Pekka Auvinen eli Tropil – pillipiipari, karoliini ja rantasalmelainen perheenisä

Savon jalkaväkirykmentin sotilaan univormu vuodelta 1765. [1]

Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniaan otettiin suuren pohjan sodan aikana 7.9.1712 huilunsoittajaksi eli pillipiipariksi noin 12-vuotias Savosta kotoisin ollut poika, jonka nimeksi kirjattiin Petter Tropil. [2] [Geni] Kolme vuotta myöhemmin 6.5.1715 hänet otettiin samaan komppaniaan kuormastorengiksi, [3] ja hän osallistui komppanian katselmukseen Vallentunassa Tukholman lähellä 23.10.1716. [4] Petter palveli kuormarenkinä vähän yli kaksi vuotta, kunnes hänet otettiin 19.10.1717 edelleen samaan komppaniaan ruodun 34 sotilaaksi. Hänen suomenkielinen etunimensä on ollut ehkä Pekka tai Pekko.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pekan sukunimi kirjoitettiin Rantasalmen kirkonkirjoihin muodossa Auvinen. [5] Näyttää siis siltä, että hän syntyi joskus vuosisadan vaihteessa Auvisena ja sai nimen Tropil armeijassa sotilasnimekseen. Ruotsin sana pil tarkoittaa nuolta, ja alkuosa tro- voi tarkoittaa tällaisessa yhteydessä uskollista tai luotettavaa, kuten sanassa trotjänare, jonka merkitys on uskollinen palvelija. Sotilasnimi on siis lausuttu "truupiil" ja sen merkitys on varma nuoli tai "luottonuoli". [6]

Auvisia oli palvellut Ruotsin armeijassa jo ennen Pekkaa – esimerkiksi juvalainen ratsusotilas Antti Auvinen kaatui syksyllä 1637 Pommerissa, [7] ja lippumies Niilo Auvisen virkatalo Sulkavalla todettiin sodan takia autioituneeksi vuodesta 1709 alkaen. [8] Pekka Auvisen omaa syntyperää ei kuitenkaan tunneta.

Ruotsin armeijan olosuhteet olivat 1710-luvulla poikkeukselliset. Ruotsin suurvalta-aika päättyi Pultavan katastrofiin kesällä 1709, ja Suomen alueella hävittiin ratkaiseva taistelu Isonkyrön Napuella kevättalvella 1714. Olavinlinna antautui 29.7.1714. Venäläiset asettivat Savonlinnaan elokuussa 1714 oman komendanttinsa johtamaan alueen hallintoa. [9] Suomessa alkoi isovihana tunnettu venäläismiehityksen aika.

Savon rykmentin lippu vuodelta 1686. [10]

Savon jalkaväkirykmentin rippeet järjestäytyivät Pohjanlahden länsipuolelle. Ruotsin armeijaan yritettiin kuitenkin jatkuvasti kerätä Savosta sotilaskarkureita ja loismiehiä. Luutnantti Ehrenrooth, korpraali Hussu ja vänrikki Sund kiertelivät jo kesällä 1714 Kuopiossa ja Iisalmella näissä tehtävissä.

Ruotusotilaana Petter Tropil edusti rantasalmelaista ruotua 34, johon kuului Lautakotalahdessa eli nykyisessä Lahdenkylässä olleita taloja. Pekan rekrytoiminen kuormarengistä ruotusotilaaksi tuli mahdolliseksi, kun hänellä oli enemmän ikää – mutta se tapahtui myös aikana, jolloin rykmentissä oli suuri tarve paikata Napuen ja Savonlinnan taisteluissa sulaneita komppanioita. Hengissä säilyneet ja uusina riviin pestatut sotilaat saivat ilmeisesti viettää Ruotsissa pari vuotta ilman taisteluja, mutta rauhallinen jakso päättyi vuonna 1718, kun kuningas Kaarle XII halusi valloittaa tanskalaisilta Norjan.

Kenraali Armfelt johti joukkonsa Jämtlannin poikki kohti Trondheimia. Joukossa oli noin 7500 miestä, joista puolet oli suomalaisia, ja näistä noin kuusisataa savolaisia. Stjørdalin luona syntyi syyskuussa taistelu, jossa useita savolaisia jäi sotavangiksi. Armeija eteni vielä Trondheimin eteläpuolellekin, kunnes kenraali sai viestin, että kuningas oli kaatunut Fredrikstenin linnaa piirittäessään 30.11.1718. [11]

Kaarle XII:n ruumis kannetaan Norjan rajan yli. [12]

Kenraali Armfelt määräsi joukkonsa paluumarssille Ruotsiin tuntureiden yli joulukuun lumimyrskyissä ja pakkasissa. Vaikein taival kulki Essandjärveltä tunturiharjanteen yli Handöliin. Tuntureille menetettiin kuolleina ja paleltuneina niin paljon miehiä, että paluumatkaa on kutsuttu karoliinien kuolonmarssiksi. [13]

Petter Tropil oli yksi niistä, jotka selvisivät marssista hengissä. Kun everstiluutnantin komppaniassa pidettiin pääkatselmus Pohjanlahden rannikolla Säbrossa 26.10.1719, Pekka oli paikalla. Hänen todettiin menettäneen miekkansa tuntureilla, ja hän sai katselmuksessa uuden pistimellä varustetun musketin. [14]

Pekka osallistui sodan aikana Ruotsin puolella vielä kahteen pääkatselmukseen. Ne pidettiin Gävlessä, ensimmäinen vuonna 1720 ja toinen 21.9.1721, kun rauhansopimus oli jo allekirjoitettu. [15] Koko Savon rykmentti oli sodan loppuvaiheessa sijoitettuna Gävlen tienoille, mutta se teki sieltä käsin partioretkiä Suomen puolelle. [16]

Näiden katselmusten rulliin kirjattiin myös tieto siitä, oliko sotilas naimisissa vai ei. Monet komppanian nuorista sotilaista olivat tässä vaiheessa naimattomia, mutta Pekan mainitaan olleen naimisissa jo sodan aikana vuonna 1720, kun hän oli 19 ½ vuoden ikäinen.

On tuntematonta, mistä Pekan vaimo oli kotoisin ja missä vihkiminen oli toimitettu. Vielä 1600-luvulla sotilaiden perheet kulkivat usein mukana sodissa, mutta ruotujakoisen armeijan myötä tapa alkoi vähitellen hiipua: vaimon tärkeäksi tehtäväksi tuli huolehtia sotilastorpasta sillä välin, kun sotilas oli sotaharjoituksissa tai sodassa.

Kun rauha oli solmittu, sotilaat pääsivät palaamaan ruotuihinsa. Sodan jälkeen eli vuodesta 1722 lähtien Petter Tropil siirtyi palvelemaan everstiluutnantin komppanian ruodussa 22, jossa hänen palveluksensa kestikin kymmeniä vuosia, aina vuoteen 1758 asti. Tätä ruotua ylläpiti kolme Rantasalmen Tiemassaarella sijainnutta taloa. [17] Sotilastorppa oli Juutilan tilan (Tiemassaari 2) mailla, josta Pekan puoliso maksoi henkirahaa. [18]

Tiemassalon eli Tiemassaaren kylää Rantasalmen ensimmäisessä yksityiskohtaisessa pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1745–1752. [19]

Petter Tropil haastettiin Rantasalmen syyskäräjille lokakuussa 1722. Haastaja oli tiemassaarelainen 33-vuotias Matti Matinpoika Tolvanen. Hänen isänsä Matti Tolvanen vanhempi oli Pekan ruotutalonpoika eli yksi hänen sotapalveluksensa ylläpitäjistä. [20]

Matti Matinpoika oli yöpynyt isänsä luona Tiemassaarella mikkelinpäivän vastaisena yönä. Häneltä oli kadonnut yön aikana kukkaro, jossa oli ollut sekä 12 karoliinin arvosta venäläisiä rahoja että 30 äyrin arvoinen hopeinen risku. Katoaminen oli tapahtunut Tolvasen mukaan yön aikana siitä huolimatta, että kukkaro oli ollut housuihin kiinnitetyssä pussissa, ja Tolvanen oli pitänyt housuja yön aikana päänsä alla tyynynä.

Tolvanen epäili varkaudesta Petter Tropilia, koska he olivat yöpyneet samassa tuvassa, eikä siellä ollut silloin muita Tolvaselle vieraita ihmisiä kuin sotamies Petter Tropil. Lisäksi Tropil oli ollut hänen tietääkseen täysin pennitön mies, mutta nyt hän oli kuitenkin pian Tolvasen kukkaron katoamisen jälkeen kyennyt ostamaan paitsi lihaa, myös tupakkaa Matin veljeltä, Lassi Natuselta ja Pitkäsaaressa asuneelta pikkupojalta Antti Lassinpojalta. Hän oli myös maksanut toiselle Tiemassaarella asuneelle [21] sotilaalle Kasper Pitkäselle viljasta – mutta kun Pitkänen oli kuullut Tolvasen kadonneesta kukkarosta, hän oli palauttanut rahat ja pyytänyt sotilastoveriaan maksamaan mieluummin jollakin muulla kuin tällä tavoin epäilyksenalaisilla rahoilla. Näiden tapahtumien lisäksi Petter Tropil oli vielä maksanut kolmen kopeekan velkansa unilukkarin pojalle Paavo Huttuselle.

Petter Tropil myönsi oikeudelle nukkuneensa kyseisenä yönä samassa tuvassa Matti Tolvasen kanssa, samoin kuin sen, että hän oli tosiaan ollut siihen aikaan aivan varaton. Hän kertoi kuitenkin saaneensa mikkelinpäivän aamuna toiselta ruotutalonpojaltaan Abraham Tolvaselta pestuurahansa, minkä lisäksi hän oli lainannut vielä lisää rahaa lukkarinpoika Henrik Philippaeukselta. Näillä rahoilla hän oli sitten hoitanut asioitaan.

Matti Tolvanen ei kuitenkaan uskonut Tropilin väitteitä. Aiemmin kertomansa lisäksi hän tiesi Tropilin ostaneen myös lehmän pölkynniemeläiseltä torpparilta Niilo Juutilaiselta, ja arvioi Tropilin saaman pestuurahan menneen kokonaan tähän kauppaan. Tropil puolustautui sanomalla, että hän oli onnistunut tinkimään lehmäkaupassa ja saanut eläimen halvemmalla kuin Juutilainen oli alun perin pyytänyt. Koska kaupoissa oli käytelty sekä ruotsalaisia että venäläisiä rahoja, Tropil selvitti vielä oikeudelle, miten hän oli vaihtanut valuuttaa ja paljonko mitäkin rahaa eri kauppoihin oli kulunut.

Tolvanen ei kiistänyt sitä, etteikö Tropil ollut vaihtanut itselleen Venäjän valuuttaa hänen veljeltään, mutta tiesi vielä kertoa Tropilin ostaneen kaiken lisäksi puolikkaan sian ja lampaan ja maksaneen erään toisenkin velan, joten Tropilin pestuurahat eivät hänen mielestään olleet millään voineet riittää kaikkiin näihin toimiin. Tropil koetti vielä puolustautua erittelemällä, miten hän oli maksanut torppari Abraham Juutilaiselle lampaasta Ruotsin rahalla ja läskistä Venäjän rahalla. Tolvanen ei tyytynyt näihinkään selityksiin, vaan vaati oikeudelta lupaa haastaa kaikki Tropilin kanssa kauppoja tehneet seuraaviin käräjiin. Oikeus myönsi tähän luvan.

Käräjätapaus valaisee hyvin Pekan elämäntilannetta, jossa hänen piti huolehtia perheensä toimeentulosta ja hankkia uuteen sotilastorppaansa ruokaa ja kotieläimiä. Ruotsalainen yhteiskuntajärjestys oli käynnistymässä uudelleen miehitysajan jäljiltä, ja pitäjässä käytettiin edelleen sekä ruotsalaista että venäläistä rahaa.

Oikeuden myöntämästä luvasta huolimatta asiaan ei kuitenkaan palattu enää vuoden 1723 käräjissä. [22] Sen jälkeen Matti Matinpoika ei olisi enää voinutkaan ajaa asiaansa, sillä hän hukkui – ehkä syysjäissä olleeseen virtapaikkaan – marraskuussa 1723. [23] Hänen isänsä tosin kantoi huolta poikansa rahoista vielä senkin jälkeen. Matti Tolvanen vanhempi kertoi vuoden 1725 talvikäräjillä, että hänen poikansa oli oleskellut ennen hukkumistaan kirkonkyläläisen Jussi Erosen luona ja että hänellä oli silloin ollut hallussaan seitsemän ruplan arvosta Viipurissa ansaittuja rahoja. Kun hänen ruumiinsa oli sitten vedetty ylös virrasta, vaatteista ei kuitenkaan löytynyt enempää kuin 31 kuparitaalaria ja 28 äyriä Ruotsin valuutassa.

Tolvanen väitti, että puuttuvat rahat olisivat edelleen Erosen hallussa. Hän ei kuitenkaan esittänyt täsmällistä laskelmaa puuttuvan rahan määrästä Ruotsin valuutassa, ja Eronenkin kiisti, että hänelle olisi jätetty mitään rahoja säilytettäviksi, joten oikeus jätti asian sikseen. [24]

Torasalolaisesta pellosta löytynyt taalari vuodelta 1715. Kyseessä on suuren pohjan sodan aikainen hätäraha, joita lyötiin Kaarle XII:n Norjan retken rahoittamiseksi. Hätäraha tarkoitti sitä, että kolikko on oikeasti kuparia, vaikka sillä on hopeataalarin (silvermynt) nimellisarvo. [25]

Ruotusotilas Petter Tropilin puolison nimi Anna Mikontytär mainitaan Rantasalmen seurakunnan kastekirjassa vuonna 1726, jolloin perheeseen syntyi Petter-niminen poika. [26] Rantasalmen vanhimmissa säilyneissä eli 1760-luvun kirkonkirjoissa on mainittu Annan sukunimi Forsman. [27] Siinä vaiheessa Pekan sotilasura oli jo ohi, ja hänestä käytettiin rippikirjoissa nimeä Auvinen. Pekka sai eron armeijasta vuonna 1758. [28] Hänen palvelusajakseen laskettiin 44 vuotta. [29]

Pekan ja Annan asuinpaikkoja ei merkitty kirkonkirjoihin kovin täsmällisesti heidän viimeisinä vuosinaan. Pekka oli kuitenkin eläkkeelle jäätyään ainakin hetken Lajunniemen (Tiemassaari 9) lampuoti, [30] kunnes perheen poika Jussi jatkoi tässä tehtävässä mentyään naimisiin. Vanhemmat asuivat ehkä hetken myös Eerik-pojan perheen luona Asikkalassa, kunnes kuolivat Osikonmäessä, jossa heidän poikansa Olli Auvisen perhe oli asunut torppareina 1760-luvun alusta lähtien. [31] Pekka kuoli marraskuussa 1771 [32] ja Anna maaliskuussa 1777. [33]

Pekan sotilasnimeä ei unohdettu hänen sotilasuransa jälkeen kokonaan. Vaikka hänet kirjattiin Rantasalmen rippikirjoihin Auvisena, saman seurakunnan haudattujen kirjaan hänet merkittiin edelleen Tropilina. Kun perheen poika Eerik oli Rouhialan kartanon torpparina Asikkalassa, hänen sukunimensä oli kastekirjoissa aina Auvinen, [34] mutta henkikirjoissa Tropil. [35] Lajunniemen lampuotina isänsä jälkeen toiminut Jussi oli vuoden 1761 henkikirjassa Tropil, [36] mutta seuraavana vuonna Auvinen. [37]

Nimi Tropil mainitaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin kahdella Pekan lapsenlapsella vaihtoehtoisena sukunimenä. Kun Paavo Ollinpoika Auvinen meni 1800-luvun alussa vävyksi Lautakotalahteen, pappi kirjoitti hänen kohdalleen rippikirjaan lisätiedon ”eller Tropill”. [38] Hänen veljensä Kustaa Ollinpoika Auvinen sai kaikki muut lapsensa Kustaa Auvisena, mutta kun perheen lapsi Anna Helena syntyi vuonna 1808, pappi kirjoittikin isän nimeksi kastekirjaan yllättäen Gustaf Tropil. [39]

Esimerkit saattavat tarkoittaa sitä, että perhe itse piti isoisän sotilasnimeä hyvinkin oikeana sukunimenä, mutta kirkonkirjoista vastaavat papit olivat enemmän sillä kannalla, että sotilasuran päättymisen jälkeen savolaisen sotilaan ja hänen perheensä kuului palata alkuperäisen sukunimensä käyttöön. Vähitellen nimi Tropil unohtui myös suvun piirissä, eikä vuonna 1915 syntynyt isoäitini Meeri Auvinen tiennyt siitä enää mitään. Hän oli Petter Tropilin pojanpojan pojanpojan pojantytär.

**********

Suuri osa edellä mainituista Petter Tropilia koskevista lähdetiedoista löytyy kätevästi Väinö Holopaisen ylläpitämästä Savon rykmentin tietokannasta. [40] Tietokanta on ainutlaatuinen apuneuvo kaikille savolaisten ruotusotilaiden tutkijoille. Suuri kiitos siitä Väinölle ja muille tietokantaa rakentaneille!



Viitteet:


[1] KrA Savolax Läns Regemente. Soldat med gevär. SE/KrA/0429/001/39

[2] KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/63 (1712), bildid: A0065770_00853 ; KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/64 (1713), bildid: A0065771_00749

[3] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00119 

[4] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00115 

[5] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389

[6] SAOB: tro (adj.) ja pil. Vanhan ortografian mukainen Pihl on ollut myös käytössä sotilasnimenä. – Sama sotilasnimi on ollut myös Karjalan rakuunarykmentin Ala-Savon komppanian rakuunalla Henrik Tropililla, joka astui palvelukseen 26.2.1742 ja oli myös omalta sukunimeltään Auvinen.

[7] Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla (2016), s. 165, 353.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (1990), s. 565.

[9] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 571.

[10] KrA Savolax Regemente. Kompanifana, vapensida, SE/KrA/0418/001/095

[11] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 582.

[12] Cederström, Gustaf (1845–1933), kaivertaja Thiriat, Henri. Museovirasto, historian kuvakokoelma 

[13] Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n aikaisia sotilaita on vanhastaan kutsuttu karoliineiksi. Nimen taustalla on kuninkaiden nimen latinankielinen muoto Carolus. Samaa sanaa on käytetty tänä aikakautena käytetyistä rahoista.

[14] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00244

[15] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00041 ; Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00233

[16] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 583.

[17] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, pääkatselmusluettelo 1735, s. 195

[18] Rantasalmi, vuoden 1725 henkikirja, s. 2596

[19] RA Geographisk charta öfver Randasalmi sochn i Sawolax, Medledels härad och Nyslotts län. Affattad til en del af Anders Westermark 1745, en del af Jonas Cajanus, Olof Borgström och Eric Wijk åren 1748, 1749, 1750 och änteligen til slut bragter, enligt orders, år 1752 af Pehr Almgren. [Papper, ritad, 241 x 440.] /Reversal/ 1850/230 - 163.

[20] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, varsinaisasiat 1722 (KO a 22), Rantasalmen syyskäräjät, s. 704 – Petterin sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan muodossa Trumpill.

[21] Rantasalmi, vuoden 1735 henkikirja, s. 2337v

[22] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vuoden 1723 varsinaisasiat (KO a 23), asialuettelo

[23] Rantasalmi, haudatut 1723

[24] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1725 (KO a 25), Rantasalmen syyskäräjät s. 3

[25] Wikipedia: Nödmynt

[26] Rantasalmi, kastetut 1726

[27] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389 . Puoliso oli ehkä samaa sukua kuin Johan Forsman, joka valittiin everstiluutnantin komppanian huilistiksi vuonna 1721. Ks. KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/71 (1722), bildid: A0065778_00525 – Anna Forsman lienee ollut sukua myös Maria Forsmanille, joka oli Rantasalmen lukkari Thomas Philippaeuksen puoliso. Ks. Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vars. asiat 1725, s. 546. Tämän perheen pojalta Henrikiltä Petter Tropil lainasi rahaa.

[28] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirymentti, luetteloita 1744–1763, vuoden 1758 palkkaluettelo

[29] SSHY Vadstenan sotamieshuone, luetteloita 1755–1783, s. 699

[30] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 – Perheen poikia kutsutaan vuosien 1759 ja 1760 vihittyjen kirjoissa lampuodinpojiksi Tiemassaarelta. Tietoa ei näy henkikirjassa, mutta luonnollinen syy siihen on se, että Pekka oli vapautettu henkirahasta.

[31] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,231

[32] Rantasalmi, haudatut 1771 nimellä Pehr Tropihl, Vadstenan sotamieshuoneen luettelot nimelllä Peter Tropihl, Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 nimellä Pehr Auvin.

[33] Rantasalmi, haudatut 1777

[34] Rantasalmi, 24.3.1757 kastettu Olof

[35] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1759 henkikirja, s. 414

[36] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1761 henkikirja (8879), Rantasalmi, s. 358

[37] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1762 henkikirja (8883), Rantasalmi, s. 410 – 

[38] Rantasalmi, pääkirja I 1800–1811,415 – käsiala tosin viitannee mahdollisesti väärin kuultuun muotoon Tropin.

[39] Rantasalmi, kastetut 1808

[40] Savon rykmentti, Petter Tropil

Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat

 

Anders Strengin piirtämä Kuopion pitäjän kartta noin vuodelta 1643.

Vanhin tunnettu Savon pitäjänkartasto on peräisin 1640-luvulta, ja sen on laatinut maanmittari Anders Månsinpoika Streng. Kartastoa säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa [1], ja se sisältää yhden karttalehden kokoiset kartat Savonlinnan läänin pitäjistä Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki, Kangasniemi, Juva, Joroinen, Rantasalmi, Kerimäki, Sääminki, Sulkava ja Puumala.

Riksarkivet ei ole julkaissut karttoja verkkosivuillaan digitoituna, eikä niitä ole tiettävästi julkaistu missään muuallakaan yhdellä kertaa. [2] Ne eivät kuitenkaan ole olleet Suomessa tuntemattomia. Ainakin Pekka Lappalainen on julkaissut Sääminkiä kuvaavan karttalehden Säämingin historiassaan [3], ja Iisalmen kaupunki on julkaissut Iisalmen karttalehden omilla verkkosivuillaan [4].

Karttoja ei voi pitää topografisessa mielessä kovin laadukkaina. Niiden tarkimmat tiedot sisältyvätkin taulukoihin, joissa luetellaan kunkin pitäjän kylät ja jokaisen kylän osalta erikseen matka emäkirkolle, matka "uudelle kirkolle", talojen lukumäärä ja erittely siitä, kuinka moni kylän taloista on veronmaksukykyisenä ja kuinka moni autiona. "Kartat" ovat käytännössä näitä taulukoita tukevia kaavioita, joihin kylien sijainnit on merkitty suurpiirteisesti, yleensä vain palloina valkoiselle pohjalle. Suurinta osaa vesistöistä ei ole piirretty lainkaan – mukana on vain joitakin keskeisimpiä vesiväyliä, jotka on kuvattu enimmäkseen hyvin vääristyneinä.

Pitäjänkarttojen taulukoiden sarakkeet "Längden ifrån Moderkyrkian", "till Nykyrkian", "Bönder", "Beholna" ja "Öde". Viimeiseen sarakkeeseen on merkitty kylän karttanumero.

Yksityiskohta Rantasalmen kartasta, johon on merkitty kylät Teemassalo (38), Voinsalmi (4), Repomäki (5), Torasalo (6), Harjuranta (2), Joutsenlahti (1), Juvila (37), Rauhamäki (36), Pisamalahti (3) ja Palvalahti (7). Strengillä on ollut melko hyvä käsitys kylien keskinäisestä järjestyksestä sekä Haapaveden ja Haukiveden käytöstä vesiväylinä, mutta muuten kartan maastonmuodot vastaavat todellisuutta vain vähän.

Rantasalmen kartan taulukon antamat tiedot punaisilla karttanumeroilla 1–7 kuvatuista kylistä. Välimatkat emäkirkolle kuvaavat etäisyyttä Rantasalmen kirkkoon, joka oli näistä kylistä lyhin Torasalolla ja Repomäellä (1 1/2 peninkulmaa) ja pisin Pisamalahdella (3 1/4 peninkulmaa). Joutsenlahdelle ja Harjurannalle on ilmoitettu myös matkat "uudelle kirkolle" ilman tarkempaa selitystä. Kyse on saattanut olla sen pohtimisesta, pitäisikö näitä kyliä ehkä liittää Joroisiin tai Leppävirtaan.

Kartoissa ei ole signeerauksia eikä päiväystä. Iisalmen kaupunki on kuitenkin esittänyt oman julkaisunsa yhteydessä arvion, että kartat olisi laatinut Anders Streng mahdollisesti noin vuonna 1643. Verkkosivuilla ei esitetä tälle arviolle perusteluja, mutta arvio vaikuttaa kyllä muihin lähteisiin verrattaessa uskottavalta.

Koska kartaston otsakkeena on "Geografisia tauluja alla mainituista pitäjistä Savonlinnan läänissä", sen täytyy käytännössä olla peräisin 1640-luvulta. Pietari Brahe nimittäin ehdotti Savon irrottamista Viipurin läänistä omaksi läänikseen vasta vuonna 1639, ja jako toteutui vuonna 1641. Vuosikymmenen aikana suurläänitysten syntyminen ilmeisesti kuitenkin vähensi lääninhallitusten tehtäviä siinä määrin, ettei erillisiä läänejä kannattanut enää pitää yllä. [5] Viimeiset säilyneet Savonlinnan läänin omat tilikirjat ovat vuodelta 1648, [6] ja vuosikymmenen vaihteesta lähtien Viipuri ja Savonlinna toimivat taas yhtenä lääninä.

Tietyt pitäjien rajoja koskevat yksityiskohdat näyttäisivät viittaavan mieluummin 1640-luvun alkupuoleen kuin jälkipuoleen. Esimerkiksi Säämingin pitäjän itäosaan Streng on vielä sijoittanut Moinniemen (28), Pitkälän (29) ja Lötjölän (30) kylät:

Nämä kylät sisältyivät samalla tavoin Sääminkiin myös Lorenz Röösin vuosina 1643–1644 laatimissa maakirjakartoissa, mutta vuoden 1647 maakirjassa ne sijoitettiin Kerimäkeen. Pitkälä ja Lötjölä jäivätkin sinne, mutta Moinniemi palautettiin taas vuonna 1650 Sääminkiin. Säämingin ja Kerimäen kirkkoherrat kävivät näistä kylistä sittemmin pitkäaikaista riitaa, kun "kumpikin halusi nämä vanhat ja maksukykyiset kylät alueeseensa", kuten Pekka Lappalainen kuvaa [7].

Säämingin kartassa näkyy myös Nyslott eli Olavinlinna, jonka ympärille Pietari Brahe oli muutamaa vuotta aiemmin eli 1639 perustanut Savon ensimmäisen kaupungin Savonlinnan. Pitäjänkartaston laatiminen näyttää muutenkin olleen jonkinlainen osa sitä 1630–1640-lukujen prosessia, jossa Savon paikallishallintoa muokattiin monin tavoin uusiksi – suurelta osin Brahen aloitteesta.

Savon kahdeksan vanhinta kirkkopitäjää eli Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki, Kuopio ja Mäntyharju toimivat itsenäisinä jo 1610-luvulla. Niitä jaettiin vuosisadan aikana pienemmiksi seurakunniksi useassa eri vaiheessa.

Ensimmäisessä vaiheessa 1620–1630-luvuilla muodostettiin Iisalmi, Joroinen ja Sulkava. Toisen vaiheen käynnisti 1630-luvun lopulla Pietari Brahe, jonka aloitteiden pohjalta muodostettiin Leppävirta ja Kerimäki. Kangasniemi alkoi toimia itsenäisenä seurakuntana ilmeisesti vasta Pieksämäen kirkkoherran kuoltua vuonna 1656, mutta sillä on ollut oma kappeli viimeistään vuonna 1614 [8].

Kaikkia pitäjänkartaston seurakuntia kutsutaan nimellä "Sochn" eli pitäjä. Ainakin Kangasniemen osalta tämä nimitys tuntuu 1640-luvulla hiukan aikaiselta. Kangasniemen seurakunnan täsmällistä perustamisvuotta ei kuitenkaan tiedetä [9], ja kartasto saattoi kuvata olemassa olleen tilanteen lisäksi myös suunnitelmaa tulevasta. Esimerkiksi Kerimäen karttaan on jo kuvattu kirkko ja kirkonkylä (32), vaikka Kerimäen miehiä haastettiin rakentamaan kirkkoa ja pappilaa vasta vuoden 1643 syyskäräjissä [10].

Kerimäen itäreunalle karttaan on kuvattu Puruveden toisella puolen sijaitseva Vaaran kylä (23), joka on nykyisin Punkaharjulla. Sen kerrotaan sijainneen seitsemän peninkulman päässä emäkirkosta ja viiden peninkulman päässä uudesta kirkosta. Tässä kohtaa emäkirkko näyttääkin tarkoittavan vielä Säämingin kirkkoa ja "uusi kirkko" samaan aikaan perusteilla ollutta Kerimäen kirkkoa.

Itse asiassa myös savolaisten pitäjien jakaminen kyliin oli 1640-luvun hallinnossa vielä uusi asia. Koko 1500-luvun ajan Savon pitäjät oli jaettu voudintileissä vain neljänneskuntiin ja ne puolestaan kymmenkuntiin, ja tätä jakoa käytettiin myös Savonlinnan läänin tileissä vielä vuonna 1641 [11]. Kymmenkuntien jakaminen kyliin näkyy ensimmäisen kerran läänin maakirjoissa vuonna 1643 [12].

On kuitenkin selvää, että savolaiset ovat itse ymmärtäneet asuvansa kylissä jo kauan ennen kuin valtiovalta on alkanut käyttää tätä jaotusta veroluetteloissaan. Tätä todellisuutta kuvaa hyvin esimerkiksi Rantasalmen kartan kuvaus niistä pohjoisista erämaista, joista aikanaan sata vuotta myöhemmin muodostettiin Heinäveden kappeliseurakunta.

Tämä seutu oli 1600-luvulla suurelta osin Rantasalmen eteläosissa asuneiden talonpoikien takamaata. Kun kyläjako ilmestyi maakirjoihin vuonna 1643, laajaan Heinäveden kymmenkuntaan sijoitettiin virallisesti vain viisi kylää: Ahvensalmi, Hevonlahti, Raaminmäki, Koivumäki ja Palvalahti [13]. Näistä esimerkiksi ihamaniemeläisen Antti Koikkalaisen rustholli laskettiin silloin virallisesti palvalahtelaiseksi tilaksi.

Anders Streng kuvasi tämän alueen karttaansa kuitenkin paljon enemmän kyliä. Palvalahden kylän (7) takana olevalle alueelle Streng kuvasi nimittäin Hevonlahden (8), Sompasaaren (9), Ihamaniemen (10), Hyväsalon (11), Koivumäen (12),  Pakarilan (13),  Raaminmäen (14),  Ruokoveden (15) ja Vihtarin (16) kylät.

Anders Strengin kartassa käytetäänkin selvästi todellista, ihmisten itsensä käyttämää kyläjakoa, kun taas tuon ajan maakirjoissa käytetyt Heinäveden kymmenkunnan kylät ovat olleet luonteeltaan enemmänkin hallinnollisia seutukyliä. Esimerkiksi Ihamaniemestä ja Sompasaaresta tehtiin virallisia maakirjakyliä vasta myöhemmin vuoden 1664 maantarkastuksessa. Nykyisen Heinäveden kirkonkylän paikalla ollutta kylää kutsuttiin näköjään 1640-luvulla "Pakarilaksi" kylässä asuneiden Pakaristen talon mukaan, mutta tätä nimeä ei ole sittemmin koskaan käytetty virallisena maakirjakylän nimenä.

**********

Anders Strengin tunnetut elämänvaiheet puoltavat kartaston ajoittamista noin vuoteen 1643. Streng oli toinen Suomeen nimitetty koulutettu maanmittari. Hän toimi Pohjois-Suomessa vuodesta 1634, mutta siirtyi pian Satakuntaan ja Hämeeseen ja kantoi palkkansa vuonna 1638 Ylä-Satakunnan sakkovaroista. Hän työskenteli 1640-luvun alussa Viipurissa ja suoritti vuosina 1640–1643 maantieteellisiä kartoituksia Savossa ja Karjalassa. Hänen oletetaan kuolleen Messukylässä vuonna 1644 [14].

Anders Streng on signeerannut nimiinsä sen ensimmäisen tunnetun Karjalan yleiskartan, jota säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa, ja joka käsittää Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen läänit [15]. Hän aloitti työskentelyn tätä kartoitustyötä varten tiettävästi vuonna 1641. Tämän kartan tekstien käsialaa ei voi suoraan verrata pitäjänkarttoihin, koska yleiskartassa on käytetty kursiivia ja pitäjänkarttojen taulukoissa saksalaista käsialaa. Kartan tarkkuus esimerkiksi Rantasalmen pohjoisten kylien kohdalla on kuitenkin hyvin samanlainen.

Anders Streng laati läntisestä Suomesta useita maakirjakarttoja, joita on julkaistu Heikki Rantatuvan Vanhakartta-sivustolla [16]. Kun niiden kompassiruusuja ja saksalaista käsialaa vertaa pitäjänkartoissa näkyvään aineistoon, ne osoittautuvat lähes identtisiksi. 

Savon pitäjänkartaston kompassiruusu Iisalmen kartassa.

Kun Viktor Ekstrand julkaisi ruotsalaisten maanmittareiden elämäkertoja käsittelevän teoksensa vuonna 1896, hän kertoi Anders Strengin nostaneen palkkaa vuosina 1641 ja 1642 sekä Viipurin että Savonlinnan lääneistä, mutta joutuneen palauttamaan Savonlinnasta saamansa palkan vuonna 1644. Lisäksi Ekstrand kertoi Strengin olleen vuonna 1643 maanmittarina yhtä aikaa sekä Savonlinnan että Turun ja Porin lääneissä ja saaneen tuona vuonna määräyksen saapua Tukholmaan näyttämään töitään [17]. Ekstrand ei kuitenkaan anna näille tiedoille lähdeviitteitä.

Todennäköisesti juuri Anders Streng on laatinut samanlaiset pitäjittäiset kartastot myös Viipurin ja Käkisalmen lääneistä, ja ne ovat säilyneet Riksarkivetissa. Käkisalmen läänin kartan Riksarkivet on julkaissut myös digitoituna [18]. Se on Pohjois-Karjalan aluetta tutkivalle erityisen mielenkiintoinen, koska siihen on tehty kylittäinen tilasto siitä, kuinka monessa talossa asuu suomenkielisiä luterilaisia (finnar) ja kuinka monessa karjalankielisiä ortodokseja (ryssar).

Viitteet:

[1] Geographische tafflor på effterskrefne sochnar utij Nyeslotz lähn, Idesalmi sochn, Coopio sochn, Lappewirda sochn /Kuop./, Påmäcki sochn, Cangassniemi s., Jockas sochn, Joråis sochn, Randsalmi sochn, Semingo sochn, Kiärimäcki sochn, Sulkawa sochn, Poumala sochn, /St Mich./. [1600-talet. Häfte, papper, 19 blad, 43,5 x 29.] /Reversal 1850 nr 204/ N 137. - A 1 - 206.  

[2] Kartoista voi tilata digitaalisia kopioita Riksarkivetin asiakaspalvelusta. Tätä kirjoitettaessa arkisto veloittaa matalaresoluutioisista kopioista noin 40 Ruotsin kruunua ja korkearesoluutioisista, painokelpoisista kopioista noin 550 kruunua yhdeltä karttalehdeltä.

[3] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 465.

[4] Iisalmen kaupungin www-sivut, Historiallisia karttoja Ylä-Savosta ja Iisalmesta, "vanha verokartta v. 1640".

[5] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 28.

[6] Viipurin ja Savonlinnan lääni, Savonlinnan läänin tili- maa- ja tositekirja 1648 (8594), s. 6.

[7] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 466.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 462–463.

[9] Manninen, Antero: Kangasniemen historia I (Kangasniemen seurakunta 1953), s. 130.

[10] Mielonen, Asko: Vanhan Kerimäen historia I:1 (Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kunnat 1993), s. 124.

[11] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänintili- ja tositekirja 1641 (8566), s. 160.

[12] Ks. esim. Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit,  Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 97.

[13] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 111.

[14] Kansallisbiografia: Streng, Anders.

[15] RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0029:00001 (1630-1650), bildid: R0001538_00001

[16] Vanhakartta.fi: Streng, Anders Månsson.

[17] Ekstrand, Viktor: Svenska landtmätare, biografisk förteckning 1628–1900, s. 214, n:o 2620.

[18] Viipurin läänin kartta: Geographische tafflor öffver Wijborghz lään på effterskreffne sochnar. Pyttiss sochn. Kymmene sochn. Wäckelax sochn. Wirrolax sochn. Säckejerfwi sochn. Walkiala sochn. Safwitaipela s. Taipelsari sochn. Luomecke sochn. Lapstrandh sochn. Roukolax sochn. Jousuus sochn. Jäskis sochn och Kierwos kappel. Store Eurapä s. Walkijerffwi sampt Henijocki oapel. Kyfwenäb sochn. Nykyrkie sochn (Vib.). [1600-talet. Häfte, papper, 44,5 x 30, 34 bl.] A: 2. - /Reversal 1850 nr 205/ N:o 138. - N:o 145. - A. [?] 2. - 207. Beskrivningar.

Käkisalmen läänin kartta: RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0009:00001-00030 (1600-1699), bildid: R0003360_00001

Sarjaan kuuluu vielä neljäskin karttanippu, joka sisältää vastaavan tyyppisiä taulukoilla varustettuja pitäjänkarttoja 35 länsisuomalaisesta pitäjästä. Arkistonhoitajan mukaan se tuskin on Anders Strengin tekemä, mutta kuuluu muuten samaan sarjaan.

Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten

Noin vuosina 1900–1902 valmistunut tussipiirros Parkumäen taistelun aikaisista rakennuksista Haukkalanmäellä. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Jos haluaa tietää, minkä kokoisissa asunnoissa entisajan savolaiset asuivat tai miltä heidän allekirjoituksensa näyttivät, näihin kysymyksiin on hyvät mahdollisuudet löytää vastauksia erityisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tältä aikakaudelta on nimittäin käytössä kaksi mielenkiintoista arkistoa: Suuri adressi vuodelta 1899 ja Tilattoman väestön alakomitean arkisto vuodelta 1901.

Suuri adressi oli suomalaisten yhteinen vetoomus keisarille ensimmäisen sortokauden aikana. Ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään ja keräsivät adressiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta yhdentoista päivän aikana kevättalvella 1899. Yhteensä 500 henkeä käsittänyt lähetystö matkusti Pietariin antaakseen adressin keisarille, mutta keisari Nikolai II ei ottanut lähetystöä edes vastaan [1].

Suuren adressin allekirjoituksia säilytetään Kansallisarkistossa, ja ne on julkaistu digitoituina. Joistakin perheistä näkee, että kaikkien perheenjäsenten allekirjoitukset on kirjoitettu samalla käsialalla, mutta toisissa perheissä kaikki allekirjoitukset ovat erilaisia, ja silloin on yleensä mahdollista olettaa, että ne ovat omakätisiä.

Tilattoman väestön alakomitea järjesti vuonna 1901 laajan kyselytutkimuksen, jolla selvitettiin maaseudun väestön taloudellisia oloja. Jokaisesta ruokakunnasta kysyttiin ruokakunnan päämiehen elinkeinoa ja asemaa, ruokakunnan jäsenten lukumäärää, asuinoloja sekä ruokakunnan käytössä olleiden peltojen ja niittyjen kokoa sekä karjan lukumäärää. Tiedot kirjattiin sen mukaan, mikä tilanne oli ollut 1.9.1901 [2].

Alakomitean työn pohjalta julkaistiin tieteellisiä tutkimuksia, ja se muodosti tärkeän taustan Suomen itsenäistymisen jälkeen toteutetulle torpparilaille. Alakomitean arkisto sisältää 221 kunnasta saapuneet vastaukset. Arkistoa ei ole mikrofilmattu eikä digitoitu, mutta sitä voi tutkia alkuperäisenä Kansallisarkiston Helsingin toimipisteessä.

Savossa oli vuosisadan vaihteessa paljon tilatonta työväkeä, joka kirjattiin kirkonkirjoihin ja henkikirjoihin vain loisiksi. Alakomitean tutkimukseen loiset merkittiin kuitenkin tarkemmin todellisten ammattiensa mukaan esimerkiksi maatyömiehiksi tai kalastajiksi, eikä tällaista tietoa välttämättä löydy mistään muusta tämän ajan arkistosta. Vaikka komitean nimi viittasi tilattomiin, tutkimuksessa selvitettiin kaikkien maaseudun asukkaiden eli myös talollisten asuinoloja.

Alakomitean kyselylomakkeissa tai Suuressa adressissa ei ole ihmisten syntymäaikoja, mutta kun verrataan toisiinsa rippikirjaa, henkikirjaa, alakomitean arkistoa ja Suurta adressia, ihmiset voidaan monissa tapauksissa tunnistaa. Alla on muutamia Rantasalmen pohjoisista kylistä poimittuja esimerkkejä siitä, millaisia tietoja näitä arkistoja vertailemalla voi löytää.

Kuvan kuudesta allekirjoituksesta neljä kuuluu Tiemassaaren Lajuniemessä asuneelle torpparisperheelle. Hilda Siljander oli avioitunut joroislaisen Robert "Roope" Braskin kanssa jo vuonna 1876, mutta hän allekirjoitti keisarille esitetyn vetoomuksen edelleen vanhaan savolaiseen tapaan tyttönimellään "Hilta Siljanter". Heidän tyttärensä, siistillä käsialalla nimensä kirjoittanut Olga oli tuolloin 18-vuotias. Myös Hildan äiti, leskeksi jäänyt Loviisa Oksman asui tyttärensä perheen kanssa. Tämän perheen naiset kuuluvat geneettiseen äitilinjaamme.

Pian adressin laatimisen jälkeen Braskien perheestä tuli talollisia, sillä Robert sai 12.9.1901 kiinnekirjan kaikkiaan 0.2846 osalle alkuperäisestä Lajuniemen tilasta. Samana vuonna laadittuun alakomitean kyselyyn hän vastasikin jo maanomistajana. Kyselyn mukaan Braskien ruokakuntaan kuului silloin 6 henkeä, ja heillä oli käytössään yhteensä 3 asuinhuonetta. Taloon kuului 9 hehtaaria peltoa ja 7 hehtaaria luonnonniittyä. Kelvollista laidunta heillä oli käytössään vain vähän (asteikko oli kolmiportainen ja käsitti vaihtoehdot riittävästi, vähän ja ei ollenkaan). Kotieläimiä talossa oli yksi hevonen, viisi lehmää, neljä lammasta ja yksi sika. Lehmistä kaksi oli jonkun muun omistamia ruokkolehmiä.

Torasalon kylän tilalla n:o 3 eli Kankkulassa asuneet Ikäheimoset kirjasivat poikkeuksellisesti osoitteensa mukaan Suureen adressiin. Vuonna 1835 syntynyt isäntä kirjoitti nimensä muodossa Davit, eikä näin tehdessään helpottanut tulevien sukututkijoiden pohdintaa siitä, oliko hänen nimensä oikeasti ruotsalainen David vai suomalainen Taavit. Taavetin pojista Asarias allekirjoitti adressin 36-vuotiaana, Gabriel 25-vuotiaana ja Kalle 28-vuotiaana. Kaikki asuivat edelleen kotona Kankkulassa, joka oli jakamaton 1/6 manttaalin perintötila [3]. Perheellä oli käytössään neljä huonetta, 7.5 hehtaaria peltoa, 15 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Karja käsitti yhden hevosen, 9 omaa lypsylehmää, 6 lammasta ja 2 sikaa. Perheeseen kuului myös äiti ja kaksi tytärtä, mutta he eivät näytä allekirjoittaneen adressia.

Varsinkin tilattoman väestön vaimot käyttivät tämän ajan Rantasalmella usein edelleen tyttönimiään myös naimisissa ollessaan, mutta monilla talonemännillä oli jo tapana käyttää miehensä sukunimeä. Näin oli myös Voinsalmen Ånäsin eli Jokiniemen tilalla, jossa Anshelm Erosen puoliso Ida os. Gråsten allekirjoitti adressin talonemäntä Ida Erosena. Ida oli kotoisin Leppävirran Niinimäestä, jossa hänen leskeksi jäänyt isänsä Matti Gråsten viljeli edelleen perheen kotitilaa [4]. Matti oli talvella 1899 todennäköisesti käymässä tyttärensä luona, koska on allekirjoittanut adressin rantasalmelaisten joukossa.

Jokiniemen tilan mailla eli vuonna 1901 kaikkiaan viisi tilatonta perhekuntaa. Antti Kilpeläinen elätti kuusihenkisen ruokakuntansa maatyömiehenä, ja perheellä oli käytössään yksi huone. Perheen karja koostui yhdestä ruokkolehmästä, jolle oli käytettävissä vähän laidunmaata. Albin Kilpeläinen oli puolestaan kalamies. Hänen kaksihenkisellä perheellään ei ollut lainkaan omaa huonetta, vaan he asuivat loisina yhdessä jonkin toisen ruokakunnan kanssa. Karjaa tai laidunmaata heillä ei ollut ollenkaan. Jokiniemen mailla asui myös kalamies Kalle Kettunen, jolla ei ollut asuntoa, perhettä, viljelystä eikä karjaa.

Kalle Heiskanen oli Jokiniemen tilan torppari, ja hänen perheeseensä kuului seitsemän henkeä. Perheen käytössä oli kaksi huonetta, yksi hehtaari peltoa, 2.25 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Torpan karja käsitti kolme lehmää ja yhden lampaan, mutta hevosta torpassa ei ollut. Torppari Yrjö Erosen seitsenhenkisellä perheellä oli sen sijaan oma hevonen, kolme lehmää, kolme lammasta ja kahden hehtaarin peltoviljelykset.

Jo muutamat esimerkit valaisevat hyvin sitä, miten säätyasema vaikutti vuosisadan vaihteen savolaisten asumisoloihin. Seitsemän lehmän karjoihin tai seitsemän hehtaarin peltoviljelyksiin oli varaa niillä, jotka omistivat tilansa itse. Torppareilla oli harvoin mahdollisuuksia muutamaa lehmää suurempaan karjaan, ja maaseudun työläisperhe eli heitäkin niukemmin; sillä oli usein käytössään korkeintaan yksi huone ja yksi lehmä, vaikka lapsia olisi ollut paljonkin. Osa loisista asui toisten nurkissa kokonaan vailla omaa asuntoa. Tältä aikakaudelta onkin peräisin Rantasalmella tunnettu sanonta, jonka mukaan ruokaa on "loisiin lapsillekin", kun sitä on tullut tehtyä tavallista enemmän.

Poikkeuksia tavanomaisesta elämästä on kuitenkin ollut aina. Esimerkiksi Voinsalmen Ristolan tilan emännällä Emma Erosella (os. Bagge) ei ollut lainkaan talollisille tyypillistä omaa maanviljelystä. Hän omisti kyllä kuusi hehtaaria peltoa ja neljä hehtaaria luonnonniittyä, mutta oli vuokrannut ne kaikki lampuoti Kustaa Hypénille. Emmalla ei ollut myöskään omaa hevosta, hänen kotieläimiinsä kuului ainoastaan kaksi lehmää ja yksi sika.

Alakomitean kyselylomakkeeseen korostettiin punakynällä, että ensimmäisen rivin Emma Erosen viljelykset ovat kolmannella rivillä mainitun lampuodin käytössä.

Ilmeinen syy Emman maanviljelyksen vaatimattomuuteen oli se, että hänen puolisonsa Mikko Eronen oli kuollut kuusi vuotta aiemmin liikenneonnettomuudessa. Emma oli jäänyt silloin yksin viiden pienen lapsen kanssa, joista nuorimmainen oli ollut alle kuukauden ikäinen. Myöhemmin hän olikin antanut toisen poikansa Gabrielin asumaan sukulaisten luokse Juvalle [5]. Emman arki oli melko toisenlaista kuin hänen lapsuudessaan, jolloin hänen isänsä Gabriel Bagge oli omistanut huomattavan osan Voinsalmen ja Repomäen kylistä.

Emma allekirjoitti Suuren adressin samalle sivulle jokiniemeläisten kanssa, hänkin käytti jo tuolloin miehensä sukunimeä. Emman toimeentulo näyttää siis muodostuneen oman maanviljelyksen sijaan ainakin vuokratuloista, joita hän sai Ristolan peltojen vuokraamisesta lampuodille [6], samoin kuin 5000 markan vakuutuskorvauksesta, jonka hän oli saanut miesvainajansa henkivakuutuksen perusteella [7]. Lisäksi hänellä on saattanut olla perintöä ja metsänmyyntituloja.

Tästä huolimatta Emmalla oli viimeistään vuonna 1910 myös velkaa. Emman poika J.F. Eronen kirjoitti nimittäin tuolloin langolleen Antti Pärnäselle, että hän ja hänen veljensä Gabriel olivat ostaneet kotitalonsa Ristolan äidiltään ja ottaneet samalla hoitaakseen tämän velat [8].

Kuulemasi asiat ei kai liene ihan niin kuin kylä sulle on kertonut, mutta pää asia on kumminkin niin että olemme me pojat ostaneet mammalta perintönä omistamansa talon ja sitoutuneet maksamaan mamman velat joita on toista tuhatta mk; [––]

J.F. Erosen kirje on säilynyt hänen sisarensa Emmin jälkeensä jättämien kirjeiden joukossa.

Viitteet:

[1] KA Arkistojen Portti, Suuri adressi.

[2] KA Arkistojen Portti, Tilattoman väestön alakomitea.

[3] Mikkelin läänin henkikirja 1899, Rantasalmi, s. 126.

[4] Leppävirran seurakunta, rippikirja 1894–1900, s. 856.

[5] Gabriel Erosen perheessä säilynyt perimätieto.

[6] KA Tilattoman väestön alakomitea Ea:14, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmi n:o 6.

[7] Uusi Savo 5.12.1895, s. 3.

[8] J.F. Erosen kirje Antti Pärnäselle 1910. Tuhat markkaa vuoden 1910 rahassa vastaa 4134 euroa vuoden 2021 rahassa, ks. Suomen Pankin rahanarvolaskin.