Oi sinä rauta raukka – raudanvalmistusta ja raudan mytologiaa entisajan Savossa

Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria.

Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]

Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.

Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.

O Sinä Rauta Rauka, ett sä silloin suuri ollu, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makaisit, nourin neitosen nisäsä, Caswanen Cainoloisa, hän Lypsi maalle maitoian, nittulle nisuxian, pellole peruxian, sijtä ättä syndy syndi, jo Caswo Caswoi Siki Sikiminen. Rauta on Colmen jaettu, Kassari Kiutarille, mieka melweterille, sirpi Kaurietaille, Kirwes iskilterille, Kassari Kiutarille, Keihäs Syöxerittille, muut ra[ud]at muruttarille, weitzi wijlieitille, tuonne Kiwus wie paten ala perä, Koiwuun colmi kaandan, haapaan halennesen, ihost ihmisen raukan, soihiin mättäittömän, Karwast emäkapeen, ihost alastomast, waiwon waattelisest. Nijn puhelen sulalla suula, Leuwolla Lepoellan, Herran Hengellä hywällä, Luojain collmela sanalla, Keskea Kiwittomax. Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla Lepoille, Jesuxel on sanat sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan Kielen Keittimixi, Kulla haawan suun sulaisin, Kulla Keitin raavan Kielen, Keskeen kiwuttomaxi, alla aina terweexi, kulla itze Lujoa woittion, Pirulaisen pijnattu, paha wallan waiwattu, techkön yölen terwexi, päiwäni mandexi. [2]

Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.

Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.

Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].

Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin

O Sinuas rauta raucka, Ett sillåin kåuana ållut, kåskas Neitåisen Nisäsä, Waimån karskin kainaloisa, lypsi Nelie neitosta Mahan Maituansa Nituhun Nisuxenhensa, Peldåhån Pesuxenhänsa, Mahan Mättähittömähän, Kandåhån Wesattomahan, Puuhun Jurittåmahan, yxi lypsi Raudan, Toinen Raudan karkiuden, Colmas Teren Teräxi, Nelies Kupari Waskena; Wapsoi Ilman lindåhinen, Itki rautåhånsa, karuastansa karkiahan, Tule Jesus Ilman Herra, Tule tänne taruitahan, Tule Tuskaa Tundemahan, kipiät siwelemähän, hauat Suuret hautåmahan [–] [5]

Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".

Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]

Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).

Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:

Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]

Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]

************

Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]

Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12].

Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]

Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:

Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]

Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]

Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17].

Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].

Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].

Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].

Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].

Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].

Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24].

Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:

Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].

Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].

Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.

[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.

[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.

[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.

[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.

[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.

[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.

[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363

[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.

[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.

[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.

[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17.  Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.

[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.

[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.

[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.

[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.

[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.

[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.

[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.

[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.

[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.

[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285. 

[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.

[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.

[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.

[26] Ennallistettu hytti, Rajupusuwiki.fi

Itäsavolaisia uhripuita

Nousialanmäen uhrikuusi Kerimäellä. [1]

Enonkosken Ihamaniemessä sijaitseva Asikkalan tila eli "Hovinpaikka" on yksi sukumme kantatiloista. Sen pellolla kasvoi vielä satakunta vuotta sitten paksu koivu, joka oli perimätiedon mukaan vanha uhripuu. Koivusta on säilynyt useita muistitietoja, joista vanhin on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon vuonna 1939.

Poikasena ollessani olin renkinä Heinävein pitäjässä Ihamaniemen kylässä ja Ihamaniemen hovissa. Sen hovin pellolla keskellä peltoa kasvoi hyvin suuri koivu, jotta kahe aikamiehe sylet ylettivät just ympäri. Sen koivun oksat kun roikkuvat alaspäin, niin talon nuori isäntä otti havukirven ja lyhenti niitä alimaisia oksia. Vanha emäntä kun näki sen, niin se män puun luokse ja itki kauan. Emäntä oli kieltänyt, jotta sitä puuta ei saa vahingoittaa kun se on uhripuu. Sitä minä en tiijä mitä siihe uhrattii, mut nuori isäntä ei tykännyt siitä koivusta kun se oli keskellä peltoa ja olisi sen hakannut pois, mutta vanha emäntä kielti jyrkästi. Tästä on nyt aikaa lähemmäs 60 vuotta. [2]

Kertojan antaman tiedon mukaan muisto kuvaisi tapahtumia noin 1880-luvulla, jolloin Asikkalan vanhana emäntänä oli Eeva Kristiina Pakarinen (1831–1906). Puuta karsinut nuori isäntä oli todennäköisesti hänen poikansa Juho Alarik Asikainen (1853–1915), joka sittemmin vuonna 1899 myi Asikkalan tilan Abraham Kokolle. Kun tila tämän jälkeen jaettiin kahtia Abrahamin poikien Pekan ja Juhon perintöosuuksiin, Juhon osuus myytiin Matti Törröselle, joka muutti paikalle ja kaatoi uhrikoivun 1910–1920-lukujen vaihteessa. [3]

Asikkalan uhrikoivu oli ollut 1910-luvulla tilan riihiaitauksessa yhdessä tuulimyllyn kanssa. Kun Asikkalan tila halottiin kesällä 1919, koivu jäi jaossa Törrösen puolelle, ja Törrönen halusi kaataa puun. [4] Kylällä ennustettiin, että puun kaatajalle seuraisi teosta jotakin pahaa. Ennustus tulikin mieleen, kun Törrönen kuoli syksyllä 1933. Hän oli teurastamassa sikaa, kun ase lipesi hänen kädestään lattialle ja laukesi, jolloin luoti osui Törröstä vatsaan. – Asikkalan uhrikoivun kanto oli vielä muutama vuosikymmen sitten tunnistettavissa, mutta nyt paikka on vesakoitunut. [5]

Isosetäni Otto Asikainen asui nuoruudessaan muutaman kilometrin päässä Asikkalasta Hankamäen tilalla. Uhripuut olivat hänelle tuttuja, mutta hän puhui niistä vain menneisyyteen kuuluvana asiana lähettäessään aiheesta selostuksen Sanakirjasäätiölle ilmeisesti 1920-luvulla: Kylän väki uhrasi sen [uhripuun] ääressä mikkelinä lampaan, kekrinä syötiin talkkunaa sen juurella. [–] Pihkajuusto piti antaa pitämyspuulle. Näin tahdottiin maanhaltijoita kunnioittaa. [6]

Kuten Oton kuvauksesta käy ilmi, uhripuille tuotujen ruokauhrien vastaanottajana ei pidetty niinkään puuta sinänsä, vaan puun ääressä tai sen juurien alla asunutta jumaluutta, jota saatettiin kutsua nimityksillä maanhaltija, maanhaltijat, maahiset tai vanhaset. [7] On ilmeistä, että vanhimpina aikoina kullakin talolla on ollut oma uhripuunsa eli pitämyspuunsa, mutta Savon oloissa jotkin uhripuut ovat ajan myötä kasvaneet myös sukujen tai joissakin tapauksissa kylienkin yhteisiksi pyhiksi puiksi. Esimerkiksi Pitkäsaaressa on ollut yhteinen pitämyspuu, jolle on tuotu uhreja monesta Kangaslammin Harjurannan talosta. [8]

Vanha uhripuu Yläsäiniön kylässä Viipurin maalaiskunnassa. [9]

Pitämyspuuta pidettiin ennen myös perhekunnan kohtaloita ennustavana puuna. Sitä ei saanut mitenkään vahingoittaa, mutta jos puusta putosi oksia, sitä pidettiin jonkun perheenjäsenen kuoleman enteenä. Puun katkeamisen katsottiin ennustavan isännän kuolemaa. Pahinta oli pitämyspuun kaatuminen juurineen myrskyssä, minkä katsottiin merkitsevän jo koko talon häviötä. [10]

Uhripuuta on kutsuttu Savossa myös nimellä lyylityspuu tai lyylitelty puu. Sanana lyylitteleminen on tarkoittanut ainakin suostuttelemista, mutta sillä on ollut myös vahva yhteys uhraamiseen. Esimerkiksi metsästyksessä "lyylillä pyytäminen" on tarkoittanut todennäköisesti sitä, että osa saaliista on annettu uhriksi. Martti Haavio on arvellut, että verbin taustalla voisi olla muinainen metsän jumaluuden nimi Lyyðikki. [11]

Muinaiset luonnonuskonnot ja kristillinen usko ovat eläneet monen pohjoisen kansan elämässä satojen vuosien ajan rinnakkain. Suomessa luterilainen kirkko on pyrkinyt erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden ajasta lähtien hävittämään pakanalliseksi katsomaansa vanhempaa uskonnollisuutta. Esimerkiksi korpraali ja myöhempi Kuopion lukkari Paavo Lyytikäinen kaatoi Savossa vuoden 1656 paikkeilla monia uhripuita, joihin "kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut koskea". Hän teki tämän työn Kuopion rovasti Petrus Fabritiuksen määräyksestä, joka tunnettiin Savossa tarmokkaana "taikauskon" lopettajana. [12]

Fabritius ei kuitenkaan saanut kaikkia Savon uhripuita kaadatettua 1600-luvulla, kuten kertomus meidänkin sukumme uhrikoivusta osoittaa. Se, että ruokauhrien vieminen puille on säilynyt Itä-Suomessa niinkin pitkään, voi olla kuitenkin monelle länsisuomalaiselle jo yllätys. Vanhoja uhripuita on sinänsä kyllä säilynyt myös Länsi-Suomessa, ja esimerkiksi Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat kuvanneet niitä teoksessaan Puiden kansa. [13] Lännessäkin näihin puihin on toki suhtauduttu pitkään kunnioittavasti, mutta puille uhraamisen tapa on kuitenkin jäänyt läntisessä Suomessa historiaan yleensä jo niin kauan sitten, ettei perimätieto enää tavoita sitä. [14]

Itä-Savon vanhoista pitämyspuista yksi tunnetuimmista lienee Punkaharjun Laukansaaren uhripetäjä, joka sijaitsee edelleen valtatien 14 varrella ja josta esimerkiksi Puruvesi-lehti on kertonut. [15] Tunnettu on myös Sulkavan Eerikkilän Matinmäellä kasvanut tasalatvainen tapionpöytäkuusi, joka kaatui syksyllä 1997 ja jonka ontoksi kovertunut runko siirrettiin silloin Juvan puukeskuksen pihalle. [16] Pohjois-Karjalan puolella Kesälahden Hummovaarassa kasvaa edelleen kuuluisa Lönnrotin petäjä, jonka juurella runonlaulaja Juhana Kainulainen esitti Elias Lönnrotille 59 runonlaulua ja loitsua kesäkuussa 1828. Lönnrotin petäjä on ollut uhripuun lisäksi myös niin sanottu karhunkallohonka.

Karhunkallohonka oli puu, johon kaadetun karhun pääkallo kiinnitettiin karhunpeijaisten yhteydessä ja jonka juurelle saatettiin haudata karhun luita. Tällaisen riitin ikä lasketaan ehkä tuhansissa vuosissa, sillä sitä on esiintynyt monen suomensukuisen kansan lisäksi myös Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa. [17] Suomessa karhunkallopuut näyttävät olleen usein juuri mäntyjä, mutta ne saattoivat olla myös muita puita. [18] Uhripuut eli lyylityspuut saattoivat olla minkä lajisia puita hyvänsä. Uhripuiden ja karhunkallohonkien lisäksi suomalaiseen perinteeseen kuuluvat myös karsikkopuut, joiden runkoon tehtiin merkintöjä esimerkiksi vainajaa saatettaessa. [19]

Kun Taivaannaula ry. julkaisi muutama viikko sitten karttapalvelunsa Hiidet.fi suomalaisen kansanuskon pyhistä luonnonpaikoista, se ei sisällyttänyt siihen itäsavolaisista uhripuista muita kuin edellä mainitun Laukansaaren uhripetäjän. Se totesi kuitenkin jättäneensä monia uhripuita tai entisten uhripuiden paikkoja tietoisesti pois karttapalvelustaan, koska ne sijaitsevat tyypillisesti yksityisillä pihamailla, jolloin niiden etsiminen karttapalvelun avulla voisi rikkoa kotirauhaa.

Itä-Savossa entisinä aikoina olleista uhripuista on kuitenkin säilynyt paljon perimätietoja. Kattavan katsauksen niistä julkaisi jo Antero Pelkonen vuonna 1902 teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. [20] Perimätietoa on talletettu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, ja puista on yksittäisiä kertomuksia vanhoissa oikeuden pöytäkirjoissa ja sanomalehdissä.

Martti Kitusen uhrikuusi Virroilla vuonna 1949. [21]

Enonkosken Karvilan kylän Haponmäen tilalla ollut uhrikuusi on kaadettu jo ennen vuotta 1902. Antero Pelkonen talletti siitä tuona vuonna seuraavan muistitiedon:

Karvilan kylän Haponmäellä on ollut uhrikuusi, vaikka se nyt jo on hakattu pois. Siihen vietiin ruokaa silloin kun kyntöä aloitettiin. Kun se hakattiin, oli siitä pahat seuraukset: eläimiä kuoli ja lapsia tuli vaivaseksi kosolta. [22]

SKS:n arkistoon samasta Haponmäen kuusesta talletettiin 1930-luvulla kaksi kertomusta. Niiden kuvaukset puun kaatamisesta ja sen seurauksista poikkeavat jonkin verran Pelkosen aiemmin tallentamista tiedoista. Tässä vaiheessa kuusen kaatamisesta on täytynyt olla jo useampi vuosikymmen aikaa, joten perimätiedot ovat voineet ajan myötä myös muuttua.

Karvilan kylässä Hapomäellä oli köyriä vasten ison kuusen juurelle viety lihapaistia, voita, talkkunaa. Kylän poika oli mennyt ja syönyt ruoat, paskanti vatiin. Talonväki arveli, ettei tuleva vuosi ole onnellinen. Kukaan ei uskaltanut kuusta kaataa. Talonväki luuli, että köyrihönttämö oli käynyt syömässä ja paskalla. [23]

Karvilan kylän Haponmäellä oli pyhä kuusi. Sen kaatoi eräs Haverinen, jonka siihen oli palkannut Olli Turunen -niminen mies. Haverinen kuoli luonnollisen kuoleman, mutta palkkaaja, Turunen, tuli mielenhäiriöön ja hukuttautui kaivoon. Sen sanotaan johtuneen edellä kerrotusta. [24]

Kerimäen Makkolan kylän Pihlaskiven halkeamassa on kasvanut uhripuuna pidetty pihlaja, jolle Pelkosen tallettaman tiedon mukaan oli viety ruokauhreja ainakin vielä 1840-luvulla. [25] A. Lönnbohm haastatteli vuonna 1894 erästä noin 75-vuotiasta eli vuoden 1819 paikkeilla syntynyttä entistä makkolalaista, joka kertoi siitä seuraavat muistitiedot: 

Makkolan kylässä Kerimäellä oli uhripuut ja kivet ennen yhteiset. Siellä asuvat Makkoset, Muhoset, Pesoset ym. Kylän sivulla metsässä oli Pihlaskivi, jossa pihlaja kasvoi ison haljenneen kiven raossa. "Siinä kiven raossa on Pesolan kylän Jumala", mainittiin puheessa. Kertoja oli lapsena samoin kuin muutkin seudun lapset sitä kovasti kammonut. Kylästä vietiin sinne ensi uutisleipiä vuoden päässä, maitoa kun lehmä poiki, sekä lihaa teurastaissa. [26]

Haastateltava mainitsi siis uhripuun lisäksi myös Makkolan kylän uhrikivet. Makkolan kylässä onkin harvinaisen suuri muinaisten uhrikivien keskittymä. [27] – Uhripuina on kunnioitettu Itä-Savossa myös metsälehmuksia, vaahteroita, pajuja ja haapoja.

Tuomas Kutvonen hakkas kolome hoapoo, jotka ol yksillä juurilla. Ei hiän hakatessaan mittään tiennä, mutta unissa hänelle sanottiin, että mitäs sie hakkasit, että ne ol lyyliteltyjä puita. Ja siitä tul sille se, että sormi turpos, ja sille ei mahtana leäkärit mittään. (Sääminki) [28]

Uhripuu oli Enonkosken Kuoppasalossa numero 7 maalla iso lehmus. Siihe sanovat kantanee emännän jos jotai ja voi olla tottakii, koska renki oli uhana hakata sen maaha van emäntä oli sanona: "Sitä et tiijä mikä siitä seuraa." Ja se jäi hakkaamata kunne lahomala kaatu vasta emännän kuoltuu. [29] – Numero 7 tarkoittaa kuoppasalolaista tilaa Varparanta n:o 7, jonka omisti 1920-luvulla Klemettisten suku.

Joutsenmäen Koikkalan pellolla seisoo vieläkin noin 150 vuotta vanha vaaher. Sillekin kekrinä y. m. juhlina vietiin ruokaa ja juomaa uhriksi; ja jos taloa vastoinkäymiset uhkasivat, ruokittiin sitä muinakin aikoina. (Rantasalmi) [30] 

Rantasalmen Reijolassa kasvoi 1890-luvulla vanha mänty, jolle ei enää silloin uhrattu ja johon liittyviin uskomuksiin talonväki suhtautui silloin jo pilkallisestikin. Kun puu kuitenkin näytti ennustaneen erään kuolemantapauksen, sitä alettiin kunnioittaa uudelleen. Sanomalehti "Savonlinna" kertoi tapauksesta kesäkuussa 1891:

Rantasalmen pitäjän Reijolan kylässä, isäntä Ambrucinin pellon pientareella aivan lähellä tuparakennuksia, kasvaa suuri petäjä, noin 8 jalkaa ympärimitaten. Vanhus näyttää jo aikoja siinä seisseeksi. Oksia on ainoastaan latvassa ja ne ovat laajalle levinneet joka suunnalle. Puuta sanotaan entisaikoina palveltun uhrien kantamisella sen juurelle. Joka syksy kuin Mikon päivänä teurastettiin pässi, niin sen lihasta keitetystä kaalista ensi kupillinen vietiin petäjän juurelle. Tämän luultiin edeltä käsin jo tietävän, mitä lähemmässä tulevaisuudessa oli tapahtuva talolle erinomaisempia muutoksia. Niinpä sanottiin sen tietävän edeltäkäsin kuoleman kohtauksetkin, jotka talossa tulivat piakkoin tapahtumaan. Jos petäjästä katkesi suurempi oksa, niin kuoli aika ihminen, jos taas pieni oksa, niin lapsi kuoli. Nykyiset talon asukkaat eivät ole tuolle uhria kantaneet, vaan näyttääpä tuo vanhus vaan yhä edelleenkin huolta talon tapahtumista pitävän. Kuin nykyisen isännän poika tuli eräänä päivänä pellolta kyntämästä oli hänellä suuri petäjän oksa kädessä ja sanoi nauraen: no kukahan se meiltä kuolee kuin tiedon puu on pudottanut oksansa. Vaan kaikki nauroivat, että kyllähän sitä kuoleekin kunhan aikaa joutuu ilman oksan putoamisetta. Mutta tuskin kuukaus oli kulunut siitä kuin oksa oli pudonnut, niin sama poika joka sen oksan oli kotiin tuonut, heitti henkensä. Uudelleen on ruvettu puuta pitämään kuolon ennustajana. [31]

Kun sanomalehti Uusi Suometar julkaisi artikkelinsa Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa jo kymmenen vuotta tätä ennen eli vuonna 1881, se kuvasi uhriantimien ja karhunkallojen viemistä puille ainakin Etelä-Savossa silloinkin jo täysin menneisyyteen kuuluneena asiana. Lehti piti puiden säilyttämistä kuitenkin tärkeänä, koska ne olivat sen mielestä matkan määrääjinä sillä tiellä, jota Suomen kansa on hämärän muinaisuuden raakuudesta kulkenut nykyhetken valoisaan sivistykseen. [32]

Säilyneiden perimätietojen tai julkisten asiakirjojen pohjalta ei olekaan mahdollista päätellä kovin tarkasti sitä, missä määrin ruokauhrien viemistä puiden juurelle on harjoitettu Savossa eri aikoina. Kun Rantasalmella käsiteltiin oikeudessa niin sanottuun Vaahersalon aarteeseen liittynyttä tapausta marraskuussa 1732, todistajat kertoivat, että kylässä kasvoi koivu, johon kukaan ei uskaltanut koskea, koska siitä saattoi saada syyhyn. Torppari Iivari Ruuskanen tiesi myös kertoa, että puuta oli kutsuttu ristikannaksi eli sellaiseksi puuksi, jolle oli "muinaisina aikoina" uhrattu. [33]

Lähdeaineisto viittaakin ennen muuta siihen, että suhtautuminen uhripuihin on ollut Savossa jopa usean vuosisadan ajan jännitteistä. Vaikka uhraamista olisi harjoitettu laajemminkin, viranomaisille on ollut tarkoituksenmukaista kuvata sitä vain menneisyyteen kuuluneena asiana. Modernimpien arvojen leviämisen 1800-luvun jälkipuolelta lähtien voinee kuitenkin olettaa lisänneen Asikkalan hovin kaltaisia tilanteita, joissa suhtautuminen uhripuihin on synnyttänyt jo ristiriitoja talonväen kesken. Tällaisesta tilanteesta on säilynyt kuvaava esimerkki myös Länsi-Savon puolelta Kangasniemestä.

Kangasniemen Kutemajärven kylässä Lapin talossa on suuri kuusi. Sanotaan uhri-kuuseksi. Nimi johtuu siitä koska talon vanha emäntä Kaisa Laitinen oli kantanut aina muusta talon väestä salaa puun juurelle maitoa jauhoa ja vasta tapetun eläimen verta. Huom. Mainittu emäntä on ollut hyvin taika-uskoinen. Hän on kuollut noin 45 vuotta sitten. [34]

Viitteet:

[1] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 194. Kuva on piirretty Ramstedtin luonnoksen pohjalta. 

[2] SKS Heinävesi, KV 1939. Peimi, Einar < Abraham Koivisto, työnjohtaja, s. 1872. Kertojan identiteetti ei ole täysin selvillä, mutta SKS:n viitetieto saattaisi viitata Asikkalassa 1880-luvulla renkinä olleeseen ja vuonna 1872 syntyneeseen Abraham Juho Kokkoon, ks. Heinäveden srk, lastenkirja 1880–1889,165. – SKS myönsi kontiolahtelaiselle Einar Peimille vuonna 1939 yhteensä 40 markan palkkion niistä tiedoista, joita hän oli lähettänyt Kansanrunousarkistolle. Ks. Helsingin Sanomat, 9.4.1939, s. 19.

[3] Asikainen, Terho: Ihamaniemen Asikaiset (2003), s. 69 ja 88–93.

[4] Jouslahti, Helmi et al.: Ihamaniemi – isiemme maata, s. 32–37.

[5] Paula Asikaisen kertomus maaliskuussa 2022.

[6] Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko (1948), s. 302 ja 305. Otto Asikaisen kirjeistä Sanakirjasäätiölle kerron tarkemmin täällä.

[7] Harva, Uno 1948, s. 311.

[8] Harva, Uno 1948, s. 308. Lähteenä SKS, Lönnbohm 365.

[9] Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma. Viipurin maalaiskunta, Yläsäiniö, 1910–1920-luku. 

[10] Harva, Uno 1948, s. 308.

[11] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (1967), s. 75–78.

[12] Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, n:o 16/1771 ja 14/1772. Tieto perustunee rovasti Juhana Cajanuksen tarkastuspöytäkirjoihin. Lukkarin nimi oli Cajanuksen tarkastuspöytäkirjojen mukaan kuitenkin Martti Lyytikäinen, ks. Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 529.

[13] Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. 4 uudistettu painos 2014, s. 186–191.

[14] Harva, Uno 1948, s. 309.

[15] Puruvesi, 22.6.2020: Uhripetäjän juuret johtavat myyttiseen menneeseen.

[16] Kovalainen & Seppo 2014, s. 136.

[17] Haavio, Martti 1967, s. 31–37.

[18] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.

[19] Kovalainen & Seppo, s. 89–106.

[20] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXII. Helsinki 1902. Teos on julkaistu Kansalliskirjaston digitoimana täällä.

[21] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Jussi Kangas, Virrat. 1949.

[22] Pelkonen 1902, s. 194.

[23] SKS Enonkoski, Ahti Rytkönen 4956. 1934. Korjattu todennäköinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanamuodosta "paskassa".

[24] SKS Enonkoski / Kerimäki, Alli Raila 266. 1937. < Juho Muhonen, maanvilj., s. 1884. – SKS:n uhripuita koskevaan arkistokorttiin tilan nimi on kirjoitettu "Heponmäellä", mikä on ehkä kopiointivirhe.

[25] Pelkonen 1902, 195.

[26] SKS Lönnbohm 720, 1894.

[27] YLE, Uhrikivet – Kerimäen muinainen mysteeri, 11.5.2010.

[28] SKS Sääminki, Varparanta. J. Hautala 281. < Aleks Konttinen, 69 v. 1938. Korjattu ilmeinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanasta "haopoo".

[29] SKS Enonkoski. Otto Mononen KT 78:8. 1938.

[30] Pelkonen 1902, s. 199. Lähteenä Ramstedt.

[31] Savonlinna 4.6.1891, n:o 23, s. 3, "Niitä näitä".

[32] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.

[33] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1732 (KO a 32), Rantasalmen syyskäräjät 6.–9.11.1732, s. 460–462.

[34] SKS Kangasniemi, Kutemajärvi. PK 19. Nykänen, Elis 3321. 1938.