Pekka Auvinen eli Tropil – pillipiipari, karoliini ja rantasalmelainen perheenisä

Savon jalkaväkirykmentin sotilaan univormu vuodelta 1765. [1]

Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniaan otettiin suuren pohjan sodan aikana 7.9.1712 huilunsoittajaksi eli pillipiipariksi noin 12-vuotias Savosta kotoisin ollut poika, jonka nimeksi kirjattiin Petter Tropil. [2] [Geni] Kolme vuotta myöhemmin 6.5.1715 hänet otettiin samaan komppaniaan kuormastorengiksi, [3] ja hän osallistui komppanian katselmukseen Vallentunassa Tukholman lähellä 23.10.1716. [4] Petter palveli kuormarenkinä vähän yli kaksi vuotta, kunnes hänet otettiin 19.10.1717 edelleen samaan komppaniaan ruodun 34 sotilaaksi. Hänen suomenkielinen etunimensä on ollut ehkä Pekka tai Pekko.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pekan sukunimi kirjoitettiin Rantasalmen kirkonkirjoihin muodossa Auvinen. [5] Näyttää siis siltä, että hän syntyi joskus vuosisadan vaihteessa Auvisena ja sai nimen Tropil armeijassa sotilasnimekseen. Ruotsin sana pil tarkoittaa nuolta, ja alkuosa tro- voi tarkoittaa tällaisessa yhteydessä uskollista tai luotettavaa, kuten sanassa trotjänare, jonka merkitys on uskollinen palvelija. Sotilasnimi on siis lausuttu "truupiil" ja sen merkitys on varma nuoli tai "luottonuoli". [6]

Auvisia oli palvellut Ruotsin armeijassa jo ennen Pekkaa – esimerkiksi juvalainen ratsusotilas Antti Auvinen kaatui syksyllä 1637 Pommerissa, [7] ja lippumies Niilo Auvisen virkatalo Sulkavalla todettiin sodan takia autioituneeksi vuodesta 1709 alkaen. [8] Pekka Auvisen omaa syntyperää ei kuitenkaan tunneta.

Ruotsin armeijan olosuhteet olivat 1710-luvulla poikkeukselliset. Ruotsin suurvalta-aika päättyi Pultavan katastrofiin kesällä 1709, ja Suomen alueella hävittiin ratkaiseva taistelu Isonkyrön Napuella kevättalvella 1714. Olavinlinna antautui 29.7.1714. Venäläiset asettivat Savonlinnaan elokuussa 1714 oman komendanttinsa johtamaan alueen hallintoa. [9] Suomessa alkoi isovihana tunnettu venäläismiehityksen aika.

Savon rykmentin lippu vuodelta 1686. [10]

Savon jalkaväkirykmentin rippeet järjestäytyivät Pohjanlahden länsipuolelle. Ruotsin armeijaan yritettiin kuitenkin jatkuvasti kerätä Savosta sotilaskarkureita ja loismiehiä. Luutnantti Ehrenrooth, korpraali Hussu ja vänrikki Sund kiertelivät jo kesällä 1714 Kuopiossa ja Iisalmella näissä tehtävissä.

Ruotusotilaana Petter Tropil edusti rantasalmelaista ruotua 34, johon kuului Lautakotalahdessa eli nykyisessä Lahdenkylässä olleita taloja. Pekan rekrytoiminen kuormarengistä ruotusotilaaksi tuli mahdolliseksi, kun hänellä oli enemmän ikää – mutta se tapahtui myös aikana, jolloin rykmentissä oli suuri tarve paikata Napuen ja Savonlinnan taisteluissa sulaneita komppanioita. Hengissä säilyneet ja uusina riviin pestatut sotilaat saivat ilmeisesti viettää Ruotsissa pari vuotta ilman taisteluja, mutta rauhallinen jakso päättyi vuonna 1718, kun kuningas Kaarle XII halusi valloittaa tanskalaisilta Norjan.

Kenraali Armfelt johti joukkonsa Jämtlannin poikki kohti Trondheimia. Joukossa oli noin 7500 miestä, joista puolet oli suomalaisia, ja näistä noin kuusisataa savolaisia. Stjørdalin luona syntyi syyskuussa taistelu, jossa useita savolaisia jäi sotavangiksi. Armeija eteni vielä Trondheimin eteläpuolellekin, kunnes kenraali sai viestin, että kuningas oli kaatunut Fredrikstenin linnaa piirittäessään 30.11.1718. [11]

Kaarle XII:n ruumis kannetaan Norjan rajan yli. [12]

Kenraali Armfelt määräsi joukkonsa paluumarssille Ruotsiin tuntureiden yli joulukuun lumimyrskyissä ja pakkasissa. Vaikein taival kulki Essandjärveltä tunturiharjanteen yli Handöliin. Tuntureille menetettiin kuolleina ja paleltuneina niin paljon miehiä, että paluumatkaa on kutsuttu karoliinien kuolonmarssiksi. [13]

Petter Tropil oli yksi niistä, jotka selvisivät marssista hengissä. Kun everstiluutnantin komppaniassa pidettiin pääkatselmus Pohjanlahden rannikolla Säbrossa 26.10.1719, Pekka oli paikalla. Hänen todettiin menettäneen miekkansa tuntureilla, ja hän sai katselmuksessa uuden pistimellä varustetun musketin. [14]

Pekka osallistui sodan aikana Ruotsin puolella vielä kahteen pääkatselmukseen. Ne pidettiin Gävlessä, ensimmäinen vuonna 1720 ja toinen 21.9.1721, kun rauhansopimus oli jo allekirjoitettu. [15] Koko Savon rykmentti oli sodan loppuvaiheessa sijoitettuna Gävlen tienoille, mutta se teki sieltä käsin partioretkiä Suomen puolelle. [16]

Näiden katselmusten rulliin kirjattiin myös tieto siitä, oliko sotilas naimisissa vai ei. Monet komppanian nuorista sotilaista olivat tässä vaiheessa naimattomia, mutta Pekan mainitaan olleen naimisissa jo sodan aikana vuonna 1720, kun hän oli 19 ½ vuoden ikäinen.

On tuntematonta, mistä Pekan vaimo oli kotoisin ja missä vihkiminen oli toimitettu. Vielä 1600-luvulla sotilaiden perheet kulkivat usein mukana sodissa, mutta ruotujakoisen armeijan myötä tapa alkoi vähitellen hiipua: vaimon tärkeäksi tehtäväksi tuli huolehtia sotilastorpasta sillä välin, kun sotilas oli sotaharjoituksissa tai sodassa.

Kun rauha oli solmittu, sotilaat pääsivät palaamaan ruotuihinsa. Sodan jälkeen eli vuodesta 1722 lähtien Petter Tropil siirtyi palvelemaan everstiluutnantin komppanian ruodussa 22, jossa hänen palveluksensa kestikin kymmeniä vuosia, aina vuoteen 1758 asti. Tätä ruotua ylläpiti kolme Rantasalmen Tiemassaarella sijainnutta taloa. [17] Sotilastorppa oli Juutilan tilan (Tiemassaari 2) mailla, josta Pekan puoliso maksoi henkirahaa. [18]

Tiemassalon eli Tiemassaaren kylää Rantasalmen ensimmäisessä yksityiskohtaisessa pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1745–1752. [19]

Petter Tropil haastettiin Rantasalmen syyskäräjille lokakuussa 1722. Haastaja oli tiemassaarelainen 33-vuotias Matti Matinpoika Tolvanen. Hänen isänsä Matti Tolvanen vanhempi oli Pekan ruotutalonpoika eli yksi hänen sotapalveluksensa ylläpitäjistä. [20]

Matti Matinpoika oli yöpynyt isänsä luona Tiemassaarella mikkelinpäivän vastaisena yönä. Häneltä oli kadonnut yön aikana kukkaro, jossa oli ollut sekä 12 karoliinin arvosta venäläisiä rahoja että 30 äyrin arvoinen hopeinen risku. Katoaminen oli tapahtunut Tolvasen mukaan yön aikana siitä huolimatta, että kukkaro oli ollut housuihin kiinnitetyssä pussissa, ja Tolvanen oli pitänyt housuja yön aikana päänsä alla tyynynä.

Tolvanen epäili varkaudesta Petter Tropilia, koska he olivat yöpyneet samassa tuvassa, eikä siellä ollut silloin muita Tolvaselle vieraita ihmisiä kuin sotamies Petter Tropil. Lisäksi Tropil oli ollut hänen tietääkseen täysin pennitön mies, mutta nyt hän oli kuitenkin pian Tolvasen kukkaron katoamisen jälkeen kyennyt ostamaan paitsi lihaa, myös tupakkaa Matin veljeltä, Lassi Natuselta ja Pitkäsaaressa asuneelta pikkupojalta Antti Lassinpojalta. Hän oli myös maksanut toiselle Tiemassaarella asuneelle [21] sotilaalle Kasper Pitkäselle viljasta – mutta kun Pitkänen oli kuullut Tolvasen kadonneesta kukkarosta, hän oli palauttanut rahat ja pyytänyt sotilastoveriaan maksamaan mieluummin jollakin muulla kuin tällä tavoin epäilyksenalaisilla rahoilla. Näiden tapahtumien lisäksi Petter Tropil oli vielä maksanut kolmen kopeekan velkansa unilukkarin pojalle Paavo Huttuselle.

Petter Tropil myönsi oikeudelle nukkuneensa kyseisenä yönä samassa tuvassa Matti Tolvasen kanssa, samoin kuin sen, että hän oli tosiaan ollut siihen aikaan aivan varaton. Hän kertoi kuitenkin saaneensa mikkelinpäivän aamuna toiselta ruotutalonpojaltaan Abraham Tolvaselta pestuurahansa, minkä lisäksi hän oli lainannut vielä lisää rahaa lukkarinpoika Henrik Philippaeukselta. Näillä rahoilla hän oli sitten hoitanut asioitaan.

Matti Tolvanen ei kuitenkaan uskonut Tropilin väitteitä. Aiemmin kertomansa lisäksi hän tiesi Tropilin ostaneen myös lehmän pölkynniemeläiseltä torpparilta Niilo Juutilaiselta, ja arvioi Tropilin saaman pestuurahan menneen kokonaan tähän kauppaan. Tropil puolustautui sanomalla, että hän oli onnistunut tinkimään lehmäkaupassa ja saanut eläimen halvemmalla kuin Juutilainen oli alun perin pyytänyt. Koska kaupoissa oli käytelty sekä ruotsalaisia että venäläisiä rahoja, Tropil selvitti vielä oikeudelle, miten hän oli vaihtanut valuuttaa ja paljonko mitäkin rahaa eri kauppoihin oli kulunut.

Tolvanen ei kiistänyt sitä, etteikö Tropil ollut vaihtanut itselleen Venäjän valuuttaa hänen veljeltään, mutta tiesi vielä kertoa Tropilin ostaneen kaiken lisäksi puolikkaan sian ja lampaan ja maksaneen erään toisenkin velan, joten Tropilin pestuurahat eivät hänen mielestään olleet millään voineet riittää kaikkiin näihin toimiin. Tropil koetti vielä puolustautua erittelemällä, miten hän oli maksanut torppari Abraham Juutilaiselle lampaasta Ruotsin rahalla ja läskistä Venäjän rahalla. Tolvanen ei tyytynyt näihinkään selityksiin, vaan vaati oikeudelta lupaa haastaa kaikki Tropilin kanssa kauppoja tehneet seuraaviin käräjiin. Oikeus myönsi tähän luvan.

Käräjätapaus valaisee hyvin Pekan elämäntilannetta, jossa hänen piti huolehtia perheensä toimeentulosta ja hankkia uuteen sotilastorppaansa ruokaa ja kotieläimiä. Ruotsalainen yhteiskuntajärjestys oli käynnistymässä uudelleen miehitysajan jäljiltä, ja pitäjässä käytettiin edelleen sekä ruotsalaista että venäläistä rahaa.

Oikeuden myöntämästä luvasta huolimatta asiaan ei kuitenkaan palattu enää vuoden 1723 käräjissä. [22] Sen jälkeen Matti Matinpoika ei olisi enää voinutkaan ajaa asiaansa, sillä hän hukkui – ehkä syysjäissä olleeseen virtapaikkaan – marraskuussa 1723. [23] Hänen isänsä tosin kantoi huolta poikansa rahoista vielä senkin jälkeen. Matti Tolvanen vanhempi kertoi vuoden 1725 talvikäräjillä, että hänen poikansa oli oleskellut ennen hukkumistaan kirkonkyläläisen Jussi Erosen luona ja että hänellä oli silloin ollut hallussaan seitsemän ruplan arvosta Viipurissa ansaittuja rahoja. Kun hänen ruumiinsa oli sitten vedetty ylös virrasta, vaatteista ei kuitenkaan löytynyt enempää kuin 31 kuparitaalaria ja 28 äyriä Ruotsin valuutassa.

Tolvanen väitti, että puuttuvat rahat olisivat edelleen Erosen hallussa. Hän ei kuitenkaan esittänyt täsmällistä laskelmaa puuttuvan rahan määrästä Ruotsin valuutassa, ja Eronenkin kiisti, että hänelle olisi jätetty mitään rahoja säilytettäviksi, joten oikeus jätti asian sikseen. [24]

Torasalolaisesta pellosta löytynyt taalari vuodelta 1715. Kyseessä on suuren pohjan sodan aikainen hätäraha, joita lyötiin Kaarle XII:n Norjan retken rahoittamiseksi. Hätäraha tarkoitti sitä, että kolikko on oikeasti kuparia, vaikka sillä on hopeataalarin (silvermynt) nimellisarvo. [25]

Ruotusotilas Petter Tropilin puolison nimi Anna Mikontytär mainitaan Rantasalmen seurakunnan kastekirjassa vuonna 1726, jolloin perheeseen syntyi Petter-niminen poika. [26] Rantasalmen vanhimmissa säilyneissä eli 1760-luvun kirkonkirjoissa on mainittu Annan sukunimi Forsman. [27] Siinä vaiheessa Pekan sotilasura oli jo ohi, ja hänestä käytettiin rippikirjoissa nimeä Auvinen. Pekka sai eron armeijasta vuonna 1758. [28] Hänen palvelusajakseen laskettiin 44 vuotta. [29]

Pekan ja Annan asuinpaikkoja ei merkitty kirkonkirjoihin kovin täsmällisesti heidän viimeisinä vuosinaan. Pekka oli kuitenkin eläkkeelle jäätyään ainakin hetken Lajunniemen (Tiemassaari 9) lampuoti, [30] kunnes perheen poika Jussi jatkoi tässä tehtävässä mentyään naimisiin. Vanhemmat asuivat ehkä hetken myös Eerik-pojan perheen luona Asikkalassa, kunnes kuolivat Osikonmäessä, jossa heidän poikansa Olli Auvisen perhe oli asunut torppareina 1760-luvun alusta lähtien. [31] Pekka kuoli marraskuussa 1771 [32] ja Anna maaliskuussa 1777. [33]

Pekan sotilasnimeä ei unohdettu hänen sotilasuransa jälkeen kokonaan. Vaikka hänet kirjattiin Rantasalmen rippikirjoihin Auvisena, saman seurakunnan haudattujen kirjaan hänet merkittiin edelleen Tropilina. Kun perheen poika Eerik oli Rouhialan kartanon torpparina Asikkalassa, hänen sukunimensä oli kastekirjoissa aina Auvinen, [34] mutta henkikirjoissa Tropil. [35] Lajunniemen lampuotina isänsä jälkeen toiminut Jussi oli vuoden 1761 henkikirjassa Tropil, [36] mutta seuraavana vuonna Auvinen. [37]

Nimi Tropil mainitaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin kahdella Pekan lapsenlapsella vaihtoehtoisena sukunimenä. Kun Paavo Ollinpoika Auvinen meni 1800-luvun alussa vävyksi Lautakotalahteen, pappi kirjoitti hänen kohdalleen rippikirjaan lisätiedon ”eller Tropill”. [38] Hänen veljensä Kustaa Ollinpoika Auvinen sai kaikki muut lapsensa Kustaa Auvisena, mutta kun perheen lapsi Anna Helena syntyi vuonna 1808, pappi kirjoittikin isän nimeksi kastekirjaan yllättäen Gustaf Tropil. [39]

Esimerkit saattavat tarkoittaa sitä, että perhe itse piti isoisän sotilasnimeä hyvinkin oikeana sukunimenä, mutta kirkonkirjoista vastaavat papit olivat enemmän sillä kannalla, että sotilasuran päättymisen jälkeen savolaisen sotilaan ja hänen perheensä kuului palata alkuperäisen sukunimensä käyttöön. Vähitellen nimi Tropil unohtui myös suvun piirissä, eikä vuonna 1915 syntynyt isoäitini Meeri Auvinen tiennyt siitä enää mitään. Hän oli Petter Tropilin pojanpojan pojanpojan pojantytär.

**********

Suuri osa edellä mainituista Petter Tropilia koskevista lähdetiedoista löytyy kätevästi Väinö Holopaisen ylläpitämästä Savon rykmentin tietokannasta. [40] Tietokanta on ainutlaatuinen apuneuvo kaikille savolaisten ruotusotilaiden tutkijoille. Suuri kiitos siitä Väinölle ja muille tietokantaa rakentaneille!



Viitteet:


[1] KrA Savolax Läns Regemente. Soldat med gevär. SE/KrA/0429/001/39

[2] KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/63 (1712), bildid: A0065770_00853 ; KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/64 (1713), bildid: A0065771_00749

[3] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00119 

[4] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00115 

[5] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389

[6] SAOB: tro (adj.) ja pil. Vanhan ortografian mukainen Pihl on ollut myös käytössä sotilasnimenä. – Sama sotilasnimi on ollut myös Karjalan rakuunarykmentin Ala-Savon komppanian rakuunalla Henrik Tropililla, joka astui palvelukseen 26.2.1742 ja oli myös omalta sukunimeltään Auvinen.

[7] Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla (2016), s. 165, 353.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (1990), s. 565.

[9] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 571.

[10] KrA Savolax Regemente. Kompanifana, vapensida, SE/KrA/0418/001/095

[11] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 582.

[12] Cederström, Gustaf (1845–1933), kaivertaja Thiriat, Henri. Museovirasto, historian kuvakokoelma 

[13] Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n aikaisia sotilaita on vanhastaan kutsuttu karoliineiksi. Nimen taustalla on kuninkaiden nimen latinankielinen muoto Carolus. Samaa sanaa on käytetty tänä aikakautena käytetyistä rahoista.

[14] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00244

[15] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00041 ; Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00233

[16] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 583.

[17] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, pääkatselmusluettelo 1735, s. 195

[18] Rantasalmi, vuoden 1725 henkikirja, s. 2596

[19] RA Geographisk charta öfver Randasalmi sochn i Sawolax, Medledels härad och Nyslotts län. Affattad til en del af Anders Westermark 1745, en del af Jonas Cajanus, Olof Borgström och Eric Wijk åren 1748, 1749, 1750 och änteligen til slut bragter, enligt orders, år 1752 af Pehr Almgren. [Papper, ritad, 241 x 440.] /Reversal/ 1850/230 - 163.

[20] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, varsinaisasiat 1722 (KO a 22), Rantasalmen syyskäräjät, s. 704 – Petterin sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan muodossa Trumpill.

[21] Rantasalmi, vuoden 1735 henkikirja, s. 2337v

[22] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vuoden 1723 varsinaisasiat (KO a 23), asialuettelo

[23] Rantasalmi, haudatut 1723

[24] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1725 (KO a 25), Rantasalmen syyskäräjät s. 3

[25] Wikipedia: Nödmynt

[26] Rantasalmi, kastetut 1726

[27] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389 . Puoliso oli ehkä samaa sukua kuin Johan Forsman, joka valittiin everstiluutnantin komppanian huilistiksi vuonna 1721. Ks. KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/71 (1722), bildid: A0065778_00525 – Anna Forsman lienee ollut sukua myös Maria Forsmanille, joka oli Rantasalmen lukkari Thomas Philippaeuksen puoliso. Ks. Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vars. asiat 1725, s. 546. Tämän perheen pojalta Henrikiltä Petter Tropil lainasi rahaa.

[28] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirymentti, luetteloita 1744–1763, vuoden 1758 palkkaluettelo

[29] SSHY Vadstenan sotamieshuone, luetteloita 1755–1783, s. 699

[30] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 – Perheen poikia kutsutaan vuosien 1759 ja 1760 vihittyjen kirjoissa lampuodinpojiksi Tiemassaarelta. Tietoa ei näy henkikirjassa, mutta luonnollinen syy siihen on se, että Pekka oli vapautettu henkirahasta.

[31] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,231

[32] Rantasalmi, haudatut 1771 nimellä Pehr Tropihl, Vadstenan sotamieshuoneen luettelot nimelllä Peter Tropihl, Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 nimellä Pehr Auvin.

[33] Rantasalmi, haudatut 1777

[34] Rantasalmi, 24.3.1757 kastettu Olof

[35] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1759 henkikirja, s. 414

[36] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1761 henkikirja (8879), Rantasalmi, s. 358

[37] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1762 henkikirja (8883), Rantasalmi, s. 410 – 

[38] Rantasalmi, pääkirja I 1800–1811,415 – käsiala tosin viitannee mahdollisesti väärin kuultuun muotoon Tropin.

[39] Rantasalmi, kastetut 1808

[40] Savon rykmentti, Petter Tropil

Vakoojia ja sotilaskarkureita Kustaa III:n sodan ajan Savossa

Kirjainsymbolit kuvaavat Ruotsin armeijan joukkojen ryhmittelyä Olavinlinnan piirityksessä sodan alussa heinäkuussa 1788. [1] Piiritetyn linnan venäläissotilaat eivät saaneet mistään apua eivätkä muonaa, mutta eivät antautuneet. Joukkojen turkkilaissyntyinen komentaja Pjotr Kuzmin totesi piirittäjille: "Ilolla avaisin, mutta minulla on vain yksi käsi, ja siinä on miekka". Ruotsin armeija vetäytyi piirityksestä 20.8.1788. [2]

Hattujen sodan jälkeen vuonna 1743 solmitulla Turun rauhalla oli suuri vaikutus itäsavolaisten elämään. Uusi valtakunnanraja jätti Savonlinnan kaupungin ja osia Kerimäestä ja Rantasalmesta Venäjän puolelle. Rajavalvonta oli kuitenkin heikkoa, ja tullin haaviin jäi vain pieni osa rajan yli käydystä kaupasta. Kaiken lisäksi rajalinjasta ei päästy Kerimäen kohdalla yksimielisyyteen, vaan rajalle jäi riitamaa – ja Ruotsin puolella tuli tavaksi, että riitamaalle myydystä tavarasta ei koskaan peritty tullia. [3] Rajaseudun asukkaat liikkuivat siis paljon kummassakin valtakunnassa. Liikkuminen rajan takana ei edellyttänyt kielitaitoakaan, kun väki puhui savoa rajan molemmin puolin.

Ruotsi yritti vallata menettämänsä alueet takaisin vuosina 1788–1790 käydyssä Kustaa III:n sodassa. Savon kannalta tämän sodan merkittäviin tapahtumiin kuuluivat Porrassalmen taistelu Mikkelissä 13.6.1789 ja Parkuinmäen taistelu Rantasalmella 21.7.1789, jotka päättyivät Ruotsin voittoihin. Kokonaisuutena katsoen Kustaan sota sujui kuitenkin huonosti, ja se olisi voinut päättyä suurempaankin katastrofiin ilman Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa 9.–10.7.1790 saavutettua voittoa. Tämän voiton jälkeen sota päättyi Värälässä 14.8.1790 solmittuun rauhaan, jossa Turun rauhan rajat eivät muuttuneet.

Kun Savo oli sotatoimialueena, Ruotsin armeija käytti rajaseudulla liikkumaan tottuneita savolaisia tiedustelijoina saadakseen tietoja sekä omien että vihollisen joukkojen liikkeistä. Esimerkiksi everstiluutnantti Anders Johan Ramsay lähetti Rantasalmen Asikkalan kylässä asuneen torppari Heikki Parviaisen 4.5.1790 tiedusteluretkelle Kerimäen Ylä-Kuonaan. Tämä retki ei suuntautunut rintaman taakse, sillä majuri Gripenbergin johtamat ruotsalaiset joukot olivat ottaneet Ylä-Kuonan tukikohdakseen jo vuonna 1789 voidakseen valvoa sieltä käsin Olavinlinnan venäläisten liikkeitä. [4] Parviainen palasi Rantasalmelle 5.5. ja antoi raporttinsa Ramsaylle.

Ramsayn kirjoittaman Parviaisen raportin alku.

Parviaisen mukaan kapteeni Montgomery ja hänen upseerinsa olivat vetäytyneet takaisin Oravisaloon ja sieltä edelleen Varpasalon kautta Raikuuseen, jossa he nyt majailivat. Siellä oli käynyt ruotsinpuoleisia talonpoikia, joille sotilaat olivat kertoneet menettäneensä 30 miestä. Heidän ruumiinsa oli kuljetettu pois neljällä hevosella. Yksikön tarvikkeet ja huolto oli sijoitettu Vuokalaan eli Savonrannalle.

Parviainen oli saanut myös tietää, että kun venäläiset olivat ryöstäneet, tuhonneet ja polttaneet talonpoikien omaisuutta Ylä-Kuonassa, he olivat edellisenä lauantaina siirtyneet Kesälahdelle rajan ruotsinpuoleiselle alueelle, todennäköisesti selvittääkseen Ruotsin armeijan asemia siellä. Jotkut olivat arvelleet vihollisen sotilaiden kokonaismäärän tällä alueella olleen tuohon aikaan noin 2000 miestä. [5]

Rajaseudulla liikkuminen oli varmasti tuttua torppari Heikki Parviaiselle, sillä hänen kotikylänsä Asikkala sijaitsi aivan valtakunnanrajan tuntumassa: vuoden 1743 raja halkaisi Rantasalmella Vaahersalon ja Putkisalon. Torpparina Heikki saattoi toki asua myös jonkin asikkalalaistilan kaukopalstalla Heinävedellä.

Yksityiskohta 1700-luvun lopulla laaditusta Rantasalmen ja Heinäveden kartasta Asikkalan, Putkisalon ja Vaahersalon kohdalta. [6] Koko valtakunnanrajaa kutsutaan kartassa nimellä "Disputerliga Riksgräntsen emellan Sverige och Ryssland" eli "Kiistanalainen raja Ruotsin ja Venäjän välillä", vaikka varsinainen riitamaa sijaitsikin Kerimäellä.

Mikkelissä armeija lähetti jonkun talonpojan tiedusteluretkelle viimeisen sotavuoden maaliskuussa kauas rintamalinjojen taakse aina Viipuriin asti. Hänen havainnoistaan kirjoitettiin raportti 18.3.1790. Talonpoika kertoi, ettei Viipurissa ollut sillä hetkellä enempää kuin neljä komppaniaa vartiosotilaita, mutta että maantien varressa sotilaita oli majoitettuina 4–5 miestä jokaisessa talossa aina Lappeenrantaan asti.

Neljännespeninkulman päässä Lappeenrannasta tuulimyllyn mäellä oli ollut suuri koko mäen levyinen tykkipatteri. Sitä ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä vartioitu, eikä tiedustelija ollut nähnyt siellä tykkejä. Taipalsaarelle vihollinen oli sijoittanut kaksi rykmenttiä. Toiset olivat henkikrenatöörejä, mutta toisen yksikön nimeä tiedustelija ei tiennyt.

Viipurissa oli rakenteilla 25 uutta tykkisluuppia. Lappeenrannassakin oli aiemmin rakennettu yhtä, mutta työ oli keskeytetty ja päätetty, että Viipurissa rakennettavat tykkipurret tultaisiin myöhemmin kiskomaan Saimaan puolelle. Talonpojan mukaan sekä Lappeenrannassa että Viipurissa oli riittävästi jauhoja, sillä niitä kuljetettiin sinne Pietarista joka viikko 300–400 hevosen voimin. [7]

Tykkisluuppi eli tykkipursi oli alun perin 1700-luvun lopun Ruotsissa saaristolaivastoa varten suunniteltu uusi alustyyppi. Ruotsalaisessa tykkipurressa (Canon Slup) oli tykit sekä keulassa että perässä, pienemmässä tykkijollassa (Canon Jolle) ainoastaan perässä. [8] Venäläiset kopioivat idean nopeasti, ja tykkipursien määrä kasvoi sodan aikana nopeasti myös Venäjän saaristolaivastossa. [9]

Yksityiskohta Fredrik Henrik af Chapmanin tykkipursipiirustuksista vuodelta 1789. [10]

Kuten kaikissa sodissa, myös Kustaan sodassa pyrittiin saamaan tietoja vihollisen liikkeistä myös niiltä yksittäisiltä vihollisarmeijan sotilailta, jotka olivat syystä tai toisesta päätyneet armeijan käsiin. Sulkavalla kuulusteltiin toukokuussa 1790 venäläistä sotilaskarkuria, joka oli paennut Savonlinnassa ruotsalaisten puolelle, koska hänen omat upseerinsa olivat hänen kertomansa mukaan olleet niin ankaria.

Miehen nimi kirjattiin ruotsinkieliseen kuulusteluraporttiin muotoon "Jöran Jogor". Hän oli syntynyt Novgorodin kuvernementissa ja oli nyt 40-vuotias. Hän oli 11 korttelia ja 3 tuumaa (eli noin 170 cm) pitkä ja laiha, ja oli palvellut jääkärirykmentissä välskärinkisällinä. Hän kertoi, että Savonlinnassa oli tuohon aikaan noin 500 sotilasta neljästä eri rykmentistä. Heistä 50 oli kasakoita. Laitaatsillassa oli neljä mörssäriä sillä mäellä, jolla Ruotsin patterit olivat aiemmin olleet. Savonlinnassa oli tässä vaiheessa neljä tykkisluuppia valmiina, ja useampia muita oli Viipurissa odottamassa siirtoa. Sairaita Venäjän joukoissa oli hänen kertomansa mukaan toista sataa. [11]

Huhtikuun alussa 1790 Venäjän armeijasta karkasi ruotsalaisten puolelle Vasili Siskoff -niminen sotilas. Hän oli 20-vuotias, syntynyt Siperiassa ja tunnusti ortodoksista uskoa. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset ja ruskeat silmät. Hän kertoi palvelleensa viipurilaisessa rykmentissä ja sanoi, että niin Pietarissa, Viipurissa kuin Lappeenrannassakin kaikki sairaalat olivat täynnä ja kuolleisuutta oli paljon. Hän tiesi tämän siitä, että oli tullut Pietarista edellisenä syksynä. [12]

Sairaita oli tietysti paljon myös Ruotsin puolella. Ruotsin armeijan pääsairaala oli koko Kustaan sodan ajan Rantasalmen Haapaniemessä, [13] ja sairaala joutui niin pitkään pyytämään kuljetusta uusille sängyille ja muille tarvikkeille, ettei tarvikkeiden saamiseen jaksettu huhtikuussa 1790 enää uskoa. [14] Kun tämän päivän sotasairaaloihin joudutaan ennen muuta sodassa saatujen vammojen takia, 1700-luvulla sotilaat tarvitsivat sairaanhoitoa ennen muuta joukkojen keskuudessa levinneiden kulkutautien takia.

Edellä kuvatut Kustaa III:n sodan aikaiset kuulusteluraportit sisältyvät Kansallisarkistossa säilytettävään Curt von Stedingkin arkistoon. Kyseinen arkisto sisältää kymmeniä tuhansia sivuja materiaalia. Arkisto kuului aiemmin herttualliselle d'Otrante -suvulle Ruotsissa, mutta Suomen Kansallisarkisto osti sen vuonna 2013. Kauppahinta oli 465 000 euroa. Aineisto on nykyisin digitoitu ja vapaasti luettavissa Kansallisarkiston sivuilla. Arkisto sisältää paljon ainutlaatuista tietoa sotatapahtumista, koska sotamarsalkka ja kreivi Curt von Stedingk (1746–1837) oli Savon prikaatin komentaja Kustaan sodan aikana. [15]

Kurt Bogislaus Ludvig Kristoffer von Stedingk. Johan Gustaf Sandbergin maalaus. Valokuvannut Daniel Nyblin 1893. Kansallisgalleria, finna.fi.

Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Rekognosointikartastoon liittyvät erilliset lehdet, Situations Charta öfver trachten omkring Nyslotts fästning. Piirtänyt O.C. von Fieandt.

[2] Lappalainen, Jussi T.: Sodankäynnin ongelmia Kustaa III:n sodan Savossa, s. 4. ; Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 25.

[3] Wirilander, Kaarlo: Savon historia III – Savo kaskisavujen kautena (Savon säätiö 1989), s. 835.

[4] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota – Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 58.

[5] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 85. 

[6] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH 92, Geographisk Charta öfver Randasalmi Sockn samt Heinäwesi Capell i Nedre Safxolax Härad och Cuopio län.

[7] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 35.

[8] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 50–53.

[9] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 55.

[10] RA Marinens ritningar, Däckade kanonslupar, SE/KrA/0492/A 4h/02:01 (1789), bildid: K0035307_00001

[11] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 87.

[12] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 46.

[13] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 127.

[14] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 59.

[15] YLE 22.1.2013: Uusi arkistolöytö kertoo Savon Prikaatin historiaa 1780-luvulta. 

Rantasalmen Bagge-suku

Vänrikki Johan Pettersbackin palkkaluettelon otsikko Ruotsin sota-arkistossa.

Noin kymmenvuotiaana pikkupoikana olin vanhempieni kanssa Ikaalisissa tapaamassa isoisäni setää Gabriel Erosta (1890–1981) ja hänen perhettään. Elettiin 1970-lukua. Olin jo silloin innostunut sukututkimuksesta ja olisin halunnut tietää, mikä Kaape-sedän äiti oli ollut tyttönimeltään. En kuitenkaan uskaltanut itse lähestyä arvokasta ja hiljaista vanhusta, joten muut aikuiset kysyivät asiaa puolestani. "Se olj Pakke", Kaape-setä vastasi, ja kirjoitin tiedon muistiin sinikantiseen vihkooni.

Siitä lähtien tuo esivanhempiini kuulunut Rantasalmen Bagge-suku on kiehtonut minua. 1980-luvun lopulla keskustelin suvustamme isotätini Kaisu Ruuskasen kanssa, ja sain häneltä tietoja savonlinnalaisen sukututkijan Oiva Baggen tekemistä Bagge-tutkimuksista. Oiva oli löytänyt suvun kantaisän, vänrikki Johan Baggen, joka avioitui Suuren Pohjan sodan aikaan rantasalmelaisen aatelisneidon Catharina Helena von Vegesackin kanssa. Oivan näkemyksen mukaan tämä Johan olisi polveutunut siitä Porvoon Kardragin Bagge-suvusta, jonka Jully Ramsay esitteli jo yli sata vuotta sitten teoksessaan Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden.

Lähes 30 vuotta myöhemmin eli joulukuussa 2015 Oiva alkoi julkaista tutkimustuloksiaan useana viestinä Suku Forumissa. Julkaisuista kävi ilmi, että hän piti edelleen kiinni Rantasalmen Bagge-suvun yhteydestä Porvoon Bagge-sukuun, ja piti Kardragin Baggeja puolestaan ruotsalaisen aatelisen Bagge af Berga -suvun jälkeläisinä. Tätä sukua on kuvattu Ruotsin ritarihuoneen julkaisuissa; sukuun voi tutustua vaikka Adelsvapen-Wikissä.

Yhdistämällä Rantasalmen Bagget, Porvoon Bagget ja Bagge af Berga -suvun toisiinsa Oiva katsoi polveutuvansa suoraan 1300-luvulla eläneestä Abjörn Nockessonista. Yhdistetyt sukujohdot levisivät pian eteenpäin Geniin, My Heritageen, Ancestryyn ja moniin yksityisiin sukupuihin, joissa niitä on todennäköisesti edelleen.

Suku Forumin keskusteluketjussa kävi kuitenkin pian ilmi, että nämä kolme sukua – ja lopulta useita muitakin sukuja – oli yhdistetty toisiinsa ilman päteviä perusteita. Oiva oli tehnyt kyllä arvokkaan työn kootessaan tietoja Bagge-sukujen suvun jäsenistä erilaisista sota- ja paikallishistorian alan teoksista, mutta alkuperäislähteitä näiden sukujen yhdistämisen perustelemiseksi ei käytännössä ollut.

Ainoa, mitä Rantasalmen Bagge-suvun alkuperästä saatettiin lopulta sanoa, oli se, että tämän suvun kantaisä vänrikki Johan Bagge oli käyttänyt nuoruudessaan sukunimeä Pettersback, sittemmin nimeä Back ja lopulta Bagge, mutta hänen alkuperäänsä ei tunneta. Myöhemmin laadimme tutkimustuloksista Kaija Salmisen ja Ritva Jurvasen kanssa vielä artikkelin Genoksen numeroon 4/2018. Myös Johanin Geni-profiili on päivitetty tutkimustulosten mukaiseksi ja irrotettu muista Bagge-suvuista.

*******

Rantasalmen seurakunnan vihittyjen kirjan mukaan Johan Pettersback vihittiin Catharina Helena von Vegesackin kanssa Rantasalmella 19.12.1709. Pappi kirjoitti hänen nimensä kirjoihin muodossa Johan Peters Back, ja hän oli tuolloin kersanttina Savon kahdennetussa jalkaväkirykmentissä [1]. On todennäköistä, että kahta vuotta aiemmin kaksikasrykmentin kuukausirullissa elo–lokakuussa 1707 everstiluutnantti Morathin komppaniassa mainittu sukunimetön furiiri Johan Pettersson on sama henkilö [2].

Johanin puoliso Catharina oli alkuaan baltiansaksalaista sukujuurta olleen rantasalmelaisen kapteeni Conrad von Vegesackin ja tämän vaimon Ingeborg Langin tytär. Conradin epäonnisesta kirkkomatkasta syksyllä 1692 kerron tarkemmin täällä.

Johan Pettersbackin palkkaluettelo on säilynyt [3]. Sen mukaan hän oli avioitumisensa jälkeisenä vuonna vääpelinä ja sittemmin vänrikkinä kahdessa eri itäsuomalaisessa rykmentissä, kunnes sai eron palveluksesta 22.6.1713, jolloin Venäjä oli jo miehittämässä Suomea.

Tämän jälkeen Johan asui perheineen Rantasalmella anoppinsa Ingeborg Langin varoilla; appi Conrad oli kuollut jo 1705. Kun appivanhempien yhteisestä pesästä tehtiin perunkirjoitus lopulta vuonna 1751, siinä todettiin vänrikin perheen asuneen sodan jälkeen anopin omistaman Skogilan tilan torpassa ja saaneen tilalta elatusta vuosikymmenien ajan [4].

Johan käytti ainakin 1730-luvulla sukunimeä Back, ja muokkasi sen viimeistään 1740-luvulla muotoon Bagge. Hänen poikansa Anders eli Antti käytti vielä vuonna 1753 tiemassaarelaisen Kuivaharjun tilaa ostaessaan sukunimeä Back [5], mutta päivitti nimensä sittemmin isänsä tavoin Baggeksi, jolla nimellä hänet mainitaan vanhimmassa säilyneessä Rantasalmen seurakunnan rippikirjassa [6].

Bagge-suvun talonpoikaistuminen ei sujunut aivan kivuttomasti. Vänrikki Johan vastusti aluksi poikansa Antin avioliittoa sotilaan aviottomana lapsena syntyneen Kaisa Törröttären kanssa. Protestiin yhtyi myös hänen aatelinen lankonsa Paul von Vegesack, ja asiaa käsiteltiin Rantasalmen käräjillä syksyllä 1749 [7]. Perheeseen syntyi kuitenkin käräjillä sopu, kun nuoripari lupasi "rakastaa, kunnioittaa, ruokkia ja kaikella lapsenomaisella kuuliaisuudella auttaa vanhempiaan". Vanha vänrikki kuoli jo seuraavana vuonna, ja nuori perhe osti sitten kolme vuotta myöhemmin kodikseen Kuivaharjun tilan.

Antti Bagge ja hänen vaimonsa Kaisa Törrötär ovat Rantasalmen Bagge-suvun yhteisiä esivanhempia Antin vanhempien tavoin. Kävimme Kuivaharjun tilalla keväällä 2016 tätini Mailan kanssa, ja talon isäntä näytti meille päärakennuksen alla olevan komean holvatun kivikellarin, joka saattaa olla hyvinkin iäkäs. Pihapiirissä on myös valtavia kivijalkarakennelmia, joiden historiaa ei täysin tunneta [8].

Antilla ja Kaisalla oli useita lapsia, jotka muuttivat edelleen eri puolille Rantasalmea. Toukokuussa 1791 päiväämässään testamentissa Antti totesi kotitilan jäävän pojalleen Petterille, vanhin poika Antti sai Tuusmäen Paunolan ja Mikko puolestaan Kolkontaipaleella sijainneen tilan, jonka isä oli aikanaan ostanut. Kaisa-tytär sai perintönsä ilmeisesti irtaimena ja rahana jo vanhempien eläessä; hän oli avioitunut samassa kylässä asuneen Tahvo Tolvasen kanssa. Isän testamentti oli osa laajempaa omistusten selvittelyä, sillä jo aiemmin oli tehty vaihtokauppa, jossa Antti oli saanut Paunolan veljeltään Petteriltä, jonka vaimon Maria Paunottaren kotitila se mahdollisesti alun perin oli [9].

Kaisa Törrösen ja Antti Baggen puumerkit vuonna 1791 laaditussa testamentissa.

Kaisa Törröttären aiemmasta sulhasesta Svante Candaratista ja hänen samannimisen isänsä koettelemuksista isonvihan aikana kerron täällä. Tuusmäkeen muuttaneen Antti Antinpoika Baggen pojanpoika oli voinsalmelainen isäntä Gabriel Bagge eli "Voisalamin Pakki", josta kerron puolestaan tarkemmin täällä. Gabriel Baggen tytär Emma avioitui pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, jonka kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä, ja Mikon ja Emman poika oli puolestaan isoisäni isä JF Eronen, jonka puolison riihimäkeläisen Elin Nummelinin elämänvaiheita kuvaan täällä. JF oli alussa mainitsemani Kaape-sedän vanhempi veli.

Gabriel Baggen veljen Antti Juhana Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1709.
[2] SKrA Finska gränsförsvarstrupper, Månadsrullor, Augusti månad, Nyslåtts läns fördubblingsregemente, SE/KrA/0022/1707/4 (1707).
[3] SKrA Likvidationer: Stora nordiska kriget, Likvidationer uppgjorda inom krigskollegii militiekontor, SE/KrA/0090/I/23 (1727–1741).
[4] Suur-Savon tuomiokunta Eca:1, Suur-Savon tk:n perukirjat 1722–1762 (sisältää myös Pien-Savon perukirjoja), s. 343–350, Ingeborg Langin ja Conrad von Vegesackin pesästä v. 1752 laadittu perukirja.
[5] Pien-Savon tk, Rantasalmen syyskäräjät 1754, Tiemassaari 5:n lainhuuto.
[6] Rantasalmen seurakunta, pääkirja 1761–1772,386.
[7] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.
[8] Ks. Bagge, Oiva: Tiemassaari ajan askelissa (ISBN 952-91-1699-3), s. 206.
[9] KA Mikkeli, Pien-Savon alinen tk, Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunnan vars. asiat 1810 (Cac 4), konseptituomiokirjassa ei ole sivunumerointia.

Oboensoittaja Vasilin ja ratsumiehen vaimo Elinan tarina isovihan ajan Rantasalmella

Venäläinen sotilassoittokunta ryhmäkuvassa, 1890-luku. Museovirasto, Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0. 

Ira Vihreälehto on tuonut viime aikoina kiinnostavalla tavalla esiin venäläisten sotavankien ja suomalaisen siviiliväestön välille toisen maailmansodan aikana syntyneitä parisuhteita. Toinen maailmansota ei luonnollisestikaan ollut tässä mielessä poikkeus sotien joukossa. Monet muutkin sodat ovat aikojen kuluessa luoneet mahdollisuuksia paitsi väkivaltaisiin, myös vapaaehtoisiin parisuhteisiin rintamalinjojen yli. Tämä pitää paikkansa myös isonvihan (1713–1721) kohdalla, vaikka se yleensä muistetaankin vain venäläisten hirmuteoista siviiliväestön keskuudessa.

Isonvihan aikana ruotsalainen hallinto lakkasi toimimasta Suomessa, eikä lakimääräisiä käräjiä pidetty. Monissa tapauksissa tiedot isonvihan aikaisista tapahtumista ovatkin säilyneet jälkipolville vasta miehityksen jälkeen laadittujen käräjäpöytäkirjojen ansiosta. Savossa Ruotsin kruunu sai otteen hallinnosta rauhanteon jälkeen vuonna 1722, ja vihanaikaisten rikosten ja riitojen selvittely käräjillä kesti sen jälkeen lähes kymmenen vuotta [1].

Tällaisesta tapauksesta oli kysymys heinäkuussa 1722, kun rantasalmelainen ratsumies Svante Candarat ilmaantui Parkun tilalla pidetyille Rantasalmen kesäkäräjille pyytämään, että oikeus antaisi hänen erota isonvihan aikana uskottomaksi osoittautuneesta vaimostaan Elina Väntittärestä [2]. Candarat perusteli pyyntöään kertomalla, että sillä välin, kun hän itse oli ollut Ruotsissa Hänen Majesteettinsa palveluksessa, hänen kotipitäjään jäänyt vaimonsa Elina oli saanut lapsen venäläisen oboensoittajan kanssa.

Candaratin kotiinpaluu ei siis ollut kovin helppo, eikä sitä varmasti ollut myöskään hänen aiempi sotaretkensä, sillä armeijan katselmusrullien mukaan tämä alkuaan karjalaissyntyinen tuusmäkeläisrusthollin ratsumies oli ollut mukana myös kovaonnisella Norjan sotaretkellä eli niinsanotulla "karoliinien kuolonmarssilla". Svante oli kuitenkin selvinnyt siitä hengissä ja menettänyt retkellä vain osan varusteistaan [3].

Oikeudessa kuultiin seuraavaksi lautamies Heikki Pesosta, joka kertoi, että Svanten vaimo Elina oli ollut miehitysaikana hänen talossaan piikana yhden vuoden ajan noin neljä vuotta aiemmin eli vuoden 1718 paikkeilla. Mutta koska maa oli silloin venäläisten sotilaiden miehittämä, lautamiehen talossa majaili samaan aikaan myös yhdeksän venäläisen sotilassoittajan muodostama soittokunta. He soittivat kaikki oboeta.

Koko sotilasmusiikki oli tuohon aikaan vielä varsin tuore ilmiö Venäjän armeijassa – sen oli perustanut vasta vuosisadan vaihteessa valtansa vakiinnuttanut tsaari Pietari Suuri. Hän kasvatti sotilassoittokuntiaan useaan otteeseen ja määräsi Pultavan voiton jälkeen vuonna 1711, että armeijan jokaisessa rykmentissä tuli olla myös yksi 9–11 jäsentä käsittävä saksalaistyylinen oboensoittajien ryhmä [4]. Itse oboekaan ei ollut tuolloin vielä kovin vanha soitin, se oli kehitetty vasta 1660-luvulla Ranskassa. Oboen nimi tuleekin ranskan sanasta hautbois, joka tarkoittaa "korkeaa puuta" [5].

Lautamiehen talossa majailleet 9 oboensoittajaa (9 st. Hautboister) mainitaan tuomiokirjaleikkeen kymmenennellä rivillä.

Yksi näistä Pietari Suuren perustamista sotilasoboistien yhtyeistä majaili nyt siis Rantasalmella lautamies Pesosen talossa, ja talossa piikana ollut Elina alkoi seurustella kokoonpanossa soittaneen Vasili-nimisen musikantin kanssa. Lautamies ja talonväki yrittivät kyllä kieltää Elinaa, mutta kielloilla oli vain se seuraus, että Elina irtisanoutui piianpestistään kokonaan ja muutti samaan ruokakuntaan oboensoittajien kanssa.

Kun soittokunta sitten siirrettiin Viipuriin, Elina odotteli Rantasalmella kolme viikkoa ja lähti sitten Viipuriin Vasilin perässä. Kaupungissa sittemmin käyneeltä talollinen Juho Nikkoselta lautamies Pesonen sai kuulla, että Elina oli synnyttänyt Viipurissa lapsen ja että hän oli siellä palveluksessa kauppias Jänischin luona. Kun Elina sitten sai puolestaan Viipuriin sanan siitä, että hänen aviomiehensä Candarat oli palannut sodasta Rantasalmelle, hän palasi sinne. Rantasalmella aviopari päätyi rovasti Anders Heinriciuksen kuulusteluun, jossa Elina tunnusti, että hän oli tosiaan saanut oboensoittajan kanssa lapsen, joka oli sittemmin Viipurissa kuollut.

Kahdeksan päivää rovastin kuulustelun jälkeen Elina lähti Viipuriin uudestaan, eikä Svante kuullut hänestä sen jälkeen enää mitään. Siksi hän esitti nyt oikeudelle toiveensa saada vaimostaan laillinen avioero. Oikeus joutui kuitenkaan toteamaan, ettei sillä ollut toimivaltaa avioeroasioissa, minkä takia se kehotti Candaratia osoittamaan erohakemuksensa piispalle ja hiippakunnan konsistorille.

Hiippakunta näyttää suhtautuneen Svanten anomukseen suopeasti, koska Rantasalmen kirkonkirjojen mukaan hänet vihittiin jo maaliskuussa 1723 uuteen avioliittoon tuusmäkeläisen piian Kaisa Mullittaren kanssa [6]. Viimeistään saman vuoden heinäkuuhun mennessä Svante oli myös luopunut asepalveluksesta ja keskittynyt maanviljelykseen, sillä hänellä oli viljelyoikeuksia koskenut kiista isäpuolensa Iivari Jauhiaisen ja tämän nuoremman veljen Jacob Candaratin kanssa koskien Reijolan kylässä ollutta kruununtilaa; miehet saivat kuitenkin sovittua asian ennen käräjiä [7].

Seuraavana syksynä Svantelle ja Kaisalle syntyi poika, joka kastettiin isän kaimaksi. Tämä nuorempi Svante Candarat päätyi hänkin sotilasuralle ja meni sittemmin 1740-luvulla kihloihin esiäitini Kaisa Törröttären kanssa, mutta tämä kihlaus purkautui, kun Kaisa solmikin avioliiton esi-isäni Anders Baggen kanssa [8]. Kaikki Rantasalmen ja Juvan talonpoikaisen Bagge-suvun jäsenet polveutuvat heistä. Heistä kerron lisää täällä.


Viitteet:


[1] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa 1617–1721 (Savon säätiö 1990), s. 590.
[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiain pöytäkirjat 1722 (KO a 22), Rantasalmi 6.–11.7.1722, s. 381–382. Tapaukseen viittaa myös Saloheimo 1990, 589.
[3] SKrA Generalmönsterrullor, SE/KrA/0023/0/1102 (1719).
[4] Brandenburg Historica: Military Music and Tradition in Imperial Russia (2014). Viitattu 6.8.2019.
[5] Otavan iso musiikkitietosanakirja 4 (Otava 1978), s. 470.
[6] Rantasalmen seurakunta, vihityt maaliskuussa 1723.
[7] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1723 (KO a 23), Rantasalmi 1.–5.7.1723, s. 371–372.
[8] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.

Torpparin arkea ja juhlaa 1700-luvun Heinävedellä

Ruokoveden alueen torpparisasutusta 1700-luvun lopussa. Kartan tiedot viitteessä 12.

Heinäkuussa 1730 Rantasalmen seurakunnan pastori vihki Torvelansalmessa asuneen Sihvo Jääskeläisen [Geni] ja Timonmäessä asuneen Anna Piirattaren keskenään avioliittoon [1]. Heidän kotiseutunsa olivat siihen aikaan Rantasalmen pitäjän pohjoisia takamaita. Itsenäisiä tiloja tällä seudulla oli vähän: pääasiassa seudut kuuluivat nykyisen Rantasalmen alueella asuneille talollisille, jotka käyttivät näitä salopalstojaan terva-, kaski- ja niittymaina ja antoivat niitä torppareiden ja lampuotien viljeltäviksi. Torppareita niin Jääskeläiset kuin Piiraisetkin olivat.

Sihvon sukunimi kertoi siitä, mistä hänen sukunsa oli alun perin kotoisin. Etelä-Karjalan Jääskestä oli siirtynyt aikojen kuluessa Jääskeläisten lisäksi muitakin sukuja näille Savon kaskimaille ja kalavesille. Jääskeläisen nimekseen ottaneet eivät ehkä olleet kaikki sukuakaan keskenään, ainakin Jääskeläisten sukuseura kertoo alustavien DNA-tutkimusten viittaavan keskenään hyvin erilaisiinkin geneettisiin isälinjoihin suvun piirissä [2].

Sihvon etunimen täsmällisestä muodosta emme voi olla varmoja. Virallisiin papereihin se kirjattiin ruotsinkielisessä muodossa Sigfrid, mutta sitä nimenkantaja osasi tuskin itsekään lausua. Sigfridin ehkä tavallisin suomenkielinen versio oli entisajan Suomessa Sipi, joka näkyy edelleen lukuisissa Sipilä-nimisissä taloissa ja suvuissa. Savossa Sigfridit ovat kuitenkin olleet nähtävästi usein myös Sihvoja, koska Itä-Suomesta tunnetaan vanha Sihvosten suku.

Kun Sihvo ja Anna olivat olleet vuoden päivät naimisissa, perheeseen syntyi esikoistytär Tiina [3]. Kastekirjojen mukaan he asuivat silloin ja koko 1730-luvun ajan Torvelansalmessa. 1740-luvun alusta lähtien heidän kotipaikakseen merkittiin Timonmäki.

Puolentoista vuoden avioliiton jälkeen Sihvo joutui riitoihin appensa, torppari Antti Piiraisen kanssa. Kumpikin heistä haastoi toisensa käräjiin: Sihvo syytti appeaan siitä, että tämä ei ollut maksanut hänelle kuulunutta palkkaa, ja Antti puolestaan syytti vävyään tottelemattomuudesta. Asia otettiin käsittelyyn Rantasalmen talvikäräjillä tammikuussa 1732. Antti ja Sihvo olivat kuitenkin ehtineet sopia riitansa ennen käräjiä, eikä oikeuden tarvinnut siihen enää puuttua [4].

Savolaista rahvasta 1780-luvulla. J.F. Martinin piirros, Kansalliskirjaston kokoelmat. [5]

Sihvo ja Anna saivat yhteensä yhdeksän lasta. Heistä vuonna 1744 syntynyt äidin kaima Anna oli viimeinen Rantasalmella syntynyt. Sen jälkeen näistä Rantasalmen pohjoisista takamaista muodostettiin uusi Heinäveden kappeliseurakunta, ja perheen nuorimmat lapset syntyivät heinävetisinä. Ensimmäinen Heinäveden papin kastama lapsi oli toukokuussa 1747 syntynyt Maria. Kun Heinäveden kirkko valmistui, perhe alkoi käydä jumalanpalveluksissa siellä, eikä heidän enää tarvinnut kulkea Rantasalmelle. [6].

Synnytettyään yhdeksän lasta Anna kuoli polttotautiin 43-vuotiaana huhtikuun lopussa 1754 [7]. Sihvolta kului noin vuosi aikaa uuden emännän etsimiseen, ja kesäkuussa 1755 hän valmistautui menemään naimisiin uuden Annan, 25-vuotiaan koivumäkeläisen Anna Ikäheimottaren kanssa.

Ennen vihkimistä piti kuitenkin tehdä hiukan paperitöitä. Ruotsin valtakunnan vuonna 1734 säädetyssä uudessa laissa oli määrätty, että kuolemantapausten jälkeen piti aina laatia perunkirjoitus vainajan jäämistöstä [8]. Papit eivät saaneet vihkiä leskeä uuteen avioliittoon, ennen kuin vainajan omaisuus oli kirjattu perukirjaan ja tämän lapsille kuuluva perintöosuus oli turvattu.

Niinpä Heinävedelläkin laadittiin nyt ruotsinkielinen perukirja torpan omaisuudesta samana päivänä, kun Sihvo ja Anna solmivat avioliittonsa [9]. Asiakirja laadittiin perheen ensimmäisen sarjan lasten Tiinan, Antin, Liisan, Sihvon, Annan, Marian ja Kaisan tulevaisuuden turvaksi; kaksi lapsista oli siihen mennessä jo kuollut. Rantasalmen kirkkoherra Georg Helsingius [10] vahvisti perukirjan allekirjoituksellaan, mutta edes hän ei tiennyt ruotsinkielistä nimitystä aivan kaikille torpan esineille. Tavallisen lehmänkellon kääntäminen vielä onnistui, mutta sen jälkeen toimitusmiehille näytetty poronkello oli pakko kirjata pöytäkirjaan vain nimellä "så kallad Poro Kello". Samoin kävi liinavaatteisiin kuuluneelle hurstille.

Torpan esineistöön kuului lisäksi mm. hopeinen risku, kuparikattila, kaksi rautapataa, joista isompi oli 10 ja pienempi 5 kannun vetoinen, 5 kirvestä ja 5 viikatetta, vesuri, kaksi lasipulloa, puuastioita, höyhentyyny, käsikivet, vene ja seitsemän rysää. Koska omaa tilaa ei ollut, pesän arvokkain omaisuus muodostui kotieläimistä. Peltotöiden korvaamaton apu oli viisivuotias tamma, ja lehmiä oli peräti viisi. Tuo merkintä on kyllä hivenen epäilyttävä, sillä viisi lehmää oli 1700-luvun savolaiselle torpparille tavattoman suuri karja. Torppareiden karjaveroluetteloihin rantasalmelaisten torppareiden varallisuudeksi merkittiin tuohon aikaan yleensä aina yksi hevonen, yksi tai kaksi lehmää ja korkeintaan 16 kapanalaa omaa viljelystä [11], mutta voihan olla, että osa lehmistä saattoi joskus vahingossa unohtua myös laitumelle silloin, kun niitä verokarhua varten laskettiin.

Saattaa myös olla, että Sihvo pääsi hyötymään taloudellisesti vuonna 1743 solmitusta Turun rauhasta. Tuolloinhan Savonlinnan kaupunki ja sen ympäristö – myös siivu Rantasalmea – liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Raja vedettiin paikallisista maanomistusoloista piittaamatta, ja monissakin tapauksissa kävi niin, että rantasalmelainen tai sääminkiläinen tila päätyi Venäjälle, mutta sen heinäveteläiset erämaat jäivät Ruotsiin. Näin kävi myös Timonmäelle, jota kuvattiin Rantasalmesta ja Heinävedestä laaditussa 1700-luvun lopun kartassa sanoin "Ryska ägor", venäläisten omistuksia [12]. Omistajat olivat tietysti suomalaisia, mutta kun heistä oli tullut Venäjän alamaisia, heidän ei ehkä ollut aina niin helppoa vaatia rajan toisella puolen asuneita torppareitaan possakkaan. Sihvoa on myös varsin vaikeaa löytää aikakauden henkikirjoista. 1750-luvun alussa tämän niminen torppari kyllä vilahtaa hetken erään Pölkynniemeläisen tilan mailla, mutta kyseessä on ehkä Sihvon kaima, koska hänen isäntänsä asuivat Ruotsin puolella.

Valtakunnanrajan tuoma ongelma poistui vuonna 1809, kun koko Suomi liitettiin Venäjään. Sen jälkeen toimitettiin myös isojako, jossa heinäveteläiset tilat itsenäistyivät ja Heinävedelle perustettiin omia maakirjakyliä, jolloin yhteydet rantasalmelaisiin maanomistajiin jäivät suurimmaksi osaksi historiaan.

Sihvo merkitsi perukirjaan puumerkkinsä S.I., ja siihen oli tarkoitus saada myös pojista vanhemman, tuolloin 19-vuotiaan Antin puumerkki hänen omasta ja sisarustensa puolesta, mutta se on jäänyt häneltä jostakin syystä kirjoittamatta. Allekirjoituspaikkana oli "Heinävesi eli Hasumäki" – uudesta kappeliseurakunnasta käytettiin aluksi molempia nimityksiä. Allekirjoituspäivä ja hääpäivä oli sunnuntai 22.6.1755 [13]. Se olikin varmasti mukava päivä hääjuhlalle, kun pyhäpäivää seurasivat heti seuraavan viikon alussa vielä juhannusaatto ja juhannuspäivä.

Jääskeläisten torpan uusi emäntä synnytti perheeseen vielä neljä lasta: Riitan, Kaisan, Tuomaksen ja Annan. Se, että myöhemmin syntyneistä lapsista tehtiin aiemmin kuolleiden sisarusten kaimoja, oli erittäin tavallista, mutta tässä tapauksessa ainakin nuoremman Kaisan syntyessä hänen siskopuolensa Kaisa oli edelleen elossa, mikä oli puolestaan hyvin harvinaista. Vanhempi Kaisa solmi aikanaan avioliiton samassa kylässä asuneen torppari Jaakko Väänäsen kanssa [14], ja he ovat omia esivanhempiani isänäitini puolelta. Nuorempi Kaisa puolestaan asui sittemmin torppari Niilo Härkäsen vaimona Ihamaniemessä [15], isänisäni esivanhempien Asikaisten mailla. Ilmeisesti kynnys saman etunimen uusiokäyttöön oli matalampi, kun lapsilla oli kuitenkin eri äiti.

Sihvo eli tuon ajan mittapuulla korkeaan ikään, ja kuoli haudattujen kirjan mukaan vasta 75-vuotiaana toukokuussa 1774 [16]. Ikä perustui rippikirjojen arvioon siitä, että hän olisi ollut 51-vuotias Heinäveden ensimmäistä rippikirjaa laadittaessa ja olisi näin ollen syntynyt vuonna 1699. Voi kuitenkin olla, että arvio oli hiukan liian aikainen, sillä Ruokovedellä, kuten näitä seutuja vanhoissa kirjoissa myös nimitettiin, oli syntynyt Sihvo-niminen poika Sihvo Jääskeläiselle ja Riitta Salliselle tammikuussa 1706 [17]. Hän saattoi olla juuri tämä Sihvo – tai sitten vaikkapa hänen täyskaimansa, joka asui samoihin aikoihin Hasumäessä. Samasta suvusta on hyvin todennäköisesti kuitenkin kyse.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1730
[2] Jääskeläisten sukuseuran www-sivut, Jääskeläisten sukuseuran DNA-projekti, 23.4.2018 
[3] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1731
[4] Pien-Savon tuomiokunta, Rantasalmen talvikäräjät 1732, s. 17.

[5] Almoge i Savolax. Les paysans de Savolax. Doria.
[6] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1751–1760, s. 72.
[7] Heinäveden seurakunta, kuolleet 1754
[8] Vuoden 1734 laki, Perintökaari, luku 9, §1.
[9] Heinäveden seurakunta, perukirjat 1750–1800, Sigfrid Jäskeläin 22.6.1755
[10] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Georg Helsingius. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 31.8.2018.
[11] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin läänintili, vuoden 1754 tositekirja (8851), torpparien ja itsellisten karjavero Rantasalmella, s. 3617
[12] KA Maanmittaushallituksen kartat, Geographisk Charta öfwer Randasalmi Sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safwolax Härad och Cuopio Län
[13] Yliopiston almanakat, vuoden 1755 kesäkuun almanakka
[14] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1771–1774, Timonmäki
[15] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1790–1795, s. 56
[16] Heinäveden seurakunta, kuolleet 1774
[17] Rantasalmen seurakunta, syntyneet 1706

Rantasalmen henkikirjojen linkkihakemisto

Rantasalmi on vanha savolainen emäpitäjä. Se kattoi 1700-luvun alussa alueen, johon kuuluivat nykyisen Rantasalmen lisäksi myöhemmin perustetut Kangaslampi ja Heinävesi sekä osia Enonkoskesta ja Savonrannasta.

Rantasalmen seurakunnan vuotta 1761 vanhemmat rippikirjat tuhoutuivat pappilan tulipalossa vuonna 1803. Siksi läänintilien henkikirjat – yhdessä seurakunnan historiakirjojen kanssa – ovat tärkeimmät lähteet, kun tutkitaan rantasalmelaisten sukulaisuussuhteita vuotta 1761 edeltävänä aikana.

Alla oleva linkkikokoelma johtaa Rantasalmen digitoituihin henkikirjoihin, aina kunkin niteen ensimmäiselle Rantasalmea koskevalle sivulle. Aineisto sisältyy Karjalan voutikuntien, Viipurin ja Savonlinnan läänin, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin, Lappeenrannan käskynhaltijakunnan, Savon ja Karjalan läänin ja Mikkelin läänin läänintileihin.

Henkikirjojen rakenteesta ja sisällöstä voi lukea esim. Kansallisarkiston Arkistojen Portista tai Päivi Happosen Sukututkimuksen asiakirjaoppaasta.

Linkkejä Rantasalmen henkikirjoihin on myös Väinö Holopaisen sivuilla. Sinne on linkitetty myös Turun rauhassa Venäjän puolelle jääneen Rantasalmen osan henkikirjat.

Edit: Tämä hakemisto on julkaistu 6.5.2018. Sitä on täydennetty ja sen linkit on päivitetty 7.1.2025 siten, että ne johtavat Kansallisarkiston Uuteen Astiaan ja uuteen Digihakemistoon.

1. Henkikirjat

1633  1633, jatko

1638  1639

1644  1645  1646  1647  1648  1649

1650  1651  1652  1654  1655  1656  1657  1659

1660  1662  1663


Vuoden 1664 maantarkastuksessa perustettiin uusia kyliä. Tilat voi tunnistaa vuoden 1660 maakirjan avulla, ks. luku 2.


1665  1666  1667  1668  1669

1673  1675  1676  1677  1678  1679

1680  1682  1688

1690  1693


Manttaalikomissaareille annetun ukaasin ansiosta henkikirjojen pitäisi olla tästä eteenpäin keskimäärin kattavampia kuin ennen.


1694  1697  1699

1700  1701  1702  1703  1704  1705  1706  1707  1708  1709

1710  1711  1712


Vuosilta 1713–1721 ei ole henkikirjoja isovihan takia.


1722  1723

Vuoden 1725 maakirja on ensimmäinen maakirja, johon rantasalmelaistiloille merkittiin rekisterinumerot. Niiden lisäksi siihen kirjattiin vanhaan tapaan sekä vanhat että vuoden 1664 maantarkastuksessa annetut uudet veroluvut, joiden avulla tilat on mahdollista tunnistaa vanhemmista lähteistä. Henkikirjojen puolella rekisterinumeroita käytettiin jo vuodesta 1724 lähtien.

1724  1725  1726  1727  1728

1730  1731  1732  1733  1734  1735  1736  1737  1738  1739


Pikkuvihan ajalta on säilynyt kaksi miehityshallinnon alaista Rantasalmen henkikirjaa:

1742  1743

Turun rauhassa Joutsenmäen, Parkunmäen, Tammenlahden ja Vaahersalon kylien taloja jäi Venäjän puolelle, ja tämän Rantasalmen osan henkikirjat löytyvät tästä lähtien Vanhan Suomen Kymenkartanon provinssin tileistä.


1744  1745  1746  1747  1748  1749

1750  1751  1752  1753  1754  1755  1756  1757  1758  1759

1760  1761  1762  1763  1764  1765  1766  1767  1768  1769

1770  1771  1772  1773  1774  1775


Rantasalmen ruotsinpuoleisia henkikirjoja ei ole säilynyt vuosilta 1776–1793.


1794  1795  1796  1797  1799

1800  1802  1803  1804 1805  1808  1809

1810  1811  1812  1813  1814  1815  1816  1817  1818  1819

1820  1821  1822  1823   1824  1825  1826  1827  1828  1829

Monien rantasalmelaistilojen rekisterinumerot muuttuivat isojaossa. Samalla vanhoista kantatiloista muodostettiin uusia pienempiä tiloja, joista monet sijaitsivat Heinävedellä. Isojaon muutokset näkyvät vuoden 1830 maakirjassa, jonka vasempaan reunaan merkittiin kantatilojen vanhat eli vuodesta 1725 lähtien käytetyt rekisterinumerot ja vuoden 1664 maantarkastuksessa annetut veroluvut – ja oikealle puolestaan isojaossa muodostettujen uusien tilojen rekisterinumerot, veroluvut ja nimet.

Uutta tilajakoa käytettiin myös henkikirjoissa vuodesta 1830 lähtien. Vuosien 1830 ja 1831 henkikirjoihin tehtiin vielä merkintöjä siitä, mistä kantatiloista uudet tilat oli muodostettu. Tästä lähtien myös henkikirjoissa käytettiin tilojen nimiä rekisterinumeroiden rinnalla.

1830 1831 1832 1833 1834 1835 1836 1837 1838 1839

1840 1841 1842 1843 1844 1845 1846 1847 1848 1849

1850 1851 1852 1853 1854 1855 1856 1857 1858 1859

1860 1861 1862 1863 1864 1865 1866 1867 1868 1869

1870 1871 1872 1873 1874 1875 1876 1877 1878 1879

1880 1881 1882 1883 1884 1885 1886 1887 1888 1889

1890 1891 1892 1893 1894 1895 1896 1897 1898 1899

1900 1901 1902 1903 1904 1905 1906 1907 1908 1909

1910 1911 1912 1913 1914 1915 1916 1917 1918 1919

1920 1921 1922 1923

2. Muuta Rantasalmea koskevaa lähteistöä

Seurakunnan arkisto Digihakemistossa

SSHY

Voudintilit

Läänintilit ennen isoavihaa

Läänintilit isonvihan jälkeen

Tämän blogin kirjoitus "Savon vanhat maantarkastuskirjat"

VA 6345b: Vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio eli "Kupiaisen maakirja", laadittu 1588–1589

VA 6345b: Timo Alasen laatima ja Kotuksen julkaisema puhtaaksikirjoitus

VA 6331a: Vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio, laadittu vuoden 1664 maantarkastuksen jälkeen

VA 6331a: Timo Alasen laatima ja Kotuksen julkaisema puhtaaksikirjoitus

Vuoden 1571 hopeaveroluettelo

Älvsborgin lunnaiden tarkastus 1614

Habermanin maantarkastusluettelo 1620-luvulta (puhtaaksikirjoitettu)

Avain, joka osoittaa, miten vuoden 1664 maantarkastuskirjan arviokunnat vastaavat vuoden 1561 verollepanomaakirjan arviokuntia

Vuoden 1660 maakirja, jossa taloilla on juokseva numerointi vuoden 1664 maantarkastusta varten

Vuoden 1664 maantarkastuskirja

Vuoden 1664 maantarkastuskirjan puhtaaksikirjoitukset Veijo Saloheimon arkistossa

Viimeinen maakirja 1905


Tuomiokirjat 1559 ja 1561–1565, puhtaaksikirjoitetut

Tuomiokirjat 1602–1603

Tuomiokirjat 1606–1608

Tuomiokirjat 1639–1661

Tuomiokirjat 1663–1795

Tuomiokirjat 1796–

Savon Tuomiokirjatietokanta


1700-luvun perukirjoja Suur-Savon tk:n arkistossa SSHY:n jäsensivuilla

1700-luvun perukirjoja Pien-Savon tk:n arkistossa Kansallisarkiston sivuilla

1700-luvun perukirjoja seurakunnan arkistossa

Rantasalmen perukirjoja 1700–1800-luvuilta on runsaasti digitoimattomina KA Mikkelissä Rantasalmen seurakunnan arkistossa, arkistoyksiköissä I Jee:1–I Jee:22. Lisäksi niitä on sekä Pien-Savon alisen tuomiokunnan että Rantasalmen tuomiokunnan arkistoissa.

1700-luvun kartta, johon on merkitty, mille rantasalmelaistiloille Heinävedellä sijainneet maaomistukset kuuluivat ennen isojakoa.