Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat

 

Anders Strengin piirtämä Kuopion pitäjän kartta noin vuodelta 1643.

Vanhin tunnettu Savon pitäjänkartasto on peräisin 1640-luvulta, ja sen on laatinut maanmittari Anders Månsinpoika Streng. Kartastoa säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa [1], ja se sisältää yhden karttalehden kokoiset kartat Savonlinnan läänin pitäjistä Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki, Kangasniemi, Juva, Joroinen, Rantasalmi, Kerimäki, Sääminki, Sulkava ja Puumala.

Riksarkivet ei ole julkaissut karttoja verkkosivuillaan digitoituna, eikä niitä ole tiettävästi julkaistu missään muuallakaan yhdellä kertaa. [2] Ne eivät kuitenkaan ole olleet Suomessa tuntemattomia. Ainakin Pekka Lappalainen on julkaissut Sääminkiä kuvaavan karttalehden Säämingin historiassaan [3], ja Iisalmen kaupunki on julkaissut Iisalmen karttalehden omilla verkkosivuillaan [4].

Karttoja ei voi pitää topografisessa mielessä kovin laadukkaina. Niiden tarkimmat tiedot sisältyvätkin taulukoihin, joissa luetellaan kunkin pitäjän kylät ja jokaisen kylän osalta erikseen matka emäkirkolle, matka "uudelle kirkolle", talojen lukumäärä ja erittely siitä, kuinka moni kylän taloista on veronmaksukykyisenä ja kuinka moni autiona. "Kartat" ovat käytännössä näitä taulukoita tukevia kaavioita, joihin kylien sijainnit on merkitty suurpiirteisesti, yleensä vain palloina valkoiselle pohjalle. Suurinta osaa vesistöistä ei ole piirretty lainkaan – mukana on vain joitakin keskeisimpiä vesiväyliä, jotka on kuvattu enimmäkseen hyvin vääristyneinä.

Pitäjänkarttojen taulukoiden sarakkeet "Längden ifrån Moderkyrkian", "till Nykyrkian", "Bönder", "Beholna" ja "Öde". Viimeiseen sarakkeeseen on merkitty kylän karttanumero.

Yksityiskohta Rantasalmen kartasta, johon on merkitty kylät Teemassalo (38), Voinsalmi (4), Repomäki (5), Torasalo (6), Harjuranta (2), Joutsenlahti (1), Juvila (37), Rauhamäki (36), Pisamalahti (3) ja Palvalahti (7). Strengillä on ollut melko hyvä käsitys kylien keskinäisestä järjestyksestä sekä Haapaveden ja Haukiveden käytöstä vesiväylinä, mutta muuten kartan maastonmuodot vastaavat todellisuutta vain vähän.

Rantasalmen kartan taulukon antamat tiedot punaisilla karttanumeroilla 1–7 kuvatuista kylistä. Välimatkat emäkirkolle kuvaavat etäisyyttä Rantasalmen kirkkoon, joka oli näistä kylistä lyhin Torasalolla ja Repomäellä (1 1/2 peninkulmaa) ja pisin Pisamalahdella (3 1/4 peninkulmaa). Joutsenlahdelle ja Harjurannalle on ilmoitettu myös matkat "uudelle kirkolle" ilman tarkempaa selitystä. Kyse on saattanut olla sen pohtimisesta, pitäisikö näitä kyliä ehkä liittää Joroisiin tai Leppävirtaan.

Kartoissa ei ole signeerauksia eikä päiväystä. Iisalmen kaupunki on kuitenkin esittänyt oman julkaisunsa yhteydessä arvion, että kartat olisi laatinut Anders Streng mahdollisesti noin vuonna 1643. Verkkosivuilla ei esitetä tälle arviolle perusteluja, mutta arvio vaikuttaa kyllä muihin lähteisiin verrattaessa uskottavalta.

Koska kartaston otsakkeena on "Geografisia tauluja alla mainituista pitäjistä Savonlinnan läänissä", sen täytyy käytännössä olla peräisin 1640-luvulta. Pietari Brahe nimittäin ehdotti Savon irrottamista Viipurin läänistä omaksi läänikseen vasta vuonna 1639, ja jako toteutui vuonna 1641. Vuosikymmenen aikana suurläänitysten syntyminen ilmeisesti kuitenkin vähensi lääninhallitusten tehtäviä siinä määrin, ettei erillisiä läänejä kannattanut enää pitää yllä. [5] Viimeiset säilyneet Savonlinnan läänin omat tilikirjat ovat vuodelta 1648, [6] ja vuosikymmenen vaihteesta lähtien Viipuri ja Savonlinna toimivat taas yhtenä lääninä.

Tietyt pitäjien rajoja koskevat yksityiskohdat näyttäisivät viittaavan mieluummin 1640-luvun alkupuoleen kuin jälkipuoleen. Esimerkiksi Säämingin pitäjän itäosaan Streng on vielä sijoittanut Moinniemen (28), Pitkälän (29) ja Lötjölän (30) kylät:

Nämä kylät sisältyivät samalla tavoin Sääminkiin myös Lorenz Röösin vuosina 1643–1644 laatimissa maakirjakartoissa, mutta vuoden 1647 maakirjassa ne sijoitettiin Kerimäkeen. Pitkälä ja Lötjölä jäivätkin sinne, mutta Moinniemi palautettiin taas vuonna 1650 Sääminkiin. Säämingin ja Kerimäen kirkkoherrat kävivät näistä kylistä sittemmin pitkäaikaista riitaa, kun "kumpikin halusi nämä vanhat ja maksukykyiset kylät alueeseensa", kuten Pekka Lappalainen kuvaa [7].

Säämingin kartassa näkyy myös Nyslott eli Olavinlinna, jonka ympärille Pietari Brahe oli muutamaa vuotta aiemmin eli 1639 perustanut Savon ensimmäisen kaupungin Savonlinnan. Pitäjänkartaston laatiminen näyttää muutenkin olleen jonkinlainen osa sitä 1630–1640-lukujen prosessia, jossa Savon paikallishallintoa muokattiin monin tavoin uusiksi – suurelta osin Brahen aloitteesta.

Savon kahdeksan vanhinta kirkkopitäjää eli Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki, Kuopio ja Mäntyharju toimivat itsenäisinä jo 1610-luvulla. Niitä jaettiin vuosisadan aikana pienemmiksi seurakunniksi useassa eri vaiheessa.

Ensimmäisessä vaiheessa 1620–1630-luvuilla muodostettiin Iisalmi, Joroinen ja Sulkava. Toisen vaiheen käynnisti 1630-luvun lopulla Pietari Brahe, jonka aloitteiden pohjalta muodostettiin Leppävirta ja Kerimäki. Kangasniemi alkoi toimia itsenäisenä seurakuntana ilmeisesti vasta Pieksämäen kirkkoherran kuoltua vuonna 1656, mutta sillä on ollut oma kappeli viimeistään vuonna 1614 [8].

Kaikkia pitäjänkartaston seurakuntia kutsutaan nimellä "Sochn" eli pitäjä. Ainakin Kangasniemen osalta tämä nimitys tuntuu 1640-luvulla hiukan aikaiselta. Kangasniemen seurakunnan täsmällistä perustamisvuotta ei kuitenkaan tiedetä [9], ja kartasto saattoi kuvata olemassa olleen tilanteen lisäksi myös suunnitelmaa tulevasta. Esimerkiksi Kerimäen karttaan on jo kuvattu kirkko ja kirkonkylä (32), vaikka Kerimäen miehiä haastettiin rakentamaan kirkkoa ja pappilaa vasta vuoden 1643 syyskäräjissä [10].

Kerimäen itäreunalle karttaan on kuvattu Puruveden toisella puolen sijaitseva Vaaran kylä (23), joka on nykyisin Punkaharjulla. Sen kerrotaan sijainneen seitsemän peninkulman päässä emäkirkosta ja viiden peninkulman päässä uudesta kirkosta. Tässä kohtaa emäkirkko näyttääkin tarkoittavan vielä Säämingin kirkkoa ja "uusi kirkko" samaan aikaan perusteilla ollutta Kerimäen kirkkoa.

Itse asiassa myös savolaisten pitäjien jakaminen kyliin oli 1640-luvun hallinnossa vielä uusi asia. Koko 1500-luvun ajan Savon pitäjät oli jaettu voudintileissä vain neljänneskuntiin ja ne puolestaan kymmenkuntiin, ja tätä jakoa käytettiin myös Savonlinnan läänin tileissä vielä vuonna 1641 [11]. Kymmenkuntien jakaminen kyliin näkyy ensimmäisen kerran läänin maakirjoissa vuonna 1643 [12].

On kuitenkin selvää, että savolaiset ovat itse ymmärtäneet asuvansa kylissä jo kauan ennen kuin valtiovalta on alkanut käyttää tätä jaotusta veroluetteloissaan. Tätä todellisuutta kuvaa hyvin esimerkiksi Rantasalmen kartan kuvaus niistä pohjoisista erämaista, joista aikanaan sata vuotta myöhemmin muodostettiin Heinäveden kappeliseurakunta.

Tämä seutu oli 1600-luvulla suurelta osin Rantasalmen eteläosissa asuneiden talonpoikien takamaata. Kun kyläjako ilmestyi maakirjoihin vuonna 1643, laajaan Heinäveden kymmenkuntaan sijoitettiin virallisesti vain viisi kylää: Ahvensalmi, Hevonlahti, Raaminmäki, Koivumäki ja Palvalahti [13]. Näistä esimerkiksi ihamaniemeläisen Antti Koikkalaisen rustholli laskettiin silloin virallisesti palvalahtelaiseksi tilaksi.

Anders Streng kuvasi tämän alueen karttaansa kuitenkin paljon enemmän kyliä. Palvalahden kylän (7) takana olevalle alueelle Streng kuvasi nimittäin Hevonlahden (8), Sompasaaren (9), Ihamaniemen (10), Hyväsalon (11), Koivumäen (12),  Pakarilan (13),  Raaminmäen (14),  Ruokoveden (15) ja Vihtarin (16) kylät.

Anders Strengin kartassa käytetäänkin selvästi todellista, ihmisten itsensä käyttämää kyläjakoa, kun taas tuon ajan maakirjoissa käytetyt Heinäveden kymmenkunnan kylät ovat olleet luonteeltaan enemmänkin hallinnollisia seutukyliä. Esimerkiksi Ihamaniemestä ja Sompasaaresta tehtiin virallisia maakirjakyliä vasta myöhemmin vuoden 1664 maantarkastuksessa. Nykyisen Heinäveden kirkonkylän paikalla ollutta kylää kutsuttiin näköjään 1640-luvulla "Pakarilaksi" kylässä asuneiden Pakaristen talon mukaan, mutta tätä nimeä ei ole sittemmin koskaan käytetty virallisena maakirjakylän nimenä.

**********

Anders Strengin tunnetut elämänvaiheet puoltavat kartaston ajoittamista noin vuoteen 1643. Streng oli toinen Suomeen nimitetty koulutettu maanmittari. Hän toimi Pohjois-Suomessa vuodesta 1634, mutta siirtyi pian Satakuntaan ja Hämeeseen ja kantoi palkkansa vuonna 1638 Ylä-Satakunnan sakkovaroista. Hän työskenteli 1640-luvun alussa Viipurissa ja suoritti vuosina 1640–1643 maantieteellisiä kartoituksia Savossa ja Karjalassa. Hänen oletetaan kuolleen Messukylässä vuonna 1644 [14].

Anders Streng on signeerannut nimiinsä sen ensimmäisen tunnetun Karjalan yleiskartan, jota säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa, ja joka käsittää Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen läänit [15]. Hän aloitti työskentelyn tätä kartoitustyötä varten tiettävästi vuonna 1641. Tämän kartan tekstien käsialaa ei voi suoraan verrata pitäjänkarttoihin, koska yleiskartassa on käytetty kursiivia ja pitäjänkarttojen taulukoissa saksalaista käsialaa. Kartan tarkkuus esimerkiksi Rantasalmen pohjoisten kylien kohdalla on kuitenkin hyvin samanlainen.

Anders Streng laati läntisestä Suomesta useita maakirjakarttoja, joita on julkaistu Heikki Rantatuvan Vanhakartta-sivustolla [16]. Kun niiden kompassiruusuja ja saksalaista käsialaa vertaa pitäjänkartoissa näkyvään aineistoon, ne osoittautuvat lähes identtisiksi. 

Savon pitäjänkartaston kompassiruusu Iisalmen kartassa.

Kun Viktor Ekstrand julkaisi ruotsalaisten maanmittareiden elämäkertoja käsittelevän teoksensa vuonna 1896, hän kertoi Anders Strengin nostaneen palkkaa vuosina 1641 ja 1642 sekä Viipurin että Savonlinnan lääneistä, mutta joutuneen palauttamaan Savonlinnasta saamansa palkan vuonna 1644. Lisäksi Ekstrand kertoi Strengin olleen vuonna 1643 maanmittarina yhtä aikaa sekä Savonlinnan että Turun ja Porin lääneissä ja saaneen tuona vuonna määräyksen saapua Tukholmaan näyttämään töitään [17]. Ekstrand ei kuitenkaan anna näille tiedoille lähdeviitteitä.

Todennäköisesti juuri Anders Streng on laatinut samanlaiset pitäjittäiset kartastot myös Viipurin ja Käkisalmen lääneistä, ja ne ovat säilyneet Riksarkivetissa. Käkisalmen läänin kartan Riksarkivet on julkaissut myös digitoituna [18]. Se on Pohjois-Karjalan aluetta tutkivalle erityisen mielenkiintoinen, koska siihen on tehty kylittäinen tilasto siitä, kuinka monessa talossa asuu suomenkielisiä luterilaisia (finnar) ja kuinka monessa karjalankielisiä ortodokseja (ryssar).

Viitteet:

[1] Geographische tafflor på effterskrefne sochnar utij Nyeslotz lähn, Idesalmi sochn, Coopio sochn, Lappewirda sochn /Kuop./, Påmäcki sochn, Cangassniemi s., Jockas sochn, Joråis sochn, Randsalmi sochn, Semingo sochn, Kiärimäcki sochn, Sulkawa sochn, Poumala sochn, /St Mich./. [1600-talet. Häfte, papper, 19 blad, 43,5 x 29.] /Reversal 1850 nr 204/ N 137. - A 1 - 206.  

[2] Kartoista voi tilata digitaalisia kopioita Riksarkivetin asiakaspalvelusta. Tätä kirjoitettaessa arkisto veloittaa matalaresoluutioisista kopioista noin 40 Ruotsin kruunua ja korkearesoluutioisista, painokelpoisista kopioista noin 550 kruunua yhdeltä karttalehdeltä.

[3] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 465.

[4] Iisalmen kaupungin www-sivut, Historiallisia karttoja Ylä-Savosta ja Iisalmesta, "vanha verokartta v. 1640".

[5] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 28.

[6] Viipurin ja Savonlinnan lääni, Savonlinnan läänin tili- maa- ja tositekirja 1648 (8594), s. 6.

[7] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 466.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 462–463.

[9] Manninen, Antero: Kangasniemen historia I (Kangasniemen seurakunta 1953), s. 130.

[10] Mielonen, Asko: Vanhan Kerimäen historia I:1 (Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kunnat 1993), s. 124.

[11] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänintili- ja tositekirja 1641 (8566), s. 160.

[12] Ks. esim. Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit,  Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 97.

[13] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 111.

[14] Kansallisbiografia: Streng, Anders.

[15] RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0029:00001 (1630-1650), bildid: R0001538_00001

[16] Vanhakartta.fi: Streng, Anders Månsson.

[17] Ekstrand, Viktor: Svenska landtmätare, biografisk förteckning 1628–1900, s. 214, n:o 2620.

[18] Viipurin läänin kartta: Geographische tafflor öffver Wijborghz lään på effterskreffne sochnar. Pyttiss sochn. Kymmene sochn. Wäckelax sochn. Wirrolax sochn. Säckejerfwi sochn. Walkiala sochn. Safwitaipela s. Taipelsari sochn. Luomecke sochn. Lapstrandh sochn. Roukolax sochn. Jousuus sochn. Jäskis sochn och Kierwos kappel. Store Eurapä s. Walkijerffwi sampt Henijocki oapel. Kyfwenäb sochn. Nykyrkie sochn (Vib.). [1600-talet. Häfte, papper, 44,5 x 30, 34 bl.] A: 2. - /Reversal 1850 nr 205/ N:o 138. - N:o 145. - A. [?] 2. - 207. Beskrivningar.

Käkisalmen läänin kartta: RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0009:00001-00030 (1600-1699), bildid: R0003360_00001

Sarjaan kuuluu vielä neljäskin karttanippu, joka sisältää vastaavan tyyppisiä taulukoilla varustettuja pitäjänkarttoja 35 länsisuomalaisesta pitäjästä. Arkistonhoitajan mukaan se tuskin on Anders Strengin tekemä, mutta kuuluu muuten samaan sarjaan.

Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla vuonna 1670

Ihamaniemi Hanhivirralta lounaaseen.

Muinaisina aikoina savolaiset asuivat siellä missä tahtoivat. He kaatoivat kaskensa asumattomiin erämaihin, viljelivät ohraa ja naurista poltetussa maassa ja muuttivat maan köyhdyttyä taas eteenpäin. Heidän vapautensa vei Ruotsin kuningas, joka julisti, että asumattomat erämaat kuuluvat valtiolle ja että vain valtio voi antaa niitä uudisasukkaiden käyttöön. 

Edellä esitetty mielikuva Savon historiasta on omasta näkökulmastaan totta, mutta se on myös romantisoitu. Tosiasia oli nimittäin se, että kun valtio kontrolloi maanomistusta vähemmän, savolaisten oli puolustettava kaskimaitaan itse. Suomalainen yhteiskunta oli keskiajalla ja vielä 1500-luvullakin huomattavan väkivaltainen. Kun valtion rakenteet vahvistuivat 1500–1700-lukujen aikana, maariitoja alettiin yhä enemmän ratkoa käräjillä. Kun yhteiskunta kykeni näin yhä paremmin turvaamaan yksityistä maaomistusta, väkivallan tarve alkoi erityisesti 1600-luvulla vähentyä. [1]

Maanomistus oli 1500–1700-lukujen Savossa hyvin toisenlaista kuin Länsi-Suomessa. Savolaisilla talonpojilla oli usein erillisiä kaskimaita pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Jotta näiden palstojen omistussuhteisiin ja oikeudenmukaisiin verolukuihin olisi saatu paremmin selvyyttä, Savossa järjestettiin useita maantarkastuksia. 1560-luvun maantarkastuksessa Säämingin ja Rantasalmen talot tarkastettiin vuosina 1562–1563, ja sata vuotta myöhemmin vuosina 1663–1664 pidetyssä maantarkastuksessa viitattiin taaksepäin tähän vanhaan maantarkastuskirjaan.

Ihamaniemen kylässä oli vuoden 1664 maantarkastuksen aikaan yksi tila, ja sen omisti Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen asuinpaikka oli Ihamaniemessä ja hänen maaomistuksiaan olivat mm. Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Rekitaival, Kyynsuonmaa, "pala Ihamaniemeä", Hankamäki, Apurinlahden päivänranta ja puolet Kerimäestä, joka tarkoitti todennäköisesti Pyylinsaaren pohjoispäässä olevaa Kerimäkeä. Kirjaan merkittiin, että nämä Koikkalaisen omistukset olivat sata vuotta aiemmin kuuluneet silloisiin arviokuntiin 1606 ja 1380. [2]

Vuonna 1562 rantasalmelaisella arviokunnalla 1380 oli neljä vaahersalolaista osakasta: Lauri ja Pekka Marttinen, Olli Pekanpoika Laukkoinen ja Antti Hannunpoika Juvoinen. Heidän omistuksiaan olivat tuolloin muun muassa Ihamaniemi, Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Nurmipelto, Rekitaival ja Kyynsuonmaa. [3] Arviokunnan 1606 omisti puolestaan Hannu Jaatinen. Hän omisti silloin vain "palan Ihamaniemeä", ja tästä syystä tuota samaa sanamuotoa käytettiin sitten sata vuotta myöhemmin myös Koikkalaisen maiden listauksessa. Jaatisen kotikyläksi merkittiin laaja Heinäveden seutukylä eikä hänellä ollut muita omistuksia, joten hän näyttää asuneenkin Ihamaniemessä. [4]

Maantarkastuskirjat koetettiin varmasti tehdä huolellisesti, mutta kun karttoja tai nykyisen kaltaista maarekisteriä ei vielä ollut ja maakappaleiden muoto ja sijainti oli asiakirjojen sanallisten kuvausten tai todistajiksi kutsuttujen vanhojen miesten varassa, on ymmärrettävää, että maariitoja jäi käräjillä puitaviksi vielä vuoden 1664 maantarkastuksen jälkeenkin.

*****************

Kun Rantasalmella vietettiin talvikäräjiä vuonna 1669, ahvensalmelaisen arviokunnan osakkaat Matti Asikainen ja Antti Kinnunen vaativat oikeuden vahvistusta rajankäynnille heidän omistamansa Ruokoniemen ja Pekka Koikkalaisen omistaman Valkiaisenkankaan välillä. [5] Pekka Koikkalainen ei ollut itse lähtenyt käräjille, vaan oli antanut kukkarokirjansa vaimolleen ja vävylleen Tahvo Teräväiselle ja lähettänyt heidät käräjille hoitamaan asiaa. Koikkalaisen mielestä Valkiaisenkankaan ja Ruokoniemen välissä oli hänen omistamansa Rekitaival, mutta ahvensalmelaiset eivät olleet asiasta ollenkaan samaa mieltä.

Viisi vuotta aiemmin suoritetussa maantarkastuksessa oli todettu, että Matti Ristonpoika Asikainen oli saanut vuonna 1663 haltuunsa ahvensalmelaisen kruununtilan, joka oli ollut seitsemän vuotta autiona oltuaan sitä ennen Pekka Tolvasen nimissä. Tila sai myöhemmin rekisterinumeron Ahvensalmi n:o 7. Tämä tila muodosti maantarkastuksessa arviokunnan 1253 yhdessä Antti Arvinpoika Kinnusen perintötilan kanssa, jota kutsuttiin sittemmin rekisterinumerolla Ahvensalmi n:o 12. Ruokoniemi kuului tämän arviokunnan omistuksiin. Lisäksi heillä todettiin olleen vanhoja nautintoja mm. Rasvastenlahdessa ja Ihamaniemessä. [6]

Oikeudessa kuultiin aluksi katselmusmiehiä. Heistä ensimmäinen oli Pien-Savon lainlukija Haqvinus Åkerlund, joka oli syntynyt emämaan puolella Länsi-Götanmaalla ja opiskellut Turun akatemiassa, mutta asui nyt lainlukijana Rantasalmen Kurkelassa. [7] Toisena katselmusmiehenä oli Lauri Melkerinpoika. Hän oli nimismiehenä ja valtiopäivämiehenä toiminut talollinen Voinsalmelta, joka käytti isänsä tavoin lisänimeä Juuti ja oli siksi todennäköisesti tanskalaista sukujuurta. Rantasalmen Juutilaiset polveutuvat hänestä [8]. Åkerlundin ja Juutin lisäksi tämän maariidan katselmusmiehinä olivat vielä Mikko Ikäheimonen, Heikki Pesonen, Petteri Karppinen, Yrjö Tiilikainen ja Juho Parviainen. 

Katselmusmiehet piirsivät riitamaasta kaavion ja selvittivät, että Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan välillä oli useita rajakantoja, ja Rasvastenlammen molemmin puolin oli rajamerkkejä, joiden kautta raja kulki lammen keskeltä. Kysymys oli siis tuolloin Rantasalmella mutta nykyisin Enonkoskella sijaitsevasta Vääräntauksen alueesta.

Tämän jälkeen oikeudessa kuultiin Niilo Kontiaista ja Heikki Multasta. He olivat vanhoja miehiä, jotka Kinnunen oli hankkinut todistajikseen asiassa. Vanhukset olivat valmiita vannomaan, että se riitamaa, jota Koikkalainen nyt tahtoo kutsua Rekitaipaleeksi, oli oikealta nimeltään Kivitaival ja että se oli kuulunut Asikaisen ja Kinnusen edeltäjille niin kauan kuin kukaan pystyi muistamaan.

Lopuksi kysyttiin oikeuden lautamiesten kantaa. He totesivat, että kun katselmusmiehet ovat kerran todenneet rajamerkkien olevan Rasvastenlammen ympärillä ja kun todistajat kertovat tämän alueen olleen vanhastaan Kinnusen ja tämän osakkaiden rauhallisessa omistuksessa, tämä raja on syytä vahvistaa, ja Koikkalainen etsiköön Rekitaipaleensa jostakin muualta sen mukaan kuin parhaiten kykenee.

Sata vuotta myöhemmin eli 1700-luvun lopulla laadittuun Rantasalmen ja Heinäveden karttaan tilusraja on edelleen piirretty kulkemaan juuri Rasvalampien kautta. [9] Sen pohjoispuolella ollut Ruokoniemen alue kuului edelleen ahvensalmelaistiloille 7 ja 12, ja Rasvalampien itäpuolella oli edelleen Ihamaniemen rusthollin ulkopalsta. Tämän maariidan ansiosta tiedämme, että juuri sitä kutsuttiin aikanaan Valkiaisenkankaaksi. Nykyisessä kartassa tämä Vääräjärven ja Käköveden välinen kannas rajautuu lounaassa Valkeislahteen, joka viittaa selvästi samaan nimeen kuin vanha Valkiaisenkangas. Mutta Ruokosalossa on kuitenkin tänä päivänä myös Rekitaipale-niminen tila. Näyttääkin siltä, että keskustelu tuon Ruunaveden ja Koloveden välisen kannaksen oikeasta nimestä on vielä jatkunut vuoden 1669 jälkeen.

Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan rajankäynnistä oli kulunut vuosi, kun Ahvensalmen Matti Asikainen ja Ihamaniemen Pekka Koikkalainen olivat taas maariidoissa. Vuonna 1670 pidetyillä Rantasalmen talvikäräjillä kaksi valaehtoista todistajaa vakuutti, että Ihamaniemi oli Matti Asikaisen vanha ja laillinen omistus, mutta nyt se oli kuitenkin pantu maantarkastuskirjassa Pekka Koikkalaisen nimiin. Oikeus päätti, että Ihamaniemi oli jaettava nuoran avulla mittaamalla kahtia ja että Pekka Koikkalaisen tuli saada puolet siitä sadosta, joka sinne oli sinä vuonna kylvetty. [10]

"Ihaneimj at delas medh snöre", tuomiokirjaan vanhalla ruotsin kielellä kirjattu kehotus jakaa Ihamaniemi nuoralla.

Oikeus ei siis tällä kertaa etsinyt syyllistä ja syytöntä riitapuolten joukosta, vaan hyväksyi sen, että kysymyksessä saattoi olla viranomaisten tekemä virhe. Viranomaisten haparointi saattoi kukaties vaikuttaa siihen, että asianomaiset alkoivat taas ajatella perinteisiä tapoja hoitaa näitä asioita – oikeus joutui nimittäin heti nuorapäätöksen jälkeen antamaan Matti Asikaiselle kolmen markan sakot siitä, että hän oli uhannut Pekka Koikkalaisen henkeä. Mieliharmia oli tosin voinut kertyä jo pitemmältä ajalta, sillä nämä samat jakokunnat olivat puineet Kerimäen jakoa käräjillä jo vuonna 1667. [11]

Tämä vuonna 1670 vedettäväksi määrätty raja voi hyvin olla näkyvissä myös sata vuotta nuoremmassa kartassa. Siinä nimittäin näkyy Ihamaniemen poikki Itälahdesta Pyttyveteen kulkeva viivasuora raja, jonka koillispuolella on Ihamaniemen rustholli ja lounaispuolella ahvensalmelaistalojen 7 ja 12 omistukset.

Nykyisessä kartassa tällaista rajalinjaa ei enää ole. Kun isojakoa valmisteltiin 1800-luvun alussa, Ihamaniemen rusthollin omistuksia jatkettiin pitemmälle niemen kärkeen, ja ahvensalmelaisten omistuksia jatkettiin puolestaan vastarannalla etelämmäksi. Ahvensalmi 7:n ihamaniemeläisistä takamaista muodostettiin uudistilat Ihamaniemi 1 Pekkola, 2 Hepomäki ja 3 Törisevä. Pekkolan tila sai nimensä ehkä esi-isältäni Pekko Pesoselta [geni], joka muutti vuonna 1835 Ahvensalmelta tälle tilansa kaukopalstalle Ihamaniemeen. Matti Ristonpoika Asikaisen 1600-luvulla viljelemä kantatila Ahvensalmi n:o 7 oli Pesosten hallussa viimeistään 1720-luvulla. [12] Sen vanha asuinpaikka Ahvensalmella on nimeltään Multala.

Ihamaniemen rustholli siirtyi puolestaan jo vuonna 1681 Asikkalan kylässä asuneen toisen esi-isäni Mikko Asikaisen [geni] haltuun ja yhdistettiin hänen vanhastaan omistamaansa tilaan Asikkala n:o 12. Näistä tapahtumista kerron lähemmin artikkelissani Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat.

Viitteet:

[1] Kääriäinen, Ville-Pekka: Rajariitoja, kaskikiistoja ja niittynujakoita: maariidat historian- ja sukututkijan lähteenä. SSS:n järjestämä esitelmä 21.9.2022 väitöskirjahankkeesta "Valtionmuodostus Iisalmen pitäjässä"; Eskola, Susanna: Rajamerkkien vartijat, Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630–1669, pro gradu-työ, Helsingin yliopisto 2006.

[2] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), arviokunta 1258. Maakappale Valkiaisenkangas on maantarkastuskirjoissa tässä muodossa, mutta vuoden 1669 tuomiokirjassa se on muodossa Valkiaistenkangas.

[3] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 202.

[4] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 237.

[5] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 21.–23.1.1669, s. 326 (54). 

[6] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), arviokunta 1253 ja Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, maakirja 1725 (8775), s. 396v–398.

[7] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Håkan Åkerlund. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=1236>. Luettu 18.10.2022.

[8] Ks. Suku Forum, Rantasalmen Juutilaisten alkuperä.

[9] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH92, Geographisk Charta öfver Randasalmi sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safvolax härad och Cuopio Län.

[10] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 20.–22.1.1670, s. 64.

[11] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen kesäkäräjät 5.–8.8.1667, s. 160 (953).

[12] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, maakirja 1725 (8775), s. 396v–398.

Aatto Asikaisen päiväkirjat – Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta

Enonkoskelainen maanviljelijä, isoisäni Aatto Asikainen (1898–1981) teki vuosina 1920–1931 lähes päivittäin muistiinpanoja tekemistään töistä, tapaamistaan ihmisistä ja kokemistaan tunnelmista. Hän asui tuohon aikaan vielä naimattomana Ihamaniemen kylän Hankamäen tilalla yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa.

Olen toimittanut muistiinpanojen pohjalta kirjan Aatto Asikaisen päiväkirjat – Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta.  Kirjassa on päiväkirjojen lisäksi myös taustatietoa Ihamaniemen Asikaisten sukupiiristä, Hankamäen tilasta 1920-luvulla ja Aaton elämänvaiheista.

Aatto Asikainen rippikuvassaan 1915.

Aaton muistiinpanot valaisevat monin tavoin suomalaista 1920-luvun arkea ja juhlaa. Päiväkirjoissa kerrotaan Aaton varusmiespalveluksesta, Ihamaniemen nuorisoseurasta, maanviljelyksestä, Hankamäen perhejuhlista ja juhlaperinteistä yleensä, liikkumisesta niin naapureissa kuin kaupungeissakin, sairauksista ja tapaturmista, kieltolain vaikutuksista elämään ja "tytöstämisestäkin". Muistiinpanoissa mainitaan myös paljon tuon ajan enonkoskelaisia. Lukija voi etsiä omia sukulaisiaan kirjan henkilöhakemistosta, joka on julkaistu myös tämän blogitekstin lopussa.

Aaton kaikki muistiinpanot – samoin kuin hänen nuorisoseuran tilaisuuksissa pitämänsä puheet – ovat kirjassa puhtaaksikirjoitettuina. Esimerkiksi tammikuussa 1930 Aatto kirjoitti vihkoonsa:

7 pv 3° Tulin jäädä ja venheellä Hepovirrasta yli Ihamaniemelle, jossa kävelin kyliä koko päivän, sitten iltasella olin Saloaholla, Aukustin päivillä. Isä jo tuli etsimään kun niin kauan viivyin. Olihan sitä väsyksissäkin kun pitkän matkan käveli lämpöisellä ilmalla ja nilepulla kelillä, sekä piti kiirettä aina pitää, Vaan jäihän sinne hyvä muisto paljon siellä näki jota ei ole ennen nähnyt.
8 pv Olin tukin ajossa kasaan metsässä
9 pv 5° Ajettiin heinässä Suureltamäeltä, jossa ei ollut lunta yhtään
10 pv 4° Ajon polttopuita läjään metsässä
12 pv Olin Kuoppasalossa kävelemässä tilasto tietoja keräämässä Maataloushallitukselle.

Ihamaniemen nuorisoseuran joulujuhlassa, ehkä vuonna 1932, Aatto piti puheen, joka tuntuu edelleen ajankohtaiselta:

Ajassamme on paljon rauhattomuuten aiheita. Varmaan moni rauhaa rakastava kansalainen niiden suhteen ajattelee mielensä tyynnyttämiseksi: Minä en niistä halua kuullakkaan. Minä vetäydyn omaan elämääni ja koetan hiljaisuudessa hoitaa omia jokapäiväisiä tehtäviäni. Tällainen uskollisuus vähässä on hyvin arvokas asia ja se vaikuttaa sen, että yhteinen elämä levottomuuksienkin aikana kulkee säännöllistä kulkuansa. Mutta nämä yhteiskunnan rauhantekijät kaipaavat hekin hengelleen ja toiminnalleen jotakin sellaista joka heitä samalla kohottaa ja syventää. Muuten heitän elämänsä vajoisi harmaaseen jokapäiväisyyteen ja tylsään välinpitämättömyyteen. He kaipaavat juhlahetkiä, jotka ylentävät heidän sydämensä korkeutta kohden. Tällaisia juhlahetkiä ei voi olla, jollei ole juhla-aihetta, joka heidänkin hiljaisen, vakavan sydämensä kaipuuta voisi tyydyttää. Joulu on sellainen juhla-aika jota kaikki tällaiset maan hiljaisetkin halajavat. Sillä on juhla-aihe, jonka arvo säilyy kautta kaikkien aikojen.

***

Kirjaan on koottu yli 60 suvussa säilynyttä valokuvaa, joista suurin osa on otettu 1910–1930-luvuilla. Valokuvien etsimiseen ja niissä olevien ihmisten tunnistamiseen osallistuivat monet sukumme jäsenet, ystävät ja naapurit.

Enonkosken ja Kerimäen nuoria retkellä Savonlinnassa noin vuonna 1916. Retkellä käytiin valokuvaamon lisäksi Aino Acktén laulujuhlilla, eli joillakin ensimmäisistä oopperajuhlista. Aatto on ensimmäisenä oikealla, ja eturivissä ovat Siiri Mälkiä Kärenkoskelta, Pekka Bolents Kerimäeltä ja Vieno Kauppinen Hälvälästä. Takarivin miehet Aaton vasemmalla puolen ovat Turunen ja Pesonen.

Perunannostoväkeä Hankamäen viljavaraston edessä. Kuvassa on sekä Asikaisten perhettä että palkattua työväkeä. Vasemmalla Aaton isä Otto, toisena Aatto, neljäntenä Aaton veli Otto, viidentenä Aaton sisko Hilja, oikeassa reunassa Aaton veli Veikko ja istuvista naisista vasemmalla Aaton sisko Edith ja oikealla Johanna Pesonen. Kuva on otettu viimeistään 1923.

***

Kirjan toteuttaminen oli monessa mielessä sukumme yhteinen projekti. Rauni Siljanderin myöntämä taloudellinen tuki teki mahdolliseksi sekä kirjan työstämisen että sen julkaisemisen. Mikael Asikainen piirsi kirjaa varten kartan Hankamäen ympäristöstä 1920-luvulla. Paljon arvokasta taustatietoa saatiin kyläkirjasta Ihamaniemi–isiemme maata, jota Paula Asikainen oli puolestaan tekemässä jo kolmekymmentä vuotta sitten. Outi Syväniemi oli suureksi avuksi Aaton käsialan tulkitsemisessa ja Kuisma Asikainen oikolukuvaiheessa.

Mikael Asikaisen kirjaa varten piirtämä kartta

Terho Asikainen ja Rauni Siljander

Kirja julkaistiin perhepiirissä Heimo Asikaisen 80-vuotisjuhlissa lauantaina 15.8.2020 Enonkoskella. Sitä myy Kukka- ja Sekatavarapuoti Enonkosken Kodinhelmi Oy Enonkoskella.

Kirjan voi tilata myös suoraan tekijältä. Ota yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen terho@asikainengenealogy.fi tai soita numeroon 050-5178243, niin saat tarkemmat maksuohjeet.

Kirjan hinta on ostopaikasta riippumatta 30€/kpl, johon lisätään vain postikuluja tarvittaessa.

Kirjan henkilöhakemisto:

Ackté, Aino
Aho, Juhani
Ala-Kulju, emäntä
Asikainen, Aku
Asikainen, Albertiina
Asikainen, Anna Leena
Asikainen, Annikki
Asikainen os. Eronen, Hilda Maria
Asikainen, Eino Artturi
Asikainen os. Kinnunen, Elsa
Asikainen os. Kinnunen, Ida
Asikainen os. Kinnunen, Veera
Asikainen, Elli
Asikainen os. Pöllänen, Olga Maria
Asikainen os. Torpakko, Aino
Asikainen os. Vellonen, Hilja Siviä
Asikainen, Heimo
Asikainen, Jaakko
Asikainen, Jooseppi
Asikainen, Juhana
Asikainen, Kaarle Veikko
Asikainen, Matti
Asikainen, Mikko Mikonpoika
Asikainen, Mikko Mikonpoika, s. 1744
Asikainen, Mikko Mikonpoika, s. 1768
Asikainen, Osmo
Asikainen, Otto, s. 1863
Asikainen, Otto, s. 1895
Asikainen, Paavo Laurinpoika, s. 1520
Asikainen, Paula
Asikainen, Rauni
Asikainen, Veikko

Backman, Matti
Behm, Vilho
Bilund, Bernhard
Bilund, Emil
Bilund, Hugo
Bilund, Olga
Bilund, Otto
Bobrikov, Nikolai
Bolents, Pekka

Eronen, A.
Eronen, Aino
Eronen, Toivo
Eronen, Valtteri
Forsström, kauppias

Gerdt, Riitta

Haavikko, Heikki
Haavikko, Paavo
Halme, konemestari
Halonen, Matti
Hannikainen, Helvi
Hartikainen, sahanhoitaja
Hartikainen, T. K.
Heliövaara, M.M.
Herranen, Hjalmar
Hurskainen, Juho
Huttunen, Anna

Ilvonen, poika
Immonen, Juho
Immonen, P. seppä
Immonen, Robert
Isojärvi, Otto
Itkonen, Hugo

Jouslahti, perhe
Järveläinen, Veikko

Kansanen, kirkkoherra
Kapanen, Väinö
Karinen os. Asikainen, Elli
Karinen, Mikko
Karvinen, Albin
Kauppinen, Vieno
Kautonen, Hulda
Kilpeläinen, Kusti
Kilpeläinen, Maria
Kilpeläinen, Matti
Kilpeläinen, Otto
Kinnunen, Aino
Kinnunen, Arvi
Kinnunen os. Asikainen, Angelina
Kinnunen os. Asikainen, Lyyli Maria
Kinnunen, Aune
Kinnunen, Edith
Kinnunen, Edith assistentti
Kinnunen, Elsa
Kinnunen os. Ryhänen, Sylvi
Kinnunen, Ester
Kinnunen, Ferdinand
Kinnunen, Heikki
Kinnunen, Hilkka
Kinnunen, Iida
Kinnunen, Impi
Kinnunen, Juho
Kinnunen, Mauno
Kinnunen, Oskar
Kinnunen, Ville
Kinnunen, Yrjö
Klemettinen, David
Klemettinen, Juho
Koikkalainen, Erkki
Koikkalainen, Kusti
Koikkalainen, Lassi
Koikkalainen, Lauri
Koikkalainen, Pekka
Kontiainen, Hilma
Koponen, palvelija
Korvenmäki ent. Klemettinen os. Asikainen, Edith Johanna
Korvenmäki ent. Klemettinen, Emil
Korvenmäki, Kyösti
Korvenmäki, Liisa
Kosonen, Eenokki
Kosonen, Onni E.
Kosunen, N.
Kotilainen, Uuno
Kuikka, P.
Kuikka, Yrjö
Kuokkanen, Aimo
Kuosma, Venni
Kuvaja, Alma

Laakkonen, Helli
Laakkonen, J.
Laitinen, Jalmari
Lappalainen, Kalle
Laukkanen, Eljas
Leskinen, K.V. neuvoja
Liipola, Yrjö
Liukko, David
Liukko, Hertta
Liukko, Pekka
Loikkanen, Aarne
Loikkanen, Ada
Loikkanen, Aili
Loikkanen, Antti
Loikkanen, Emil
Loikkanen, Ferdinand
Loikkanen, Selma
Loikkanen, Toivo
Lundqvist, opettaja
Luostarinen, A.
Luostarinen, Antti
Luostarinen, Impi
Luukkanen, Aino
Lyytikäinen os. Asikainen, Vuokko Eila
Lyytikäinen, Helmi
Lyytikäinen, Ida
Lyytikäinen, Matti
Lyytikäinen,Taavetti
Löppönen os. Teittinen, Ada
Löppönen, Matti
Löppönen, Mauno
Löppönen, Olavi
Löppönen, P.
Löppönen, Pekka
Löppönen, Toini
Löppönen, Uuno
Löppönen, Yrjö
Lötjönen, työnjohtaja

Makkonen, E.
Makkonen, Hilda Maria
Makkonen, H. räätäli
Makkonen, Otto
Makkonen, perhe
Makkonen, Unto
Makkonen, Vilho
Malkki, Antti
Mohell-suku
Muhonen, Ali
Muhonen, O.
Muhonen, Otto
Muhonen, Paavo
Muhonen, Rikhard
Munk, Wilhelmiina
Mälkiä, Siiri
Möykkynen, Anni
Möykkynen, Edith
Möykkynen, Jahvet

Natunen, E.
Natunen os. Kinnunen, Hilkka
Natunen, Fredrik
Natunen, Heikki
Natunen, Otto
Natunen, Yrjö
Natutar, Malin
Niemelä, Helmi
Nieminen, agronomi
Niiranen, Antti
Niiranen, Kalle
Nikkonen, Heikki
Nordenswan os. Saarnio, Airi-Anni Leocadie
Nylander, Hannes

Pakarinen, Aleks
Pakarinen, Eukar
Pakarinen, Hilma
Pakarinen, Juho
Pakarinen, kauppias
Pakarinen, Maria piika
Pakarinen, Selma
Pakarinen, Veikko
Pakaritar, Maria
Pekkarinen, Olga
Pesonen, Emil
Pesonen, Hanna
Pesonen, Johanna
Pesonen, Matti, räätäli
Pesonen, Mikko
Pesonen, Otto
Pesonen, Pekka
Pesonen, Taavetti
Pesonen, Topi
Pesonen, Ulla Maria
Pirskanen, Antti
Pirskanen, Matti
Pitkonen os. Asikainen, Hilja
Pitkonen, Optatus
Pitkonen, Pekka
Pulkkinen, Aino
Pulkkinen, Helvi
Purhonen, Antti
Purhonen, Armas
Purhonen, Lempi
Purhonen, Otto
Puttonen, Onni
Puustinen, Anselm
Pärnänen, Paavo
Pöllänen, Albin
Pöllänen, Alfred
Pöllänen, A. suutari
Pöllänen, Emma ”Emmi” Maria
Pöllänen, Erkki
Pöllänen, Josefiina
Pöllänen, Juhana Henrik
Pöllänen, Kaarlo Wilho
Pöllänen, Kalle Juhana
Pöllänen, Lauri
Pöllänen, Lilli Maija-Liisa
Pöllänen, Matias
Pöllänen, Matias Henrik
Pöllänen, Olli
Pöllänen, Veikko Vilho

Rautiainen, J.
Rautiainen, Jaakko
Redsven, Aatos
Redsven os. Asikainen, Ida
Redsven, Edith
Redsven, Emil
Redsven, Hilda
Redsven, Kalle
Redsven, perhe
Redsven, Topias
Redsven, Viljam
Redsven, Ville
Relander, Lauri Kristian
Reponen, Aarno
Rinkinen, Riitta Liisa
Ripsaluoma, Aukusti
Ruuskanen, Matti
Ryhänen, Einari
Ryhänen, Erik
Ryhänen, Kusti
Ryhänen, Sylvi
Ryhänen, Taimi

Saari, Maria
Saarnio, Aarni Henrik Ilmari
Saarnio, Aatos Arthur Armahin
Saarnio os. Lojander, Aina Leocadie
Saarnio ent. Pöllänen, Arthur Henrik
Saarnio, Hertta Lempeni Aino
Saarnio, Enni Ilmi Iloni
Sairanen, Alba
Sairanen, Alfred
Sairanen, Anselmi
Sairanen, E.
Sairanen os. Asikainen, Karoliina
Sairanen, Emil
Sairanen, Esteri
Sairanen, Henrik
Sairanen, Ilma
Sairanen, Juho
Sairanen, Jussi
Sairanen, Otto
Sairanen, Soini
Sairanen, Valter
Sairanen, Vera
Sallinen, Tuomas
Salo, Elsa
Santala, opettaja
Saramäki os. Asikainen, Lea
Saramäki, Edith
Saramäki, Helka
Saramäki, Iida
Saramäki, Otto
Saramäki, perhe
Saramäki, Taavetti
Sarkamies, Aina
Sarkamies ent. Siljander, Aleksanteri
Sarkamies ent. Siljander, Väinö
Sarkamies, Pentti
Sarkamies, Sakari
Sarkamies, Tyyne
Seyn, Franz Albert
Sidorow, Paul
Sihvonen, jääkärikapteeni
Sikanen, Antti
Sikanen, Arttu
Sikanen, Hilda
Sikanen, Hilja
Sikanen, Job
Sikanen, Martti
Sikanen, Pekka
Sikanen, Veikko
Siljander os. Torpakko, Kristiina Elisabet
Siljander, Juhana Adolf
Siljander, Kalle
Siljander, Kalle, s. 1806
Siljander, Kalle Fredrik
Siljander, Maria
Siljander, Niilo

Siljander, suku
Silvennoinen, Maija
Sopanen, muurari
Ståhlberg, Kaarlo Juho
Sursillin suku

Takkinen, Alma
Tamminen, Eemeli
Tiilikainen, seppä
Tirkkonen, Albin
Tirkkonen, Tauno
Tolvanen, Paavo
Torpakko, Adolf Fredrik
Torpakko, Armas
Torpakko, Ferdinand
Torpakko, Juhana
Torpakko, Juho
Torpakko, Kalle
Torpakko, Olli
Torpakko, Petter Johannes
Tuomainen, A. J.
Turtiainen, A.
Turtiainen, Antti
Turtiainen, Maikki
Turtiainen, Siiri
Turunen, A.
Turunen, Essi
Turunen, Ester
Turunen, Kalle
Turunen, P. J.
Turunen, T. muurari
Törrönen, Matti

Uotila, maatalousneuvoja

Vartiainen, Eevert
Vartio, Marja-Liisa
Vartio, Valter
Vellonen, Aino
Vellonen, Albin
Vellonen, Eero
Vellonen, Eino
Vellonen os. Karjalainen, Beeda
Vellonen, Helga
Vellonen, Hintriikka
Voutilainen, Klaara
Voutilainen, Saara

Wright, A. maisteri

Östring, Aino
Östring, Albin
Östring, Kerttu
Östring, Tyyne
Östring, Veikko

Läksiäisiä ja hääjuhlia entisajan Savossa

Vanhin suvussamme säilynyt hääkuva. Isosetäni Eino Asikainen vihittiin avioliittoon Ida Kinnusen kanssa sata vuotta sitten 24.1.1919.

Muinaisten suomalaisten hääjuhla koostui muiden itämerensuomalaisten kansojen tapaan aina kahdesta osasta: morsiamen kotona pidetyistä läksiäisistä ja sulhasen kotona vietetyistä häistä [1]. Tämä jako säilyi Itä-Suomessa 1900-luvulle saakka.

Vanhimpia hääperinteitämme ovat myös laulut, loitsut ja itkut. Kalevalamittaisten runolaulujen kautta ilmaistiin niitä tunteita, joita kahden nuoren elämänmuutos herätti. Itkijän rooli oli myös tärkeä: ajateltiin, että jos morsian ei itke omissa häissään, hän itkee ikänsä kaiken. Nykyisen Suomen alueella tämä vanha lauluhääperinne säilyi kaikkein pisimpään Pohjois-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa. Pohjoiskarjalaiset musiikin ja teatterin ammattilaiset rakensivatkin muutama vuosi sitten vaikuttavan esityksen Kruuga – karjalaiset lauluhäät näiden perinteiden pohjalta.

Länsi-Suomessa häät saivat uusia muotoja jo varhain. 1800-luvun Pohjanmaalla vietettiin yleisesti niin sanottuja kruunuhäitä. Kaksi vuotta sitten Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vihittiin kolme paria avioliittoon näiden perinteiden mukaisesti.

*****

Itä-Savossakin vanhat kalevalaiset laulut ja itkut olivat 1800-luvulla jo jääneet historiaan. Häissä veisattiin virsiä ja niissä tanssittiin pelimannimusiikin tahtiin samoin kuin Länsi-Suomessakin. Kansallisen heräämisen aikaan häissä saatettiin laulaa jopa isänmaallisia lauluja. Sen sijaan ikivanha tapa viettää läksiäisiä ja häitä erikseen oli säilynyt.

Sanomalehti Maamiehen Ystävä julkaisi syksyllä 1851 numeroissaan 38 ja 39 kirjoituksen "Raittiudesta Rantasalmella", jonka varsinainen tarkoitus oli raportoida raittiusaatteen suotuisasta etenemisestä Rantasalmella. Reportaasi tuli kuitenkin samalla kuvanneeksi seikkaperäisesti eräitä tuon ajan savolaisia talonpoikaishäitä. Sekä sulhanen että morsian kuuluivat Erosten sukuun, mutta eivät olleet lähisukulaisia. Läksiäisiä vietettiin Rauhamäen kylässä ja häitä Pisamalahden kylässä, ja näihin juhliin käytettiin heinäkuun 21., 22. ja 23. päivä vuonna 1851. Lehden toimittaja kuvasi aluksi vieraiden tuloa sulhasen kotitaloon, ja kertoi sitten yhteisestä lähdöstä läksiäisiin:

Täänkaltainen oli nyt sulhasen kotipaikka, johon me tulimme ehtoolla kello 7 aikaan, saattaaksemme häntä morsiamen läksiäispaikkaan. Kahvin juotua ja iltaruu'an syötyä, kehoitti puhemies kaikkia siihen koolle tulleita lähtemään "Rauhamäen Ukko Erosen" taloon. Lisääntynyt seuramme läksi siis liikkeelle ja vaipui alas rantaan, josta se sitten kulki auringon alasmänöä kohti, 2/4 peninkulmaa vettä sekä maata, kunne ennätti mainitun talon pellon päähän. Siinä parempaan kuntoon ja järestykseen päästyänsä, alkoi se astua ylös taloon seuraavalla tavalla:

Pelarit ja laulajat ensimäisinä, veisaten: Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa j.n.e.; puhemies ja sulhanen sitten ajain ratsas-hevoisilla, ja muu seura niiden perästä. Tämä veisu ja vaelluksemme päättyi vasta pihalle päästyämme, jossa talon rahvas ja ennen tulleet vieraat olivat meitä vastaan ottamassa ja tervehtimässä. Sisään tultuamme, tarjottiin meille ensimäiseksi tervetuliaisiksi, joko arvannet mitä, – ei viinaa eikä muuta väkevätä juomaa, vaan varit kahvikupit. Jonkun ajan kuluttua, kutsuttiin vieraita iltaruu'alle, ja se söi joka jaksoi, kuin ei, niin sai männä levolle; sillä yö oli jo ehtinyt puoleen.

Seuraavana aamuna morsian ja sulhanen vihittiin avioliittoon, ja heidän onnittelumaljoikseen nostettiin lasit ranskalaista viiniä. Vieraat kävivät onnittelemassa tuoretta avioparia, jonka jälkeen alkoi viulunsoitto, tanssi ja ruokailu, kunnes puhemies kehotti illalla "kaikki ko'olle tulleita vieraita lähtemään ilta-puoleen morsianta juohattamaan hää-paikkaan". Hääväki ei kuitenkaan ollut vielä ollenkaan valmis lähtöön.

Pöydästä noustua, ei nuo lähdön tuumat olleet vielä lähelläkään. Sitä tanssittiin sekä taisteltiin yhtä ja toista aina iltaan myöhään, ja vasta lähtörokan syötyä, lähdettiin puhemiehen uudella anomuksella juohoillen; lähtö-polskan kumminkin vielä tanssittuamme. Yö alkoi olla pian puolessa, ennenkuin morsian viimenkin joutui tavaroinensa tielle ja juohtoväki liikkeelle; mutta uni ei kumminkaan painanut ketään. Kaikilla näky vaan, niin kuin kova kiire olisi ollut käsissä ja työnä. Kuule siis kuinka mäntiin: Puhemies ajoi ratsas-hevoisella eilimäisenä; sitä seurasi samate sulhanen, pitäin morsianta satulan etupuolella sylissänsä; juohtoväki kävi jalan näiden perästä, ja viimeksi vedettiin morsius-tavaroita kolmella hevoisella.

Matkaa taitettiin siis yöllä, ja häätaloon saavuttua aurinko oli jo noussut. Kulkueessa laulettiin tällä kertaa Runebergin vain pari vuotta aiemmin kirjoittamaa Maamme-laulua, josta tuli aikanaan Suomen kansallislaulu. Laulusta oli tuolloin käytössä varhainen suomennos, joka alkoi sanoin "Oi Suomen maa, isimme maa, Soi kultanen sana!" Häätalossa oli sitten ohjelmassa onnittelumaljoja, virrenveisuuta, ruokailua, tanssia, vapaata jutustelua ja nukkumista.

*****

Enonkosken Ihamaniemellä nuoruudessaan asunut isoisäni Aatto Asikainen piti 1920-luvulla päiväkirjaa, jossa hän kuvasi useampiakin tuon ajan hääjuhlia. 30.10.1925 vietetyissä Veera Sairasen ja Matti Lyytikäisen häissä läksiäisiä ja häitä vietettiin edelleen vanhaan tapaan erikseen, ja tanssi kuului asiaan. Ohjelmassa oli kuitenkin nyt myös puheita, mikä oli varmasti Ihamaniemellä tuolloin vaikuttaneen nuorisoseuraliikkeen vaikutusta.

Olin Mustanmäellä Vera Sairasen ja Matti Lyytikäisen vihkiäisissä, jotka oli juhlalliset puheinen ja lauluineen – – Juohdettiin sitten Lyytikkälään jossa oli väkeä runsaasti, tanssivat häissä aamuun asti. Hyvä käytös, ei ollut etes juopuneitakaan.

Morsiamen juohtaminen edellytti toki sitä, että kummallakin suvulla oli talo, jossa juhlia voitiin viettää. Kun Aaton veli Otto vihittiin Elsa Kinnusen kanssa 10.2.1929, häitä ei vietetty ollenkaan:

Otto toi Elsa Kinnusen Pölläkältä emännäkseen, eilen olivat Heinäveden kirkolla vihillä. Häitä ei pidetty. Veljensä kyyditsi. Otto käytti Elsalla Savonlinnan talouskoulun ja hommanna vaatetta, sekä jalkinetta, palvelustyttö kun on köyhästä mökistä.

Laajimmat muistiinpanot Aatto kirjoitti sisarensa Edith "Ieti" Asikaisen ja Emil Klemettisen häistä, joita vietettiin lokakuussa 1923. Häitä edeltäneenä päivänä 14.10. tuolloin 25-vuotias Aatto kirjoitti muistikirjaansa: "Vein Suurellemäille hevoset ja olin kotona muun päivän. Aata Loikkanen, Lempi Purhonen ja Edith Reisven olivat vihkiäisiä laittamassa ei ketään vieraita tullut. Iltapäivä oli pitkä ei tahtona saada aikaa kulumaan."

Seuraavana päivänä vietettiin sitten läksiäisiä Hankamäellä ja häitä Kuoppamäellä:

15 pv aamusella odotettiin vieraita ja viimeisiä valmistuksia laitettiin. Vieraat vasta alko tulla ykstoistannella tunnilla joita tulikin runsaasti. kello 1 päivällä vihittiin. Sitten otettiin valokuvia morsiusparista meidän suvusta ja koko hääjoukosta. Opettaja Lungvist rouvineen valokuvasi. iltasella lähdettiin juohtamaan morsiusparia Kuoppamäille. Jouslahdesta pantiin A. Pölläsen moottorin perään venheitä ja sitten sitä mentiin hyvin eteenpäin noin viisikymmentä henkeä oli matkalla, tunti meni rannasta rantaan ajaessa. Siellä häätalossa otettiin meität laululla vastaan kahvit juotuamme läksimme tupaan jossa oli ihmisiä paljon, kuokkavieraitakin. Oli siellä aika hauska leikittiin ja keskusteltiin kello 1.30 yöllä lähdettiin pois moottorilla ja venheet perässä, Hyypiänniemessä käytiin tullessa kaupassa, siinä viipy jonkin aikaa. Kello 4.30 jouduttiin vasta kotiin syötiin ja nukuttiin sitten pari tuntia. Puolenpäivän jälkeen läksivät viimeiset vieraat pois. Ja aika kului erittäin hauskasti vieraiden aikana.

Opettaja Lundqvistin ja hänen vaimonsa Hankamäen läksiäisissä iltapäivällä 15.10.1923 ottamat valokuvat ovat säilyneet suvussa. Ylemmässä kuvassa hääväen edessä istuvat morsiamen vanhemmat, Hankamäen isäntäpari Otto ja Olga Asikainen, ja vihkipari seisoo heidän takanaan. Alemmassa kuvassa Otto ja Olga ovat hääparin ja muiden lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Ikiaikainen tapa johdattaa eli "juohtaa" morsian uuteen kotiinsa toteutettiin näissä häissä siis varsin modernina versiona, kun Asikkalan isännällä Alfred Pölläsellä [2] oli moottorivene, jonka perään muut veneet saatettiin sitoa. Voi uskoa, että hääväellä on ollut hauskaa, kun kotimatkalla pimeänä lokakuun aamuyönä on pistäydytty vielä Enonveden toisella puolella kaupassa pitkän venekaravaanin kanssa. Kauppojen aukioloaikojakaan ei taidettu tuohon aikaan vielä pahemmin säädellä.

Edith ja Emil Klemettinen muuttivat Kuoppamäeltä Leveäniemeen vuonna 1930 ja muuttivat sukunimensä Korvenmäeksi [3].


Viitteet:

[1] Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri, SKS 1980, 181.
[2] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 40.
[3] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 109.

Enonkoskelaisia sananselityksiä 1920-luvulta

Luin joululomalla Uno Harvan teosta Suomalaisten muinaisusko, joka julkaistiin alun perin jo vuonna 1948, mutta joka on kestänyt siinä määrin hyvin aikaa, että SKS julkaisi siitä viime vuonna uuden painoksen.

Ruokauhreja koskevassa luvussa sivulla 311 huomioni kiinnittyi alaviitteeseen, jossa luki "Enonkoski. O. Asikainen. SS." Koska oma sukuni on Enonkosken Asikaisia, joihin on vieläpä kuulunut useampiakin Otto-nimisiä miehiä, halusin selvittää, mitä tuo alaviite oikein tarkoittaa.

Lyhenneluettelosta selvisi pian, että mainittu SS tarkoitti Sanakirjasäätiötä, joka teki tuohon aikaan kansalaisille kyselyjä erityisesti suomen murteisiin kuuluvien sanojen merkityksistä. Säätiö sai itse asiassa kyselyihinsä niin paljon vastauksia, että Harva mainitsee ne yhtenä keskeisenä lähteenä koko kirjalleen:

Vasta viime vuosikymmeninä on sekä kotimaassa että sukukansojemme keskuudessa tehty määrätietoista työtä vanhan, katoavan kansanperinteen pelastamiseksi sitä uhkaavalta tuholta. Suomessa on keräystyötä, jota pääasiallisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Sanakirjasäätiö ovat johtaneet ja ohjanneet ja johon laajat kansalaispiirit ovat osallistuneet, suoritettu ennen kuulumattomalla innolla vielä meidän päivinämme. Erityisen arvokas on se saalis, joka on saatu talteen E.N. Setälän laatimien tiedustelujen välityksellä.

Harva omistikin koko teoksensa E.N. Setälän muistolle. Vanhempi polvi muistaa Suomessa Setälän edelleen, jos ei muusta niin ainakin hänen jo nuorena koululaisena laatimastaan Setälän kieliopista. Setälä oli siis muun muassa ollut järjestämässä tutkimusta, johon oli aika hienolla tavalla osallistettu kansalaisia ja saatu heitä lähettämään tietoja kansanperinteestä ja sanojen merkityksistä eri puolilla Suomea.

Jonkin aikaa googlailtuani pääsin selville siitä, että Sanakirjasäätiön seuraaja ja työn jatkaja on nykyisin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus. Kotuksen sivuilta kävi myös ilmi, että Setälän hankkeen tuloksena syntyi ilmeisesti koko maailman laajin murresanakokoelma, kaikkiaan uskomattomat 8,5 miljoonaa sanalippua, joiden pohjalta ryhdyttiin lopulta vuonna 1985 toimittamaan Suomen murteiden sanakirjaa. Aineistoa on niin valtavasti, että sanakirjan julkaiseminen on edelleen kesken. Kirjaa on vuodesta 2012 lähtien julkaistu verkossa, ja nyt ollaan menossa L-kirjaimen kohdalla.

Otin yhteyttä Kotukseen saadakseni tietää, vieläkö nämä O. Asikaisen sata vuotta sitten lähettämät sananselitykset olisi mahdollista löytää Kotuksen arkistoista. Sain ystävällisen vastauksen, jonka mukaan osa sananselityksistä on laajassa miljoonien lippujen kokoelmassa, josta ei enää voi etsiä tietoja niiden lähettäjän mukaan – mutta että osa on kuitenkin arkistolaatikoissa sillä tavoin aiheen mukaan järjestettyinä, että niistä vastauksia voi vielä hyvällä onnella löytää. Varasin siis ajan Kotuksen arkistoon.

Heti arkistoon tultuani selvisi, että 1920-30-lukujen vaihteessa Sanakirjasäätiölle Enonkoskelta sananselityksiä lähettänyt mies oli isosetäni Otto Asikainen (1895–1958), joka oli kotoisin Ihamaniemestä Hankamäen tilalta, mutta asui perheineen sittemmin Lehtorannan tilalla. Hän osallistui aikanaan aktiivisesti myös Ihamaniemen nuorisoseuran toimintaan, josta kerron tarkemmin täällä. Arkistolaatikoista löytyi kaikkiaan kuusi Oton lähettämää kirjettä. Ne olivat vastauksia kalastusta, kansanomaista vesimyllylaitosta, kankaankudontaa, lylyä eli janhusta ja muutamia yksittäisiä sanoja koskeviin tiedusteluihin.

Sanan "retkottaa" merkityksestä Enonkoskella Otto kirjoitti helmikuussa 1929 näin:

"Retkottaa" sanaa käytetään kun henkilö makaa eli nukkuu selällään. Silloin Savolainen sanoo: "on kuin renki joka rentona retkottaa". Uskonnollista merkitystä ei sanalla ole. Sana on kulkenut kansan suussa kautta aikojen kaikkialla pitäjässämme.

Otto selvitti myös sanan "juutas" käyttöä, jolla puolestaan oli myös uskonnollista merkitystä:

"Juutas" sanontatapa on useammalla vanhankansan ihmisellä aivan yleistä sellaisilla henkilöillä jotka ovat äkkiä suuttuneet ihmisiin tai eläimiin ja on jonkunlainen uskonnollinen merkitys kuvaten Juutas Iskariotin elämää. Olin käymässä naapurissa niin eräs talon vanha isäntä suuttui lapsiinsa ja otti hiuksista kiinni ja sanoi: "työ juuttaan sikkeet menkee hakemaan puita uuniin lämpimäksenne tai suatte selkäänne." Lapset säikähtivät ja menivät.

Toinen naapuri taas kun hävisi kirves metsässä lumeen kirosi ja sanoi "Mihinkäs Juuttaalle se meni". Eräässä iltamapaikassa viime sunnuntai-iltana Enonkosken kirkolla kun hevonen karkasi viluissaan pakkasen kynsissä sanoi eräs työmies Toivo Aalto "kyllä mie kun sinut juuttaan suan kiinni vuotaashan sie suat" "Juutasko sillä on kun se ei lähde" sanoi Otto Holopainen kun hammasta suusta repi irti" tämä on paikkakunnalla kansankesken yleinen sananparsi.

*****

Kalastusta ja kalastusvälineitä koskevaan tiedusteluun Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan käytettyjä kalanpyydyksiä olivat verkko, nuotta, kadiska, rysä, merta ja pitkäsiima. Verkon kutomista ja rakennetta hän kuvasi näin:

Verkko on, jossa on liina, paulassa kohot ja kivekset eli painot. Rysässä ja Haavissakin on myös verkko. Kutoessa käytetään käpyä johon lanka laitetaan. Kalvosin jonka ympärille kudotaan ja joka määrä silmien suuruuden ja tulkki jota käytetään verkkoa paulottaissa. Verkoissa on paula. Yläpaulassa on kohot. Verkko laitetaan puikkarille. Verkon paulan päitä sanotaan nenäksi. Verkon ylä ja alapaulalla paksumpi verkon osa on luomas. Verkon tiheys voi jokainen itse määrätä millaiselta se näyttää ilman mittoja.

Sanatiedustelut olivat usein luonteeltaan perinpohjaisia, ja niissä käytettiin samoista asioista tarvittaessa useitakin nimityksiä, jotta eri murrealueilla asuneet ihmiset olisivat tienneet, mistä puhutaan. Niinpä kalastuskyselyn nuottaa koskevassa kysymyksessä 13 haluttiin tietää, "mitä merkityksiä on sanalla apaja? Onko se aivan outo vai kuuluuko se murteessanne ehkä toisin? Sanotaanko apaa, appaa? Miten nuottavene kiinnitetään apajalle? Kuinka onkimies pysyy venheineen paikallaan? Mitä ovat sauvoin, sesta, saitta, pura, purasin, vaaja, vuaja, juakkuri, juakkeri? – Kuinka kalat saadaan pysymään apajassa? Tarpomalla? Millainen on tarvon, tarvun, polla, porkka? – Otto vastasi kysymykseen enonkoskelaisen nuottasanaston osalta:

Apaja murteella appaa tarkotetaan sitä paikkaa jossa nuottaa vedetään. Nuottavene kiinnitetään köysillä veneen tappiin ja toinen pää vaajaan joka on lyöty maahan nostimen kohdalle. Onkimies pysyy veneineen nuoran nenään sidottu kivi ja laskettu järven pohjaan toinen pää veneessä. Kalat saadaan pysymään apajassa tarpomalla, joka on puun nenässä porkka ja sillä lyödään veteen.

Tiedustelu "kansanomaisesta vesimyllylaitoksestamme" oli painettu vihkoseksi, jossa oli kaikkiaan jopa 134 eri kysymystä. Kysymysten laatijat olivat kyllä hyvin perillä myllykulttuurista, koska he osasivat kysyä esimerkiksi jauhatuksen kustannuksista kysymykset "Kannettiinko tulli viljassa vai rahassa? Milloin etupäässä rahatullia käytettiin? Oliko tullimyllyissä rahan otto salakähmäistä? Mikä oli tavallinen taksa vieraille jauhattajille viljasta ja mikä ryyneistä? – Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan tulli oli maksettu viljassa, rahan otto oli tosiaankin ollut "salaista" ja normaali taksa oli "kappa tynnöristä".

Otto kertoi, että hänen kotiseudullaan kansanomaista vesimyllyä kutsuttiin nimellä härkinmylly. Kyselystä käy ilmi, että vesimylly tunnettiin muualla Suomessa myös nimityksillä jalkamylly, siipiratasmylly tai hierinmylly. Ihamaniemessähän vanha myllynpaikka oli Mustalammesta Härkinlahteen laskevassa purossa; tuo paikka oli siis saanut aikanaan nimensäkin juuri myllystä. Ihamaniemen Härkinmyllyn lisäksi Otto mainitsi esimerkkeinä kotiseutunsa myllyistä Kolovin myllyn, Kolkon myllyn ja Pölläkän myllyn.

Kuuluisimpia myllyjen rakentajia kysyttäessä Otto mainitsi Antti Pitkäsen Enonkosken Kaunisnimestä, joka oli syntynyt v. 1823 ja kuoli 1900. Hän oli saanut opin myllyjen rakentamiseen kotona isältään. Hänen jälkeensä oli tullut hänen poikansa T.J. Pitkänen (s. noin 1880), joka oli muuttanut vuonna 1920 asumaan Uudellekirkolle "talon perheen kuoleman johdosta" ja oli Oton vastauksen kirjoittamisen aikaan tammikuussa 1930 "vesitehtailija".

Kyselyn tekemisen aikaan kansanomaiset jalkamyllyt olivat nopeasti katoamassa. Niiden käyttö oli yleensä joko lopetettu kokonaan tai vesiratasmyllyt oli muutettu turbiinilla käyviksi. Otto tiesi kertoa, että hänen kotiseudullaan monet myllyt oli lopetettu noin kymmenen vuotta sitten eli vuoden 1920 paikkeilla; Vuorikosken mylly Enonkosken Hanhijärvellä oli kuitenkin lopetettu vasta kesällä 1929 ja Pölläkän ja Kolovin myllyt olivat vuonna 1930 viimeisinä vielä käytössä.

*****

Itse olen jo niin kaupunkilaistunut, että en aluksi ymmärtänyt, mitä Kotuksen arkiston "lylyä eli janhusta" koskevat sanaliput oikein koskevat. Nämä vinossa kasvavaan puuhun syntyvää tavallista kovempaa reaktiopuuta tarkoittavat sanat ovat kuitenkin edelleen käytössä ja ainakin metsäteknikoille tuttuja. Yhdeksänkymmentä vuotta sitten sanat olivat varmasti tuttuja useimmille suomalaisille. Otto piirsi vastaukseensa kuvankin janhuspuun syntymisestä.

Vinossa kasvaneeseen koivuun muodostunutta janhuspuuta kutsuttiin Oton mukaan kylkikoivuksi tai niveräkoivuksi, ja sitä käytettiin edelleen esimerkiksi työkaluihin, joihin tarvittiin tavallista lujempaa puuta. Otto kertoi, että hänen esi-isiensä aikana mänty- ja kuusijanhusta oli käytetty veneen kokka- pohja- ja peräpuiksi, mutta Oton aikana sitä ei enää niihin tarpeisiin käytetty, koska sen oli todettu mätänevän helposti.

Koska janhus sisältyy kirjaimilla A–K alkaviin sanoihin, sitä koskeva artikkeli on Suomen murteiden sanakirjassa jo valmiina. Sanan levinneisyyskartassa on pallo myös Enonkosken kohdalla, mikä arvatenkin perustuu juuri Oton vuonna 1930 lähettämään vastaukseen.

Otto Asikainen kuvassa vasemmalla. Hänen jälkeensä vasemmalta oikealle muut Hankamäellä 1920-luvulla asuneet Oton sisarukset Veikko, Hilja, Edith ja Aatto. Keskellä vanhemmat Otto Asikainen (1863–1933) ja Olga Asikainen, os. Pöllänen (1865–1928).

Ihamaniemen nuorisoseura

Ihamaniemen nuorisoseuran seuralehden "Kehittäjän" kannessa vuonna 1924 ollut Sylvia Blomqvistin tekemä Härkin myllyä esittävä kuva. – Ihamaniemi isiemme maata, s. 166.

Mitä nuoriso teki siihen aikaan, kun nettiä tai televisiota ei vielä ollut? Osallistui esimerkiksi kotikylänsä nuorisoseuratoimintaan. Suomen nuorisoseuraliike sai alkunsa 1800-luvun lopulla, ja vaikka moni nuorisoseura on edelleen olemassa, niiden toiminta oli varsinkin 1900-luvun alkupuolella todella laajamittaista. Monessa kylässä oli oma nuorisoseura, joka järjesti iltamia, harjoitteli näytelmiä, piti opintopiirejä ja urheilukilpailuja ja oli usein kylässään merkittävä sosiaalisen elämän kanava.

Itseäni nuorisoseuraliike alkoi kiinnostaa, kun löysin isoisäni Aatto Asikaisen jälkeenjääneistä papereista puheita, joita hän oli pitänyt Enonkosken Ihamaniemen nuorisoseuran järjestämissä tilaisuuksissa 1920-luvulla. Kyläkirjassa Ihamaniemi isiemme maata (s. 163–167) on myös muistitietoa tästä nuorisoseurasta, joka perustettiin 21.1.1914.

Tiedonhaku Ihamaniemen nuorisoseuran elämästä 1920-luvulla helpottui äskettäin ratkaisevasti, kun Kansalliskirjasto jatkoi digitoituina julkaisemiensa sanomalehtien sarjaa vuoteen 1929 asti. Erityisesti Itä-Savon ja sen edeltäjän "Savolaisen" palstoilla nuorisoseura mainitaan usein. Artikkelit antavat arvokasta lisätietoa seuran historiasta siksikin, että suurin osa seuran omasta arkistosta tuhoutui tulipalossa vuonna 1974. Lehtijutut on merkitty leikkeiksi, joita voi lukea alla olevista linkeistä.

Ihamaniemen nuorisoseura mainitaan maakuntalehdessä ehkä ensimmäisen kerran heti perustamistaan seuranneena kesänä, kun Itä-Savon nuorisoseurojen liitto piti vuosikokoustaan Punkaharjulla, ja Ihamaniemi lähetti kokoukseen edustajakseen Eino Asikaisen.

Ihamaniemen nuorisoseura tunnettiin sittemmin erityisesti aktiivisesta urheiluharrastuksestaan ja järjesti kyläkirjan mukaan ensimmäiset kesäurheilukilpailunsa heti kesällä 1914. Seuraavana vuonna seura anoi kunnalta käyttöönsä urheilukenttää Härkistä, mutta kunta ei siihen myöntynyt, vaan neuvoi seuran jäseniä urheilemaan suolla, koska "siellä ei koske, jos kaatuukin".

Tammikuussa 1916 pidetyssä vuosikokouksessa seura nimitti johtokunnan lisäksi myös erillisen huvitoimikunnan sekä edustajansa liiton vuosikokoukseen. Toimikuntien jäsenistössä on mm. Luostarisia, Lyytikäisiä, Kinnusia, Koikkalaisia, Sikasia ja Pölläsiä. Helmikuun katsauksessa todettiin, että seuran toiminnassa oli ilmennyt jonkin verran erimielisyyksiä, joista oli ollut haittaa toiminnalle. Marraskuussa päätettiin ryhtyä harrastamaan kotiopintoja. Seura ei katsonut voivansa toteuttaa iltamia liiton yhteisiin juhliin, vaan halusi mieluummin keskittyä sisäisiin harrastuksiin ja pyrkiä vaalimaan sopuisaa henkeä, etteivät "turhat riidat pääsisi kylvämään eripuraisuutta jäsenistöön".

Tammikuussa 1917 maakuntalehti julkaisi nimimerkki "Kosken-Enon" pakinan, jossa hän arvioi enonkoskelaista nuorisoa. Hänellä oli ollut keskustelukumppaninaan tehdaspaikkakunnalta kotoisin ollut mies, joka surkutteli kotipaikkansa nuorisoa, sitä kun eivät hänen mukaansa kiinnostaneet muu kuin "korteilla ja pulloilla urheilu", eikä heidän lukemistonaankaan olleet muut kuin "siveetön sukupuolikirjallisuus ja uskonnonkielteiset lehtiset".

Enonkoskella tilanne oli kuitenkin parempi, koska Kosken-Enon mukaan "meillä on jälellä jotain saloelämän puhtaasta vaikutuksesta ruumiiseen ja sieluun, ja nuoremme kasvavat enimmäkseen kodeissa, joissa vallitsee vakava henki". Pakinassa mainittiin, että Simanalassa, Karvilassa, Hanhijärvellä ja Ihamaniemessä nuoriso oli hankkinut itselleen omin voimin runsaan kirjaston. Myös hiihtäminen oli suosittu harrastus monissa kylissä.

Saman vuoden heinäkuussa  henkiset harrastukset alkoivat jo tuottaa Ihamaniemessäkin näkyviä tuloksia: nuorisoseuran jäsenet Hilda Sikanen, Hjalmar Herranen, Iida Kinnunen, Aatto Asikainen ja Veikko Sikanen suorittivat kotiopintojensa pohjalta tutkinnon Suomen historiasta. Seuraavana talvena Suomen historiaan kirjoitettiinkin sitten merkittäviä uusia lukuja, kun maa itsenäistyi joulukuun kuudentena ja joutui seuraavana keväänä veriseen sisällissotaan.

Ei ihme, että myös nuorisoseuran toiminta oli vuonna 1918 varsin lamaantunutta. Jo tammikuussa 1919 pidettiin Saramäessä kuitenkin vuosikokous, jossa päätettiin lähteä uusin virkein mielin eteenpäin, ja toimintaan oli saatu myös uusia jäseniä. Kokouksessa nimettiin johtokunnan ja huvitoimikunnan lisäksi myös kirjasto- ja kotiseututoimikunnat sekä perustettiin opintokerho. Seuralehti Kehittäjän toimittajaksi nimettiin Veikko Sikanen.

Vuoden 1922 vuosikokouksesta tehdyn uutisen perusteella toiminta oli edelleen laajentunut, ja nyt valittiin jäseniä myös kalustontarkastajiksi, raittiudenvalvojiksi ja järjestysmiehiksi, näytelmänjohtajaksi, tarjoilutoimikuntaan ja kirjastonhoitajaksi. Silti todettiin, että seuran toiminta oli ollut varsinkin loppuvuonna laimeata. Vastuunkantajien löytäminen ei ollut silloinkaan helppoa: uutisen mukaan nuorisoseuran työ tahtoo jäädä yksilöitten niskoille ja tämä suuresti lamauttaa seuran toimintaa. Tämän lisäksi on puolueitten erilaiset toiminnat, sekä muitten edistysseuratoiminta vienyt mukaansa enimmän osan kansalaisia ja nuorisoseuratyö on näin ollen jäänyt sivuasiaksi.

Seuraavan vuoden marianpäivänä nuorisoseura järjesti Apurilla Arvi Kinnusen talossa yleiset iltamat ja nuorisoseurapäivät. Aatto Asikainen piti siellä puheen aiheesta "Miksi tarvitaan nuorisoseuroja", ja "humoripuolena" nähtiin kuvaelma "Herra roviissorin leikkaus", jota mm. Emil Klemettinen esitti verhon takaa. Tämän jälkeen nähtiin näytelmä "Koivulan kihlajaiset". Lisäksi oli luonnollisesti yhteislaulua, tarjoilua ja tanssia.

Vuoden 1923 vuosikokouksessa seuraan nimettiin jo yhdeksän erilaista alaosastoa johtokunnan lisäksi: huvitoimikunta, maatalous-, kotiopinto-, kotiseutu-, nuortenkasvatus-, urheilu-, näyttely-, kyläpiiri- ja rakennustoimikunnat.  Vuosikokouksen yhteyteen oli järjestetty myös ohjelmallinen illanvietto, mutta järjestelyt valuivat hukkaan, kun väki lähtikin työväenyhdistyksen järjestämiin tansseihin, ja koko iltaohjelma jäi toteuttamatta.

Maaliskuussa 1924 seura järjesti kyläpiirien väliset hiihtokilpailut, joissa Suurenmäen kyläpiiri voitti ja Ihamanimen piiri tuli toiseksi. Kisojen jälkeen oli vielä iltamat, joissa mm. pidettiin puhe murtomaahiihdon merkityksestä. Kesällä 1925 raittiustoimikunta järjesti iltamat, joissa mm. kuultiin puhe aiheesta "Mitä olisi tehtävä, että yleisö ryhtyisi noudattamaan täydellisesti maassa kieltolakia" ja laulettiin laulu "On aate pyhä ja kallis". Seuraavana keväänä seura järjesti kansakoululla äitienpäiväjuhlan, jossa vieraiden kukittamisen ja tervetuliaiskahvien kerrottiin ottaneen "runsaasti aikaa".

Heinäkuussa 1926 pidettiin kyläryhmien välinen viisiottelu, jossa suurmäkeläiset saivat taas kiertopalkinnon haltuunsa. Kisojen jälkeen pidettiin iltamat Antti Niirasen talossa, jossa mm. Edith Saramäki sai nuorisoseuramerkin ja laulettiin nuorisoseuralaismarssi. Tätä seurasi vielä puoleenyöhön jatkunut yhteinen ohjelma, kunnes "seinällä tasaista tahtia kulkeva ajanmittari kahdellatoistalyönnillä antoi uloskäskyn ja joukko häipyi tyytyväisin mielin kesäiseen yöhön matkaten kotejansa kohden."

Nuorisoseuratoiminnan sosiaalista merkitystä kuvaa hyvin maaliskuussa 1927 järjestetty jäähyväisjuhla, jonka seura piti Yrjö Löppöselle ja tämän vaimolle, kun he olivat muuttamassa pois paikkakunnalta. Muuttajille oli ostettu läksiäislahjaksi puoli tusinaa hopealusikoita, ja tilaisuudessa kuultiin puheita ja tervehdyksiä liikutuksen tunteisiin asti. Yhteislauluina laulettiin taas nuorisoseuralaismarssia sekä arvatenkin tilannetta varten valittua laulua "Riennä riemuin eespäin vaan".

Pääsiäisenä 1927 Härkillä Pekka Pesosen luona pidetyssä kuukausikokouksessa oli niin vilkasta keskustelua, että puheenvuoroja piti jo alkaa rajoittaa. Samana vuonna pidetyssä vuosikokouksessa näkyi, että seuralla alkoi jo olla omaa historiaa, kun se kutsui kunniajäsenekseen emäntä Iida Saramäen kiitokseksi hänen pitkällisestä työstään seuran hyväksi.

Heinäkuussa 1928 pidettiin Enonkosken nuorisoseurapiirin yhteiset kesäjuhlat Koskelassa. Juhliin sisältyi mm. käynti sankarihaudoilla ja Petravuorella. Jumalanpalveluksessa kirkkoherra M.M. Heliövaara suuntasi puheensa erityisesti nuorille ja tahtoi ohjata heitä tielle, jolla "todelliset elämänarvot voidaan saavuttaa". Alma Kuvaja Simanalan ns:sta voitti naisten 100 metrin juoksun ja Kerttu Östring Ihamaniemen ns:sta puolestaan lausuntakilpailun.

Elokuussa 1928 seura järjesti urheilukilpailut ja iltamat Hanhivirralla, ohjelmassa oli mm. Helvi Hannikaisen puhe. Vuoden 1929 jälkeisiä tapahtumia ei enää voi seurata digitoiduista sanomalehdistä, mutta kyläkirjan mukaan seura hankki yhdessä maamiesseuran kanssa vuonna 1940 tontin Enonkosken kunnalta taloa varten. Seura oli siis toiminut siihen asti käytännössä yksityiskodeissa ja koululla. Lottien kyläosasto lahjoitti myöhemmin tontin ostoon 5000 markkaa, ja sittemmin tontti annettiin maamiesseuralle, joka rakensi siihen Talkootuvan.

Nuorisoseuran toiminta hiljeni ja loppui 1950-luvulla. Kyläkirjan mukaan tähän vaikutti osittain Maatalousnaisten kyläosaston perustaminen ja Maamiesseuran talon rakentaminen. Erityisesti 1960-luku oli kuitenkin suuren murroksen aikaa ihmisten vapaa-ajan vietossa ympäri maata, kun mm. iltamaperinne alkoi hiipua, ja ihmiset alkoivat viihtyä yhä enemmän kotona television ääressä.

Lopuksi ote tervehdyspuheesta, jonka Aatto Asikainen piti nuorisoseuran joululaulujuhlassa Saramäessä vuonna 1924:

Ikään kuin talven valta kahlehtii luonnon, samoin kahlehtii ihmissydämet usein itsekkyys, omanvoitonpyynti, viha, vaino, kateus, juoppous ym. paheet, jotka saattavat erimielisyyttä ja rauhattomuutta ihmisten kesken, sekä yksityisille että koko kansakunnille. Näin talvipäivän seisahduksen ja vuoden päätöskohdan aikana täytys seisahtua ja katsahtaa taakseen, eikö elämässä olisi jotain parantamisen arvoista. Onko nuorison käytös mallikelpoista, täyttääkö se sivistyneen kansalaisen vaatimukset.