Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla vuonna 1670

Ihamaniemi Hanhivirralta lounaaseen.

Muinaisina aikoina savolaiset asuivat siellä missä tahtoivat. He kaatoivat kaskensa asumattomiin erämaihin, viljelivät ohraa ja naurista poltetussa maassa ja muuttivat maan köyhdyttyä taas eteenpäin. Heidän vapautensa vei Ruotsin kuningas, joka julisti, että asumattomat erämaat kuuluvat valtiolle ja että vain valtio voi antaa niitä uudisasukkaiden käyttöön. 

Edellä esitetty mielikuva Savon historiasta on omasta näkökulmastaan totta, mutta se on myös romantisoitu. Tosiasia oli nimittäin se, että kun valtio kontrolloi maanomistusta vähemmän, savolaisten oli puolustettava kaskimaitaan itse. Suomalainen yhteiskunta oli keskiajalla ja vielä 1500-luvullakin huomattavan väkivaltainen. Kun valtion rakenteet vahvistuivat 1500–1700-lukujen aikana, maariitoja alettiin yhä enemmän ratkoa käräjillä. Kun yhteiskunta kykeni näin yhä paremmin turvaamaan yksityistä maaomistusta, väkivallan tarve alkoi erityisesti 1600-luvulla vähentyä. [1]

Maanomistus oli 1500–1700-lukujen Savossa hyvin toisenlaista kuin Länsi-Suomessa. Savolaisilla talonpojilla oli usein erillisiä kaskimaita pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Jotta näiden palstojen omistussuhteisiin ja oikeudenmukaisiin verolukuihin olisi saatu paremmin selvyyttä, Savossa järjestettiin useita maantarkastuksia. 1560-luvun maantarkastuksessa Säämingin ja Rantasalmen talot tarkastettiin vuosina 1562–1563, ja sata vuotta myöhemmin vuosina 1663–1664 pidetyssä maantarkastuksessa viitattiin taaksepäin tähän vanhaan maantarkastuskirjaan.

Ihamaniemen kylässä oli vuoden 1664 maantarkastuksen aikaan yksi tila, ja sen omisti Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen asuinpaikka oli Ihamaniemessä ja hänen maaomistuksiaan olivat mm. Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Rekitaival, Kyynsuonmaa, "pala Ihamaniemeä", Hankamäki, Apurinlahden päivänranta ja puolet Kerimäestä, joka tarkoitti todennäköisesti Pyylinsaaren pohjoispäässä olevaa Kerimäkeä. Kirjaan merkittiin, että nämä Koikkalaisen omistukset olivat sata vuotta aiemmin kuuluneet silloisiin arviokuntiin 1606 ja 1380. [2]

Vuonna 1562 rantasalmelaisella arviokunnalla 1380 oli neljä vaahersalolaista osakasta: Lauri ja Pekka Marttinen, Olli Pekanpoika Laukkoinen ja Antti Hannunpoika Juvoinen. Heidän omistuksiaan olivat tuolloin muun muassa Ihamaniemi, Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Nurmipelto, Rekitaival ja Kyynsuonmaa. [3] Arviokunnan 1606 omisti puolestaan Hannu Jaatinen. Hän omisti silloin vain "palan Ihamaniemeä", ja tästä syystä tuota samaa sanamuotoa käytettiin sitten sata vuotta myöhemmin myös Koikkalaisen maiden listauksessa. Jaatisen kotikyläksi merkittiin laaja Heinäveden seutukylä eikä hänellä ollut muita omistuksia, joten hän näyttää asuneenkin Ihamaniemessä. [4]

Maantarkastuskirjat koetettiin varmasti tehdä huolellisesti, mutta kun karttoja tai nykyisen kaltaista maarekisteriä ei vielä ollut ja maakappaleiden muoto ja sijainti oli asiakirjojen sanallisten kuvausten tai todistajiksi kutsuttujen vanhojen miesten varassa, on ymmärrettävää, että maariitoja jäi käräjillä puitaviksi vielä vuoden 1664 maantarkastuksen jälkeenkin.

*****************

Kun Rantasalmella vietettiin talvikäräjiä vuonna 1669, ahvensalmelaisen arviokunnan osakkaat Matti Asikainen ja Antti Kinnunen vaativat oikeuden vahvistusta rajankäynnille heidän omistamansa Ruokoniemen ja Pekka Koikkalaisen omistaman Valkiaisenkankaan välillä. [5] Pekka Koikkalainen ei ollut itse lähtenyt käräjille, vaan oli antanut kukkarokirjansa vaimolleen ja vävylleen Tahvo Teräväiselle ja lähettänyt heidät käräjille hoitamaan asiaa. Koikkalaisen mielestä Valkiaisenkankaan ja Ruokoniemen välissä oli hänen omistamansa Rekitaival, mutta ahvensalmelaiset eivät olleet asiasta ollenkaan samaa mieltä.

Viisi vuotta aiemmin suoritetussa maantarkastuksessa oli todettu, että Matti Ristonpoika Asikainen oli saanut vuonna 1663 haltuunsa ahvensalmelaisen kruununtilan, joka oli ollut seitsemän vuotta autiona oltuaan sitä ennen Pekka Tolvasen nimissä. Tila sai myöhemmin rekisterinumeron Ahvensalmi n:o 7. Tämä tila muodosti maantarkastuksessa arviokunnan 1253 yhdessä Antti Arvinpoika Kinnusen perintötilan kanssa, jota kutsuttiin sittemmin rekisterinumerolla Ahvensalmi n:o 12. Ruokoniemi kuului tämän arviokunnan omistuksiin. Lisäksi heillä todettiin olleen vanhoja nautintoja mm. Rasvastenlahdessa ja Ihamaniemessä. [6]

Oikeudessa kuultiin aluksi katselmusmiehiä. Heistä ensimmäinen oli Pien-Savon lainlukija Haqvinus Åkerlund, joka oli syntynyt emämaan puolella Länsi-Götanmaalla ja opiskellut Turun akatemiassa, mutta asui nyt lainlukijana Rantasalmen Kurkelassa. [7] Toisena katselmusmiehenä oli Lauri Melkerinpoika. Hän oli nimismiehenä ja valtiopäivämiehenä toiminut talollinen Voinsalmelta, joka käytti isänsä tavoin lisänimeä Juuti ja oli siksi todennäköisesti tanskalaista sukujuurta. Rantasalmen Juutilaiset polveutuvat hänestä [8]. Åkerlundin ja Juutin lisäksi tämän maariidan katselmusmiehinä olivat vielä Mikko Ikäheimonen, Heikki Pesonen, Petteri Karppinen, Yrjö Tiilikainen ja Juho Parviainen. 

Katselmusmiehet piirsivät riitamaasta kaavion ja selvittivät, että Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan välillä oli useita rajakantoja, ja Rasvastenlammen molemmin puolin oli rajamerkkejä, joiden kautta raja kulki lammen keskeltä. Kysymys oli siis tuolloin Rantasalmella mutta nykyisin Enonkoskella sijaitsevasta Vääräntauksen alueesta.

Tämän jälkeen oikeudessa kuultiin Niilo Kontiaista ja Heikki Multasta. He olivat vanhoja miehiä, jotka Kinnunen oli hankkinut todistajikseen asiassa. Vanhukset olivat valmiita vannomaan, että se riitamaa, jota Koikkalainen nyt tahtoo kutsua Rekitaipaleeksi, oli oikealta nimeltään Kivitaival ja että se oli kuulunut Asikaisen ja Kinnusen edeltäjille niin kauan kuin kukaan pystyi muistamaan.

Lopuksi kysyttiin oikeuden lautamiesten kantaa. He totesivat, että kun katselmusmiehet ovat kerran todenneet rajamerkkien olevan Rasvastenlammen ympärillä ja kun todistajat kertovat tämän alueen olleen vanhastaan Kinnusen ja tämän osakkaiden rauhallisessa omistuksessa, tämä raja on syytä vahvistaa, ja Koikkalainen etsiköön Rekitaipaleensa jostakin muualta sen mukaan kuin parhaiten kykenee.

Sata vuotta myöhemmin eli 1700-luvun lopulla laadittuun Rantasalmen ja Heinäveden karttaan tilusraja on edelleen piirretty kulkemaan juuri Rasvalampien kautta. [9] Sen pohjoispuolella ollut Ruokoniemen alue kuului edelleen ahvensalmelaistiloille 7 ja 12, ja Rasvalampien itäpuolella oli edelleen Ihamaniemen rusthollin ulkopalsta. Tämän maariidan ansiosta tiedämme, että juuri sitä kutsuttiin aikanaan Valkiaisenkankaaksi. Nykyisessä kartassa tämä Vääräjärven ja Käköveden välinen kannas rajautuu lounaassa Valkeislahteen, joka viittaa selvästi samaan nimeen kuin vanha Valkiaisenkangas. Mutta Ruokosalossa on kuitenkin tänä päivänä myös Rekitaipale-niminen tila. Näyttääkin siltä, että keskustelu tuon Ruunaveden ja Koloveden välisen kannaksen oikeasta nimestä on vielä jatkunut vuoden 1669 jälkeen.

Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan rajankäynnistä oli kulunut vuosi, kun Ahvensalmen Matti Asikainen ja Ihamaniemen Pekka Koikkalainen olivat taas maariidoissa. Vuonna 1670 pidetyillä Rantasalmen talvikäräjillä kaksi valaehtoista todistajaa vakuutti, että Ihamaniemi oli Matti Asikaisen vanha ja laillinen omistus, mutta nyt se oli kuitenkin pantu maantarkastuskirjassa Pekka Koikkalaisen nimiin. Oikeus päätti, että Ihamaniemi oli jaettava nuoran avulla mittaamalla kahtia ja että Pekka Koikkalaisen tuli saada puolet siitä sadosta, joka sinne oli sinä vuonna kylvetty. [10]

"Ihaneimj at delas medh snöre", tuomiokirjaan vanhalla ruotsin kielellä kirjattu kehotus jakaa Ihamaniemi nuoralla.

Oikeus ei siis tällä kertaa etsinyt syyllistä ja syytöntä riitapuolten joukosta, vaan hyväksyi sen, että kysymyksessä saattoi olla viranomaisten tekemä virhe. Viranomaisten haparointi saattoi kukaties vaikuttaa siihen, että asianomaiset alkoivat taas ajatella perinteisiä tapoja hoitaa näitä asioita – oikeus joutui nimittäin heti nuorapäätöksen jälkeen antamaan Matti Asikaiselle kolmen markan sakot siitä, että hän oli uhannut Pekka Koikkalaisen henkeä. Mieliharmia oli tosin voinut kertyä jo pitemmältä ajalta, sillä nämä samat jakokunnat olivat puineet Kerimäen jakoa käräjillä jo vuonna 1667. [11]

Tämä vuonna 1670 vedettäväksi määrätty raja voi hyvin olla näkyvissä myös sata vuotta nuoremmassa kartassa. Siinä nimittäin näkyy Ihamaniemen poikki Itälahdesta Pyttyveteen kulkeva viivasuora raja, jonka koillispuolella on Ihamaniemen rustholli ja lounaispuolella ahvensalmelaistalojen 7 ja 12 omistukset.

Nykyisessä kartassa tällaista rajalinjaa ei enää ole. Kun isojakoa valmisteltiin 1800-luvun alussa, Ihamaniemen rusthollin omistuksia jatkettiin pitemmälle niemen kärkeen, ja ahvensalmelaisten omistuksia jatkettiin puolestaan vastarannalla etelämmäksi. Ahvensalmi 7:n ihamaniemeläisistä takamaista muodostettiin uudistilat Ihamaniemi 1 Pekkola, 2 Hepomäki ja 3 Törisevä. Pekkolan tila sai nimensä ehkä esi-isältäni Pekko Pesoselta [geni], joka muutti vuonna 1835 Ahvensalmelta tälle tilansa kaukopalstalle Ihamaniemeen. Matti Ristonpoika Asikaisen 1600-luvulla viljelemä kantatila Ahvensalmi n:o 7 oli Pesosten hallussa viimeistään 1720-luvulla. [12] Sen vanha asuinpaikka Ahvensalmella on nimeltään Multala.

Ihamaniemen rustholli siirtyi puolestaan jo vuonna 1681 Asikkalan kylässä asuneen toisen esi-isäni Mikko Asikaisen [geni] haltuun ja yhdistettiin hänen vanhastaan omistamaansa tilaan Asikkala n:o 12. Näistä tapahtumista kerron lähemmin artikkelissani Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat.

Viitteet:

[1] Kääriäinen, Ville-Pekka: Rajariitoja, kaskikiistoja ja niittynujakoita: maariidat historian- ja sukututkijan lähteenä. SSS:n järjestämä esitelmä 21.9.2022 väitöskirjahankkeesta "Valtionmuodostus Iisalmen pitäjässä"; Eskola, Susanna: Rajamerkkien vartijat, Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630–1669, pro gradu-työ, Helsingin yliopisto 2006.

[2] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), arviokunta 1258. Maakappale Valkiaisenkangas on maantarkastuskirjoissa tässä muodossa, mutta vuoden 1669 tuomiokirjassa se on muodossa Valkiaistenkangas.

[3] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 202.

[4] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 237.

[5] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 21.–23.1.1669, s. 326 (54). 

[6] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), arviokunta 1253 ja Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, maakirja 1725 (8775), s. 396v–398.

[7] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Håkan Åkerlund. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=1236>. Luettu 18.10.2022.

[8] Ks. Suku Forum, Rantasalmen Juutilaisten alkuperä.

[9] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH92, Geographisk Charta öfver Randasalmi sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safvolax härad och Cuopio Län.

[10] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 20.–22.1.1670, s. 64.

[11] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen kesäkäräjät 5.–8.8.1667, s. 160 (953).

[12] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, maakirja 1725 (8775), s. 396v–398.

Kustaa Fredrik Brask – torppari, kansankirjoittaja ja Joroisten kirjastonhoitaja

Kustaa Fredrik Brask 1890-luvulla. [1]

Kustaa Fredrik Brask (1829–1906) asui koko ikänsä torpparina Joroisten pitäjän Kerisalonsaarella. Hän oli itseoppinut kirjoittaja, jonka käsikirjoituksia ja kirjeitä on säilynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa peräti 5750 sivun verran. Hän lähetti kirjoituksia myös sanomalehtiin ja toimi Joroisten pitäjänkirjaston hoitajana.

Kustaa syntyi vuonna 1829 Frugårdin kartanon torpparin Aatami Braskin ja tämän vaimon Maria Elisabet Immosen esikoislapsena [Geni], ja sai kasteessa nimen Gustaf Fredrik. Hän sai todennäköisesti alkeisopetusta koulumestari Cantellin pitäjänkoulussa. Hän sai tukea opiskeluunsa myös kotoa, sillä Kustaan sanoin hänen isänsä Aatami "ei ollut wastainen oppiwaisuutta".

Vaikka Kustaa saikin kosketuksen kirjalliseen kulttuuriin jo lapsena, hänen opinhalunsa syntyi suullisen kulttuurin maailmassa. Kustaan lapsuudessa viinan kotipoltto oli sallittua, ja sitä harjoitettiin paljon. Kun ihmiset olivat maistelleet viinaa, he alkoivat kertoa tarinoita. Kustaata kiehtoivat erityisesti Raamatun kertomukset. Hän sai 11-vuotiaana oman Raamatun, ja luki sitä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Hänellä oli myös hyvä muisti, ja hän kertoi osanneensa jo 17-vuotiaana ulkoa mm. Svebiliuksen katekismuksen ja viidennen osan virsistä. [2]

Vaikka Suomessa olikin kirjoitustaitoisia ihmisiä kaikissa kansankerroksissa jo 1800-luvun alkupuolella, lukemisesta ja kirjoittamisesta innostunut torpparinpoika ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan mikään tavallinen ilmiö. Kustaa kuvasi kirjoituksissaan, miten monet pitivät hänen nuoruudessaan korttipelitaitoa tärkeämpänä kuin lukutaitoa, ja kirjoitustaitoa suorastaan turhana. Hän saikin osakseen pilkkaa harrastustensa takia, ja kun hän sairastui kevättalvella 1850, kyläläiset pitivät sitä ilman muuta liiallisen lukemisen seurauksena.

Kustaan sairaus kesti koko kevättalven ja kevään, ja siihen kuuluivat uskonnolliset näyt, villit pohdinnat, houreet ja ylenpalttinen levottomuus sekä "ajatus toimen hämmennys", kuten hän itse jälkeenpäin kuvasi. Vaikutusvaltaisen pitäjäläisten toimesta hänet lähetettiin kesäkuussa Mikkelin lasarettiin, jossa hänen diagnoosikseen kirjattiin mania. Hän pääsi sairaalasta kaksi kuukautta myöhemmin, jolloin hänen tilaansa kuvattiin sanalla förbättrad eli parantunut. On mahdollista, että Kustaan sairaus ei ollut pelkästään henkistä laatua, sillä 1800-luvun diagnostiikassa manialla tarkoitettiin usein kuumeisten infektiotautien aiheuttamaa sekavuustilaa. [3] Suvun perimätiedoissa Kustaan sairautta onkin pidetty jonkinlaisena aivokuumeena [4].

Kustaa asui koko ikänsä naimattomana kotitorpassaan, yhteistaloudessa veljensä Konstantinin kanssa, jolla oli perhe ja lapsia. Suku on muistellut Kustaan olleen vanhempanakin ajoittain "toisaikainen", minkä on arveltu johtuneen nuoruudessa koetusta sairaudesta. Kovin epävakaana häntä ei kuitenkaan ole voitu omana aikanaan pitää, koska hän oli muiden toimiensa ohella kymmenen vuotta Joroisten pitäjänkirjaston hoitajana.

Joroisten kirjaston perustamiseen vaikuttivat tiettävästi ainakin pastori Per August Cygnaeus ja Stendalin kartanon omistaja Theodor Järnefelt. Kirjaston pohjavarannoksi hankittiin vuonna 1860 yhteensä 150 teosta kuopiolaisesta kirjakaupasta, ja Kustaan kertoman mukaan kirjastoa hoiti aluksi "muuan räätäli" ilman palkkaa. Joroisten historian kirjoittajien mukaan tämä räätäli olisi ollut Kustaan veli Carl Adolf Brask. Tämän Kaarlo-veljen kuoleman jälkeen Kustaasta tuli Joroisten kirjaston hoitaja kymmeneksi vuodeksi (1864–1874). [5] Hänen mukaansa Joroisten kirjaston lainausautomaatti on nykyisin nimeltään Kustaa Brask-automaatti.

Kustaa alkoi lähettää kirjoituksiaan sanomalehdille 1850-luvulla. Varhaisin tunnettu hänen laatimansa sanomalehtikirjoitus käsitteli Joroisten kuulumisia, ja se julkaistiin Suomen Julkisissa sanomissa 18.10.1858. Hän kertoi kuulumisensa työväestön näkökulmasta, kiinnittäen huomionsa esimerkiksi maksettuihin palkkoihin ja viljan hintoihin. [6] Hän mainitsi lopuksi myös taivaalla tuolloin näkyneen pyrstötähden, jota "moni ihmetellen oudoksuu". Kyseessä oli Donatin komeetta, joka oli juuri vuoden 1858 lokakuussa kirkkaimmillaan. [7]

Kustaa avusti kirjoituksillaan 1860–1870-luvuilla säännöllisesti Suomen Julkisia Sanomia (vuodesta 1865 Suomalainen Wirallinen Lehti) ja Tapio-lehteä. Hänen laatimikseen tunnistettuja maaseutukirjeitä on viitisenkymmentä. Lehdet ovat kuitenkin korjanneet Kustaan lähettämien tekstien runsasta pilkutusta ja muuta kieliasua, sillä lehtiin painettujen kirjoitusten tyyli on selkeämpi kuin Kustaan käsikirjoitusaineistossa. [8] Nämä Kustaan maaseutukirjeet on julkaistu puhtaaksikirjoitettuina Wikiaineistossa.

Kustaan kirjoitukset alkoivat kuitenkin muodostua vähitellen yhä laajemmiksi. Sanomalehti Tapio joutui ilmoittamaan hänelle 1860-luvulla, ettei heidän ollut mahdollista julkaista ahtailla palstoillaan niin laajoja selostuksia. Kustaa ottikin vuonna 1876 yhteyttä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, ja pyysi tätä julkaisemaan hänen laatimansa Pienen Alku Opetuksen, jonka hän oli kirjoittanut suomenkielisten rahvaanlasten oppikirjaksi. Hän laati monia muitakin käsikirjoituksia, mutta hänen toiveistaan huolimatta mikään näistä laajemmista teksteistä ei koskaan päätynyt julkaistavaksi. Hän alkoi kuitenkin sittemmin lähettää tekstejään säännöllisesti SKS:lle ja esitti toiveen, että julkaisemattomia käsikirjoituksia ei palautettaisi hänelle. Tämän seurauksena SKS:n arkistoon syntyi lopulta tuhansia sivuja käsittävä Kustaan tekstien käsikirjoituskokoelma, joka on siellä edelleen.

Kustaa kirjoitti lapsille ja nuorisolle suunnattujen oppikirjojen lisäksi myös uskonnollisista aiheista, ja osa teksteistä sisälsi varsin omaperäistäkin tulkintaa kristinopista ja Raamatusta. Kustaata kiinnostivat myös filosofishenkiset pohdinnat tunteista, oppimisesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta. Lisäksi hän kirjoitti maanviljelyksestä, maailman ja Suomen historiasta, kansanrunoudesta ja kansanperinteestä, ja 1890-luvulta lähtien yhteiskunnallisista aiheista, erityisesti torppareiden epävarmasta asemasta. Pisin yksittäinen käsikirjoitus on 294 sivun mittainen. [9]

********

Kustaalla oli omakohtaista kokemusta monista 1800-luvun yhteiskunnallisista muutoksista, kuten kauppapuotien sallimisesta maaseudulla vuonna 1859 ja viinan kotipolton kieltämisestä vuonna 1866. Eräässä SKS:aan lähettämässään kirjoituksessa hän kuvasi, miten nämä lainsäädännön muutokset olivat vaikuttaneet Joroisissa kahvinjuonnin yleistymiseen.

Kahwin juontija, oli tapana Joroisissa, muutamilla isäntä perheillä, ja Herras wäjillä, wiinan keittämisen aikanakin, juotawana, wiinan kansa: wan oli paljon, mökkiläisijä, ja lienee ollut tilallisijakin, joilla ei ollut taloudessansa, kahwi pannuwa, eikä muita, juonti astijoita; niitä oli alussa wan, käsi töiden tekijöillä, mestäri elämän arwona. Maa kauppain tultuwa, tuli kahwin juonti tapa, yleiseksi tawaksi, kaikille perheille, loiswäjelle; ja palwelijoillenkin, itsellänsä pitää, eri, ja lisä, kahwin juonti. Siihen tapaan ruwenneissa, työn tekijöissä, oli monta, jotka lapsuudessa, usein ei sattunut kahwija maistamaankaan, kuin wan harwoin, palowiinaa: niillä oli tottumattomat sisukset, ja ruoka maha, kahwi juomaan; muutamija tuli alku ajalla, lihawan näköiseksi pöhelöksi, kalwakoituneelle naamalle; muutamat alkoi kuihtuwa, laiha näköisiksi, nykiwiksi; [––]

Suomalaisten kokemista sodista kirjoittaessaan Kustaa kertoi perheessään säilyneen muistitiedon Suomen sodan (1808–1809) ajalta. Silloin Joroisissakin oli taisteltu, mutta yksi venäläinen sotilas oli myös poikennut Braskien kotitorpassa, ja Kustaan isoisä Kustaa Brask (1751–1810) oli antanut hänelle ruokaa.

Tämän wuosi sadan, ensimäisen kymmenen lopulla ollutta wenäjän sotaa, mainitaan Joroisissa: Wiimeinen sota; Wenäläisen tulo, maahan; Wenäjän walta. Silloin on Joroisissa, sota joukolla, wastusteltuna, kulkewata sota joukkowa, Talwella, sodan alkaessa; wenäjän Jalkawäki, on kulkenut, Kerisalon kylän läwitse pidettywä, Talwi tietä; [–] Siinä joukossa kulkewija, wenäjän sota miehijä, muuwan oli saanut poikenneeksi käymaan, isämme isän, mökkiin, jossa wielä minä asun, Ukko antanut oli syödä kansansa, wenäjän sota miehen, leipää, ja keittowa; sotamies oli syötywänsä, ruuwan edestä kiitellyt, nöyrillä, wenäläis kiitto liikunnoilla, ja sanoilla. [10]

Kustaa allekirjoitti kirjoituksensa yleensä ruotsinkielisellä etunimellään Gustaf Fredrik tai lyhenteellä G. F. Hänen muistetaan kuitenkin vierastaneen "ähvää ja levveetä peetä" ja pyytäneen jo Joroisten kirkkoherra Karl Lillströmin aikana (1852–1869), että hänen nimensä olisi voitu suomentaa, ilmeisesti muotoon Kustaa Reetrik Rask. Kirkkoherra oli kuitenkin vastannut, että "mitä sitä lyhyttä nimeä enää lyhentämään". [11] Kun Joroistenkin kirkonkirjat sitten lopulta käännettiin suomeksi vuonna 1890, Kustaan nimi kirjattiin niihin muotoon Kustaa Freedrik Brask [12]. Aivan viimeisiä kirjeitään SKS:lle tämä "ähvää" vierastanut mutta pilkkujen käyttöön mieltynyt kirjoittaja allekirjoitti nimellä Gusta, Fredrik, Brask. [13]

Kustaa Braskin käsikirjoitukset ehtivät olla SKS:n arkistossa kymmeniä vuosia niin, ettei niiden sisältöä käsitelty tutkimuksessa juuri lainkaan. Oma maa -tietokirjaan vuonna 1922 kirjoittanut A. R. Niemi tosin mainitsi Kustaan yhtenä aikakautensa aktiivisimmista kansanperinteen kerääjistä [14]. Kustaan veljen Niilo Fabianin pojanpoika, everstiluutnantti Niilo Brask (1919–2018) tutustui Kustaan käsikirjoituksiin yhdessä Kari Lousan ja Aila Hautasen kanssa ja laati Kustaan elämänvaiheista ja hänen tekstiensä aihepiireistä yhteenvedon nimellä Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa. Niilo Brask laati selvityksensä yksityiseen käyttöön, mutta yksi sen kopioista on kuitenkin nykyisin luettavissa SKS:n arkistossa osana Kustaa Braskin kokoelmaa. [15]

Kustaa Braskin kirjoitukset ovat päässeet tieteellisen tutkimuksen kohteiksi vasta omana aikanamme. Tärkein Kustaata ja hänen tuotantoaan käsittelevä esitys on Kaisa Kaurasen ja Maria Virtasen vuonna 2010 julkaisema artikkeli Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Artikkelissa on 32 sivua, ja se kannattaa ehdottomasti lukea, jos Kustaa Braskin elämäntyö herättää kiinnostusta [16]. Kaisa Kauranen julkaisi vuonna 2013 myös englanninkielisen Kustaata käsittelevän artikkelin nimellä Odd man out? – the self-educated philosopher and his social analyses of 19-century Finland [17] sekä lyhyemmän artikkelin Torppari Kustaa Brask – maaseutukirjeenvaihtaja Joroisista SKS:n teoksessa Kynällä kyntäjät [18]. Helsingin Sanomat esitteli tämän teoksen seuraavana vuonna ja nosti siinä yhteydessä Kustaan yhdeksi esimerkiksi aikakautensa kansankirjoittajista. Kustaasta kerrottiin 2010-luvun alussa myös Joroisten alueen lehdissä [19].

Braskin suvun viljelemä torppa lunastettiin aikanaan itsenäiseksi tilaksi. Sen maakirjanimeksi tuli Hietala, mutta kutsumanimeksi Rantala.

Kustaan veli Robert eli Roope Brask oli torppari ja myöhemmin talollinen Rantasalmen Tiemassaarella, ja hänen maanviljelyksestään ja hänen perheensä allekirjoituksista Suuressa Adressissa kerron tarkemmin täällä. Roope Brask oli isoäitini äidin isä.

Viitteet:

[1] SKS / Kuva-arkisto, G.F. Brask. Tämä ainoa tunnettu kuva Kustaa Fredrik Braskista on otettu 1890-luvun puolimaissa, jolloin Brask oli noin 65-vuotias. Kuva on säilynyt suvun piirissä ja digitoitu SKS:n toimesta. Se on julkaistu tässä blogissa SKS:n luvalla.

[2] Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria: Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Teoksessa Lukeva ja kirjoittava työläinen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010), s. 52–53.

[3] Kauranen & Virtanen 2010, s. 54.

[4] Brask, Niilo: Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa (Pirkkala 2001), s. 6.

[5] Viikki, Raimo & Härkönen, Reima: Joroisten historia II (Joroisten kunta 2017), s. 470.

[6] Suomen Julkisia Sanomia, 18.10.1858, s. 2.

[7] Wikipedia: Comet Donati.

[8] Kauranen & Virtanen 2010, s. 55.

[9] Kauranen & Virtanen 2010, s. 49, 57.

[10] SKS, G.F. Braskin kokoelma B 175, Brask 68, Puheita Joroisissa tietoon tulleista, ja opettawaisista, Asijoista, ja tapauksista.

[11] Brask, Niilo 2001, s. 16.

[12] Joroinen, rippikirja 1890–1899, s. 283.

[13] SKS:n kirjeiden hajakokoelma, kirje 187:3:20, Gustaf Fredrik Braskin kirje SKS:lle 9.12.1904. Kuva kirjeestä on julkaistu tässä blogissa SKS:n luvalla.

[14] Niemi, A.R. Suomalaisen kansanrunouden keräys. Teoksessa Kaarle Krohn et al. (toim.): Oma maa, tietokirja Suomen kodeille 3 (WSOY 1922), s. 383.

[15] Brask, Niilo: Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa (1989, uudistettuna Pirkkalassa 2001). SKS:n arkistossa säilytetään myös nauhoitettua Niilo Braskin haastattelua.

[16] Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria: Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Teoksessa Lukeva ja kirjoittava työläinen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010)

[17] Kauranen, Kaisa: Odd man out? – the self-educated philosopher and his social analyses of 19-century Finland. Teoksessa Anna Kuismin & M. J. Driscoll (toim.): White field, black seeds – Nordic literary practises in the long nineteenth century (Finnish Literature Society 2013). Teos on julkaistu vuonna 2016 vapaasti luettavana sähköisenä versiona.

[18] Kauranen, Kaisa: Torppari Kustaa Brask – maaseutukirjeenvaihtaja Joroisista. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.): Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (SKS 2013).

[19] Lyijypännän palat ei tahtonu piisata. Helsingin Sanomat 22.10.2014; Sivistys on sydämen asia, Warkauden Lehti 10.9.2011; Sivistyksen sanansaattaja, Joroisten Lehti 15.9.2011.

Itäsavolaisia uhripuita

Nousialanmäen uhrikuusi Kerimäellä. [1]

Enonkosken Ihamaniemessä sijaitseva Asikkalan tila eli "Hovinpaikka" on yksi sukumme kantatiloista. Sen pellolla kasvoi vielä satakunta vuotta sitten paksu koivu, joka oli perimätiedon mukaan vanha uhripuu. Koivusta on säilynyt useita muistitietoja, joista vanhin on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon vuonna 1939.

Poikasena ollessani olin renkinä Heinävein pitäjässä Ihamaniemen kylässä ja Ihamaniemen hovissa. Sen hovin pellolla keskellä peltoa kasvoi hyvin suuri koivu, jotta kahe aikamiehe sylet ylettivät just ympäri. Sen koivun oksat kun roikkuvat alaspäin, niin talon nuori isäntä otti havukirven ja lyhenti niitä alimaisia oksia. Vanha emäntä kun näki sen, niin se män puun luokse ja itki kauan. Emäntä oli kieltänyt, jotta sitä puuta ei saa vahingoittaa kun se on uhripuu. Sitä minä en tiijä mitä siihe uhrattii, mut nuori isäntä ei tykännyt siitä koivusta kun se oli keskellä peltoa ja olisi sen hakannut pois, mutta vanha emäntä kielti jyrkästi. Tästä on nyt aikaa lähemmäs 60 vuotta. [2]

Kertojan antaman tiedon mukaan muisto kuvaisi tapahtumia noin 1880-luvulla, jolloin Asikkalan vanhana emäntänä oli Eeva Kristiina Pakarinen (1831–1906). Puuta karsinut nuori isäntä oli todennäköisesti hänen poikansa Juho Alarik Asikainen (1853–1915), joka sittemmin vuonna 1899 myi Asikkalan tilan Abraham Kokolle. Kun tila tämän jälkeen jaettiin kahtia Abrahamin poikien Pekan ja Juhon perintöosuuksiin, Juhon osuus myytiin Matti Törröselle, joka muutti paikalle ja kaatoi uhrikoivun 1910–1920-lukujen vaihteessa. [3]

Asikkalan uhrikoivu oli ollut 1910-luvulla tilan riihiaitauksessa yhdessä tuulimyllyn kanssa. Kun Asikkalan tila halottiin kesällä 1919, koivu jäi jaossa Törrösen puolelle, ja Törrönen halusi kaataa puun. [4] Kylällä ennustettiin, että puun kaatajalle seuraisi teosta jotakin pahaa. Ennustus tulikin mieleen, kun Törrönen kuoli syksyllä 1933. Hän oli teurastamassa sikaa, kun ase lipesi hänen kädestään lattialle ja laukesi, jolloin luoti osui Törröstä vatsaan. – Asikkalan uhrikoivun kanto oli vielä muutama vuosikymmen sitten tunnistettavissa, mutta nyt paikka on vesakoitunut. [5]

Isosetäni Otto Asikainen asui nuoruudessaan muutaman kilometrin päässä Asikkalasta Hankamäen tilalla. Uhripuut olivat hänelle tuttuja, mutta hän puhui niistä vain menneisyyteen kuuluvana asiana lähettäessään aiheesta selostuksen Sanakirjasäätiölle ilmeisesti 1920-luvulla: Kylän väki uhrasi sen [uhripuun] ääressä mikkelinä lampaan, kekrinä syötiin talkkunaa sen juurella. [–] Pihkajuusto piti antaa pitämyspuulle. Näin tahdottiin maanhaltijoita kunnioittaa. [6]

Kuten Oton kuvauksesta käy ilmi, uhripuille tuotujen ruokauhrien vastaanottajana ei pidetty niinkään puuta sinänsä, vaan puun ääressä tai sen juurien alla asunutta jumaluutta, jota saatettiin kutsua nimityksillä maanhaltija, maanhaltijat, maahiset tai vanhaset. [7] On ilmeistä, että vanhimpina aikoina kullakin talolla on ollut oma uhripuunsa eli pitämyspuunsa, mutta Savon oloissa jotkin uhripuut ovat ajan myötä kasvaneet myös sukujen tai joissakin tapauksissa kylienkin yhteisiksi pyhiksi puiksi. Esimerkiksi Pitkäsaaressa on ollut yhteinen pitämyspuu, jolle on tuotu uhreja monesta Kangaslammin Harjurannan talosta. [8]

Vanha uhripuu Yläsäiniön kylässä Viipurin maalaiskunnassa. [9]

Pitämyspuuta pidettiin ennen myös perhekunnan kohtaloita ennustavana puuna. Sitä ei saanut mitenkään vahingoittaa, mutta jos puusta putosi oksia, sitä pidettiin jonkun perheenjäsenen kuoleman enteenä. Puun katkeamisen katsottiin ennustavan isännän kuolemaa. Pahinta oli pitämyspuun kaatuminen juurineen myrskyssä, minkä katsottiin merkitsevän jo koko talon häviötä. [10]

Uhripuuta on kutsuttu Savossa myös nimellä lyylityspuu tai lyylitelty puu. Sanana lyylitteleminen on tarkoittanut ainakin suostuttelemista, mutta sillä on ollut myös vahva yhteys uhraamiseen. Esimerkiksi metsästyksessä "lyylillä pyytäminen" on tarkoittanut todennäköisesti sitä, että osa saaliista on annettu uhriksi. Martti Haavio on arvellut, että verbin taustalla voisi olla muinainen metsän jumaluuden nimi Lyyðikki. [11]

Muinaiset luonnonuskonnot ja kristillinen usko ovat eläneet monen pohjoisen kansan elämässä satojen vuosien ajan rinnakkain. Suomessa luterilainen kirkko on pyrkinyt erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden ajasta lähtien hävittämään pakanalliseksi katsomaansa vanhempaa uskonnollisuutta. Esimerkiksi korpraali ja myöhempi Kuopion lukkari Paavo Lyytikäinen kaatoi Savossa vuoden 1656 paikkeilla monia uhripuita, joihin "kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut koskea". Hän teki tämän työn Kuopion rovasti Petrus Fabritiuksen määräyksestä, joka tunnettiin Savossa tarmokkaana "taikauskon" lopettajana. [12]

Fabritius ei kuitenkaan saanut kaikkia Savon uhripuita kaadatettua 1600-luvulla, kuten kertomus meidänkin sukumme uhrikoivusta osoittaa. Se, että ruokauhrien vieminen puille on säilynyt Itä-Suomessa niinkin pitkään, voi olla kuitenkin monelle länsisuomalaiselle jo yllätys. Vanhoja uhripuita on sinänsä kyllä säilynyt myös Länsi-Suomessa, ja esimerkiksi Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat kuvanneet niitä teoksessaan Puiden kansa. [13] Lännessäkin näihin puihin on toki suhtauduttu pitkään kunnioittavasti, mutta puille uhraamisen tapa on kuitenkin jäänyt läntisessä Suomessa historiaan yleensä jo niin kauan sitten, ettei perimätieto enää tavoita sitä. [14]

Itä-Savon vanhoista pitämyspuista yksi tunnetuimmista lienee Punkaharjun Laukansaaren uhripetäjä, joka sijaitsee edelleen valtatien 14 varrella ja josta esimerkiksi Puruvesi-lehti on kertonut. [15] Tunnettu on myös Sulkavan Eerikkilän Matinmäellä kasvanut tasalatvainen tapionpöytäkuusi, joka kaatui syksyllä 1997 ja jonka ontoksi kovertunut runko siirrettiin silloin Juvan puukeskuksen pihalle. [16] Pohjois-Karjalan puolella Kesälahden Hummovaarassa kasvaa edelleen kuuluisa Lönnrotin petäjä, jonka juurella runonlaulaja Juhana Kainulainen esitti Elias Lönnrotille 59 runonlaulua ja loitsua kesäkuussa 1828. Lönnrotin petäjä on ollut uhripuun lisäksi myös niin sanottu karhunkallohonka.

Karhunkallohonka oli puu, johon kaadetun karhun pääkallo kiinnitettiin karhunpeijaisten yhteydessä ja jonka juurelle saatettiin haudata karhun luita. Tällaisen riitin ikä lasketaan ehkä tuhansissa vuosissa, sillä sitä on esiintynyt monen suomensukuisen kansan lisäksi myös Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa. [17] Suomessa karhunkallopuut näyttävät olleen usein juuri mäntyjä, mutta ne saattoivat olla myös muita puita. [18] Uhripuut eli lyylityspuut saattoivat olla minkä lajisia puita hyvänsä. Uhripuiden ja karhunkallohonkien lisäksi suomalaiseen perinteeseen kuuluvat myös karsikkopuut, joiden runkoon tehtiin merkintöjä esimerkiksi vainajaa saatettaessa. [19]

Kun Taivaannaula ry. julkaisi muutama viikko sitten karttapalvelunsa Hiidet.fi suomalaisen kansanuskon pyhistä luonnonpaikoista, se ei sisällyttänyt siihen itäsavolaisista uhripuista muita kuin edellä mainitun Laukansaaren uhripetäjän. Se totesi kuitenkin jättäneensä monia uhripuita tai entisten uhripuiden paikkoja tietoisesti pois karttapalvelustaan, koska ne sijaitsevat tyypillisesti yksityisillä pihamailla, jolloin niiden etsiminen karttapalvelun avulla voisi rikkoa kotirauhaa.

Itä-Savossa entisinä aikoina olleista uhripuista on kuitenkin säilynyt paljon perimätietoja. Kattavan katsauksen niistä julkaisi jo Antero Pelkonen vuonna 1902 teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. [20] Perimätietoa on talletettu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, ja puista on yksittäisiä kertomuksia vanhoissa oikeuden pöytäkirjoissa ja sanomalehdissä.

Martti Kitusen uhrikuusi Virroilla vuonna 1949. [21]

Enonkosken Karvilan kylän Haponmäen tilalla ollut uhrikuusi on kaadettu jo ennen vuotta 1902. Antero Pelkonen talletti siitä tuona vuonna seuraavan muistitiedon:

Karvilan kylän Haponmäellä on ollut uhrikuusi, vaikka se nyt jo on hakattu pois. Siihen vietiin ruokaa silloin kun kyntöä aloitettiin. Kun se hakattiin, oli siitä pahat seuraukset: eläimiä kuoli ja lapsia tuli vaivaseksi kosolta. [22]

SKS:n arkistoon samasta Haponmäen kuusesta talletettiin 1930-luvulla kaksi kertomusta. Niiden kuvaukset puun kaatamisesta ja sen seurauksista poikkeavat jonkin verran Pelkosen aiemmin tallentamista tiedoista. Tässä vaiheessa kuusen kaatamisesta on täytynyt olla jo useampi vuosikymmen aikaa, joten perimätiedot ovat voineet ajan myötä myös muuttua.

Karvilan kylässä Hapomäellä oli köyriä vasten ison kuusen juurelle viety lihapaistia, voita, talkkunaa. Kylän poika oli mennyt ja syönyt ruoat, paskanti vatiin. Talonväki arveli, ettei tuleva vuosi ole onnellinen. Kukaan ei uskaltanut kuusta kaataa. Talonväki luuli, että köyrihönttämö oli käynyt syömässä ja paskalla. [23]

Karvilan kylän Haponmäellä oli pyhä kuusi. Sen kaatoi eräs Haverinen, jonka siihen oli palkannut Olli Turunen -niminen mies. Haverinen kuoli luonnollisen kuoleman, mutta palkkaaja, Turunen, tuli mielenhäiriöön ja hukuttautui kaivoon. Sen sanotaan johtuneen edellä kerrotusta. [24]

Kerimäen Makkolan kylän Pihlaskiven halkeamassa on kasvanut uhripuuna pidetty pihlaja, jolle Pelkosen tallettaman tiedon mukaan oli viety ruokauhreja ainakin vielä 1840-luvulla. [25] A. Lönnbohm haastatteli vuonna 1894 erästä noin 75-vuotiasta eli vuoden 1819 paikkeilla syntynyttä entistä makkolalaista, joka kertoi siitä seuraavat muistitiedot: 

Makkolan kylässä Kerimäellä oli uhripuut ja kivet ennen yhteiset. Siellä asuvat Makkoset, Muhoset, Pesoset ym. Kylän sivulla metsässä oli Pihlaskivi, jossa pihlaja kasvoi ison haljenneen kiven raossa. "Siinä kiven raossa on Pesolan kylän Jumala", mainittiin puheessa. Kertoja oli lapsena samoin kuin muutkin seudun lapset sitä kovasti kammonut. Kylästä vietiin sinne ensi uutisleipiä vuoden päässä, maitoa kun lehmä poiki, sekä lihaa teurastaissa. [26]

Haastateltava mainitsi siis uhripuun lisäksi myös Makkolan kylän uhrikivet. Makkolan kylässä onkin harvinaisen suuri muinaisten uhrikivien keskittymä. [27] – Uhripuina on kunnioitettu Itä-Savossa myös metsälehmuksia, vaahteroita, pajuja ja haapoja.

Tuomas Kutvonen hakkas kolome hoapoo, jotka ol yksillä juurilla. Ei hiän hakatessaan mittään tiennä, mutta unissa hänelle sanottiin, että mitäs sie hakkasit, että ne ol lyyliteltyjä puita. Ja siitä tul sille se, että sormi turpos, ja sille ei mahtana leäkärit mittään. (Sääminki) [28]

Uhripuu oli Enonkosken Kuoppasalossa numero 7 maalla iso lehmus. Siihe sanovat kantanee emännän jos jotai ja voi olla tottakii, koska renki oli uhana hakata sen maaha van emäntä oli sanona: "Sitä et tiijä mikä siitä seuraa." Ja se jäi hakkaamata kunne lahomala kaatu vasta emännän kuoltuu. [29] – Numero 7 tarkoittaa kuoppasalolaista tilaa Varparanta n:o 7, jonka omisti 1920-luvulla Klemettisten suku.

Joutsenmäen Koikkalan pellolla seisoo vieläkin noin 150 vuotta vanha vaaher. Sillekin kekrinä y. m. juhlina vietiin ruokaa ja juomaa uhriksi; ja jos taloa vastoinkäymiset uhkasivat, ruokittiin sitä muinakin aikoina. (Rantasalmi) [30] 

Rantasalmen Reijolassa kasvoi 1890-luvulla vanha mänty, jolle ei enää silloin uhrattu ja johon liittyviin uskomuksiin talonväki suhtautui silloin jo pilkallisestikin. Kun puu kuitenkin näytti ennustaneen erään kuolemantapauksen, sitä alettiin kunnioittaa uudelleen. Sanomalehti "Savonlinna" kertoi tapauksesta kesäkuussa 1891:

Rantasalmen pitäjän Reijolan kylässä, isäntä Ambrucinin pellon pientareella aivan lähellä tuparakennuksia, kasvaa suuri petäjä, noin 8 jalkaa ympärimitaten. Vanhus näyttää jo aikoja siinä seisseeksi. Oksia on ainoastaan latvassa ja ne ovat laajalle levinneet joka suunnalle. Puuta sanotaan entisaikoina palveltun uhrien kantamisella sen juurelle. Joka syksy kuin Mikon päivänä teurastettiin pässi, niin sen lihasta keitetystä kaalista ensi kupillinen vietiin petäjän juurelle. Tämän luultiin edeltä käsin jo tietävän, mitä lähemmässä tulevaisuudessa oli tapahtuva talolle erinomaisempia muutoksia. Niinpä sanottiin sen tietävän edeltäkäsin kuoleman kohtauksetkin, jotka talossa tulivat piakkoin tapahtumaan. Jos petäjästä katkesi suurempi oksa, niin kuoli aika ihminen, jos taas pieni oksa, niin lapsi kuoli. Nykyiset talon asukkaat eivät ole tuolle uhria kantaneet, vaan näyttääpä tuo vanhus vaan yhä edelleenkin huolta talon tapahtumista pitävän. Kuin nykyisen isännän poika tuli eräänä päivänä pellolta kyntämästä oli hänellä suuri petäjän oksa kädessä ja sanoi nauraen: no kukahan se meiltä kuolee kuin tiedon puu on pudottanut oksansa. Vaan kaikki nauroivat, että kyllähän sitä kuoleekin kunhan aikaa joutuu ilman oksan putoamisetta. Mutta tuskin kuukaus oli kulunut siitä kuin oksa oli pudonnut, niin sama poika joka sen oksan oli kotiin tuonut, heitti henkensä. Uudelleen on ruvettu puuta pitämään kuolon ennustajana. [31]

Kun sanomalehti Uusi Suometar julkaisi artikkelinsa Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa jo kymmenen vuotta tätä ennen eli vuonna 1881, se kuvasi uhriantimien ja karhunkallojen viemistä puille ainakin Etelä-Savossa silloinkin jo täysin menneisyyteen kuuluneena asiana. Lehti piti puiden säilyttämistä kuitenkin tärkeänä, koska ne olivat sen mielestä matkan määrääjinä sillä tiellä, jota Suomen kansa on hämärän muinaisuuden raakuudesta kulkenut nykyhetken valoisaan sivistykseen. [32]

Säilyneiden perimätietojen tai julkisten asiakirjojen pohjalta ei olekaan mahdollista päätellä kovin tarkasti sitä, missä määrin ruokauhrien viemistä puiden juurelle on harjoitettu Savossa eri aikoina. Kun Rantasalmella käsiteltiin oikeudessa niin sanottuun Vaahersalon aarteeseen liittynyttä tapausta marraskuussa 1732, todistajat kertoivat, että kylässä kasvoi koivu, johon kukaan ei uskaltanut koskea, koska siitä saattoi saada syyhyn. Torppari Iivari Ruuskanen tiesi myös kertoa, että puuta oli kutsuttu ristikannaksi eli sellaiseksi puuksi, jolle oli "muinaisina aikoina" uhrattu. [33]

Lähdeaineisto viittaakin ennen muuta siihen, että suhtautuminen uhripuihin on ollut Savossa jopa usean vuosisadan ajan jännitteistä. Vaikka uhraamista olisi harjoitettu laajemminkin, viranomaisille on ollut tarkoituksenmukaista kuvata sitä vain menneisyyteen kuuluneena asiana. Modernimpien arvojen leviämisen 1800-luvun jälkipuolelta lähtien voinee kuitenkin olettaa lisänneen Asikkalan hovin kaltaisia tilanteita, joissa suhtautuminen uhripuihin on synnyttänyt jo ristiriitoja talonväen kesken. Tällaisesta tilanteesta on säilynyt kuvaava esimerkki myös Länsi-Savon puolelta Kangasniemestä.

Kangasniemen Kutemajärven kylässä Lapin talossa on suuri kuusi. Sanotaan uhri-kuuseksi. Nimi johtuu siitä koska talon vanha emäntä Kaisa Laitinen oli kantanut aina muusta talon väestä salaa puun juurelle maitoa jauhoa ja vasta tapetun eläimen verta. Huom. Mainittu emäntä on ollut hyvin taika-uskoinen. Hän on kuollut noin 45 vuotta sitten. [34]

Viitteet:

[1] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 194. Kuva on piirretty Ramstedtin luonnoksen pohjalta. 

[2] SKS Heinävesi, KV 1939. Peimi, Einar < Abraham Koivisto, työnjohtaja, s. 1872. Kertojan identiteetti ei ole täysin selvillä, mutta SKS:n viitetieto saattaisi viitata Asikkalassa 1880-luvulla renkinä olleeseen ja vuonna 1872 syntyneeseen Abraham Juho Kokkoon, ks. Heinäveden srk, lastenkirja 1880–1889,165. – SKS myönsi kontiolahtelaiselle Einar Peimille vuonna 1939 yhteensä 40 markan palkkion niistä tiedoista, joita hän oli lähettänyt Kansanrunousarkistolle. Ks. Helsingin Sanomat, 9.4.1939, s. 19.

[3] Asikainen, Terho: Ihamaniemen Asikaiset (2003), s. 69 ja 88–93.

[4] Jouslahti, Helmi et al.: Ihamaniemi – isiemme maata, s. 32–37.

[5] Paula Asikaisen kertomus maaliskuussa 2022.

[6] Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko (1948), s. 302 ja 305. Otto Asikaisen kirjeistä Sanakirjasäätiölle kerron tarkemmin täällä.

[7] Harva, Uno 1948, s. 311.

[8] Harva, Uno 1948, s. 308. Lähteenä SKS, Lönnbohm 365.

[9] Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma. Viipurin maalaiskunta, Yläsäiniö, 1910–1920-luku. 

[10] Harva, Uno 1948, s. 308.

[11] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (1967), s. 75–78.

[12] Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, n:o 16/1771 ja 14/1772. Tieto perustunee rovasti Juhana Cajanuksen tarkastuspöytäkirjoihin. Lukkarin nimi oli Cajanuksen tarkastuspöytäkirjojen mukaan kuitenkin Martti Lyytikäinen, ks. Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 529.

[13] Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. 4 uudistettu painos 2014, s. 186–191.

[14] Harva, Uno 1948, s. 309.

[15] Puruvesi, 22.6.2020: Uhripetäjän juuret johtavat myyttiseen menneeseen.

[16] Kovalainen & Seppo 2014, s. 136.

[17] Haavio, Martti 1967, s. 31–37.

[18] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.

[19] Kovalainen & Seppo, s. 89–106.

[20] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXII. Helsinki 1902. Teos on julkaistu Kansalliskirjaston digitoimana täällä.

[21] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Jussi Kangas, Virrat. 1949.

[22] Pelkonen 1902, s. 194.

[23] SKS Enonkoski, Ahti Rytkönen 4956. 1934. Korjattu todennäköinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanamuodosta "paskassa".

[24] SKS Enonkoski / Kerimäki, Alli Raila 266. 1937. < Juho Muhonen, maanvilj., s. 1884. – SKS:n uhripuita koskevaan arkistokorttiin tilan nimi on kirjoitettu "Heponmäellä", mikä on ehkä kopiointivirhe.

[25] Pelkonen 1902, 195.

[26] SKS Lönnbohm 720, 1894.

[27] YLE, Uhrikivet – Kerimäen muinainen mysteeri, 11.5.2010.

[28] SKS Sääminki, Varparanta. J. Hautala 281. < Aleks Konttinen, 69 v. 1938. Korjattu ilmeinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanasta "haopoo".

[29] SKS Enonkoski. Otto Mononen KT 78:8. 1938.

[30] Pelkonen 1902, s. 199. Lähteenä Ramstedt.

[31] Savonlinna 4.6.1891, n:o 23, s. 3, "Niitä näitä".

[32] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.

[33] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1732 (KO a 32), Rantasalmen syyskäräjät 6.–9.11.1732, s. 460–462.

[34] SKS Kangasniemi, Kutemajärvi. PK 19. Nykänen, Elis 3321. 1938.

Rantasalmelaisia 1600-luvun nihtikarusellissa

Ruotsalaisen ja keisarillisen armeijan joukko-osastojen järjestys Lützenin taistelussa 1632. Kaivertanut Matthäus Merian 1633. Museovirasto, Historian kuva-arkisto.

1600-luku muistetaan Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen historiassa sotaisana aikana, jolloin valtakunta oli suurimmillaan ja urheat hakkapeliitat toivat Keski-Euroopan retkiltään runsaat sotasaaliit. Vaikka nämäkin mielikuvat perustuvat historiallisiin tapahtumiin, kokonaiskuva 1600-luvun sodista sisältää myös paljon muuta.

Ruotsin suurvalta-aika tarkoitti tavallisille suomalaisille ennen muuta aikaa, jolloin valtio tarvitsi jatkuvasti uusia sotilaita loputtomiin sotiinsa. Väenottoja pidettiin harva se vuosi, eivätkä sotaväkeen päätyneet miehet suinkaan aina päätyneet saksalaisille sotakentille tositoimiin. Hyvin usein heidän kohtalokseen koitui kuoleminen kulkutautiin jonkin kostean liivinmaalaisen jokisuiston varuskunnassa, jota heidät oli marssitettu vartioimaan.

Koska päätyminen jalkamieheksi eli nihdiksi merkitsi 1600-luvun suomalaiselle miehelle lähes varmaa kuolemaa, väkeen joutumista yritettiin välttää monin tavoin. Sopeutuminen jatkuviin väenottoihin ja yritykset selviytyä hengissä sotaisasta aikakaudesta värittivätkin suuresti koko tätä vuosisataa Suomessa.

Jalkaväen väenotot tapahtuivat tuohon aikaan siten, että tietty määrä taloja tai miehiä koottiin yhteen ruoduksi, josta valittiin yksi mies nihdiksi. Ruoduttamisessa pyrittiin siihen, että kussakin ruodussa oli lähekkäin asuvia mutta sosiaaliselta asemaltaan erilaisia miehiä siten, että isännän nihdiksi ottaminen voitaisiin välttää. Pyrittiin myös siihen, ettei talosta vietäisi viimeistä miehenapua.

Viipurin läänin väenottoja tutkineen Anneli Mäkelän mukaan tuolta ajalta säilyneistä väenottoluetteloista vuoden 1629 luettelo on kaikkein täydellisin. 30-vuotista sotaa oli siinä vaiheessa käyty reilut kymmenen vuotta. Pitäjän asekuntoiset miehet on lajiteltu vuoden 1629 ruodutusluetteloon yleensä 10-miehisiksi ruoduiksi. Taloista on merkitty luetteloon ensin isännän nimi, minkä jälkeen on lisätty maininta pojasta, veljestä tai rengistä, jos talossa on ollut näitä miehiä [1].

Esimerkiksi Rantasalmen pitäjän Syväisten kymmenkunnan miehiä koottiin tuona vuonna kuuteen eri ruotuun [2]. Niistä viimeisessä oli miehiä yhdeksästä eri talosta. Olli Rautiaisen talosta ruodutettiin isännän lisäksi myös yksi poika, mutta kahdeksaa muuta taloa edustivat ruodutuksessa vain isännät yksin. Nämä isännät olivat Niilo Turunen, Hannu Seppänen, Lasse Turunen, Erkki Kinnunen, Lauri Sistonen, Juho Paavonpoika Taskinen, Mikko Asikainen ja Antti Seppänen. Suurin osa isäntien etunimistä käännettiin luetteloon tosin ruotsiksi, mutta Laurista ja Lassesta käytettiin heidän omia suomenkielisiä nimiään.

Kun nihti oli valittu, kirjuri merkitsi nimilistan alle sanat Mickel Asickaine[n] sielf k[nech]t om 34 åhr. Tästä ruodusta ei siis lähetetty sotaan poikaa, veljeä, renkiä eikä ulkopuolista, vaan yksi ruodun isännistä, 34-vuotias Mikko Asikainen ryhtyi nihdiksi itse. Luettelo ei tosin paljasta mitenkään, minkälaisten neuvottelujen tuloksena tähän ratkaisuun päädyttiin.

Nihdiksi kirjoittaminen ei silti välttämättä tarkoittanut käytännössä sotaan lähtemistä, sillä väenottoihin liittyi vanhastaan monenlaisia sekä virallisia että epävirallisia tapoja. Ruodun miehet saattoivat sopia keskenään, kuka heistä lähtisi sotaan, tai palkata yhdessä tehtävään jonkun muun. Toisaalta myös nihdiksi otettu saattoi väenoton jälkeen palkata itselleen sijaisen, usein aivan ulkopuolisen. Kaiken lisäksi upseerit näyttävät itse harjoittaneen väenottojen yhteydessä omaa liiketoimintaansa ja välittäneen ruoduille palkkamiehiä. Ruodutuksessa valituille nimettiin usein myös takuumies, jonka oli astuttava palvelukseen, jos laillisesti kirjoitettu pakeni [3].

Kaikesta tästä seurasi, että sotaan joutumista vältelleet suomalaiset tarvitsivat 1600-luvulla usein ylimääräistä rahaa. Nils-Erik Willstrand on esittänyt tutkimuksessaan Anpassning eller protest, kuinka erityisesti 1600-luvun Pohjanmaalla voimakkaasti lisääntynyt tervanpoltto saattoi osaltaan olla sopeutumista jatkuviin väenottoihin: tervakaupasta saatiin rahaa, jolla voitiin selviytyä veroista ja palkata sijaisia armeijaan [4].

Kuusinainen, Kustaa II Aadolfin aikana vuonna 1627 lyöty kuparikolikko. Turun museokeskuksen esinekokoelma.

Kun kapteeni Hans Klickin komppanian katselmusta pidettiin Lappeenrannassa Puolan sodan alkamisen aikaan lokakuussa 1654, katselmusrullaan kirjattiin näkyviin, kenen sijaiseksi kukin oli komppaniaan tullut. Palkatut sijaiset merkittiin katselmusrullaan lyhenteellä L (leigdekarl eli legokarl), ja heitä oli huomattava osa komppanian rantasalmelaismiehistä [5].

Katselmuksessa olivat paikalla muun muassa Juho Ollinpoika Immonen, Arvi Matinpoika Kettunen Heinävedeltä, joka oli torasalolaisen Niilo Rusinpojan palkkamies, Antti Tikkanen Lautakotalahdesta eli nykyiseltä Lahdenkylältä, Tuomas Pekanpoika Tikkanen, joka oli ahvensalmelaisen Pekka Pulkkisen palkkamies, Juho Matinpoika Rautiainen, joka oli syväisläisen Olli Kolehmaisen palkkamies, Heikki Pekanpoika Svensk, joka oli hevonlahtelaisen Juntti Turusen palkkamies ja Olli Matinpoika Sallinen Vaahersalosta, joka oli rauhamäkeläisen Lassi Pekanpoika Vänttisen palkkamies.

Tervakaupalla oli merkitystä sijaisten palkkarahojen hankkimiseen myös Itä-Suomessa, mutta savolaisilla ja karjalaisilla oli käytettävissään myös toinen keino selviytyä jatkuvassa väenottojen paineessa: he saattoivat yksinkertaisesti lähteä karkuun. Usein pakomatka suuntautui Käkisalmen lääniin ja Inkerinmaalle, jotka oli liitetty Ruotsin valtakuntaan Stolbovan rauhassa 1617. Ne olivat voittomaita, joilla väenottoja ei järjestetty, eikä valtio toiminut tuohon aikaan vielä niin tehokkaasti, että yksittäistä Karjalan saloille paennutta savolaissotilasta olisi ollut järkevää lähteä etsimään. Nihtejä pakeni toki muualtakin Suomesta, mutta savolaisilla ja Kannaksen karjalaisilla oli tähän parhaat mahdollisuudet, koska valtakunnan voittomaat olivat lähellä ja reitit niihin olivat tuttuja [6].

Usein karanneista nihdeistä tiedettiin, mihin suuntaan he olivat lähteneet pakosalle. Esimerkiksi edellä mainittuun Hans Klickin komppanian katselmusrullaan laadittiin luettelo myös karanneista rantasalmelaisnihdeistä. Hannu Hannunpoika Leskinen oli paennut Kuopion salomaille, mutta koivumäkeläinen Olli Ollinpoika Asikainen oli livistänyt pohjoiseen Norrbotteniin, mikä saattoi tosin tuolloin tarkoittaa mitä tahansa Pohjanmaata. Tahvo Parviaisen ja Vilppu Heikinpoika Lautiaisen tiedettiin piileskelevän Venäjän rajan tuntumassa, ja Pekka Pekanpoika Lapveteläinen, rauhamäkeläisen Pekka Tahvonpoika Heiskasen palvelija Matti Pekanpoika ja tiemassaarelaisen Pekka Hanskan palvelija Antti Antinpoika olivat kaikki kolme paenneet Inkerinmaalle.

Valtion tarve saada jatkuvasti uusia sotilaita ja kansalaisten tarve pysyä hengissä loivat 1600-luvun Suomeen kulttuurin, jossa nihtien tilanne oli jatkuvassa muutoksessa. Ruodutuksessa väkeen valitut eli laillisesti kirjoitetut pakenivat ja heidän varamiehensä tai palkkaamansa sijaiset pakenivat, minkä jälkeen paenneita, tauteihin kuolleita ja kaatuneita ruodutuksessa valittuja ja palkkamiehiä korvattiin taas uusilla laillisesti kirjoitetuilla ja heidän varamiehillään tai palkkaamillaan sijaisilla. Osa ruodutuksessa valituista tai palkkamiehistä todettiin puolestaan myöhemmin palvelukseen kelpaamattomiksi, niin että heitä piti korvata jälleen uusilla sotilailla. Nils Erik Willstrand on kuvannut tätä liikehdintää nimellä knektkarusellen eli "nihtikaruselli" [7].

Sukututkijalle tämä kaikki tarkoittaa, että on monissa tapauksissa vaikeaa päästä varmuuteen siitä, onko oma esi-isä todella taistellut 30-vuotisessa sodassa. Vaikka esi-isä olisikin merkitty ruodutusluetteloon nihdiksi, hän saattoi palkata itselleen sijaisen, joten esi-isä pitää löytää ruodutusluettelon lisäksi myös armeijan katselmusrullista. Näiden lisäksi on vielä vaarana, että sukututkija luulee esi-isäkseen toista samannimistä miestä, minkä takia on tärkeää varmistaa, että mies katoaa sotaan lähtiessään myös oikean pitäjän ja kymmenkunnan henkikirjoista, koska sotilaat eivät olleet henkirahavelvollisia. Parhaassa tapauksessa esimerkiksi palkkausriitoja setvittiin käräjillä, jolloin tietoja esi-isän palveluksesta voi löytää myös tuomiokirjoista.

Nihtikarusellista huolimatta moni jalkamies päätyi kaikesta huolimatta myös sotakentille, oli mukana taisteluissa piikki- tai muskettimiehenä ja saattoi jopa palata hengissä kotiin. Kun kapteeni Hans Klickin komppania oli laivattu 30-vuotisen sodan jälkeen Saksasta takaisin kotimaahan ja sille pidettiin katselmus vuonna 1650, sen riveissä oli kolme rantasalmelaismiestä: Pekka Pekanpoika Lappalainen, Matti Pekanpoika Innonen ja Pekka Antinpoika Mustonen [8].

Ruotsin suurvaltakausi alkoi Stolbovan rauhasta vuonna 1617, ja sitä seuraavat kymmenen vuotta olivat valtakunnassa voimakasta armeijan uudelleenorganisoinnin aikaa. Vuonna 1626 Suomeen luotiin kuusi maakunnallista rykmenttiä, joiden perinteitä useat nykypäivän prikaatit edelleen jatkavat. Nihtikarusellin aikakausi päättyi 1680-luvulla, kun siirryttiin vähitellen vakinaiseen sotamiehenpitoon. Tämä tarkoitti talojen järjestämistä pysyviksi ruoduiksi, jotka asettivat sotamiehen jalkaväkeen ja antoivat tälle torpan asuttavaksi. Savonlinnan läänissä tästä uudesta järjestelmästä sovittiin syyskuussa 1681, ensimmäisenä koko Suomessa. [9]



Viitteet:

[1] Mäkelä, Anneli: Viipurin läänin väenotot 1600-luvulla. Teoksessa Historiallinen Arkisto, Suomen historiallinen seura 1975, s. 23–24.

[2] KrA Roterings- och utskrivningslängder, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0025/0/186 (1627-1633), Pien-Savo 1629, Rantasalmi, Syväinen, bildid: A0055035_00068

[3] Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie, Suomen sotilaat 1617–1721. SKS 2001, s. 27–28.

[4] Willstrand, Nils Erik: Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo akademis förlag 1992, s. 228.

[5] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1654/5 (1654), bildid: A0053662_00087

[6] Willstrand 1992, s. 247.

[7] Willstrand 1992, s. 182–183.

[8] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1650/6 (1650), bildid: A0053620_00210

[9] Lappalainen 2001, s. 23, 31 ja 159.

Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten

Noin vuosina 1900–1902 valmistunut tussipiirros Parkumäen taistelun aikaisista rakennuksista Haukkalanmäellä. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Jos haluaa tietää, minkä kokoisissa asunnoissa entisajan savolaiset asuivat tai miltä heidän allekirjoituksensa näyttivät, näihin kysymyksiin on hyvät mahdollisuudet löytää vastauksia erityisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tältä aikakaudelta on nimittäin käytössä kaksi mielenkiintoista arkistoa: Suuri adressi vuodelta 1899 ja Tilattoman väestön alakomitean arkisto vuodelta 1901.

Suuri adressi oli suomalaisten yhteinen vetoomus keisarille ensimmäisen sortokauden aikana. Ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään ja keräsivät adressiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta yhdentoista päivän aikana kevättalvella 1899. Yhteensä 500 henkeä käsittänyt lähetystö matkusti Pietariin antaakseen adressin keisarille, mutta keisari Nikolai II ei ottanut lähetystöä edes vastaan [1].

Suuren adressin allekirjoituksia säilytetään Kansallisarkistossa, ja ne on julkaistu digitoituina. Joistakin perheistä näkee, että kaikkien perheenjäsenten allekirjoitukset on kirjoitettu samalla käsialalla, mutta toisissa perheissä kaikki allekirjoitukset ovat erilaisia, ja silloin on yleensä mahdollista olettaa, että ne ovat omakätisiä.

Tilattoman väestön alakomitea järjesti vuonna 1901 laajan kyselytutkimuksen, jolla selvitettiin maaseudun väestön taloudellisia oloja. Jokaisesta ruokakunnasta kysyttiin ruokakunnan päämiehen elinkeinoa ja asemaa, ruokakunnan jäsenten lukumäärää, asuinoloja sekä ruokakunnan käytössä olleiden peltojen ja niittyjen kokoa sekä karjan lukumäärää. Tiedot kirjattiin sen mukaan, mikä tilanne oli ollut 1.9.1901 [2].

Alakomitean työn pohjalta julkaistiin tieteellisiä tutkimuksia, ja se muodosti tärkeän taustan Suomen itsenäistymisen jälkeen toteutetulle torpparilaille. Alakomitean arkisto sisältää 221 kunnasta saapuneet vastaukset. Arkistoa ei ole mikrofilmattu eikä digitoitu, mutta sitä voi tutkia alkuperäisenä Kansallisarkiston Helsingin toimipisteessä.

Savossa oli vuosisadan vaihteessa paljon tilatonta työväkeä, joka kirjattiin kirkonkirjoihin ja henkikirjoihin vain loisiksi. Alakomitean tutkimukseen loiset merkittiin kuitenkin tarkemmin todellisten ammattiensa mukaan esimerkiksi maatyömiehiksi tai kalastajiksi, eikä tällaista tietoa välttämättä löydy mistään muusta tämän ajan arkistosta. Vaikka komitean nimi viittasi tilattomiin, tutkimuksessa selvitettiin kaikkien maaseudun asukkaiden eli myös talollisten asuinoloja.

Alakomitean kyselylomakkeissa tai Suuressa adressissa ei ole ihmisten syntymäaikoja, mutta kun verrataan toisiinsa rippikirjaa, henkikirjaa, alakomitean arkistoa ja Suurta adressia, ihmiset voidaan monissa tapauksissa tunnistaa. Alla on muutamia Rantasalmen pohjoisista kylistä poimittuja esimerkkejä siitä, millaisia tietoja näitä arkistoja vertailemalla voi löytää.

Kuvan kuudesta allekirjoituksesta neljä kuuluu Tiemassaaren Lajuniemessä asuneelle torpparisperheelle. Hilda Siljander oli avioitunut joroislaisen Robert "Roope" Braskin kanssa jo vuonna 1876, mutta hän allekirjoitti keisarille esitetyn vetoomuksen edelleen vanhaan savolaiseen tapaan tyttönimellään "Hilta Siljanter". Heidän tyttärensä, siistillä käsialalla nimensä kirjoittanut Olga oli tuolloin 18-vuotias. Myös Hildan äiti, leskeksi jäänyt Loviisa Oksman asui tyttärensä perheen kanssa. Tämän perheen naiset kuuluvat geneettiseen äitilinjaamme.

Pian adressin laatimisen jälkeen Braskien perheestä tuli talollisia, sillä Robert sai 12.9.1901 kiinnekirjan kaikkiaan 0.2846 osalle alkuperäisestä Lajuniemen tilasta. Samana vuonna laadittuun alakomitean kyselyyn hän vastasikin jo maanomistajana. Kyselyn mukaan Braskien ruokakuntaan kuului silloin 6 henkeä, ja heillä oli käytössään yhteensä 3 asuinhuonetta. Taloon kuului 9 hehtaaria peltoa ja 7 hehtaaria luonnonniittyä. Kelvollista laidunta heillä oli käytössään vain vähän (asteikko oli kolmiportainen ja käsitti vaihtoehdot riittävästi, vähän ja ei ollenkaan). Kotieläimiä talossa oli yksi hevonen, viisi lehmää, neljä lammasta ja yksi sika. Lehmistä kaksi oli jonkun muun omistamia ruokkolehmiä.

Torasalon kylän tilalla n:o 3 eli Kankkulassa asuneet Ikäheimoset kirjasivat poikkeuksellisesti osoitteensa mukaan Suureen adressiin. Vuonna 1835 syntynyt isäntä kirjoitti nimensä muodossa Davit, eikä näin tehdessään helpottanut tulevien sukututkijoiden pohdintaa siitä, oliko hänen nimensä oikeasti ruotsalainen David vai suomalainen Taavit. Taavetin pojista Asarias allekirjoitti adressin 36-vuotiaana, Gabriel 25-vuotiaana ja Kalle 28-vuotiaana. Kaikki asuivat edelleen kotona Kankkulassa, joka oli jakamaton 1/6 manttaalin perintötila [3]. Perheellä oli käytössään neljä huonetta, 7.5 hehtaaria peltoa, 15 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Karja käsitti yhden hevosen, 9 omaa lypsylehmää, 6 lammasta ja 2 sikaa. Perheeseen kuului myös äiti ja kaksi tytärtä, mutta he eivät näytä allekirjoittaneen adressia.

Varsinkin tilattoman väestön vaimot käyttivät tämän ajan Rantasalmella usein edelleen tyttönimiään myös naimisissa ollessaan, mutta monilla talonemännillä oli jo tapana käyttää miehensä sukunimeä. Näin oli myös Voinsalmen Ånäsin eli Jokiniemen tilalla, jossa Anshelm Erosen puoliso Ida os. Gråsten allekirjoitti adressin talonemäntä Ida Erosena. Ida oli kotoisin Leppävirran Niinimäestä, jossa hänen leskeksi jäänyt isänsä Matti Gråsten viljeli edelleen perheen kotitilaa [4]. Matti oli talvella 1899 todennäköisesti käymässä tyttärensä luona, koska on allekirjoittanut adressin rantasalmelaisten joukossa.

Jokiniemen tilan mailla eli vuonna 1901 kaikkiaan viisi tilatonta perhekuntaa. Antti Kilpeläinen elätti kuusihenkisen ruokakuntansa maatyömiehenä, ja perheellä oli käytössään yksi huone. Perheen karja koostui yhdestä ruokkolehmästä, jolle oli käytettävissä vähän laidunmaata. Albin Kilpeläinen oli puolestaan kalamies. Hänen kaksihenkisellä perheellään ei ollut lainkaan omaa huonetta, vaan he asuivat loisina yhdessä jonkin toisen ruokakunnan kanssa. Karjaa tai laidunmaata heillä ei ollut ollenkaan. Jokiniemen mailla asui myös kalamies Kalle Kettunen, jolla ei ollut asuntoa, perhettä, viljelystä eikä karjaa.

Kalle Heiskanen oli Jokiniemen tilan torppari, ja hänen perheeseensä kuului seitsemän henkeä. Perheen käytössä oli kaksi huonetta, yksi hehtaari peltoa, 2.25 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Torpan karja käsitti kolme lehmää ja yhden lampaan, mutta hevosta torpassa ei ollut. Torppari Yrjö Erosen seitsenhenkisellä perheellä oli sen sijaan oma hevonen, kolme lehmää, kolme lammasta ja kahden hehtaarin peltoviljelykset.

Jo muutamat esimerkit valaisevat hyvin sitä, miten säätyasema vaikutti vuosisadan vaihteen savolaisten asumisoloihin. Seitsemän lehmän karjoihin tai seitsemän hehtaarin peltoviljelyksiin oli varaa niillä, jotka omistivat tilansa itse. Torppareilla oli harvoin mahdollisuuksia muutamaa lehmää suurempaan karjaan, ja maaseudun työläisperhe eli heitäkin niukemmin; sillä oli usein käytössään korkeintaan yksi huone ja yksi lehmä, vaikka lapsia olisi ollut paljonkin. Osa loisista asui toisten nurkissa kokonaan vailla omaa asuntoa. Tältä aikakaudelta onkin peräisin Rantasalmella tunnettu sanonta, jonka mukaan ruokaa on "loisiin lapsillekin", kun sitä on tullut tehtyä tavallista enemmän.

Poikkeuksia tavanomaisesta elämästä on kuitenkin ollut aina. Esimerkiksi Voinsalmen Ristolan tilan emännällä Emma Erosella (os. Bagge) ei ollut lainkaan talollisille tyypillistä omaa maanviljelystä. Hän omisti kyllä kuusi hehtaaria peltoa ja neljä hehtaaria luonnonniittyä, mutta oli vuokrannut ne kaikki lampuoti Kustaa Hypénille. Emmalla ei ollut myöskään omaa hevosta, hänen kotieläimiinsä kuului ainoastaan kaksi lehmää ja yksi sika.

Alakomitean kyselylomakkeeseen korostettiin punakynällä, että ensimmäisen rivin Emma Erosen viljelykset ovat kolmannella rivillä mainitun lampuodin käytössä.

Ilmeinen syy Emman maanviljelyksen vaatimattomuuteen oli se, että hänen puolisonsa Mikko Eronen oli kuollut kuusi vuotta aiemmin liikenneonnettomuudessa. Emma oli jäänyt silloin yksin viiden pienen lapsen kanssa, joista nuorimmainen oli ollut alle kuukauden ikäinen. Myöhemmin hän olikin antanut toisen poikansa Gabrielin asumaan sukulaisten luokse Juvalle [5]. Emman arki oli melko toisenlaista kuin hänen lapsuudessaan, jolloin hänen isänsä Gabriel Bagge oli omistanut huomattavan osan Voinsalmen ja Repomäen kylistä.

Emma allekirjoitti Suuren adressin samalle sivulle jokiniemeläisten kanssa, hänkin käytti jo tuolloin miehensä sukunimeä. Emman toimeentulo näyttää siis muodostuneen oman maanviljelyksen sijaan ainakin vuokratuloista, joita hän sai Ristolan peltojen vuokraamisesta lampuodille [6], samoin kuin 5000 markan vakuutuskorvauksesta, jonka hän oli saanut miesvainajansa henkivakuutuksen perusteella [7]. Lisäksi hänellä on saattanut olla perintöä ja metsänmyyntituloja.

Tästä huolimatta Emmalla oli viimeistään vuonna 1910 myös velkaa. Emman poika J.F. Eronen kirjoitti nimittäin tuolloin langolleen Antti Pärnäselle, että hän ja hänen veljensä Gabriel olivat ostaneet kotitalonsa Ristolan äidiltään ja ottaneet samalla hoitaakseen tämän velat [8].

Kuulemasi asiat ei kai liene ihan niin kuin kylä sulle on kertonut, mutta pää asia on kumminkin niin että olemme me pojat ostaneet mammalta perintönä omistamansa talon ja sitoutuneet maksamaan mamman velat joita on toista tuhatta mk; [––]

J.F. Erosen kirje on säilynyt hänen sisarensa Emmin jälkeensä jättämien kirjeiden joukossa.

Viitteet:

[1] KA Arkistojen Portti, Suuri adressi.

[2] KA Arkistojen Portti, Tilattoman väestön alakomitea.

[3] Mikkelin läänin henkikirja 1899, Rantasalmi, s. 126.

[4] Leppävirran seurakunta, rippikirja 1894–1900, s. 856.

[5] Gabriel Erosen perheessä säilynyt perimätieto.

[6] KA Tilattoman väestön alakomitea Ea:14, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmi n:o 6.

[7] Uusi Savo 5.12.1895, s. 3.

[8] J.F. Erosen kirje Antti Pärnäselle 1910. Tuhat markkaa vuoden 1910 rahassa vastaa 4134 euroa vuoden 2021 rahassa, ks. Suomen Pankin rahanarvolaskin.