Pekka Auvinen eli Tropil – pillipiipari, karoliini ja rantasalmelainen perheenisä

Savon jalkaväkirykmentin sotilaan univormu vuodelta 1765. [1]

Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniaan otettiin suuren pohjan sodan aikana 7.9.1712 huilunsoittajaksi eli pillipiipariksi noin 12-vuotias Savosta kotoisin ollut poika, jonka nimeksi kirjattiin Petter Tropil. [2] [Geni] Kolme vuotta myöhemmin 6.5.1715 hänet otettiin samaan komppaniaan kuormastorengiksi, [3] ja hän osallistui komppanian katselmukseen Vallentunassa Tukholman lähellä 23.10.1716. [4] Petter palveli kuormarenkinä vähän yli kaksi vuotta, kunnes hänet otettiin 19.10.1717 edelleen samaan komppaniaan ruodun 34 sotilaaksi. Hänen suomenkielinen etunimensä on ollut ehkä Pekka tai Pekko.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pekan sukunimi kirjoitettiin Rantasalmen kirkonkirjoihin muodossa Auvinen. [5] Näyttää siis siltä, että hän syntyi joskus vuosisadan vaihteessa Auvisena ja sai nimen Tropil armeijassa sotilasnimekseen. Ruotsin sana pil tarkoittaa nuolta, ja alkuosa tro- voi tarkoittaa tällaisessa yhteydessä uskollista tai luotettavaa, kuten sanassa trotjänare, jonka merkitys on uskollinen palvelija. Sotilasnimi on siis lausuttu "truupiil" ja sen merkitys on varma nuoli tai "luottonuoli". [6]

Auvisia oli palvellut Ruotsin armeijassa jo ennen Pekkaa – esimerkiksi juvalainen ratsusotilas Antti Auvinen kaatui syksyllä 1637 Pommerissa, [7] ja lippumies Niilo Auvisen virkatalo Sulkavalla todettiin sodan takia autioituneeksi vuodesta 1709 alkaen. [8] Pekka Auvisen omaa syntyperää ei kuitenkaan tunneta.

Ruotsin armeijan olosuhteet olivat 1710-luvulla poikkeukselliset. Ruotsin suurvalta-aika päättyi Pultavan katastrofiin kesällä 1709, ja Suomen alueella hävittiin ratkaiseva taistelu Isonkyrön Napuella kevättalvella 1714. Olavinlinna antautui 29.7.1714. Venäläiset asettivat Savonlinnaan elokuussa 1714 oman komendanttinsa johtamaan alueen hallintoa. [9] Suomessa alkoi isovihana tunnettu venäläismiehityksen aika.

Savon rykmentin lippu vuodelta 1686. [10]

Savon jalkaväkirykmentin rippeet järjestäytyivät Pohjanlahden länsipuolelle. Ruotsin armeijaan yritettiin kuitenkin jatkuvasti kerätä Savosta sotilaskarkureita ja loismiehiä. Luutnantti Ehrenrooth, korpraali Hussu ja vänrikki Sund kiertelivät jo kesällä 1714 Kuopiossa ja Iisalmella näissä tehtävissä.

Ruotusotilaana Petter Tropil edusti rantasalmelaista ruotua 34, johon kuului Lautakotalahdessa eli nykyisessä Lahdenkylässä olleita taloja. Pekan rekrytoiminen kuormarengistä ruotusotilaaksi tuli mahdolliseksi, kun hänellä oli enemmän ikää – mutta se tapahtui myös aikana, jolloin rykmentissä oli suuri tarve paikata Napuen ja Savonlinnan taisteluissa sulaneita komppanioita. Hengissä säilyneet ja uusina riviin pestatut sotilaat saivat ilmeisesti viettää Ruotsissa pari vuotta ilman taisteluja, mutta rauhallinen jakso päättyi vuonna 1718, kun kuningas Kaarle XII halusi valloittaa tanskalaisilta Norjan.

Kenraali Armfelt johti joukkonsa Jämtlannin poikki kohti Trondheimia. Joukossa oli noin 7500 miestä, joista puolet oli suomalaisia, ja näistä noin kuusisataa savolaisia. Stjørdalin luona syntyi syyskuussa taistelu, jossa useita savolaisia jäi sotavangiksi. Armeija eteni vielä Trondheimin eteläpuolellekin, kunnes kenraali sai viestin, että kuningas oli kaatunut Fredrikstenin linnaa piirittäessään 30.11.1718. [11]

Kaarle XII:n ruumis kannetaan Norjan rajan yli. [12]

Kenraali Armfelt määräsi joukkonsa paluumarssille Ruotsiin tuntureiden yli joulukuun lumimyrskyissä ja pakkasissa. Vaikein taival kulki Essandjärveltä tunturiharjanteen yli Handöliin. Tuntureille menetettiin kuolleina ja paleltuneina niin paljon miehiä, että paluumatkaa on kutsuttu karoliinien kuolonmarssiksi. [13]

Petter Tropil oli yksi niistä, jotka selvisivät marssista hengissä. Kun everstiluutnantin komppaniassa pidettiin pääkatselmus Pohjanlahden rannikolla Säbrossa 26.10.1719, Pekka oli paikalla. Hänen todettiin menettäneen miekkansa tuntureilla, ja hän sai katselmuksessa uuden pistimellä varustetun musketin. [14]

Pekka osallistui sodan aikana Ruotsin puolella vielä kahteen pääkatselmukseen. Ne pidettiin Gävlessä, ensimmäinen vuonna 1720 ja toinen 21.9.1721, kun rauhansopimus oli jo allekirjoitettu. [15] Koko Savon rykmentti oli sodan loppuvaiheessa sijoitettuna Gävlen tienoille, mutta se teki sieltä käsin partioretkiä Suomen puolelle. [16]

Näiden katselmusten rulliin kirjattiin myös tieto siitä, oliko sotilas naimisissa vai ei. Monet komppanian nuorista sotilaista olivat tässä vaiheessa naimattomia, mutta Pekan mainitaan olleen naimisissa jo sodan aikana vuonna 1720, kun hän oli 19 ½ vuoden ikäinen.

On tuntematonta, mistä Pekan vaimo oli kotoisin ja missä vihkiminen oli toimitettu. Vielä 1600-luvulla sotilaiden perheet kulkivat usein mukana sodissa, mutta ruotujakoisen armeijan myötä tapa alkoi vähitellen hiipua: vaimon tärkeäksi tehtäväksi tuli huolehtia sotilastorpasta sillä välin, kun sotilas oli sotaharjoituksissa tai sodassa.

Kun rauha oli solmittu, sotilaat pääsivät palaamaan ruotuihinsa. Sodan jälkeen eli vuodesta 1722 lähtien Petter Tropil siirtyi palvelemaan everstiluutnantin komppanian ruodussa 22, jossa hänen palveluksensa kestikin kymmeniä vuosia, aina vuoteen 1758 asti. Tätä ruotua ylläpiti kolme Rantasalmen Tiemassaarella sijainnutta taloa. [17] Sotilastorppa oli Juutilan tilan (Tiemassaari 2) mailla, josta Pekan puoliso maksoi henkirahaa. [18]

Tiemassalon eli Tiemassaaren kylää Rantasalmen ensimmäisessä yksityiskohtaisessa pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1745–1752. [19]

Petter Tropil haastettiin Rantasalmen syyskäräjille lokakuussa 1722. Haastaja oli tiemassaarelainen 33-vuotias Matti Matinpoika Tolvanen. Hänen isänsä Matti Tolvanen vanhempi oli Pekan ruotutalonpoika eli yksi hänen sotapalveluksensa ylläpitäjistä. [20]

Matti Matinpoika oli yöpynyt isänsä luona Tiemassaarella mikkelinpäivän vastaisena yönä. Häneltä oli kadonnut yön aikana kukkaro, jossa oli ollut sekä 12 karoliinin arvosta venäläisiä rahoja että 30 äyrin arvoinen hopeinen risku. Katoaminen oli tapahtunut Tolvasen mukaan yön aikana siitä huolimatta, että kukkaro oli ollut housuihin kiinnitetyssä pussissa, ja Tolvanen oli pitänyt housuja yön aikana päänsä alla tyynynä.

Tolvanen epäili varkaudesta Petter Tropilia, koska he olivat yöpyneet samassa tuvassa, eikä siellä ollut silloin muita Tolvaselle vieraita ihmisiä kuin sotamies Petter Tropil. Lisäksi Tropil oli ollut hänen tietääkseen täysin pennitön mies, mutta nyt hän oli kuitenkin pian Tolvasen kukkaron katoamisen jälkeen kyennyt ostamaan paitsi lihaa, myös tupakkaa Matin veljeltä, Lassi Natuselta ja Pitkäsaaressa asuneelta pikkupojalta Antti Lassinpojalta. Hän oli myös maksanut toiselle Tiemassaarella asuneelle [21] sotilaalle Kasper Pitkäselle viljasta – mutta kun Pitkänen oli kuullut Tolvasen kadonneesta kukkarosta, hän oli palauttanut rahat ja pyytänyt sotilastoveriaan maksamaan mieluummin jollakin muulla kuin tällä tavoin epäilyksenalaisilla rahoilla. Näiden tapahtumien lisäksi Petter Tropil oli vielä maksanut kolmen kopeekan velkansa unilukkarin pojalle Paavo Huttuselle.

Petter Tropil myönsi oikeudelle nukkuneensa kyseisenä yönä samassa tuvassa Matti Tolvasen kanssa, samoin kuin sen, että hän oli tosiaan ollut siihen aikaan aivan varaton. Hän kertoi kuitenkin saaneensa mikkelinpäivän aamuna toiselta ruotutalonpojaltaan Abraham Tolvaselta pestuurahansa, minkä lisäksi hän oli lainannut vielä lisää rahaa lukkarinpoika Henrik Philippaeukselta. Näillä rahoilla hän oli sitten hoitanut asioitaan.

Matti Tolvanen ei kuitenkaan uskonut Tropilin väitteitä. Aiemmin kertomansa lisäksi hän tiesi Tropilin ostaneen myös lehmän pölkynniemeläiseltä torpparilta Niilo Juutilaiselta, ja arvioi Tropilin saaman pestuurahan menneen kokonaan tähän kauppaan. Tropil puolustautui sanomalla, että hän oli onnistunut tinkimään lehmäkaupassa ja saanut eläimen halvemmalla kuin Juutilainen oli alun perin pyytänyt. Koska kaupoissa oli käytelty sekä ruotsalaisia että venäläisiä rahoja, Tropil selvitti vielä oikeudelle, miten hän oli vaihtanut valuuttaa ja paljonko mitäkin rahaa eri kauppoihin oli kulunut.

Tolvanen ei kiistänyt sitä, etteikö Tropil ollut vaihtanut itselleen Venäjän valuuttaa hänen veljeltään, mutta tiesi vielä kertoa Tropilin ostaneen kaiken lisäksi puolikkaan sian ja lampaan ja maksaneen erään toisenkin velan, joten Tropilin pestuurahat eivät hänen mielestään olleet millään voineet riittää kaikkiin näihin toimiin. Tropil koetti vielä puolustautua erittelemällä, miten hän oli maksanut torppari Abraham Juutilaiselle lampaasta Ruotsin rahalla ja läskistä Venäjän rahalla. Tolvanen ei tyytynyt näihinkään selityksiin, vaan vaati oikeudelta lupaa haastaa kaikki Tropilin kanssa kauppoja tehneet seuraaviin käräjiin. Oikeus myönsi tähän luvan.

Käräjätapaus valaisee hyvin Pekan elämäntilannetta, jossa hänen piti huolehtia perheensä toimeentulosta ja hankkia uuteen sotilastorppaansa ruokaa ja kotieläimiä. Ruotsalainen yhteiskuntajärjestys oli käynnistymässä uudelleen miehitysajan jäljiltä, ja pitäjässä käytettiin edelleen sekä ruotsalaista että venäläistä rahaa.

Oikeuden myöntämästä luvasta huolimatta asiaan ei kuitenkaan palattu enää vuoden 1723 käräjissä. [22] Sen jälkeen Matti Matinpoika ei olisi enää voinutkaan ajaa asiaansa, sillä hän hukkui – ehkä syysjäissä olleeseen virtapaikkaan – marraskuussa 1723. [23] Hänen isänsä tosin kantoi huolta poikansa rahoista vielä senkin jälkeen. Matti Tolvanen vanhempi kertoi vuoden 1725 talvikäräjillä, että hänen poikansa oli oleskellut ennen hukkumistaan kirkonkyläläisen Jussi Erosen luona ja että hänellä oli silloin ollut hallussaan seitsemän ruplan arvosta Viipurissa ansaittuja rahoja. Kun hänen ruumiinsa oli sitten vedetty ylös virrasta, vaatteista ei kuitenkaan löytynyt enempää kuin 31 kuparitaalaria ja 28 äyriä Ruotsin valuutassa.

Tolvanen väitti, että puuttuvat rahat olisivat edelleen Erosen hallussa. Hän ei kuitenkaan esittänyt täsmällistä laskelmaa puuttuvan rahan määrästä Ruotsin valuutassa, ja Eronenkin kiisti, että hänelle olisi jätetty mitään rahoja säilytettäviksi, joten oikeus jätti asian sikseen. [24]

Torasalolaisesta pellosta löytynyt taalari vuodelta 1715. Kyseessä on suuren pohjan sodan aikainen hätäraha, joita lyötiin Kaarle XII:n Norjan retken rahoittamiseksi. Hätäraha tarkoitti sitä, että kolikko on oikeasti kuparia, vaikka sillä on hopeataalarin (silvermynt) nimellisarvo. [25]

Ruotusotilas Petter Tropilin puolison nimi Anna Mikontytär mainitaan Rantasalmen seurakunnan kastekirjassa vuonna 1726, jolloin perheeseen syntyi Petter-niminen poika. [26] Rantasalmen vanhimmissa säilyneissä eli 1760-luvun kirkonkirjoissa on mainittu Annan sukunimi Forsman. [27] Siinä vaiheessa Pekan sotilasura oli jo ohi, ja hänestä käytettiin rippikirjoissa nimeä Auvinen. Pekka sai eron armeijasta vuonna 1758. [28] Hänen palvelusajakseen laskettiin 44 vuotta. [29]

Pekan ja Annan asuinpaikkoja ei merkitty kirkonkirjoihin kovin täsmällisesti heidän viimeisinä vuosinaan. Pekka oli kuitenkin eläkkeelle jäätyään ainakin hetken Lajunniemen (Tiemassaari 9) lampuoti, [30] kunnes perheen poika Jussi jatkoi tässä tehtävässä mentyään naimisiin. Vanhemmat asuivat ehkä hetken myös Eerik-pojan perheen luona Asikkalassa, kunnes kuolivat Osikonmäessä, jossa heidän poikansa Olli Auvisen perhe oli asunut torppareina 1760-luvun alusta lähtien. [31] Pekka kuoli marraskuussa 1771 [32] ja Anna maaliskuussa 1777. [33]

Pekan sotilasnimeä ei unohdettu hänen sotilasuransa jälkeen kokonaan. Vaikka hänet kirjattiin Rantasalmen rippikirjoihin Auvisena, saman seurakunnan haudattujen kirjaan hänet merkittiin edelleen Tropilina. Kun perheen poika Eerik oli Rouhialan kartanon torpparina Asikkalassa, hänen sukunimensä oli kastekirjoissa aina Auvinen, [34] mutta henkikirjoissa Tropil. [35] Lajunniemen lampuotina isänsä jälkeen toiminut Jussi oli vuoden 1761 henkikirjassa Tropil, [36] mutta seuraavana vuonna Auvinen. [37]

Nimi Tropil mainitaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin kahdella Pekan lapsenlapsella vaihtoehtoisena sukunimenä. Kun Paavo Ollinpoika Auvinen meni 1800-luvun alussa vävyksi Lautakotalahteen, pappi kirjoitti hänen kohdalleen rippikirjaan lisätiedon ”eller Tropill”. [38] Hänen veljensä Kustaa Ollinpoika Auvinen sai kaikki muut lapsensa Kustaa Auvisena, mutta kun perheen lapsi Anna Helena syntyi vuonna 1808, pappi kirjoittikin isän nimeksi kastekirjaan yllättäen Gustaf Tropil. [39]

Esimerkit saattavat tarkoittaa sitä, että perhe itse piti isoisän sotilasnimeä hyvinkin oikeana sukunimenä, mutta kirkonkirjoista vastaavat papit olivat enemmän sillä kannalla, että sotilasuran päättymisen jälkeen savolaisen sotilaan ja hänen perheensä kuului palata alkuperäisen sukunimensä käyttöön. Vähitellen nimi Tropil unohtui myös suvun piirissä, eikä vuonna 1915 syntynyt isoäitini Meeri Auvinen tiennyt siitä enää mitään. Hän oli Petter Tropilin pojanpojan pojanpojan pojantytär.

**********

Suuri osa edellä mainituista Petter Tropilia koskevista lähdetiedoista löytyy kätevästi Väinö Holopaisen ylläpitämästä Savon rykmentin tietokannasta. [40] Tietokanta on ainutlaatuinen apuneuvo kaikille savolaisten ruotusotilaiden tutkijoille. Suuri kiitos siitä Väinölle ja muille tietokantaa rakentaneille!



Viitteet:


[1] KrA Savolax Läns Regemente. Soldat med gevär. SE/KrA/0429/001/39

[2] KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/63 (1712), bildid: A0065770_00853 ; KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/64 (1713), bildid: A0065771_00749

[3] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00119 

[4] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00115 

[5] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389

[6] SAOB: tro (adj.) ja pil. Vanhan ortografian mukainen Pihl on ollut myös käytössä sotilasnimenä. – Sama sotilasnimi on ollut myös Karjalan rakuunarykmentin Ala-Savon komppanian rakuunalla Henrik Tropililla, joka astui palvelukseen 26.2.1742 ja oli myös omalta sukunimeltään Auvinen.

[7] Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla (2016), s. 165, 353.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (1990), s. 565.

[9] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 571.

[10] KrA Savolax Regemente. Kompanifana, vapensida, SE/KrA/0418/001/095

[11] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 582.

[12] Cederström, Gustaf (1845–1933), kaivertaja Thiriat, Henri. Museovirasto, historian kuvakokoelma 

[13] Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n aikaisia sotilaita on vanhastaan kutsuttu karoliineiksi. Nimen taustalla on kuninkaiden nimen latinankielinen muoto Carolus. Samaa sanaa on käytetty tänä aikakautena käytetyistä rahoista.

[14] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00244

[15] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00041 ; Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00233

[16] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 583.

[17] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, pääkatselmusluettelo 1735, s. 195

[18] Rantasalmi, vuoden 1725 henkikirja, s. 2596

[19] RA Geographisk charta öfver Randasalmi sochn i Sawolax, Medledels härad och Nyslotts län. Affattad til en del af Anders Westermark 1745, en del af Jonas Cajanus, Olof Borgström och Eric Wijk åren 1748, 1749, 1750 och änteligen til slut bragter, enligt orders, år 1752 af Pehr Almgren. [Papper, ritad, 241 x 440.] /Reversal/ 1850/230 - 163.

[20] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, varsinaisasiat 1722 (KO a 22), Rantasalmen syyskäräjät, s. 704 – Petterin sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan muodossa Trumpill.

[21] Rantasalmi, vuoden 1735 henkikirja, s. 2337v

[22] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vuoden 1723 varsinaisasiat (KO a 23), asialuettelo

[23] Rantasalmi, haudatut 1723

[24] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1725 (KO a 25), Rantasalmen syyskäräjät s. 3

[25] Wikipedia: Nödmynt

[26] Rantasalmi, kastetut 1726

[27] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389 . Puoliso oli ehkä samaa sukua kuin Johan Forsman, joka valittiin everstiluutnantin komppanian huilistiksi vuonna 1721. Ks. KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/71 (1722), bildid: A0065778_00525 – Anna Forsman lienee ollut sukua myös Maria Forsmanille, joka oli Rantasalmen lukkari Thomas Philippaeuksen puoliso. Ks. Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vars. asiat 1725, s. 546. Tämän perheen pojalta Henrikiltä Petter Tropil lainasi rahaa.

[28] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirymentti, luetteloita 1744–1763, vuoden 1758 palkkaluettelo

[29] SSHY Vadstenan sotamieshuone, luetteloita 1755–1783, s. 699

[30] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 – Perheen poikia kutsutaan vuosien 1759 ja 1760 vihittyjen kirjoissa lampuodinpojiksi Tiemassaarelta. Tietoa ei näy henkikirjassa, mutta luonnollinen syy siihen on se, että Pekka oli vapautettu henkirahasta.

[31] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,231

[32] Rantasalmi, haudatut 1771 nimellä Pehr Tropihl, Vadstenan sotamieshuoneen luettelot nimelllä Peter Tropihl, Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 nimellä Pehr Auvin.

[33] Rantasalmi, haudatut 1777

[34] Rantasalmi, 24.3.1757 kastettu Olof

[35] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1759 henkikirja, s. 414

[36] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1761 henkikirja (8879), Rantasalmi, s. 358

[37] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1762 henkikirja (8883), Rantasalmi, s. 410 – 

[38] Rantasalmi, pääkirja I 1800–1811,415 – käsiala tosin viitannee mahdollisesti väärin kuultuun muotoon Tropin.

[39] Rantasalmi, kastetut 1808

[40] Savon rykmentti, Petter Tropil

Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat

 

Anders Strengin piirtämä Kuopion pitäjän kartta noin vuodelta 1643.

Vanhin tunnettu Savon pitäjänkartasto on peräisin 1640-luvulta, ja sen on laatinut maanmittari Anders Månsinpoika Streng. Kartastoa säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa [1], ja se sisältää yhden karttalehden kokoiset kartat Savonlinnan läänin pitäjistä Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki, Kangasniemi, Juva, Joroinen, Rantasalmi, Kerimäki, Sääminki, Sulkava ja Puumala.

Riksarkivet ei ole julkaissut karttoja verkkosivuillaan digitoituna, eikä niitä ole tiettävästi julkaistu missään muuallakaan yhdellä kertaa. [2] Ne eivät kuitenkaan ole olleet Suomessa tuntemattomia. Ainakin Pekka Lappalainen on julkaissut Sääminkiä kuvaavan karttalehden Säämingin historiassaan [3], ja Iisalmen kaupunki on julkaissut Iisalmen karttalehden omilla verkkosivuillaan [4].

Karttoja ei voi pitää topografisessa mielessä kovin laadukkaina. Niiden tarkimmat tiedot sisältyvätkin taulukoihin, joissa luetellaan kunkin pitäjän kylät ja jokaisen kylän osalta erikseen matka emäkirkolle, matka "uudelle kirkolle", talojen lukumäärä ja erittely siitä, kuinka moni kylän taloista on veronmaksukykyisenä ja kuinka moni autiona. "Kartat" ovat käytännössä näitä taulukoita tukevia kaavioita, joihin kylien sijainnit on merkitty suurpiirteisesti, yleensä vain palloina valkoiselle pohjalle. Suurinta osaa vesistöistä ei ole piirretty lainkaan – mukana on vain joitakin keskeisimpiä vesiväyliä, jotka on kuvattu enimmäkseen hyvin vääristyneinä.

Pitäjänkarttojen taulukoiden sarakkeet "Längden ifrån Moderkyrkian", "till Nykyrkian", "Bönder", "Beholna" ja "Öde". Viimeiseen sarakkeeseen on merkitty kylän karttanumero.

Yksityiskohta Rantasalmen kartasta, johon on merkitty kylät Teemassalo (38), Voinsalmi (4), Repomäki (5), Torasalo (6), Harjuranta (2), Joutsenlahti (1), Juvila (37), Rauhamäki (36), Pisamalahti (3) ja Palvalahti (7). Strengillä on ollut melko hyvä käsitys kylien keskinäisestä järjestyksestä sekä Haapaveden ja Haukiveden käytöstä vesiväylinä, mutta muuten kartan maastonmuodot vastaavat todellisuutta vain vähän.

Rantasalmen kartan taulukon antamat tiedot punaisilla karttanumeroilla 1–7 kuvatuista kylistä. Välimatkat emäkirkolle kuvaavat etäisyyttä Rantasalmen kirkkoon, joka oli näistä kylistä lyhin Torasalolla ja Repomäellä (1 1/2 peninkulmaa) ja pisin Pisamalahdella (3 1/4 peninkulmaa). Joutsenlahdelle ja Harjurannalle on ilmoitettu myös matkat "uudelle kirkolle" ilman tarkempaa selitystä. Kyse on saattanut olla sen pohtimisesta, pitäisikö näitä kyliä ehkä liittää Joroisiin tai Leppävirtaan.

Kartoissa ei ole signeerauksia eikä päiväystä. Iisalmen kaupunki on kuitenkin esittänyt oman julkaisunsa yhteydessä arvion, että kartat olisi laatinut Anders Streng mahdollisesti noin vuonna 1643. Verkkosivuilla ei esitetä tälle arviolle perusteluja, mutta arvio vaikuttaa kyllä muihin lähteisiin verrattaessa uskottavalta.

Koska kartaston otsakkeena on "Geografisia tauluja alla mainituista pitäjistä Savonlinnan läänissä", sen täytyy käytännössä olla peräisin 1640-luvulta. Pietari Brahe nimittäin ehdotti Savon irrottamista Viipurin läänistä omaksi läänikseen vasta vuonna 1639, ja jako toteutui vuonna 1641. Vuosikymmenen aikana suurläänitysten syntyminen ilmeisesti kuitenkin vähensi lääninhallitusten tehtäviä siinä määrin, ettei erillisiä läänejä kannattanut enää pitää yllä. [5] Viimeiset säilyneet Savonlinnan läänin omat tilikirjat ovat vuodelta 1648, [6] ja vuosikymmenen vaihteesta lähtien Viipuri ja Savonlinna toimivat taas yhtenä lääninä.

Tietyt pitäjien rajoja koskevat yksityiskohdat näyttäisivät viittaavan mieluummin 1640-luvun alkupuoleen kuin jälkipuoleen. Esimerkiksi Säämingin pitäjän itäosaan Streng on vielä sijoittanut Moinniemen (28), Pitkälän (29) ja Lötjölän (30) kylät:

Nämä kylät sisältyivät samalla tavoin Sääminkiin myös Lorenz Röösin vuosina 1643–1644 laatimissa maakirjakartoissa, mutta vuoden 1647 maakirjassa ne sijoitettiin Kerimäkeen. Pitkälä ja Lötjölä jäivätkin sinne, mutta Moinniemi palautettiin taas vuonna 1650 Sääminkiin. Säämingin ja Kerimäen kirkkoherrat kävivät näistä kylistä sittemmin pitkäaikaista riitaa, kun "kumpikin halusi nämä vanhat ja maksukykyiset kylät alueeseensa", kuten Pekka Lappalainen kuvaa [7].

Säämingin kartassa näkyy myös Nyslott eli Olavinlinna, jonka ympärille Pietari Brahe oli muutamaa vuotta aiemmin eli 1639 perustanut Savon ensimmäisen kaupungin Savonlinnan. Pitäjänkartaston laatiminen näyttää muutenkin olleen jonkinlainen osa sitä 1630–1640-lukujen prosessia, jossa Savon paikallishallintoa muokattiin monin tavoin uusiksi – suurelta osin Brahen aloitteesta.

Savon kahdeksan vanhinta kirkkopitäjää eli Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki, Kuopio ja Mäntyharju toimivat itsenäisinä jo 1610-luvulla. Niitä jaettiin vuosisadan aikana pienemmiksi seurakunniksi useassa eri vaiheessa.

Ensimmäisessä vaiheessa 1620–1630-luvuilla muodostettiin Iisalmi, Joroinen ja Sulkava. Toisen vaiheen käynnisti 1630-luvun lopulla Pietari Brahe, jonka aloitteiden pohjalta muodostettiin Leppävirta ja Kerimäki. Kangasniemi alkoi toimia itsenäisenä seurakuntana ilmeisesti vasta Pieksämäen kirkkoherran kuoltua vuonna 1656, mutta sillä on ollut oma kappeli viimeistään vuonna 1614 [8].

Kaikkia pitäjänkartaston seurakuntia kutsutaan nimellä "Sochn" eli pitäjä. Ainakin Kangasniemen osalta tämä nimitys tuntuu 1640-luvulla hiukan aikaiselta. Kangasniemen seurakunnan täsmällistä perustamisvuotta ei kuitenkaan tiedetä [9], ja kartasto saattoi kuvata olemassa olleen tilanteen lisäksi myös suunnitelmaa tulevasta. Esimerkiksi Kerimäen karttaan on jo kuvattu kirkko ja kirkonkylä (32), vaikka Kerimäen miehiä haastettiin rakentamaan kirkkoa ja pappilaa vasta vuoden 1643 syyskäräjissä [10].

Kerimäen itäreunalle karttaan on kuvattu Puruveden toisella puolen sijaitseva Vaaran kylä (23), joka on nykyisin Punkaharjulla. Sen kerrotaan sijainneen seitsemän peninkulman päässä emäkirkosta ja viiden peninkulman päässä uudesta kirkosta. Tässä kohtaa emäkirkko näyttääkin tarkoittavan vielä Säämingin kirkkoa ja "uusi kirkko" samaan aikaan perusteilla ollutta Kerimäen kirkkoa.

Itse asiassa myös savolaisten pitäjien jakaminen kyliin oli 1640-luvun hallinnossa vielä uusi asia. Koko 1500-luvun ajan Savon pitäjät oli jaettu voudintileissä vain neljänneskuntiin ja ne puolestaan kymmenkuntiin, ja tätä jakoa käytettiin myös Savonlinnan läänin tileissä vielä vuonna 1641 [11]. Kymmenkuntien jakaminen kyliin näkyy ensimmäisen kerran läänin maakirjoissa vuonna 1643 [12].

On kuitenkin selvää, että savolaiset ovat itse ymmärtäneet asuvansa kylissä jo kauan ennen kuin valtiovalta on alkanut käyttää tätä jaotusta veroluetteloissaan. Tätä todellisuutta kuvaa hyvin esimerkiksi Rantasalmen kartan kuvaus niistä pohjoisista erämaista, joista aikanaan sata vuotta myöhemmin muodostettiin Heinäveden kappeliseurakunta.

Tämä seutu oli 1600-luvulla suurelta osin Rantasalmen eteläosissa asuneiden talonpoikien takamaata. Kun kyläjako ilmestyi maakirjoihin vuonna 1643, laajaan Heinäveden kymmenkuntaan sijoitettiin virallisesti vain viisi kylää: Ahvensalmi, Hevonlahti, Raaminmäki, Koivumäki ja Palvalahti [13]. Näistä esimerkiksi ihamaniemeläisen Antti Koikkalaisen rustholli laskettiin silloin virallisesti palvalahtelaiseksi tilaksi.

Anders Streng kuvasi tämän alueen karttaansa kuitenkin paljon enemmän kyliä. Palvalahden kylän (7) takana olevalle alueelle Streng kuvasi nimittäin Hevonlahden (8), Sompasaaren (9), Ihamaniemen (10), Hyväsalon (11), Koivumäen (12),  Pakarilan (13),  Raaminmäen (14),  Ruokoveden (15) ja Vihtarin (16) kylät.

Anders Strengin kartassa käytetäänkin selvästi todellista, ihmisten itsensä käyttämää kyläjakoa, kun taas tuon ajan maakirjoissa käytetyt Heinäveden kymmenkunnan kylät ovat olleet luonteeltaan enemmänkin hallinnollisia seutukyliä. Esimerkiksi Ihamaniemestä ja Sompasaaresta tehtiin virallisia maakirjakyliä vasta myöhemmin vuoden 1664 maantarkastuksessa. Nykyisen Heinäveden kirkonkylän paikalla ollutta kylää kutsuttiin näköjään 1640-luvulla "Pakarilaksi" kylässä asuneiden Pakaristen talon mukaan, mutta tätä nimeä ei ole sittemmin koskaan käytetty virallisena maakirjakylän nimenä.

**********

Anders Strengin tunnetut elämänvaiheet puoltavat kartaston ajoittamista noin vuoteen 1643. Streng oli toinen Suomeen nimitetty koulutettu maanmittari. Hän toimi Pohjois-Suomessa vuodesta 1634, mutta siirtyi pian Satakuntaan ja Hämeeseen ja kantoi palkkansa vuonna 1638 Ylä-Satakunnan sakkovaroista. Hän työskenteli 1640-luvun alussa Viipurissa ja suoritti vuosina 1640–1643 maantieteellisiä kartoituksia Savossa ja Karjalassa. Hänen oletetaan kuolleen Messukylässä vuonna 1644 [14].

Anders Streng on signeerannut nimiinsä sen ensimmäisen tunnetun Karjalan yleiskartan, jota säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa, ja joka käsittää Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen läänit [15]. Hän aloitti työskentelyn tätä kartoitustyötä varten tiettävästi vuonna 1641. Tämän kartan tekstien käsialaa ei voi suoraan verrata pitäjänkarttoihin, koska yleiskartassa on käytetty kursiivia ja pitäjänkarttojen taulukoissa saksalaista käsialaa. Kartan tarkkuus esimerkiksi Rantasalmen pohjoisten kylien kohdalla on kuitenkin hyvin samanlainen.

Anders Streng laati läntisestä Suomesta useita maakirjakarttoja, joita on julkaistu Heikki Rantatuvan Vanhakartta-sivustolla [16]. Kun niiden kompassiruusuja ja saksalaista käsialaa vertaa pitäjänkartoissa näkyvään aineistoon, ne osoittautuvat lähes identtisiksi. 

Savon pitäjänkartaston kompassiruusu Iisalmen kartassa.

Kun Viktor Ekstrand julkaisi ruotsalaisten maanmittareiden elämäkertoja käsittelevän teoksensa vuonna 1896, hän kertoi Anders Strengin nostaneen palkkaa vuosina 1641 ja 1642 sekä Viipurin että Savonlinnan lääneistä, mutta joutuneen palauttamaan Savonlinnasta saamansa palkan vuonna 1644. Lisäksi Ekstrand kertoi Strengin olleen vuonna 1643 maanmittarina yhtä aikaa sekä Savonlinnan että Turun ja Porin lääneissä ja saaneen tuona vuonna määräyksen saapua Tukholmaan näyttämään töitään [17]. Ekstrand ei kuitenkaan anna näille tiedoille lähdeviitteitä.

Todennäköisesti juuri Anders Streng on laatinut samanlaiset pitäjittäiset kartastot myös Viipurin ja Käkisalmen lääneistä, ja ne ovat säilyneet Riksarkivetissa. Käkisalmen läänin kartan Riksarkivet on julkaissut myös digitoituna [18]. Se on Pohjois-Karjalan aluetta tutkivalle erityisen mielenkiintoinen, koska siihen on tehty kylittäinen tilasto siitä, kuinka monessa talossa asuu suomenkielisiä luterilaisia (finnar) ja kuinka monessa karjalankielisiä ortodokseja (ryssar).

Viitteet:

[1] Geographische tafflor på effterskrefne sochnar utij Nyeslotz lähn, Idesalmi sochn, Coopio sochn, Lappewirda sochn /Kuop./, Påmäcki sochn, Cangassniemi s., Jockas sochn, Joråis sochn, Randsalmi sochn, Semingo sochn, Kiärimäcki sochn, Sulkawa sochn, Poumala sochn, /St Mich./. [1600-talet. Häfte, papper, 19 blad, 43,5 x 29.] /Reversal 1850 nr 204/ N 137. - A 1 - 206.  

[2] Kartoista voi tilata digitaalisia kopioita Riksarkivetin asiakaspalvelusta. Tätä kirjoitettaessa arkisto veloittaa matalaresoluutioisista kopioista noin 40 Ruotsin kruunua ja korkearesoluutioisista, painokelpoisista kopioista noin 550 kruunua yhdeltä karttalehdeltä.

[3] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 465.

[4] Iisalmen kaupungin www-sivut, Historiallisia karttoja Ylä-Savosta ja Iisalmesta, "vanha verokartta v. 1640".

[5] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 28.

[6] Viipurin ja Savonlinnan lääni, Savonlinnan läänin tili- maa- ja tositekirja 1648 (8594), s. 6.

[7] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 466.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 462–463.

[9] Manninen, Antero: Kangasniemen historia I (Kangasniemen seurakunta 1953), s. 130.

[10] Mielonen, Asko: Vanhan Kerimäen historia I:1 (Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kunnat 1993), s. 124.

[11] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänintili- ja tositekirja 1641 (8566), s. 160.

[12] Ks. esim. Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit,  Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 97.

[13] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 111.

[14] Kansallisbiografia: Streng, Anders.

[15] RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0029:00001 (1630-1650), bildid: R0001538_00001

[16] Vanhakartta.fi: Streng, Anders Månsson.

[17] Ekstrand, Viktor: Svenska landtmätare, biografisk förteckning 1628–1900, s. 214, n:o 2620.

[18] Viipurin läänin kartta: Geographische tafflor öffver Wijborghz lään på effterskreffne sochnar. Pyttiss sochn. Kymmene sochn. Wäckelax sochn. Wirrolax sochn. Säckejerfwi sochn. Walkiala sochn. Safwitaipela s. Taipelsari sochn. Luomecke sochn. Lapstrandh sochn. Roukolax sochn. Jousuus sochn. Jäskis sochn och Kierwos kappel. Store Eurapä s. Walkijerffwi sampt Henijocki oapel. Kyfwenäb sochn. Nykyrkie sochn (Vib.). [1600-talet. Häfte, papper, 44,5 x 30, 34 bl.] A: 2. - /Reversal 1850 nr 205/ N:o 138. - N:o 145. - A. [?] 2. - 207. Beskrivningar.

Käkisalmen läänin kartta: RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0009:00001-00030 (1600-1699), bildid: R0003360_00001

Sarjaan kuuluu vielä neljäskin karttanippu, joka sisältää vastaavan tyyppisiä taulukoilla varustettuja pitäjänkarttoja 35 länsisuomalaisesta pitäjästä. Arkistonhoitajan mukaan se tuskin on Anders Strengin tekemä, mutta kuuluu muuten samaan sarjaan.

Sukumme kartanpiirtäjät Erik Aspegren ja Mikael Asikainen

Yksityiskohta Erik Aspegrenin laatimasta Vehkalahden asemakaavasta, 1649. 

Sukuumme on kuulunut ainakin kaksi kartanpiirtäjää, Erik Nilsson Aspegren (k. 1672) ja Mikael Asikainen (s. 1993). Erik [Geni] oli isoisäni äidinisän äidinäidin äidinisän isänäidin isä, ja Mikael on puolestaan minun poikani.

Erik Nilsson Aspegren oli kotoisin nykyisestä Ruotsista, mutta hän teki työuransa niissä Ruotsin valtakunnan itäisimmissä osissa, jotka kuuluvat nykyisin Suomeen ja Venäjään. Hän asui perheineen Viipurissa [1].

Erik opiskeli maanmittariksi ja kartanpiirtäjäksi aikana, jolloin koko maanmittaus oli Ruotsissa ja Suomessa aivan alussa. Ruotsin valtion maanmittaustoiminta alkoi Kustaa II Adolfin määräyksestä 1628, ja Anders Bure koulutti kuusi nuorukaista ensimmäisiksi maanmittareiksi. Yksi heistä oli Suomen ensimmäinen maanmittari Olof Gangius, jonka apulainen ja mahdollisesti myös oppipoika Erik Aspegren sittemmin oli [2].

Erik oli Gangiuksen apulaisena ainakin kesällä 1634 Turussa. Kun Gangius sitten kutsuttiin yhdessä kahden muun maanmittarin kanssa Tukholmaan talvella 1643, näiden työtä jatkamaan määrättiin kaksi uutta maanmittaria, ja Erik oli näistä toinen. Hänen toimialueekseen määrättiin itäinen Suomi, mikä tarkoitti käytännössä Viipurin lääniä.

Erikin laatimia maakirjakarttoja voi tutkia Jyväskylän yliopiston JYX-julkaisuarkistossa tekemällä haun tekijän mukaan (hae pelkällä sukunimellä Aspegren). Alla on yksi esimerkki Erikin monista maakirjakartoista. Tämä vuonna 1665 laadittu kartta kuvaa Viipurin läänin Uudenkirkon pitäjän Airikkalan kylän taloja. Vammeljärvi näkyy kartan vasemmassa reunassa. Kylän talot, pellot ja niityt on kuvattu karttaan, ja oikeassa alakulmassa olevan mittakaavan Erik on koristellut kahdella kukonpäällä [3].

Kun Vehkalahden ja Lappeenrannan kaupunkien perustamisesta päätettiin, Erikin tehtäväksi tuli suunnitella niille asemakaavat. Erik tuli Vehkalahteen keväällä 1649 ja suunnitteli uuden kaupungin vanhan keskiaikaisen kivikirkon ympärille. Asemakaavapiirros on säilynyt Ruotsin valtionarkistossa [4]. Arkisto ei ole julkaissut sitä digitoituna, mutta hyvälaatuisen digikopion saa arkiston asiakaspalvelusta muutamalla kympillä.

Erik suunnitteli uudelle kaupungille siis ruutukaavan. Vehkalahti sai kaupunginoikeudet vuonna 1653, mutta se ei menestynyt erityisen hyvin. Kaupunki tuhottiin suuressa pohjan sodassa, ja sodan jälkeen Vehkalahden raunioille perustettiin uusi Fredrikshamnin eli Haminan kaupunki vuonna 1723. Vasta tässä vaiheessa kaupunki sai kuuluisan ympyränmuotoisen asemakaavansa. Esi-isämme Erikin suunnittelemia Vehkalahden suoria katuja ei siis enää ole [5].

Myös Lappeenrantaan Erik suunnitteli kaupungin ensimmäisen asemakaavan vuonna 1649, ja kaupunki syntyi sen pohjalta 1600-luvulla. Sielläkään Erikin luomaa alkuperäistä asemakaavaa ei kuitenkaan enää ole. Kun Lappeenranta oli joutunut Venäjän haltuun Turun rauhassa, sille tehtiin 1700-luvun lopulla useitakin eri asemakaavoja [6].

Erik allekirjoitti Vehkalahden asemakaavan paperin oikeaan alakulmaan sanoin Aff Erich Nilsson Asspegreen. Nimensä alle hän piirsi vanhan tavan mukaan manu propria -ristikon vakuudeksi siitä, että allekirjoitus oli todella hänen omansa eikä kirjurin tekemä.

Erik oli jo ennen virallista nimitystään itäisen Suomen maanmittariksi tekemässä maanmittauksia Inkerinmaalla ja Liivinmaalla. Hän toimitti vuosina 1639–1640 mittauksia K. Gyllenhielmin omistamilla mailla Inkerinmaalla, ja tutustui siellä tilanhoitaja Albrekt von Konowiin ja tämän perheeseen.

Tilanhoitaja Albrekt oli elänyt varsin värikkään elämän. Hän oli syntynyt Teschendorfissa Saksassa vuonna 1558 vanhaan aatelissukuun ja palvellut jo 18-vuotiaana unkarilaisessa ratsuväessä. Sittemmin hän vietti aikaa mm. Tanskan ja Ruotsin hoveissa. Oltuaan jo pitkän aikaa aloillaan saksalaisella sukutilallaan hän päätti jostakin syystä vielä 73 vuoden iässä myydä tilansa, pakata perheensä ja omaisuutensa ja aloittaa kokonaan uuden työelämän Itämeren päinvastaisella puolella Inkerinmaalla, K. Gyllenhielmin tilusten hoitajana [7]. Tämän ratkaisun seurauksia ovat Suomen ja Ruotsin von Konow -sukuhaarat, jotka polveutuvat Albrektista.

Maanmittausten lomassa insinööri Erik Aspegren tutustui nyt Albrekt von Konowin tyttäreen, Saksassa noin vuonna 1620 syntyneeseen Anna Margaretaan. Naimisiin he eivät kuitenkaan heti päässeet, sillä Erikillä oli Ruotsissa odottamassa jo yksi kihlattu morsian. Erik ja Anna yrittivät kolme tai neljä kertaa järjestää häitä, mutta papisto ei suostunut aluksi vihkimään heitä, koska ruotsalaisen morsiamen vanhemmat olivat asiasta niin pahoillaan.

Lopulta asia kuitenkin järjestyi, ja Erik ja Anna pääsivät perustamaan perheen. Erik jatkoi kartanpiirtämistä ja maanmittausta aina vuoteen 1671, ja hänet haudattiin 25.2.1672 Siikaniemen kirkkoon Viipurissa [8]. Valtakunnanregistratuuraan kirjattiin tieto, että kuningas myönsi avustusta leskeksi jääneelle Annalle ja perheen monille lapsille [9], mikä oli siksikin kohtuullista, että Erikillä oli kuollessaan 1000 taalaria palkkoja saamatta valtiolta. Rahat eivät kuitenkaan tulleet vielä kuninkaan päätöksen jälkeenkään perille, ja Anna joutui vielä seuraavana vuonna kyselemään niiden perään [10].

************

Erikin ja Anna Margaretan tytär Anna Elisabet solmi aikanaan avioliiton tullikirjuri Magnus Hielmanin kanssa, joka on puolestaan Suomen Hjelmman-suvun kantaisä [11]. Tähän sukuun kuului esimerkiksi se luutnantti F. Hjelmman, joka kertoi Joroisten pitäjänkokouksessa esi-isäni Taneli Häkkisen kohtalosta Suomen sodassa, mistä kerron lähemmin täällä.

Magnus haudattiin appensa tavoin Siikaniemen kirkkoon, mutta Anna Elisabetista tuli oman aikansa evakko: kun Viipuri jäi suuressa pohjan sodassa Venäjän puolelle, Anna muutti tyttärensä Annan luo Rantasalmelle, jossa hän kuoli sodan jälkeen vuonna 1722. Meidän sukuhaaramme jatkuu kuitenkin perheen pojasta Magnus Hielmanista, joka oli Lappeen kappalainen, ja tämän pojasta Magnuksesta, joka asui ensin kersanttina Joroisissa ja sittemmin sotilasurasta luovuttuaan Kuopiossa, jossa hän oli toisessa avioliitossa kuopiolaisen kappalaisen tyttären Brigitta Molleruksen kanssa [12].

Magnuksen ja Brigitan tytär Brita Hielman avioitui sitten lokakuussa 1763 räätäli Erik Nygrénin kanssa, ja sekä vanha- että nuoripari muuttivat Kuopiosta Rantasalmelle Lautakotalahti 3:een kesällä 1765. Rantasalmella Nygrénin perhe tutustui Mohelleihin [13], ja perheiden välille syntyi kaksi avioliittoa. Toisessa niistä Margareta Lovisa Nygren vihittiin tullimies Lars Johan Mohellin kanssa vuonna 1785. Rantasalmella tarvittiin tuohon aikaan tullimiehiä, koska siitä oli tullut Turun rauhan jälkeen rajapitäjä.

Mohellien perhe solmi puolestaan ainakin kaksi avioliittoa ahvensalmelaisen Pöllästen suvun kanssa. Jo Larsin sisar Brita Mohell oli avioitunut herastuomari ja valtiopäivämies Matti Pöllänen vanhemman kanssa, jonka laatimasta halkokauppakontrahdista kerron täällä. Seuraavassa sukupolvessa Lars Mohellin ja Reeta Nygrénin tytär Margareta Elisabet solmi puolestaan avioliiton Matti Pöllänen nuoremman kanssa.

Matti Pölläsen ja Margareta Elisabet Mohellin poika oli vuonna 1824 syntynyt maakauppias Kalle Pöllänen, jonka perheestä ja Pöllästen suvusta laajemminkin kerron täällä. Kallen tytär Olga Maria solmi avioliiton ihamaniemeläisen talollisen Otto Asikaisen kanssa, ja heidän valokuvansa on savolaisia hääperinteitä koskevassa jutussani täällä. He olivat isoisäni vanhemmat.

************

Sukumme toinen kartanpiirtäjä Mikael Asikainen on opiskellut maantiedettä Helsingin ja Turun yliopistoissa, ja toimii yrittäjänä ja karttataiteilijana. Vaikka hän onkin digitaalisen kartoittamisen asiantuntija, häntä kiinnostaa erityisesti karttojen laatiminen perinteiseen tapaan käsin.

Mikaelin toimintaympäristö kartantekijänä on erilainen kuin hänen kaukaisella esi-isällään. Erik teki suurimman osan kartoistaan paikoista, joita kukaan ei ollut kartoittanut ennen häntä. Mutta jos nykyisenä aikana haluaa tehdä kartan jostakin paikasta ensimmäisenä maailmassa, maailma on parasta luoda itse.

Monet Mikaelin töistä ovatkin fantasiakarttoja ja taideteoksia. Karttoihin voi tutustua Mikaelin kotisivuilla, ja hänen suositulla Orbigraphia -tilillään Instagramissa on seuraajia eri puolilta maailmaa. Sanan orbigraphia voi suomentaa maailmojen tekemisen taiteeksi – tai tieteeksi.

Mikaelin tekemä kartta Magran on saanut inspiraationsa 1900-luvun alun atlaksista. Kartta on kokonaan käsin piirretty ja väritetty, ja sen yksityiskohdat valmistuivat 17 kuukauden työn tuloksena.

Magran oli esillä keväällä 2019 Hämeen nuorten biennaalissa Galleria Arxissa Hämeenlinnassa. Siitä voi tilata haluamansa kokoisen paperikopion täältä.



Viitteet:


[1] Erik Aspegreniä koskevia lähteitä, lähdeviitteitä ja kirjallisuutta:

Suomen kansallisbiografia, Erik Nilsinpoika Aspegren

KA Tuomiokirjakortisto, Itä-Suomi, Henkilönnimet, Henkilönimikortit (Tuokko 132.11), Aspegren, Erich Nihlsson

Erikin pojan Nilsin profiili Ylioppilasmatrikkelissa: Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Aspegren. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U226. Luettu 14.11.2019.

Aspegrenien perhe-elämästä on säilynyt tietoja Erikin omissa kirjeissä, joita on kuvattu von Konow -suvun sukukirjassa: von Konow, Seth: Adliga ätten von Konow. Ivar Hæggströms Boktryckeri A. B., Stockholm 1939.

[2] Suomen kansallisbiografia, Olof Gangius

[3] JYX, Historialliset kartat, Maakirjakartat 1600-luku [3868], Uusikirkko, Airikkala, Aspegren Erik 1665. Julkaisun pysyvä urn-osoite http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201009162574.

[4] RA Finland, Fredrikshamn / Hamina, Wekelax Stadh Arbetadt den 4.5. junij Ahno 1649. SE/KrA/0406/12/011/001.

[5] Wikipedia: Hamina.

[6] Museovirasto. Tutkimusraportti: Lappeenranta. Marian aukio. Kirkon ympäristön arkeologinen valvonta 8.–14.7.2015. s. 7.

[7] von Konow 1939,22,72.

[8] Durchman, Osmo. Domkyrkans i Viborg räkenskaper 1655–1704. SSS:n vuosikirja XII (1928), s. 164.

[9] Riksregistraturet, SE/RA/1112.1/B/402 (1672), bildid: A0038897_00581, sida 589

[10] von Konow 1939,93–94.

[11] Heilimo, Eino, Soininvaara, Heikki: Hjelmman, Heilimo. Uusi Sukukirja III. 1968.

[12] Genealogia Sursilliana 4774.

[13] Murtomäki, Eva-Maija: Mohell-suku. ISBN 952-91-9300-9, Gummerus kirjapaino Oy, Saarijärvi 2005.

Torpparin arkea ja juhlaa 1700-luvun Heinävedellä

Ruokoveden alueen torpparisasutusta 1700-luvun lopussa. Kartan tiedot viitteessä 12.

Heinäkuussa 1730 Rantasalmen seurakunnan pastori vihki Torvelansalmessa asuneen Sihvo Jääskeläisen [Geni] ja Timonmäessä asuneen Anna Piirattaren keskenään avioliittoon [1]. Heidän kotiseutunsa olivat siihen aikaan Rantasalmen pitäjän pohjoisia takamaita. Itsenäisiä tiloja tällä seudulla oli vähän: pääasiassa seudut kuuluivat nykyisen Rantasalmen alueella asuneille talollisille, jotka käyttivät näitä salopalstojaan terva-, kaski- ja niittymaina ja antoivat niitä torppareiden ja lampuotien viljeltäviksi. Torppareita niin Jääskeläiset kuin Piiraisetkin olivat.

Sihvon sukunimi kertoi siitä, mistä hänen sukunsa oli alun perin kotoisin. Etelä-Karjalan Jääskestä oli siirtynyt aikojen kuluessa Jääskeläisten lisäksi muitakin sukuja näille Savon kaskimaille ja kalavesille. Jääskeläisen nimekseen ottaneet eivät ehkä olleet kaikki sukuakaan keskenään, ainakin Jääskeläisten sukuseura kertoo alustavien DNA-tutkimusten viittaavan keskenään hyvin erilaisiinkin geneettisiin isälinjoihin suvun piirissä [2].

Sihvon etunimen täsmällisestä muodosta emme voi olla varmoja. Virallisiin papereihin se kirjattiin ruotsinkielisessä muodossa Sigfrid, mutta sitä nimenkantaja osasi tuskin itsekään lausua. Sigfridin ehkä tavallisin suomenkielinen versio oli entisajan Suomessa Sipi, joka näkyy edelleen lukuisissa Sipilä-nimisissä taloissa ja suvuissa. Savossa Sigfridit ovat kuitenkin olleet nähtävästi usein myös Sihvoja, koska Itä-Suomesta tunnetaan vanha Sihvosten suku.

Kun Sihvo ja Anna olivat olleet vuoden päivät naimisissa, perheeseen syntyi esikoistytär Tiina [3]. Kastekirjojen mukaan he asuivat silloin ja koko 1730-luvun ajan Torvelansalmessa. 1740-luvun alusta lähtien heidän kotipaikakseen merkittiin Timonmäki.

Puolentoista vuoden avioliiton jälkeen Sihvo joutui riitoihin appensa, torppari Antti Piiraisen kanssa. Kumpikin heistä haastoi toisensa käräjiin: Sihvo syytti appeaan siitä, että tämä ei ollut maksanut hänelle kuulunutta palkkaa, ja Antti puolestaan syytti vävyään tottelemattomuudesta. Asia otettiin käsittelyyn Rantasalmen talvikäräjillä tammikuussa 1732. Antti ja Sihvo olivat kuitenkin ehtineet sopia riitansa ennen käräjiä, eikä oikeuden tarvinnut siihen enää puuttua [4].

Savolaista rahvasta 1780-luvulla. J.F. Martinin piirros, Kansalliskirjaston kokoelmat. [5]

Sihvo ja Anna saivat yhteensä yhdeksän lasta. Heistä vuonna 1744 syntynyt äidin kaima Anna oli viimeinen Rantasalmella syntynyt. Sen jälkeen näistä Rantasalmen pohjoisista takamaista muodostettiin uusi Heinäveden kappeliseurakunta, ja perheen nuorimmat lapset syntyivät heinävetisinä. Ensimmäinen Heinäveden papin kastama lapsi oli toukokuussa 1747 syntynyt Maria. Kun Heinäveden kirkko valmistui, perhe alkoi käydä jumalanpalveluksissa siellä, eikä heidän enää tarvinnut kulkea Rantasalmelle. [6].

Synnytettyään yhdeksän lasta Anna kuoli polttotautiin 43-vuotiaana huhtikuun lopussa 1754 [7]. Sihvolta kului noin vuosi aikaa uuden emännän etsimiseen, ja kesäkuussa 1755 hän valmistautui menemään naimisiin uuden Annan, 25-vuotiaan koivumäkeläisen Anna Ikäheimottaren kanssa.

Ennen vihkimistä piti kuitenkin tehdä hiukan paperitöitä. Ruotsin valtakunnan vuonna 1734 säädetyssä uudessa laissa oli määrätty, että kuolemantapausten jälkeen piti aina laatia perunkirjoitus vainajan jäämistöstä [8]. Papit eivät saaneet vihkiä leskeä uuteen avioliittoon, ennen kuin vainajan omaisuus oli kirjattu perukirjaan ja tämän lapsille kuuluva perintöosuus oli turvattu.

Niinpä Heinävedelläkin laadittiin nyt ruotsinkielinen perukirja torpan omaisuudesta samana päivänä, kun Sihvo ja Anna solmivat avioliittonsa [9]. Asiakirja laadittiin perheen ensimmäisen sarjan lasten Tiinan, Antin, Liisan, Sihvon, Annan, Marian ja Kaisan tulevaisuuden turvaksi; kaksi lapsista oli siihen mennessä jo kuollut. Rantasalmen kirkkoherra Georg Helsingius [10] vahvisti perukirjan allekirjoituksellaan, mutta edes hän ei tiennyt ruotsinkielistä nimitystä aivan kaikille torpan esineille. Tavallisen lehmänkellon kääntäminen vielä onnistui, mutta sen jälkeen toimitusmiehille näytetty poronkello oli pakko kirjata pöytäkirjaan vain nimellä "så kallad Poro Kello". Samoin kävi liinavaatteisiin kuuluneelle hurstille.

Torpan esineistöön kuului lisäksi mm. hopeinen risku, kuparikattila, kaksi rautapataa, joista isompi oli 10 ja pienempi 5 kannun vetoinen, 5 kirvestä ja 5 viikatetta, vesuri, kaksi lasipulloa, puuastioita, höyhentyyny, käsikivet, vene ja seitsemän rysää. Koska omaa tilaa ei ollut, pesän arvokkain omaisuus muodostui kotieläimistä. Peltotöiden korvaamaton apu oli viisivuotias tamma, ja lehmiä oli peräti viisi. Tuo merkintä on kyllä hivenen epäilyttävä, sillä viisi lehmää oli 1700-luvun savolaiselle torpparille tavattoman suuri karja. Torppareiden karjaveroluetteloihin rantasalmelaisten torppareiden varallisuudeksi merkittiin tuohon aikaan yleensä aina yksi hevonen, yksi tai kaksi lehmää ja korkeintaan 16 kapanalaa omaa viljelystä [11], mutta voihan olla, että osa lehmistä saattoi joskus vahingossa unohtua myös laitumelle silloin, kun niitä verokarhua varten laskettiin.

Saattaa myös olla, että Sihvo pääsi hyötymään taloudellisesti vuonna 1743 solmitusta Turun rauhasta. Tuolloinhan Savonlinnan kaupunki ja sen ympäristö – myös siivu Rantasalmea – liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Raja vedettiin paikallisista maanomistusoloista piittaamatta, ja monissakin tapauksissa kävi niin, että rantasalmelainen tai sääminkiläinen tila päätyi Venäjälle, mutta sen heinäveteläiset erämaat jäivät Ruotsiin. Näin kävi myös Timonmäelle, jota kuvattiin Rantasalmesta ja Heinävedestä laaditussa 1700-luvun lopun kartassa sanoin "Ryska ägor", venäläisten omistuksia [12]. Omistajat olivat tietysti suomalaisia, mutta kun heistä oli tullut Venäjän alamaisia, heidän ei ehkä ollut aina niin helppoa vaatia rajan toisella puolen asuneita torppareitaan possakkaan. Sihvoa on myös varsin vaikeaa löytää aikakauden henkikirjoista. 1750-luvun alussa tämän niminen torppari kyllä vilahtaa hetken erään Pölkynniemeläisen tilan mailla, mutta kyseessä on ehkä Sihvon kaima, koska hänen isäntänsä asuivat Ruotsin puolella.

Valtakunnanrajan tuoma ongelma poistui vuonna 1809, kun koko Suomi liitettiin Venäjään. Sen jälkeen toimitettiin myös isojako, jossa heinäveteläiset tilat itsenäistyivät ja Heinävedelle perustettiin omia maakirjakyliä, jolloin yhteydet rantasalmelaisiin maanomistajiin jäivät suurimmaksi osaksi historiaan.

Sihvo merkitsi perukirjaan puumerkkinsä S.I., ja siihen oli tarkoitus saada myös pojista vanhemman, tuolloin 19-vuotiaan Antin puumerkki hänen omasta ja sisarustensa puolesta, mutta se on jäänyt häneltä jostakin syystä kirjoittamatta. Allekirjoituspaikkana oli "Heinävesi eli Hasumäki" – uudesta kappeliseurakunnasta käytettiin aluksi molempia nimityksiä. Allekirjoituspäivä ja hääpäivä oli sunnuntai 22.6.1755 [13]. Se olikin varmasti mukava päivä hääjuhlalle, kun pyhäpäivää seurasivat heti seuraavan viikon alussa vielä juhannusaatto ja juhannuspäivä.

Jääskeläisten torpan uusi emäntä synnytti perheeseen vielä neljä lasta: Riitan, Kaisan, Tuomaksen ja Annan. Se, että myöhemmin syntyneistä lapsista tehtiin aiemmin kuolleiden sisarusten kaimoja, oli erittäin tavallista, mutta tässä tapauksessa ainakin nuoremman Kaisan syntyessä hänen siskopuolensa Kaisa oli edelleen elossa, mikä oli puolestaan hyvin harvinaista. Vanhempi Kaisa solmi aikanaan avioliiton samassa kylässä asuneen torppari Jaakko Väänäsen kanssa [14], ja he ovat omia esivanhempiani isänäitini puolelta. Nuorempi Kaisa puolestaan asui sittemmin torppari Niilo Härkäsen vaimona Ihamaniemessä [15], isänisäni esivanhempien Asikaisten mailla. Ilmeisesti kynnys saman etunimen uusiokäyttöön oli matalampi, kun lapsilla oli kuitenkin eri äiti.

Sihvo eli tuon ajan mittapuulla korkeaan ikään, ja kuoli haudattujen kirjan mukaan vasta 75-vuotiaana toukokuussa 1774 [16]. Ikä perustui rippikirjojen arvioon siitä, että hän olisi ollut 51-vuotias Heinäveden ensimmäistä rippikirjaa laadittaessa ja olisi näin ollen syntynyt vuonna 1699. Voi kuitenkin olla, että arvio oli hiukan liian aikainen, sillä Ruokovedellä, kuten näitä seutuja vanhoissa kirjoissa myös nimitettiin, oli syntynyt Sihvo-niminen poika Sihvo Jääskeläiselle ja Riitta Salliselle tammikuussa 1706 [17]. Hän saattoi olla juuri tämä Sihvo – tai sitten vaikkapa hänen täyskaimansa, joka asui samoihin aikoihin Hasumäessä. Samasta suvusta on hyvin todennäköisesti kuitenkin kyse.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1730
[2] Jääskeläisten sukuseuran www-sivut, Jääskeläisten sukuseuran DNA-projekti, 23.4.2018 
[3] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1731
[4] Pien-Savon tuomiokunta, Rantasalmen talvikäräjät 1732, s. 17.

[5] Almoge i Savolax. Les paysans de Savolax. Doria.
[6] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1751–1760, s. 72.
[7] Heinäveden seurakunta, kuolleet 1754
[8] Vuoden 1734 laki, Perintökaari, luku 9, §1.
[9] Heinäveden seurakunta, perukirjat 1750–1800, Sigfrid Jäskeläin 22.6.1755
[10] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Georg Helsingius. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 31.8.2018.
[11] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin läänintili, vuoden 1754 tositekirja (8851), torpparien ja itsellisten karjavero Rantasalmella, s. 3617
[12] KA Maanmittaushallituksen kartat, Geographisk Charta öfwer Randasalmi Sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safwolax Härad och Cuopio Län
[13] Yliopiston almanakat, vuoden 1755 kesäkuun almanakka
[14] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1771–1774, Timonmäki
[15] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1790–1795, s. 56
[16] Heinäveden seurakunta, kuolleet 1774
[17] Rantasalmen seurakunta, syntyneet 1706

Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat

Nykyisin Enonkosken kuntaan kuuluva Ihamaniemen kylä kuului ennen Enonkosken perustamista Heinäveteen ja ennen Heinäveden perustamista Rantasalmen pitäjään. Rantasalmen ensimmäisen pitäjänkartan teki jo 1640-luvulla Anders Streng, joka merkitsi karttaansa Ihamaniemen vain pallona Sompasaaren ja Hyväsalon viereen ilman maastonmuotoja. Kerron Strengin kartoitustyöstä tarkemmin täällä.

Rantasalmi kartoitettiin ensimmäisen kerran tarkemmin vuosina 1745–1752, ja tuolloin laadittua useamman metrin levyistä karttaa säilytetään Tukholmassa Ruotsin valtionarkistossa. Kävin kerran Tukholmassa käydessäni ottamassa siitä muutamia lähikuvia. Karttaan on merkitty kaksi ihamaniemeläistä taloa. Läntisempi niistä on yllä näkyvä Ihamaniemen rustholli, joka tunnetaan nykyisin nimellä Asikkala, itäisempi on puolestaan Suurmäen sotilasvirkatalo eli Puustelli.

Ihamaniemen rustholli eli vanha Ihamaniemi n:o 1 oli olemassa jo 1600-luvulla, ja sen haltijana oli vuoden 1664 maantarkastuksessa Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen kuoleman seurauksena talo kirjattiin autioluetteloon vuonna 1680, mikä tarkoitti kuitenkin vain veronmaksukyvyttömyyttä, sillä Koikkalaisen leski Malin Matintytär Natutar asui vielä tilalla. Rantasalmen Asikkalan kylässä asunut rusthollari Mikko Mikonpoika Asikainen sai sitten tämän kruununtilan tilan haltuunsa Leislahdessa 4.5.1681 allekirjoitetulla ja kuninkaallisen komission nimissä tehdyllä päätöksellä.

Natutar koetti kuitenkin vedota sukulunastusoikeuteensa, eikä olisi päästänyt Asikaista viljelemään tilaa. Asiaa käsiteltiin Rantasalmen seuraavissa kesäkäräjissä, jolloin todettiin, että tila kuului jo Asikaiselle eikä Natuttarella ollut mahdollisuuksia jatkossakaan vastata tilan velvoitteista, mutta oikeudessa sovittiin kuitenkin kolmen vuoden määräajasta, jona aikana Malin saisi vielä osittain käyttää tilan peltoja ja kaskimaita.

Tämän päätöksen jälkeen Asikaisten vanha rantasalmelainen perintötila Asikkala 12 ja tämä uusi omistus Ihamaniemi 1 luettiin käytännössä yhdeksi tilaksi, ja tästä kokonaisuudesta muodostettiin 1800-luvun isojaossa jakokunta Ihamaniemi n:o 10.

Asikaiset asuivat kuitenkin itse Rantasalmella aina 1760-luvulle asti, ja tätä Ihamaniemen tilaa viljelivät lampuodit, mm. 1750-luvulla Perttu Lyytikäinen perheineen. Siksi tila on kuvattu kartassa vain Asikkalan kylän omistuksina, Asikala By ägor. Varsinainen talo oli nykyisen Asikkalan kohdalla, ja osapuilleen nykyisellä Savonlahden paikalla oli torppa. Karttaan on merkitty myös tilan pihapiirin kautta kulkenut vintter väg till Randas. eli talvitie Rantasalmelle, joka kulki Törisevänlammen yli edelleen Joutenvedelle.

Osa Asikaisten sukua muutti asumaan Ihamaniemeen 1760-luvulla, ja he toivat sitten perinteisen talonnimensä Asikkala tullessaan. Tilaa on kutsuttu myös Hovinpaikaksi.



Ihamaniemen perinnepiirin vuonna 1990 julkaisema mielenkiintoinen kyläkirja Ihamaniemi – isiemme maata kertoo sivullaan 82, että vanhasta rantasalmelaistalosta Parkunmäki 1 muodostettiin ratsuväkirykmentin Ala-Savon komppanian kornetin virkatalo eli sotilaspuustelli 1780-luvulla. Tilalla on kuitenkin ollut jokin sotilasvirkatalon asema jo ennen tätä, sillä se on kuvattu jo tässä 1750-luvun kartassa nimellä Soldat Hemman. Varsinaisen tilan pohjoispuolella oli kaksi torppaa.

Suurmäen sotilasvirkatalon arkistoja on tallessa Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä.

Karttaan merkityn nimen Kosunen merkitystä en ole tutkinut. Tilalla Parkumäki 1 asui kyllä ainakin vuoden 1751 henkikirjoituksessa Kososten sukua, mutta he saattoivat asua myös Rantasalmen Parkumäessä. Pohjoissavolaiset Kosuset ja sääminkiläis-kerimäkeläiset Kososet ovat kyllä periaatteessa kaksi eri sukua, mutta Jens Nilsson on havainnut, että sääminkiläisen Kososen nimi saattoi Leppävirralle muuton jälkeen hyvinkin muuttua Kosuseksi.

Aivan Puustellin viereen on merkitty Ruotsin ja Venäjän välinen valtionraja. Tämä Turun rauhan raja kulki seudulla vuosina 1743–1809, mutta sen tarkka sijainti ei ollut aivan selvä. Kartanpiirtäjät eivät myöskään jaksaneet kartoittaa näitä seutuja niin tarkasti kuin Rantasalmen tiiviimmin asutettuja rintamaita, sillä Ihamaniemi on kartassa huomattavasti todellista laihempi ja suorempi, eikä sisäjärviä ole kartoitettu ollenkaan:



Karttaan on kuitenkin merkitty tietoja seudun maaperästä, sillä Ihamaniemen päällä kulkee pitkä teksti, jossa lukee Ihama Salo: kivistä maata, jossa kasvaa mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää.

Rantasalmesta ja Heinävedestä laadittiin myöhemmin 1700-luvun lopulla perusteellisempi kartta, johon merkittiin näkyviin etenkin Heinäveden osalta myös maanomistusten rajoja. Tätä karttaa ei ole päivätty, mutta se on kuitenkin laadittu ennen isojakoa ja Haminan rauhaa. Kansallisarkisto on julkaissut tämän kartan netissä, ja se kulkee nimellä Geographisk Charta öfwer Randasalmi Sokn samt Heynäwesi Capell i Nedre Safwolaf Härad och Cuopio Län.

Ihamaniemeen on tässä kartassa merkitty edelleen samat kaksi tilaa, Ihamaniemi ja Suurmäki, mutta torppia on rakennettu lisää.



Kartasta erottuu nyt hyvin Asikaisten omistama Ihamaniemen rusthollin alue, jonka sisälle on piirretty Hankajärvi, Kyyjärvi ja Matolampi. Kartan tarkkuus on siis parantunut, joskin Hankajärven ylempi lahti on vielä liian lyhyt.

Valtakunnanrajan sijainti näyttää tässä kartassa hiukan erilaiselta kuin vanhemmassa kartassa, mutta rajan sijainti oli monimutkainen kysymys myös siksi, että lähes kaikki nykyisten Heinäveden, Enonkosken ja Savonrannan alueet muodostuivat aikanaan rantasalmelaisten, sääminkiläisten ja kerimäkeläisten tilojen takamaista. Turun rauhan raja sattui monessakin tapauksessa kulkemaan maatilan ja sen omien kaukopalstojen välistä. Siksi Kuoppasaloon on tässä kartassa kirjoitettu Ryska Ägor eli venäläisten omistuksia, mikä ei siis tarkoittanut sitä, että sen omistajat olisivat olleet etnisiä venäläisiä, vaan sitä, että niiden suomalaiset omistajat olivat tulleet vuoden 1743 rauhassa Venäjän alamaisiksi. Asia käy ilmi myös Suurmäen pohjoispuolelle kuvatusta maaomistuksesta, jonka teksti kuuluu suomeksi Säämingin pitäjän venäläiseen osaan kuuluvan Haukiniemen tilan omistuksia. Sekä Sääminki että Rantasalmi olivat siis osittain Ruotsissa ja osittain Venäjällä.

Ihamaniemi – isiemme maata -kirjassa kuvataankin (s. 59), miten esimerkiksi Haukiniemen Loikkaset muuttivat näille vanhoille erämailleen asumaan vuonna 1818, jolloin valtionrajasta ei ollut enää vaivaa, kun koko Suomi oli liitetty Venäjän keisarikuntaan.

1800-luvun alkupuolella toimitetussa isojaossa Ihamaniemen maat erotettiin rantasalmelaisista ja sääminkiläisistä kantatiloistaan ja muodostettiin itsenäisiksi tiloiksi. Jo ennen isojakoa ja isojaon yhteydessä kylään muodostui useita uusia talonpaikkoja. Asikaisten ja Koikkalaisten suvun leviämistä mm. Hankamäelle, Salonahoon, Härkkiin, Kyymäelle, Savonlahteen ja Pöllästen Asikkalaan olen kuvannut vuonna 2003 julkaistussa kirjassani Ihamaniemen Asikaiset. Sukua ollaan lisäämässä myös nettisukupuu Geniin.

Isojaossa itsenäistyivät myös niemen kärjessä olevat maat, jotka tässä kartassa on kuvattu rantasalmelaisten Ahvensalmi 7:n ja Ahvensalmi 12:n takamaina. Näille maille muutti 1800-luvulla Ahvensalmi 7:stä Pesosten sukua, joka perusti maille Pekkolan, Hepomäen ja Törisevän uudistilat. Osa näistäkin maista päätyi myöhemmin jakokuntaan Ihamaniemi 10, samalla kun Pesosten maata jatkettiin etelämmäksi, mikä johtui isojaon alkuvaiheessa toimitetusta tilusten järjestelyistä.