähtiessään myös oikean pitäjän ja kymmenkunnan henkikirjoista, koska sotilaat eivät olleet henkirahavelvollisia. Parhaassa tapauksessa esimerkiksi palkkausriitoja setvittiin käräjillä, jolloin tietoja esi-isän palveluksesta voi löytää myös tuomiokirjoista.

Nihtikarusellista huolimatta moni jalkamies päätyi kaikesta huolimatta myös sotakentille, oli mukana taisteluissa piikki- tai muskettimiehenä ja saattoi jopa palata hengissä kotiin. Kun kapteeni Hans Klickin komppania oli laivattu 30-vuotisen sodan jälkeen Saksasta takaisin kotimaahan ja sille pidettiin katselmus vuonna 1650, sen riveissä oli kolme rantasalmelaismiestä: Pekka Pekanpoika Lappalainen, Matti Pekanpoika Innonen ja Pekka Antinpoika Mustonen [8].

Ruotsin suurvaltakausi alkoi Stolbovan rauhasta vuonna 1617, ja sitä seuraavat kymmenen vuotta olivat valtakunnassa voimakasta armeijan uudelleenorganisoinnin aikaa. Vuonna 1626 Suomeen luotiin kuusi maakunnallista rykmenttiä, joiden perinteitä useat nykypäivän prikaatit edelleen jatkavat. Nihtikarusellin aikakausi päättyi 1680-luvulla, kun siirryttiin vähitellen vakinaiseen sotamiehenpitoon. Tämä tarkoitti talojen järjestämistä pysyviksi ruoduiksi, jotka asettivat sotamiehen jalkaväkeen ja antoivat tälle torpan asuttavaksi. Savonlinnan läänissä tästä uudesta järjestelmästä sovittiin syyskuussa 1681, ensimmäisenä koko Suomessa. [9]



Viitteet:

[1] Mäkelä, Anneli: Viipurin läänin väenotot 1600-luvulla. Teoksessa Historiallinen Arkisto, Suomen historiallinen seura 1975, s. 23–24.

[2] KrA Roterings- och utskrivningslängder, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0025/0/186 (1627-1633), Pien-Savo 1629, Rantasalmi, Syväinen, bildid: A0055035_00068

[3] Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie, Suomen sotilaat 1617–1721. SKS 2001, s. 27–28.

[4] Willstrand, Nils Erik: Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo akademis förlag 1992, s. 228.

[5] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1654/5 (1654), bildid: A0053662_00087

[6] Willstrand 1992, s. 247.

[7] Willstrand 1992, s. 182–183.

[8] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1650/6 (1650), bildid: A0053620_00210

[9] Lappalainen 2001, s. 23, 31 ja 159.

Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten

Noin vuosina 1900–1902 valmistunut tussipiirros Parkumäen taistelun aikaisista rakennuksista Haukkalanmäellä. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Jos haluaa tietää, minkä kokoisissa asunnoissa entisajan savolaiset asuivat tai miltä heidän allekirjoituksensa näyttivät, näihin kysymyksiin on hyvät mahdollisuudet löytää vastauksia erityisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tältä aikakaudelta on nimittäin käytössä kaksi mielenkiintoista arkistoa: Suuri adressi vuodelta 1899 ja Tilattoman väestön alakomitean arkisto vuodelta 1901.

Suuri adressi oli suomalaisten yhteinen vetoomus keisarille ensimmäisen sortokauden aikana. Ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään ja keräsivät adressiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta yhdentoista päivän aikana kevättalvella 1899. Yhteensä 500 henkeä käsittänyt lähetystö matkusti Pietariin antaakseen adressin keisarille, mutta keisari Nikolai II ei ottanut lähetystöä edes vastaan [1].

Suuren adressin allekirjoituksia säilytetään Kansallisarkistossa, ja ne on julkaistu digitoituina. Joistakin perheistä näkee, että kaikkien perheenjäsenten allekirjoitukset on kirjoitettu samalla käsialalla, mutta toisissa perheissä kaikki allekirjoitukset ovat erilaisia, ja silloin on yleensä mahdollista olettaa, että ne ovat omakätisiä.

Tilattoman väestön alakomitea järjesti vuonna 1901 laajan kyselytutkimuksen, jolla selvitettiin maaseudun väestön taloudellisia oloja. Jokaisesta ruokakunnasta kysyttiin ruokakunnan päämiehen elinkeinoa ja asemaa, ruokakunnan jäsenten lukumäärää, asuinoloja sekä ruokakunnan käytössä olleiden peltojen ja niittyjen kokoa sekä karjan lukumäärää. Tiedot kirjattiin sen mukaan, mikä tilanne oli ollut 1.9.1901 [2].

Alakomitean työn pohjalta julkaistiin tieteellisiä tutkimuksia, ja se muodosti tärkeän taustan Suomen itsenäistymisen jälkeen toteutetulle torpparilaille. Alakomitean arkisto sisältää 221 kunnasta saapuneet vastaukset. Arkistoa ei ole mikrofilmattu eikä digitoitu, mutta sitä voi tutkia alkuperäisenä Kansallisarkiston Helsingin toimipisteessä.

Savossa oli vuosisadan vaihteessa paljon tilatonta työväkeä, joka kirjattiin kirkonkirjoihin ja henkikirjoihin vain loisiksi. Alakomitean tutkimukseen loiset merkittiin kuitenkin tarkemmin todellisten ammattiensa mukaan esimerkiksi maatyömiehiksi tai kalastajiksi, eikä tällaista tietoa välttämättä löydy mistään muusta tämän ajan arkistosta. Vaikka komitean nimi viittasi tilattomiin, tutkimuksessa selvitettiin kaikkien maaseudun asukkaiden eli myös talollisten asuinoloja.

Alakomitean kyselylomakkeissa tai Suuressa adressissa ei ole ihmisten syntymäaikoja, mutta kun verrataan toisiinsa rippikirjaa, henkikirjaa, alakomitean arkistoa ja Suurta adressia, ihmiset voidaan monissa tapauksissa tunnistaa. Alla on muutamia Rantasalmen pohjoisista kylistä poimittuja esimerkkejä siitä, millaisia tietoja näitä arkistoja vertailemalla voi löytää.

Kuvan kuudesta allekirjoituksesta neljä kuuluu Tiemassaaren Lajuniemessä asuneelle torpparisperheelle. Hilda Siljander oli avioitunut joroislaisen Robert "Roope" Braskin kanssa jo vuonna 1876, mutta hän allekirjoitti keisarille esitetyn vetoomuksen edelleen vanhaan savolaiseen tapaan tyttönimellään "Hilta Siljanter". Heidän tyttärensä, siistillä käsialalla nimensä kirjoittanut Olga oli tuolloin 18-vuotias. Myös Hildan äiti, leskeksi jäänyt Loviisa Oksman asui tyttärensä perheen kanssa. Tämän perheen naiset kuuluvat geneettiseen äitilinjaamme.

Pian adressin laatimisen jälkeen Braskien perheestä tuli talollisia, sillä Robert sai 12.9.1901 kiinnekirjan kaikkiaan 0.2846 osalle alkuperäisestä Lajuniemen tilasta. Samana vuonna laadittuun alakomitean kyselyyn hän vastasikin jo maanomistajana. Kyselyn mukaan Braskien ruokakuntaan kuului silloin 6 henkeä, ja heillä oli käytössään yhteensä 3 asuinhuonetta. Taloon kuului 9 hehtaaria peltoa ja 7 hehtaaria luonnonniittyä. Kelvollista laidunta heillä oli käytössään vain vähän (asteikko oli kolmiportainen ja käsitti vaihtoehdot riittävästi, vähän ja ei ollenkaan). Kotieläimiä talossa oli yksi hevonen, viisi lehmää, neljä lammasta ja yksi sika. Lehmistä kaksi oli jonkun muun omistamia ruokkolehmiä.

Torasalon kylän tilalla n:o 3 eli Kankkulassa asuneet Ikäheimoset kirjasivat poikkeuksellisesti osoitteensa mukaan Suureen adressiin. Vuonna 1835 syntynyt isäntä kirjoitti nimensä muodossa Davit, eikä näin tehdessään helpottanut tulevien sukututkijoiden pohdintaa siitä, oliko hänen nimensä oikeasti ruotsalainen David vai suomalainen Taavit. Taavetin pojista Asarias allekirjoitti adressin 36-vuotiaana, Gabriel 25-vuotiaana ja Kalle 28-vuotiaana. Kaikki asuivat edelleen kotona Kankkulassa, joka oli jakamaton 1/6 manttaalin perintötila [3]. Perheellä oli käytössään neljä huonetta, 7.5 hehtaaria peltoa, 15 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Karja käsitti yhden hevosen, 9 omaa lypsylehmää, 6 lammasta ja 2 sikaa. Perheeseen kuului myös äiti ja kaksi tytärtä, mutta he eivät näytä allekirjoittaneen adressia.

Varsinkin tilattoman väestön vaimot käyttivät tämän ajan Rantasalmella usein edelleen tyttönimiään myös naimisissa ollessaan, mutta monilla talonemännillä oli jo tapana käyttää miehensä sukunimeä. Näin oli myös Voinsalmen Ånäsin eli Jokiniemen tilalla, jossa Anshelm Erosen puoliso Ida os. Gråsten allekirjoitti adressin talonemäntä Ida Erosena. Ida oli kotoisin Leppävirran Niinimäestä, jossa hänen leskeksi jäänyt isänsä Matti Gråsten viljeli edelleen perheen kotitilaa [4]. Matti oli talvella 1899 todennäköisesti käymässä tyttärensä luona, koska on allekirjoittanut adressin rantasalmelaisten joukossa.

Jokiniemen tilan mailla eli vuonna 1901 kaikkiaan viisi tilatonta perhekuntaa. Antti Kilpeläinen elätti kuusihenkisen ruokakuntansa maatyömiehenä, ja perheellä oli käytössään yksi huone. Perheen karja koostui yhdestä ruokkolehmästä, jolle oli käytettävissä vähän laidunmaata. Albin Kilpeläinen oli puolestaan kalamies. Hänen kaksihenkisellä perheellään ei ollut lainkaan omaa huonetta, vaan he asuivat loisina yhdessä jonkin toisen ruokakunnan kanssa. Karjaa tai laidunmaata heillä ei ollut ollenkaan. Jokiniemen mailla asui myös kalamies Kalle Kettunen, jolla ei ollut asuntoa, perhettä, viljelystä eikä karjaa.

Kalle Heiskanen oli Jokiniemen tilan torppari, ja hänen perheeseensä kuului seitsemän henkeä. Perheen käytössä oli kaksi huonetta, yksi hehtaari peltoa, 2.25 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Torpan karja käsitti kolme lehmää ja yhden lampaan, mutta hevosta torpassa ei ollut. Torppari Yrjö Erosen seitsenhenkisellä perheellä oli sen sijaan oma hevonen, kolme lehmää, kolme lammasta ja kahden hehtaarin peltoviljelykset.

Jo muutamat esimerkit valaisevat hyvin sitä, miten säätyasema vaikutti vuosisadan vaihteen savolaisten asumisoloihin. Seitsemän lehmän karjoihin tai seitsemän hehtaarin peltoviljelyksiin oli varaa niillä, jotka omistivat tilansa itse. Torppareilla oli harvoin mahdollisuuksia muutamaa lehmää suurempaan karjaan, ja maaseudun työläisperhe eli heitäkin niukemmin; sillä oli usein käytössään korkeintaan yksi huone ja yksi lehmä, vaikka lapsia olisi ollut paljonkin. Osa loisista asui toisten nurkissa kokonaan vailla omaa asuntoa. Tältä aikakaudelta onkin peräisin Rantasalmella tunnettu sanonta, jonka mukaan ruokaa on "loisiin lapsillekin", kun sitä on tullut tehtyä tavallista enemmän.

Poikkeuksia tavanomaisesta elämästä on kuitenkin ollut aina. Esimerkiksi Voinsalmen Ristolan tilan emännällä Emma Erosella (os. Bagge) ei ollut lainkaan talollisille tyypillistä omaa maanviljelystä. Hän omisti kyllä kuusi hehtaaria peltoa ja neljä hehtaaria luonnonniittyä, mutta oli vuokrannut ne kaikki lampuoti Kustaa Hypénille. Emmalla ei ollut myöskään omaa hevosta, hänen kotieläimiinsä kuului ainoastaan kaksi lehmää ja yksi sika.

Alakomitean kyselylomakkeeseen korostettiin punakynällä, että ensimmäisen rivin Emma Erosen viljelykset ovat kolmannella rivillä mainitun lampuodin käytössä.

Ilmeinen syy Emman maanviljelyksen vaatimattomuuteen oli se, että hänen puolisonsa Mikko Eronen oli kuollut kuusi vuotta aiemmin liikenneonnettomuudessa. Emma oli jäänyt silloin yksin viiden pienen lapsen kanssa, joista nuorimmainen oli ollut alle kuukauden ikäinen. Myöhemmin hän olikin antanut toisen poikansa Gabrielin asumaan sukulaisten luokse Juvalle [5]. Emman arki oli melko toisenlaista kuin hänen lapsuudessaan, jolloin hänen isänsä Gabriel Bagge oli omistanut huomattavan osan Voinsalmen ja Repomäen kylistä.

Emma allekirjoitti Suuren adressin samalle sivulle jokiniemeläisten kanssa, hänkin käytti jo tuolloin miehensä sukunimeä. Emman toimeentulo näyttää siis muodostuneen oman maanviljelyksen sijaan ainakin vuokratuloista, joita hän sai Ristolan peltojen vuokraamisesta lampuodille [6], samoin kuin 5000 markan vakuutuskorvauksesta, jonka hän oli saanut miesvainajansa henkivakuutuksen perusteella [7]. Lisäksi hänellä on saattanut olla perintöä ja metsänmyyntituloja.

Tästä huolimatta Emmalla oli viimeistään vuonna 1910 myös velkaa. Emman poika J.F. Eronen kirjoitti nimittäin tuolloin langolleen Antti Pärnäselle, että hän ja hänen veljensä Gabriel olivat ostaneet kotitalonsa Ristolan äidiltään ja ottaneet samalla hoitaakseen tämän velat [8].

Kuulemasi asiat ei kai liene ihan niin kuin kylä sulle on kertonut, mutta pää asia on kumminkin niin että olemme me pojat ostaneet mammalta perintönä omistamansa talon ja sitoutuneet maksamaan mamman velat joita on toista tuhatta mk; [––]

J.F. Erosen kirje on säilynyt hänen sisarensa Emmin jälkeensä jättämien kirjeiden joukossa.

Viitteet:

[1] KA Arkistojen Portti, Suuri adressi.

[2] KA Arkistojen Portti, Tilattoman väestön alakomitea.

[3] Mikkelin läänin henkikirja 1899, Rantasalmi, s. 126.

[4] Leppävirran seurakunta, rippikirja 1894–1900, s. 856.

[5] Gabriel Erosen perheessä säilynyt perimätieto.

[6] KA Tilattoman väestön alakomitea Ea:14, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmi n:o 6.

[7] Uusi Savo 5.12.1895, s. 3.

[8] J.F. Erosen kirje Antti Pärnäselle 1910. Tuhat markkaa vuoden 1910 rahassa vastaa 4134 euroa vuoden 2021 rahassa, ks. Suomen Pankin rahanarvolaskin.