Oi sinä rauta raukka – raudanvalmistusta ja raudan mytologiaa entisajan Savossa

Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria.

Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]

Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.

Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.

O Sinä Rauta Rauka, ett sä silloin suuri ollu, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makaisit, nourin neitosen nisäsä, Caswanen Cainoloisa, hän Lypsi maalle maitoian, nittulle nisuxian, pellole peruxian, sijtä ättä syndy syndi, jo Caswo Caswoi Siki Sikiminen. Rauta on Colmen jaettu, Kassari Kiutarille, mieka melweterille, sirpi Kaurietaille, Kirwes iskilterille, Kassari Kiutarille, Keihäs Syöxerittille, muut ra[ud]at muruttarille, weitzi wijlieitille, tuonne Kiwus wie paten ala perä, Koiwuun colmi kaandan, haapaan halennesen, ihost ihmisen raukan, soihiin mättäittömän, Karwast emäkapeen, ihost alastomast, waiwon waattelisest. Nijn puhelen sulalla suula, Leuwolla Lepoellan, Herran Hengellä hywällä, Luojain collmela sanalla, Keskea Kiwittomax. Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla Lepoille, Jesuxel on sanat sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan Kielen Keittimixi, Kulla haawan suun sulaisin, Kulla Keitin raavan Kielen, Keskeen kiwuttomaxi, alla aina terweexi, kulla itze Lujoa woittion, Pirulaisen pijnattu, paha wallan waiwattu, techkön yölen terwexi, päiwäni mandexi. [2]

Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.

Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.

Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].

Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin

O Sinuas rauta raucka, Ett sillåin kåuana ållut, kåskas Neitåisen Nisäsä, Waimån karskin kainaloisa, lypsi Nelie neitosta Mahan Maituansa Nituhun Nisuxenhensa, Peldåhån Pesuxenhänsa, Mahan Mättähittömähän, Kandåhån Wesattomahan, Puuhun Jurittåmahan, yxi lypsi Raudan, Toinen Raudan karkiuden, Colmas Teren Teräxi, Nelies Kupari Waskena; Wapsoi Ilman lindåhinen, Itki rautåhånsa, karuastansa karkiahan, Tule Jesus Ilman Herra, Tule tänne taruitahan, Tule Tuskaa Tundemahan, kipiät siwelemähän, hauat Suuret hautåmahan [–] [5]

Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".

Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]

Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).

Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:

Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]

Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]

************

Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]

Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12].

Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]

Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:

Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]

Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]

Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17].

Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].

Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].

Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].

Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].

Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].

Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24].

Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:

Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].

Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].

Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.

[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.

[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.

[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.

[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.

[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.

[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.

[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363

[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.

[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.

[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.

[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17.  Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.

[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.

[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.

[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.

[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.

[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.

[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.

[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.

[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.

[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.

[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285. 

[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.

[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.

[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.

[26] Ennallistettu hytti, Rajupusuwiki.fi

Itäsuomalaisen äitilinjamme H45a muinaiset juuret

Kuvassa on äidinäidinäitini Olga Maria Auvinen, os. Brask. Hän syntyi Rantasalmen Tiemassaarella vuonna 1881 ja kuoli samassa kylässä sotavuonna 1942.

Vaikka Olga on ollut kuolleena jo kohta 80 vuoden ajan, nykyaikaisten tutkimusmenetelmien avulla tiedetään, että hänen solujensa mitokondriot olivat suurella varmuudella tyyppiä H45a. Tämä tulos nimittäin saatiin äskettäin tätini tekemästä geenitestistä. Ihminen perii mitokondrionsa normaalisti aina äidiltään, eli Olgan mitokondriot ovat kopioituneet kaikille hänen lapsilleen, hänen tytärtensä lapsille, tyttärentytärtensä lapsille ja niin edelleen, eli myös tädilleni ja minulle.

Olgan äitilinjaa voidaan seurata jonkin matkaa taaksepäin arkistolähteistä. Hänen äitinsä oli Tiemassaarella syntynyt Hilda Maria Siljander (1855–1921), jonka äiti Loviisa Oksman oli syntynyt vuonna 1831 Leppävirralla talollinen Juhana Oxmanin ja tämän vaimon Anna Tuomaisen (1792–1848) tyttärenä. Juhana Oxman kävi syksyllä 15.10.1847 Kuopiossa allekirjoittamassa kauppakirjan, jolla hän osti Rantasalmen Tiemassaaren kylästä Kuivaharjun ja Lajunniemen tilat kokonaan sekä vielä puolet Pirskalan tilasta [1]. Hän ei kuitenkaan ehtinyt itse muuttaa näille tiluksille ennen kuolemaansa. Tiemassaarelle muuttivat vain orvoiksi jääneet perheen aikuiset lapset, muun muassa Loviisa. 

Juhanan puolison Anna Tuomaisen äiti oli puolestaan koko ikänsä Leppävirralla asunut Anna Soininen (1771–1848), joka kuoli maaliskuussa 1848, pari viikkoa tyttärensä kuoleman jälkeen. Annan äiti Maria Räsätär oli puolestaan syntynyt noin vuonna 1752, ja hän oli leppävirtalainen sotilaan tytär, kun hänet vihittiin Olli Soinisen kanssa vuonna 1771. Maria kuoli 24-vuotiaana perheenäitinä Leppävirran Saamaisten kylässä vuonna 1776, ja hänen jälkeensä tehty perukirja on säilynyt täällä [2].

Marian jälkeen lähteet käyvät sen verran epävarmoiksi, että äitilinjan historiaa on parempi lähteä seuraamaan DNA-testin avulla. FTDNA:ssa tehty testi löysi tädilleni kaikkiaan 32 äitilinjaista geeniserkkua, joiden mitokondriot olivat täsmälleen samanlaiset, ja lisäksi muutamia kymmeniä sellaisia, jotka erosivat meidän sukuhaaramme tyypistä 1–3 mutaation verran. Varsin monet heistä olivat kotoisin meidän sukuhaaramme tavoin Itä-Suomesta.

Antti Järvenpään kesällä 2018 kokoamasta tilastosta [3] käy ilmi, että haploryhmä H45a on Suomessa tosiaankin selvästi itäsuomalaisesti painottunut. Tilastossa tämän ryhmän vanhimmat ilmoitetut esiäidit ovat olleet kotoisin seuraavista maakunnista:

• Pohjois-Karjala 17%

• Keski-Suomi 13%

• Ylä-Savo 13%

• Kainuu 9%

• Savo 9%

• Lappi 9%

• Päijät-Häme 9%

• Karjalan kannas 4%

• Laatokan Karjala 4%

• Pohjois-Pohjanmaa 4%

• Keski-Pohjanmaa 4%

• Varsinais-Suomi 4%

Vaikka aineisto on vielä pieni, siitä käy kuitenkin selvästi ilmi, että äitilinjaiset geeniserkkumme ovat asuneet erityisesti Savossa ja niin sanotun savolaisekspansion tuloalueilla Pohjois-Karjalassa, Keski-Suomessa ja Kainuussa. Voimme arvella, että koko ryhmä polveutuu yhdestä ainosta esiäidistä, joka on joko tullut maahamme tai jossa tämä mutaatio on syntynyt viimeistään savolaisekspansion aikaan 1500–1600-luvuilla. Meidän leppävirtalainen sukuhaaramme sopii tähän kuvioon oikein hyvin.

Mutta mistä ilmansuunnasta tällaisia mitokondrioita soluissaan kantanut esiäiti olisi sitten voinut tulla maahamme? Sen selvittämiseksi pitää tutkailla hetki sitä, mitä ihmiskunnan muinaisuudesta yleensä tiedetään. DNA-tutkimukseen perustuva käsitys ihmiskunnan esihistoriasta on juuri nyt tarkentumassa vauhdilla, kun useita näytteitä muinaisista vainajista on päästy tutkimaan – varsinkin vuodesta 2016 alkaen, kun tekniikka on kehittynyt. Käsitykset ihmiskunnan esihistoriasta ovat muuttuneet perin pohjin aivan äskettäin, ja muuttuvat jatkossa varmasti vielä lisää.

Kaikkien maailman ihmisten äitilinjojen yhteinen esiäiti eli "Mitokondrio-Eeva" eli nykyisen käsityksen mukaan itäisessä Afrikassa noin 120 000 vuotta sitten. Hänen aikanaan ja ennen häntä eli kyllä paljon muitakin naisia, ja meidän solujemme autosomaalikromosomeissa on DNA:ta, jonka osalta kaukaisimmat yhteiset esivanhemmat ovat vielä paljon kauempana. Tähän mennessä ihmiskunnasta löytyneet suorat äitilinjat ovat kuitenkin kaikki tämän Eevan jälkeläisiä [4].

Eevan äitilinjasta muodostui sittemmin useita erilaisia mitokondrioiden haplotyyppejä. Meidän esiäitimme tulivat Afrikasta Euroopan puolelle noin 50 000 vuotta sitten todennäköisesti Lähi-idän kautta, ja kuuluivat silloin haploryhmään N. Siitä kehittyivät myöhemmissä esiäideissämme edelleen ryhmät R ja R0, josta syntyi ryhmä HV ja siitä lopulta ryhmä H. Haplotyyppi H syntyi jo ennen jääkauden laajinta vaihetta noin 25 000–30 000 vuotta sitten, ehkä Balkanilla tai muualla koillisen Välimeren alueella [5].

Jääkauden aikana silloiset eurooppalaiset vetäytyivät refugioihin nykyisten Espanjan, Ranskan, Italian, Balkanin ja Ukrainan alueille, ja levittäytyivät jääkauden jälkeen taas pohjoisemmaksi sitä mukaa, kun se oli mahdollista. Vuosituhansien aikana syntyi yhä uusia väestöjä, jotka taas risteytyivät monin tavoin keskenään.

Lähes kaikki nykyiset eurooppalaiset ovat muodostuneet kolmen eri väestön risteytymänä. Ensin tulivat vanhat kivikauden ja jääkauden eurooppalaiset jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, sitten noin 8000–7000 vuotta sitten erityisesti Turkin ja Syyrian rajoilta lähteneet uudisasukkaat, jotka toivat tullessaan maanviljelyksen joka puolelle Eurooppaa, ja lopulta Itä-Euroopan aroilta tulleet jamnakulttuuria edustaneet ratsastajat, jotka noin 4000 vuotta sitten levittäytyivät kaikkialle Eurooppaan ja toivat tullessaan hevosen, metalliset työkalut, pyörän ja todennäköisesti myös indoeurooppalaiset kielet. Jamnojen kansainvaelluksen alkuvaiheessa levisi ns. kellopikarikulttuuri, joka on saanut nimensä käyttämästään keramiikasta. Tästä monivaiheisesta eurooppalaisten syntyprosessista on ruotsalainen tiedetoimittaja Karin Bojs kirjoittanut hyvän yleistajuisen esityksen [6].

Melkein kaikki eurooppalaiset voidaan siis muodostaa näistä kolmesta perusväestöstä. Tutkimuksessa, jossa Lazaridis et al. julkaisivat laskelmansa näiden lähtöväestöjen suhteellisista osuuksista nykyisissä eurooppalaisissa kansoissa, taulukoinnin ulkopuolelle jätettiin kuitenkin suomalaiset, venäläiset ja mordvalaiset, koska meihin on sekoittunut näiden kolmen väestön lisäksi myös siperialaista perimää [7]. Tämä koskee myös saamelaisia [8].

Tässä kymmeniä tuhansia vuosia kestäneessä kansainvaellusten myllerryksessä haploryhmä H on ehtinyt jakaantua noin 90 alaryhmään, joista monet ovat jakaantuneet sittemmin edelleen. Yksi näistä alaryhmistä on meidän ryhmämme H45a äitihaplo H45. Mitokondriaalisen DNA:n haploryhmille on laskettu todennäköiset iät, ja ne on julkaistu Beharin et al. julkaiseman artikkelin liitteessä vuonna 2012 [9]. Haplotyypin H45 on arvioitu syntyneen H:sta noin 9079 ± 4137.3 vuotta sitten. Se voi siis tarkoittaa mitä tahansa aikaa 4900 ja 13 200 vuoden väliltä.

Tarkemmin ei tiedetä, missä H45 olisi voinut syntyä, mutta Eupedian yhteenvedossa [5] arvellaan, että haploryhmä olisi ehkä syntynyt jo kivikauden vanhojen eurooppalaisten parissa, koska sitä ja sen alaryhmiä tavataan nykyisin vain Euroopassa. Tähän näyttäisi viittaavan myös ensimmäinen muinaisnäyte, josta haploryhmä H45 on löytynyt. Kyseinen vainaja löytyi pohjoisessa Espanjassa Burgosin kaupungin alueella sijaitsevasta hautakummusta. Tutkimuskohde tunnetaan kirjallisuudessa nimellä Arroyal I [10].

Tiedot tämän ja muiden samasta haudasta löytyneiden vainajien DNA:sta julkistettiin Olalden et al. tutkimuksessa kaksi vuotta sitten [11]. Kyseistä hautakumpua käytettiin ensin myöhäisellä neoliittisella kaudella noin v. 3300–2900 eKr noin 400 vuoden ajan. Sen jälkeen se hylättiin kalkoliittiselle ajalle asti, jolloin siihen tehtiin suuria muutoksia. Tämän jälkeen kumpuun tehtiin useita uusia hautauksia, ja kaikkein nuorimmat niistä liittyivät niin esineistönsä puolesta kuin myös vainajien geenien osalta jo kellopikarikulttuuriin ja todistivat idästä jamnakulttuurin mukana tulleista ihmisistä.

Haploryhmän H45 edustaja löytyi neoliittista kautta nuoremmasta, mutta kuitenkin kellopikarikulttuuria vanhemmasta vainajasta. Kyseessä oli vainaja, joka oli haudattu noin vuosina 2461–2210 eKr. ja jolle annettiin koodinimi I0460 [12]. Tästä sukulaisestamme oli säilynyt vain pääkallo, ja hän kuului samaan ryhmään vainajan I0459 kanssa. Tutkijat havaitsivat näiden vainajien olleen vielä läheistä sukua muinaisille länsieurooppalaisille väestöille, eikä heissä siis havaittu vielä itäisen aroväestön ja kellopikarikulttuurin edustajien geenejä, kuten nuorimmissa samasta haudasta löytyneissä vainajissa [13].

Voimme ehkä varovasti arvella, että tämän sukulaisemme esivanhemmat olivat aikanaan odottaneet jääkauden loppumista ehkäpä juuri Iberian refugiossa eli nykyisten Espanjan ja Ranskan alueilla. Kukaties nämä esiäitimme olivat myös vähintäänkin tietoisia kulttuureista, jotka loivat Lascaux'ssa ja muualla tällä seudulla olevat upeat jääkauden ajan maalaukset.

Haploryhmä H45 on säilynyt nykypäiviin asti. FTDNA:n ylläpitämässä H-tyypin yhteisessä projektissa [14] on tällä hetkellä yksi osallistuja, joka edustaa tyyppiä H45. Hänen esiäitinsä ovat asuneet ainakin 1700-luvulta lähtien juuri Espanjassa. Lisäksi FTDNA:n julkisessa haplopuussa mainitaan viisi juurihaploon H45 kuuluvaa henkilöä, joiden juuret ovat Irlannissa.

Äitihaplosta H45 syntynyt toinen tytärhaplo H45b esiintyy myös erityisesti Irlannissa ja Englannissa, joten se on ehkä syntynytkin juuri siellä. Se on todennäköisesti myös sisarhaploaan vanhempi, arvioiden mukaan 3851.7 ± 3338.7 vuotta. Se, että Espanjan ja Irlannin välillä näkyy geneettinen yhteys, ei ole mitenkään ihmeellistä. Tutkimusten mukaan jo neoliittisen kauden maanviljelijät olivat Iberiassa ja Brittein saarilla geneettisesti hyvin samanlaisia [11], ja myöhemmin myös kellopikarikulttuuri ja pronssikauden kauppa loivat yhteyksiä Iberian ja Brittein saarten välille. Ennen roomalaiskautta kelttiläisiä kieliä puhuttiin sekä Brittein saarilla että Espanjassa.

Kun jonkun H45-ryhmän naisen munasoluntuotannossa tapahtuivat sitten mutaatiot G9039A ja G12192A, syntyi meidän haplotyyppimme, jolle on annettu nimi H45a. Ryhmän H45a iäksi on arvioitu 1510.6 ± 2992.9 vuotta, eli sen matemaattiset keskihajontalukemat yltävät jo pitkälle tulevaisuuden puolelle. Ilmeisesti ryhmän koko on niin pieni, ettei ikää ole päästy vielä määrittämään tämän suuremmalla tarkkuudella.

Tyyppiä H45a tavataan siis nimenomaan Suomessa, joskin Ian Loganin tietokannassa [15] mainitaan yksi tämän haploryhmän edustaja myös Tanskassa. Yhden ihmisen perusteella on ennenaikaista tehdä johtopäätöksiä, mutta mahdollista on, että tyyppiä H45 edustanut esiäitimme olisi kulkeutunut esimerkiksi Irlannin seudulta Tanskan lähistölle, jossa olisi syntynyt mutaatio H45a, joka olisi edelleen kulkeutunut Karjalaan tai muualle Itä-Suomeen, josta se olisi sitten levinnyt edelleen savolaisekspansion mukana.

Toisaalta suomalaisten mt-haploryhmiä kartoittaneet Översti et al. löysivät suomalaisia käsittävästä tutkimusaineistostaan myös yhden tyyppiä H45 edustavan ihmisen [16]. Jälleen on ennenaikaista tehdä päätelmiä yhden ihmisen perusteella, mutta mahdollista voisi siis olla myös se, että juurihaplo H45 olisikin ehtinyt levitä jo tuhansia vuosia sitten eri puolille Eurooppaa, ja mutaatio H45a olisi syntynyt joko Itä-Suomessa tai etelämpänä itämerensuomalaisella alueella, ja sitten myöhemmin joku tätä tyyppiä edustanut nainen olisi vain sattumalta muuttanut pohjoismaiden sisäisen muuttoliikkeen myötä Tanskaan. Översti et al. eivät kuitenkaan liittäneet kumpaakaan ryhmistä H45 tai H45a siihen haploryhmien joukkoon, jota he pitivät erityisesti suomalaisena.

Koska tätini testissä löytyneet osumat olivat kuitenkin lähes kaikki suomalaisia, myös etäisyydellä GD3, on kuitenkin todennäköistä, että esiäitimme ovat asuneet itämerensuomalaisella alueella vähintään 1600 vuotta [17]. Tämä näyttäisi tulevan lähelle Beharin et al. laskemaa haploryhmän mahdollista ikää noin 1500 vuotta, mutta luvuissa on vielä paljon epävarmuutta.

Mahdollisuuksia on edelleen paljon, ja todennäköistä on, että teoriat haploryhmien H45, H45a  ja H45b liikkeistä tarkentuvat vielä aikanaan uusien löytöjen ja tutkimusten myötä. Uusia muinaislöytöjä ja niistä tunnistettuja haploryhmiä päivitetään mm. täällä olevaan karttaan; siitä voi aika ajoin käydä tutkimassa, olisiko sukulaisten hautoja löytynyt jostakin lisää. Keskustelua voi seurata myös FTDNA:n tätä haploryhmää varten perustetussa projektissa [18].

Ainakin omalla kohdallani näyttää siis pitävän paikkansa se usein esitetty periaate, että miehet ovat tulleet Suomeen idästä ja naiset lännestä; isälinjani päähaplotyyppi N on nimittäin syntynyt kymmeniä tuhansia vuosia sitten itäisessä Aasiassa. Isälinjastani kerron tarkemmin täällä.

************

EDIT 7.3.2025: Yllä oleva kirjoitus on julkaistu 16.2.2019. Kun FTDNA julkaisi tarkemman haplopuunsa alkuvuodesta 2025, se arvioi ryhmän H45 nuorimman yhteisen kantaäidin eläneen noin v. 6250 eaa, ryhmän H45a^ osalta noin v. 3200 eaa ja ryhmän H45a osalta noin v. 750 eaa. Se jakoi haploryhmän myös nuorempiin alaryhmiin ja sijoitti meidän sukuhaaramme uuteen ryhmään H45a2. Tämän alaryhmän nuorimman yhteisen kantaäidin se arvioi eläneen noin v. 350 jaa. Tähän ryhmään kuuluvat näytteenantajat ovat ilmoittaneet vanhimman tunnetun äitilinjaisen esiäitinsä asuinpaikoiksi pääasiassa Savossa, Kainuussa, Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa eli savolaisekspansion alueella olevia paikkakuntia.

Viitteet:

[1] Pien-Savon alinen tk, ilmoitusasiat 1848–1850 (KO b 14), Rantasalmi 4.4.1848, §15: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4553525723&aineistoId=642828270 

[2] Leppävirran seurakunta, perukirjat 1777, Maria Räsätär

[3] http://antti.jarvenpaa.fidisk.fi/sukuhistoria/sukututkimus/suku/historia/mtdna/mtdna0001.html?fbclid=IwAR3jgrJ9zGGybZHivAWbw2Wb2z11-G4y2vjy4_bets9J1GYtnI-qBHso2gY Viitattu 14.2.2019.

[4] Reich, David: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede, suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2018, s. 37–41.

[5] Eupedia: Haplogroup H (mtDNA). https://www.eupedia.com/europe/Haplogroup_H_mtDNA.shtml Viitattu 14.2.2019.

[6] Bojs, Karin: Homo Europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Suom. Jänis Louhivuori. Minerva Kustannus Oy, 2016.

[7] Lazaridis et al.: Ancient human genomes suggest three ancestral populations for present-day Europeans. NCBI 18.3.2015.

[8] Lamnidis et al.: Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe. Nature Communications 27.11.2018.

[9] Behar et al.: A “Copernican” Reassessment of the Human Mitochondrial DNA Tree from its Root. NCBI 6.4.2012.

[10] El dolmen de Arroyal I: Usos y modificaciones durante el III milenio cal AC. Viitattu 15.2.2019.

[11] Olalde et al.: The Beaker Phenomenon And The Genomic Transformation Of Northwest Europe. Preprint in BioRxiv 9.5.2017.

[12] Olalde et al.: Supplementary Table 2. I0460. Haplogroup H45. Private mutations 93G, 16188T. SNPs against rCRS 93G, 263G, 750G, 1438G, 4769G, 8843C, 8860G, 15326G, 16188T, 16519C.

[13] Olalde et al.: Supplementary Information, s. 5, 68, 75 ja 79.

[14] FamilyTree DNA: The Mitochondrial DNA Haplogroup H & HV Project. Test Results. Viitattu 14.2.2019.

[15] http://www.ianlogan.co.uk/sequences_by_group/h45_genbank_sequences.htm Viitattu 15.2.2019.

[16] Översti et al.: Identification and analysis of mtDNA genomes attributed to Finns reveal long-stagnant demographic trends obscured in the total diversity. Nature 21.7.2017.

[17] Kolme DNA-perustestiä, kurrinsuku.net, viitattu 26.2.2019.

[18] FamilyTree DNA: mt-H45a Project.

Asikaisten suvun alkuperä

Ratsumestari Risto Asikaisen palkkaluettelo vuosilta 1650–1655 Ruotsin Riksarkivetin Kamarikollegion arkistossa.

Asikaiset ovat runsaslukuinen savolaisperäinen suku. Kun savolaisista laadittiin ensimmäiset veroluettelot vuonna 1541, Savossa oli viisi pitäjää, ja Asikaisia asui niistä kahdessa, Vesulahdella ja Rantasalmella.

Vesulahdella Asikaisia asui neljä perhekuntaa, [1] mutta Rantasalmella heitä oli yhdeksän perhettä, ja he kaikki asuivat Putkisalmen neljänneskunnassa, myöhempien maakirjojen mukaan erityisesti Asikkalan kylän alueella. Kylän- ja talonnimi Asikkala liittyykin läheisesti sukunimeen Asikainen. Savosta on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka uudistiloja perustaneet Asikaiset ovat useita kertoja antaneet kotitilalleen nimen Asikkala. Asikaisia levittäytyi jo varhain Etelä-Savon lisäksi myös Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Karjalan kannakselle.

Niin Asikkala- kuin Asikainen-nimenkin taustalla on etunimi Asikka, joka on kielitieteellisesti ilmeisesti keskieurooppalaista perua. Jouko Vahtola katsoi vuonna 1983 kirjoittamassaan artikkelissa, [2] että nimen taustalla olisi germaaninen henkilönnimi, jolla on ollut ainakin variantit Asik, Asic, Asico, Asica ja Asicho. Sukunimet -kirjan kirjoittajat Mikkonen ja Paikkala pitävät nimeä samaan alasaksalaiseen nimityyppiin kuuluvana kuin Aarnikka, Hannikka ja Hartikka, jotka ovat heidän mukaansa kulkeutuneet Suomeen hansakaupan aikana 1100-luvun jälkeen. [3]

Asikko-nimestä on jälkiä Suomen historiassa, tunnetuimpana Azico de Hactissaenpoyca, nykykielellä todennäköisesti Asikko Hakkisenpoika, joka oli yksi niistä Sääksmäen talonpojista, jotka paavi Benedictus XII julisti kirkonkiroukseen vuonna 1340. Jotkut Asikka-nimiset miehet ovat myös jättäneet nimensä talojensa nimiin eri puolilla Etelä-Suomea. Raisiossa on ollut Asikkala-niminen talo ainakin vuonna 1414, ja jonkun Asikan omistama talo on aikanaan lainannut nimensä koko hämäläiselle Asikkalan pitäjälle.

Kauko Pirinen katsoo, että monet Savon saksalaisperäiset sukunimet ovat ilmeisesti tulleet Savoon Viipurin saksalaisten kautta, mutta arvelee Asikaisten edustavan jo vanhempaa saksalaisvaikutusta, koska nimi on jo keskiajalla ollut Asikkalan pitäjän nimenä [4]. Vuonna 2017 kiinnostavan kirjansa Suomen rahvaan historia julkaissut Perttu Immonen puolestaan katsoo, että Rantasalmi oli ennen pysyvän asutuksen vakiintumista hämäläisten erämaina, ja että muutama vanha hämäläissuku, Immosen mukaan juuri Hämäläiset ja Asikaiset, olisi voinut jäädä rantasalmelaisille erämailleen asumaan karjalaislähtöisten sukujen sekaan. [5]

********

Ovatko Asikaiset siis alun perin keskieurooppalaisia – vai suomalaisia, jotka ovat vain käyttäneet germaaneilta lainattua nimeä? Tätä on nykyisin mahdollista tutkia myös DNA-tutkimuksen avulla. Asikaisten sukuun kuuluvat miehet ovat tehneet tällä hetkellä jo useampia BigY-testejä. Testien perusteella on löytynyt tähän mennessä kolme erilaista geneettistä isälinjaa. Minkään linjan kantaisää ei tunneta varmuudella, mutta sukujen levinneisyyden perusteella niitä kutsutaan tässä Rantasalmen, Mikkelin ja Räisälän Asikaisiksi.

Rantasalmen Asikaiset

Rantasalmen Asikaiset kuuluvat haploryhmään N-BY22117. Sukuun kuuluu useita sukuhaaroja, jotka ovat erkaantuneet toisistaan todennäköisesti ainakin osittain jo ennen asiakirjalähteiden alkua.

Haploryhmän N-BY22117 juuressa ovat joroislaisen ruotusotilas Elias Asikaisen [Geni] jälkeläiset, sulkavalaisen torpparin Lauri Asikaisen [Geni] jälkeläiset, paltamolaisen Juho Matinpoika Asikaisen [Geni] jälkeläiset ja Uudellakirkolla asuneen Jooseppi Asikaisen [Geni] jälkeläiset. Lisäksi haploryhmän juuressa on haukivuorelainen linja, joka polveutuu ratsumestari Krister Eskilinpoika Asikaisesta [Geni].

Rantasalmen isälinjan sisälle on muodostettu tähän mennessä kaksi alaryhmää, joihin kuuluvat sukuhaarat ovat toisilleen siis läheisempää sukua. Toinen niistä on N-FT236390, johon kuuluvat Enonkosken Ihamaniemen Asikaiset, yksi heinäveteläinen sukuhaara ja Sulkavalla asuneet rantasalmelaisen jääkärin Aatami Asikaisen [Geni] jälkeläiset. Näistä kolmesta linjasta Ihamaniemen ja Heinäveden Asikaisten yhteinen kantaisä tunnetaan myös asiakirjoista, hän on noin vuonna 1670 syntynyt rantasalmelainen Pekka Mikonpoika Asikainen [Geni]. Hänen esivanhempansa tunnetaan 1500-luvulla Rantasalmen Asikkalassa asuneeseen Paavo Laurinpoika Asikaiseen [Geni] asti. Asikaisten tulosta Ihamaniemeen kerron tarkemmin täällä.

Toinen Rantasalmen Asikaisille muodostettu alaryhmä on pohjoissavolainen N-Y84502. Siihen kuuluvat tuusniemeläisen Pekka Niilonpoika Asikaisen [Geni] jälkeläiset. Tämä alaryhmä on syntynyt FTDNA:n arvion mukaan noin 1500-luvun lopulla, mikä sopii hyvin arvioon siitä, missä vaiheessa Rantasalmen Asikaisia on muuttanut uudisasukkaiksi Pohjois-Savoon.

Tutkittujen linjojen geneettisestä etäisyydestä pääteltynä sukunimi Asikainen on ollut tämän isälinjan käytössä varmuudella jo ennen 1500-lukua. Rantasalmen Asikaiset kuuluvatkin mahdollisesti Savon vanhimpiin sukuihin. Tutkituilla isälinjojen edustajilla on kuitenkin yhteinen STR-markkeri DYS439, mikä voisi viitata siihen, että Rantasalmen Asikaiset eivät ehkä kuitenkaan olisi noin 1100-luvulla syntyneet haploryhmän N-BY22117 kaikkein vanhin suku. Suku on siis mahdollisesti syntynyt vasta myöhemmin keskiajalla, mutta runsastunut nopeasti.

Haploryhmään N-BY22117 kuuluu Rantasalmen Asikaisten lisäksi muitakin savolaissukuja. Niistä on tähän mennessä tunnistettu Varosia, Halttusia, Huovisia, Hyttisiä ja Luttisia.

Mikkelin Asikaiset

Mikkelin Asikaiset kuuluvat haploryhmään N-FT203867. Tämä ryhmä on syntynyt noin vuonna 1500, ja kaikkien haploryhmään kuuluvien testattujen henkilöiden sukunimi on joko Asikainen, Aschan tai Aschanista suomennettu Airasmaa. Linjaan kuuluvat Mikkelin maaseurakunnassa noin vuonna 1665 syntyneen Antti Eskonpoika Asikaisen [Geni] jälkeläiset ja Mikkelin kappalaisen Petrus Aschaniuksen [Geni] jälkeläiset.

Petrus Aschaniusta on epäilty Siikaniemen kirkkoherran Petrus Aeschilli Asicanuksen [Geni] pojanpojaksi, jonka Veijo Saloheimo puolestaan arveli olleen edellä mainitun ratsumestari Krister Eskilinpoika Asikaisen veli. [6] DNA-testit eivät kuitenkaan tue näiden linjojen sukulaisuutta, sillä  Petrus Aschaniuksen jälkeläiset on tunnistettu Mikkelin Asikaisiksi, mutta ratsumestarin jälkeläiset näyttäisivät ainakin yhden testin perusteella olevan Rantasalmen Asikaisia. [7]

Vaikka Rantasalmen ja Mikkelin Asikaisten isälinjat edustavat molemmat N-tyyppiä, ne ovat toisilleen vain kaukaista sukua – niiden yhteinen isälinjainen esi-isä on elänyt jo yli 2000 vuotta sitten.

Räisälän Asikaiset

Kolmanteen Asikaisten isälinjaan kuuluvat Karjalan kannaksen Räisälässä asuneet Asikaiset. Tämä linja on kahteen edellä kuvattuun verrattuna täysin erilainen. Se edustaa Suomessa harvinaista R-tyyppiä ja siinä vielä harvinaisempaa alaryhmää R-Y48407. Läheisiä sukulaisia tälle linjalle ei ole löytynyt BigY-tasolla ollenkaan, ja kaukaisetkin asuvat Keski-Euroopassa. Tämä isälinja on siis siirtynyt Suomeen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla. Linjan vanhin tunnettu esi-isä on Räisälässä asunut ja noin vuonna 1696 syntynyt Eskil Asikainen [Geni].

*******

Se, että vanhan suvun eri haaroilla on erilainen geneettinen alkuperä, on tavallista, ja siihen on voinut olla monia luonnollisia syitä, kuten jonkin sukuhaaran alkaminen aviottomasta tai adoptoidusta lapsesta tai tilalle tulleesta vävystä. On ehkä täysin sattumaa, että yksi Asikaisten isälinjoista vaikuttaisikin tulleen Keski-Euroopasta – eli juuri samalta suunnalta, josta kielitieteilijät ovat epäilleet myös Asikka-nimen lainautuneen meille hansakaupan aikaan.

Olisi hienoa, jos mahdollisimman monet eri Asikaisten sukuhaarojen edustajat kiinnostuisivat asiasta ja tekisivät Y-testejä. Täsmällisen tiedon haploryhmästä saa BigY-testillä, joka kannattaa tilata Suomen Geneettisen Sukututkimuksen Seuran SUGES:in kautta. Erityisesti Iisalmen ja Pohjois-Karjalan Asikaisista olisi kiinnostavaa saada testituloksia. Tätä tekstiä saa mieluusti jakaa Asikaisille ja heidän vaiheistaan kiinnostuneille. Kuulen mielelläni kaikesta Asikaisten alkuperään liittyvästä. Sähköpostiosoitteeni on täällä. 

Ehkäpä Asikaisillakin on jonakin päivänä oma sukuseura ja sukukirja, jossa eri sukuhaarojen keskinäistä sukulaisuutta on selvitetty niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ainakin kahdesta sukuhaarasta kirjat tosin on jo julkaistu, Ensio Asikaisen kirja Liperin Asikaisista ja oma julkaisuni Ihamaniemen Asikaisista.

Enonkoskella 23.5.2026 pitämäni luento Asikaisten suvusta on katsottavissa täällä. Suosittelen myös SUGES:in puheenjohtajan Ari Kolehmaisen 22.1.2026 pitämää luentoa Savon sukujen DNA-tutkimuksen nykytilanteesta, joka on katsottavissa täällä. Kolehmainen esittää luennolla myös tämänhetkisen arvionsa Savon vanhimmista suvuista.

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 26.7.2018, mutta sitä on päivitetty uusien testitulosten johdosta, viimeksi 7.7.2026.


Viitteet:


[1] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 750. Muinainen Vesulahti, jonka nimi elää edelleen Mikkelin Visulahdessa, on sittemmin jakaantunut niin, että sen alueita kuuluu niin nykyiseen Mikkeliin, Hirvensalmeen, Kangasniemeen, Haukivuoreen, Juvan länsilaitaan, Pieksämäkeen, Hankasalmen ja Rautalammin "savolaisiin" osiin kuin vielä Suonenjoen etelälaitaankin.

[2] Vahtola, Jouko: En gammal germansk invandring till västra Finland i bynamnens belysning, Historisk Tidskrift 3/1983. Vastaavaa ilmiötä tutkinut Veijo Nissilä (Germaanisen nimistöaineksen ryhmittelyä Suomen nimistössä (1980), s. 188–189) katsoo, että nimistönlainausta olisi tapahtunut varhain mm. friiseiltä, gooteilta ja muinaisskandinaaveilta.

[3] Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet (1988), s. 57.

[4] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 234.

[5] Immonen, Perttu: Suomen rahvaan historia. Kolmas painos 2018, s. 37.

[6] Saloheimo, Veijo: Suomen Kansallisbiografia I, s. 411, Asikainen, Risto Eskonpoika.

[7] Ks. Luther, Georg & Asikainen, Uolevi: Asikainen–Aschan (Genos 2/1970) ja Asikainen–Aschan 2 (Genos 4/1972) sekä SukuForumin keskustelu Krister Asikainen kahdesti naimisissa.

Oletko sukua runonlaulajille?

Runonlaulaja Konstantin Kuokka perheineen / Paulaharju Samuli, kuvaaja 1908 / Museovirasto - Musketti

Kalevalamittainen runonlaulu oli melkein parintuhannen vuoden ajan suomalaisten ainoaa laulumusiikkia. Lönnrotin työ Kalevalan kokoajana on kaikille tuttu, mutta harvempi tuntee niitä runonlaulajia, joilta tätä perinnettä kirjattiin menneinä vuosisatoina talteen. Vielä harvempi tietää, onko näitä runonlaulajia ollut omassa suvussa. Sen selvittäminen ei toki olekaan aivan yksinkertaista, mutta joka tapauksessa se on kuitenkin nykyisin helpompaa kuin koskaan ennen.

Kalevala ja Kanteletar edustavat vain murto-osaa siitä runonlaulun runsaudesta, jota menneiden aikoijen suomalaisilta on kerätty talteen. Muistiin merkityistä runonlauluista julkaistiin pääosin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä 34-osainen teos Suomen Kansan Vanhat Runot, jota voi edelleen löytää antikvariaateista, joskaan ei yleensä kovin halvalla. Onneksi SKVR on nykyisin julkaistu myös netissä sähköisenä versiona, johon voi tehdä sanahakuja.

Jos kuulut vaikka johonkin vanhaan savolaiseen sukuun, voit hakea runoja SKVR:sta omalla sukunimelläsi. Esimerkiksi hakusana "Luostarinen" kertoo, että heinäveteläiseltä Elviira Luostariselta kirjoitettiin vuonna 1934 muistiin lemmennostatusruno

Nousel lempi liehumaan,
Kunnija kapuhumaa
Yli viijjen kirkkokunna,
Ylj kappelin kaheksa!

Hakuja tehdessä kannattaa muistaa, että Savossa ja Karjalassa naiset käyttivät entisinä aikoina monin paikoin -tar-päätteisiä sukunimiä. Miehet olivat Kinnusia, Paunosia ja Koikkalaisia, heidän tyttärensä taas Kinnuttaria, Paunottaria ja Koikattaria. Jos siis esimerkiksi Hynnisten suku kiinnostaa sinua, kannattaa hakea runoja SKVR:sta myös hakusanalla Hynnitär. Hakutuloksista käy ilmi, että joroislaiselta Eeva Liisa Hynnittäreltä kirjoitettiin vuonna 1885 muistiin seuraava kehtolaulu, joka on kalevalamittainen joka toisen säkeensä osalta:

Minä laulan lappakeiju,
Ja sen juppakeiju,
Sahatukki, tuulimylly,
Ja sen kesäkeiju.
Käyvään ylös, käyvään alas,
Käyvään pitkin mäkkee.
Siellä sahat, siellä myllyt
Ja paljo' väkkee.
Siellä on minun oma kultani,
Joka minun näkkee.

Raja runonlaulun ja uudemman rekilaulun välillä oli usein liukuva, eikä SKVR:n runoista voi muutenkaan päätellä, että sen lähteinä mainitut ihmiset olisivat olleet omana aikanaan erityisesti runonlaulajina tunnettuja. Vanhimpina aikoina runoja lauloivat kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin, ja varsinkin kehtolaulujen kohdalla lauluperinne jatkui pitkään. Kalevalamittaisen kehtolaulun Tuu tuu tupakkirulla osalta voidaan sanoa, että sen säilyminen suullisena perimätietona ei ole katkennut vieläkään.

Vaikka SKVR:n avulla voikin löytää omaan sukuun kuuluneita ihmisiä, joilta runoja, lauluja tai loitsuja on merkitty talteen, tarkempi sukulaisuus heihin vaatii toki usein vähän lisäselvityksiä. Ehkä helpoimmin näissä tutkimuksissa voi tänä päivänä päästä eteenpäin liittymällä internetissä olevaan nettisukupuuhun Geniin.

Geni on maailmanlaajuinen sukupuu, jossa on tällä hetkellä yli 180 miljoonaa profiilia. Genin kattavuudessa on paljon alueellisia eroja, mutta tavallista on, että Geniin liittyvä suomalainen voi löytää sieltä esimerkiksi 1800-luvun lopulla eläneitä esivanhempiaan. Kun liittää oman lähipiirinsä näihin valmiisiin sukupuiden verkostoihin, voi päästä helpostikin tutkimaan sukulaisuuttaan tuhansiin entisten ja nykyisten aikojen ihmisiin.

Profiilien etsimisen helpottamiseksi Geniin on luotu useita projekteja. Muun muassa Suomen kaikille kunnille on luotu paikkakuntaprojektit, joihin on liitetty kyseisen kunnan alueella asuneiden ihmisten profiileja; esimerkiksi Rantasalmen paikkakuntaprojekti löytyy täältä.

Projekteja on luotu myös Karjalan alueen runonlaulajille, itkijöille ja muille vanhan musiikkiperinteen edustajille, suomalaisille kansanparantajille ja loitsijoille ja laajemmin itämerensuomalaisen ja saamelaisen kansanperinteen edustajille. Projekteihin liitettyjä profiileja voi tutkia kuka tahansa, mutta Geniin kirjautuneelle sivusto laskee hänen mahdollisen sukulaisuutensa profileissa kuvattuihin ihmisiin.

Monet näistä projekteista on perustettu vasta äskettäin, eivätkä niiden luettelot välttämättä ole ehtineet vielä kasvaa kovin kattaviksi. Suuri joukko vapaaehtoisia on kuitenkin rakentamassa Geniä, joten on varsin mahdollista, että tulevina vuosina monikin itäsuomalaisten sukujuurten haltija voi muutamalla hiiren klikkauksella päästä lukemaan, millaisia runoja hänen sukulaisensa ovat laulaneet tai mitä sukua hän ehkä on niille naisille ja miehille, joiden laulamista runoista Kanteletar ja Kalevala aikanaan koottiin.

Länsisuomalaisten sukujen osalta tehtävä pysyy kuitenkin jatkossakin haasteellisena. Sukunimihakuja SKVR:ään hankaloittaa se, että monet länsisuomalaiset sukunimet on otettu käyttöön vasta 1800-luvun lopulla, ja samoja sukunimiä on otettu käyttöön yhtä aikaa monissa eri suvuissa. Myös itse runonlauluperinne alkoi hiipua läntisestä Suomesta jo 1600–1700-luvuilla viulunsoiton, polskan, rekilaulujen ja muun uudemman musiikkiperinteen tieltä. Mahdollisuudet löytää runonlaulajia omasta suvusta ovatkin sitä paremmat, mitä idempää omat esivanhemmat olivat kotoisin, ja parhaat ne ovat itä- ja rajakarjalaisten sukujen jäsenillä.

Millaisilla sävelmillä esivanhempamme sitten lauloivat runoja? Sävelmiä alettiin äänittää tai kirjoittaa muistiin paljon myöhemmin kuin sanoja, mutta jotakin onnistuttiin kuitenkin tallettamaan. Eri alueilta muistiinmerkittyjä runonlaulusävelmiä voi etsiä Suomen kansan e-sävelmistä, jonne voi tehdä tarkennetun haun valitsemalla kokoelmaksi Runosävelmät I tai II. Eteläsavolaisia runosävelmiä aineistossa ei kuitenkaan ole. Pohjoissavolaisia runosävelmiä haku löytää 27, karjalaisia yli tuhat. Sävelmiä voi kuunnella sivuilta midi-tiedostoina.

Vaikka oman suvun syntysijoilta löytyisikin muistiin merkitty runonlaulusävelmä, kannattaa silti ottaa huomioon, että runonlaululle oli usein ominaista muuntelu, improvisointi ja sävelmien kehittely jopa saman runon aikana. Myös yksilölliset erot olivat suuria: toiset käyttivät samaa sävelmää aina, toiset muuntelivat melodiaa koko ajan.

Suullisena perimätietona opitun runonlaulun traditio on meidän aikamme Suomessa jo katkennut. Viimeinen vienalainen runonlaulaja Jussi Huovinen menehtyi viime vuonna. Runonlaulu itsessään ei kuitenkaan ole tauonnut. Monet tämän päivän ammattimuusikot ja runonlaulun harrastajat pitävät traditiota yllä ja kehittävät sitä edelleen. Värttinä on tuttu jo monelle sukupolvelle, mutta hienoja runonlaulutulkintoja ovat tehneet myös Loituma, Pekko Käppi, Outi Pulkkinen, Me Naiset, Okra Playground ja monet muut.