Kaskikuokista katepillareihin – maatalouden muutosten aikoja 1800- ja 1900-lukujen Itä-Savossa

Kaskipalon kuokkija Maaningalla vuonna 1928. Kuva Ahti Rytkönen. [1]

Savolaiset ovat eläneet satojen vuosien ajan maataloudesta. Siihen on kuulunut erilaisia maanviljelyksen ja karjanhoidon menetelmiä, joista kaskiviljelys oli aikanaan kaikkein tärkein.

Savon asutushistorian kannalta erityinen merkitys oli huhta- eli huuhtakaskella eli ruiskaskien raivaamisella moreenimaiden vanhoihin ja karuihin havumetsiin. Savolaiset näyttävät omaksuneen tämän innovaation karjalaisilta, joiden käyttöön se tuli ilmeisesti noin tuhat vuotta sitten. [2]

Huuhtakaskitekniikka sekä helpotti uudisasutusta että toisaalta myös aiheutti sitä: kaskiviljely oli tuottoisaa, mutta se vaati suuria metsäaloja. Savolaiset kertoivat itsekin jo 1500-luvulla, että osan heistä oli muutettava erämaihin aina silloin, kun heitä alkoi olla liikaa asumaan samalla paikalla. [3]

Kaskiviljelyn lisäksi perinteiseen maatalouteen kuuluivat peltoviljely, suoviljely ja niittyviljely, mikä tarkoitti karjanrehun kokoamista joko kosteilta luonnonniityiltä tai kuivalle maalle erikseen raivatuilta niityiltä. Savossa niittyjen raivaamiselle ei vanhoina aikoina ollut samanlaista tarvetta kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, koska keskeinen osa karjanrehusta saatiin kaskiahoilta viljelyvuosien jälkeen. [4] Eri viljelymenetelmät kuuluivat yhteen: niittyjä tarvittiin karjan ruokkimiseen ja karjanlantaa vuorostaan peltojen lannoittamiseen.

Kun väkiluku kasvoi eikä asutukseen kelpaavia uusia erämaita ollut enää olemassa, perinteinen maatalous ajautui 1800-luvulla kriisiin. Kaskimaiden kiertoa oli pakko lyhentää, jolloin kaskien tuottavuus väheni ensin viljan ja sen jälkeen ahoilta saadun karjanrehun osalta. [5] Peltoa koetettiin raivata kilpaa väestönkasvun kanssa, mutta pelto vaati lantaa, eikä karjan määrää voitu lisätä, koska karja oli riippuvainen luonnonniityiltä ja ahoilta kootusta heinästä.

Maatalouden kriisin keskelle tulivat vielä täysin poikkeukselliset sääolot, jotka aiheuttivat vuosien 1866–1868 nälkäkatastrofin. Oli selvää, että perinteinen maatalous vaati kipeästi uudistamista.

Kriisin seurauksena maanviljelys, karjanhoito ja metsätalous muuttuivat 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa monella perustavanlaatuisella tavalla. Yksi suurimmista käytännön muutoksista oli heinänviljelyn aloittaminen: karjanrehua ei koottukaan enää vain perinteiseen tapaan niityiltä ja ahoilta, vaan heinää alettiin kylvää peltoon. Tämä herätti myös epäluuloa, koska peltojen ikiaikainen tarkoitus oli ollut ruoan tuottaminen ihmisille. Kun kylvöheinän edut kävivät ilmi, uudistus toteutui kuitenkin vähitellen joka puolella maata.

Kylvöheinä toi mukanaan myös uuden heinänkorjuutavan. Niittyheinää oli kuivattu maassa, haasioilla tai telineillä, mutta paksumpaa ja pitempää kylvöheinää alettiin kuivata seipäillä. Heinäseipään käyttö oli yleistä koko maassa 1920–1930-lukuihin mennessä. [6]

Heinäseipäitä Juvalla vuonna 1962. Kuva Matti Poutvaara. [7]

Maatalouden murrokseen oli myös muita syitä. Nouseva metsäteollisuus alkoi tarvita puutavaraa ja nostaa metsien arvoa, mikä aiheutti tarvetta rajoittaa kaskenpolttoa. Samaan aikaan etenkin nälkävuosien jälkeen Venäjältä tuotu halpa vilja laski viljanviljelyn kannattavuutta. Suomen maatalouden painopiste siirtyikin jo 1870–1880-luvuilla viljanviljelystä karjanhoitoon ja metsänhoitoon.

Vaikka rehuntuotanto siirtyikin vähitellen kylvöheinänviljelyyn, niittyala kuitenkin kasvoi monissa kaskiviljelyalueen kunnissa aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Kun kaskiviljely taantui ja karjatalouden merkitys kasvoi, osa kaskiahoista raivattiin pysyviksi niityiksi. [8]

Maataloustyön arkea muuttivat osaltaan myös koneet. 1800-luvun suuria teknisiä innovaatioita olivat höyrykone, polttomoottori ja sähkö, jotka tulivat maatiloille ihmis- ja hevosvoimien tueksi 1900-luvulla. [9] Suuri merkitys oli myös niittokoneen, haravakoneen, puimakoneen ja rautaisen kääntösiipiauran kaltaisilla laitteilla. Separaattorin keksiminen vuonna 1878 vauhditti karjatalouden nousua, maidontuotannon kaupallistumista ja meijerilaitoksen syntyä.

Vanhassa maataloudessa tilat tuottivat lähes kaiken tarvitsemansa itse, eivätkä joutuneet ostamaan suolan lisäksi juuri mitään muuta. Savossakin viljeltiin aikanaan esimerkiksi hamppua ja pellavaa köysien ja vaatteiden raaka-aineiksi. Kuitukasvien viljely väheni, kun tekstiilituotteita alettiin yhä enemmän ostaa. Yhteiskunnan kehityksen myötä suomalaiset erikoistuivat muutenkin yhä enemmän erilaisiin ammatteihin. Kun vielä 1800-luvun puolivälissä 85 % suomalaisista oli saanut elantonsa maataloudesta, tämä osuus oli vuonna 1950 enää 40 %. Tämä aikakausi merkitsikin koko maatalouden käsitteen muuttumista: kun maatalous oli alkuaan ollut elämäntapa, siitä kehittyi yhä enemmän oma ammattinsa. Talonpojasta tuli tuottaja. [10]

**********

Maatalouden muutokset eivät ole tapahtuneet vain omalla painollaan keksintöjen ja markkinavoimien vaikutuksesta, vaan valtiovallan harjoittamalla seurannalla, ohjauksella ja lainsäädäntötyöllä on ollut myös suuri merkitys kehityksen ohjaamisessa. Valtion toimet ovat tuottaneet tilastotietoa, jonka pohjalta on aikanaan tehty päätöksiä. Säilyneillä tilastoilla on edelleen merkitystä paitsi maatalouden historian tutkimukselle, myös yksittäisten sukujen ja maatilojen historian tutkijoille.

Vuoden 1877 asetuksen mukaan kunnallislautakuntien piti lähettää kylvö-, sato- ja karjatietonsa kuvernöörille erityisen kaavakkeen mukaan. Nämä vuosina 1881–1889 kerätyt tilakohtaiset tiedustelut ovat säilyneet Senaatin Kamarikonttorin arkistossa. Tilastot antoivat tietoa maatalouden tilanteesta itsenäisillä maatiloilla, mutta niissä ei vielä kuvattu torppareiden ja muiden vuokralaisten talouksia erikseen.

Kattavamman kokonaiskuvan saamiseksi vuonna 1901 asetettiin tilattoman väestön alakomitea, joka alkoi koota tilastotietoa jokaisen suomalaisen ruokakunnan asuinoloista ja maataloudesta. Talollisten lisäksi nyt tilastoitiin siis myös torpparien, mäkitupalaisten ja itsellisten maataloutta. [11]

Vuonna 1907 senaatti antoi asetuksen, joka velvoitti maanviljelyshallituksen ”jokaiselta kymmeneltä vuodelta, joka päättyy tasaiseen kymmenlukuun, toimeenpanemaan täydellisen ja seikkaperäisen tutkimuksen maanviljelys- ja karjanhoitoelinkeinosta”. Tämän asetuksen perustella syntyneet tilastot olivat nimeltään maataloustiedusteluja vuosina 1910, 1920, 1929–1930 ja 1941, ja sen jälkeen ne ovat olleet maatalouslaskentoja vuosina 1950, 1959, 1969, 1990, 2000, 2010 ja 2020. Nykyisin maatalouslaskenta on osa maailmanlaajuista tiedonkeruuta. [12]

**********

Kamarikonttorin arkiston tilastotiedot antavat yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi rantasalmelaisen Torasalon kylän maatiloista vuonna 1881.

Torasalossa on 11 vanhaa kantatilaa. Niistä Karhula, Kankkula, Kauppila, Säynetlahti, Seppälä, Hietalahti, Rami, Kukkola ja Kurikkala olivat vuonna 1881 jakamattomia, mutta Ikäheimolan ja Turulan kantatilat oli jo jaettu useammiksi tiloiksi. Kylässä oli tänä tilastointivuonna yhteensä 14 itsenäistä maatilaa. [13]

Suurimmalla osalla torasalolaistiloista oli tuohon aikaan vain yksi savu, mutta viidellä tilalla oli lisäksi torppia tai muita savuja. Torasalon tiloilla oli keskimäärin 7 hehtaaria viljeltyä maata ja hieman yli 10 hehtaaria luonnonniittyjä. [14] Luonnonniityillä oli tuon ajan Itä-Savossa siis edelleen suuri merkitys. Viljelykasveja, joista oli korjattu satoa jokaisella tilalla, olivat ruis, ohra, kaura, herne, peruna ja hamppu. Lähes yhtä paljon oli viljelty tattaria ja pellavaa sekä nauriita ja muita juurikkaita, joista oli saatu satoa 13 tilalla. Sen sijaan vehnää ja sekaviljaa oli viljelty keskimäärin vain joka toisella tilalla.

Satomäärissä mitattuina ylivoimaisesti tärkeimmät viljelykasvit olivat ruis, ohra, kaura ja peruna. Torasalon tilat olivat kylväneet ruista keskimäärin 2,5 tynnyriä ja kokosivat näiltä viljelyksiltä keskimäärin 13,7 tynnyrin sadon. Rukiinviljelyn jyväluku eli sadon ja kylvön suhteesta laskettu luku oli siis 5,48. Vehnää viljelleet tilat korjasivat vehnästään keskimäärin 1,1 tynnyrin sadon.

Tiedustelussa kysyttiin myös kaski- ja suoviljelysten tuottamaa osuutta sadosta. Kaskiviljelyä harjoitti vuonna 1881 edelleen 11 tilaa eli suurin osa kylän taloista. Esimerkiksi Seppälänsalmen tila oli korjannut ravintokasveistaan yhteensä 91 tynnyrin sadon, minkä lisäksi tila oli saanut yhden leiviskän pellavia ja kaksi leiviskää hamppua. Tästä kokonaissadosta 10 tynnyrin osuus oli saatu kaskiviljelyksiltä.

Suoviljelys oli tuon ajan Rantasalmella kaskiviljelykseen verrattuna paljon harvinaisempaa. Torasalon tiloista suoviljelyä harjoitti vuonna 1881 ainoastaan Kurikkala, joka ilmoitti korjanneensa suoviljelyksiltään 10 tynnyrin sadon. Tilastoihin merkittiin myös tilan viljelytapa: Karhulassa ja Hietalahdessa harjoitettiin kaksivuoroviljelyä, mutta kaikilla muilla Torasalon tiloilla oli vuonna 1881 käytössä kolmivuoroviljely. Itäsuomalaisessa kolmijaossa vuorottelivat kesanto, syysvilja ja kevätvilja. [15]

Vuoden 1881 tilastoon kirjattiin myös kotieläinten määrä, joskin vain kantatiloittain. Kaikilla Torasalon 11 kantatilalla oli hevosia, lehmiä, nuorta karjaa, lampaita ja sikoja. Lähes kaikilla tiloilla oli myös sonneja (tai härkiä) ja kanoja (tai kalkkunoita). Kun kylässä oli yhteensä 114 lehmää, yhden kantatilan keskimääräinen lehmäluku oli 10,4. [16]

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin laadittu vuoden 1910 maataloustiedustelu laadittiin Kamarikonttorin tilastoja tarkemmin. Nyt itsenäisten tilojen alueilta ilmoitettiin myös torpparien ja lampuotien viljelemät vuokramaat omina viljelyksinään. Kun myös tilojen halkominen oli samaan aikaan edennyt, Torasalosta tilastoitiin vuonna 1910 kaikkiaan 18 viljelmää. [17]

Torasalon kylässä oli nyt yhteensä 103 lehmää eli hiukan vähemmän kuin vuonna 1881. Viljaa kasvavaa kaskea oli enää kahdella viljelmällä ja niilläkin vain vähän, Seppälänsalmella 0,5 hehtaaria ja Kurikkalassa 0,1 ha. Kurikkala oli myös ainoa tila, joka viljeli vielä tattaria. Hamppua kasvatti enää kuusi viljelmää. Pellavaa viljeltiin vielä yhdeksällä viljelmällä.

Vuoden 1910 maataloustiedustelussa seurattiin myös maataloustyön koneellistumista. Jokaiselta tilalta kysyttiin, kuinka monta höyryauraa, kylvökonetta, niittokonetta, hevosharavaa, puimakonetta tai voimanlähteenä käytettyä höyry- tai muuta konetta sillä oli. Koko Torasalon kylässä oli tuona vuonna vasta yksi ainoa kone: Karhulan tilan käytössä oli niittokone. Karhulaa isännöivät tuohon aikaan Juho Kinnunen ja hänen vaimonsa Hilda. [18]

Torasalon tilanne ei ollut niittokoneiden määrän suhteen poikkeuksellinen savolaiseksi kyläksi. Niittokoneet alkoivat yleistyä Suomessa jo 1890-luvulla, mutta niitä hankittiin aluksi varsinkin Pohjanmaalle. Siirtolaisina olleet pohjalaiset olivat usein tutustuneet niittokoneisiin USA:ssa, ja heillä oli myös varaa ostaa niitä. Vuonna 1910 niittokoneita oli suhteellisesti eniten ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa koneen omisti 75 % tiloista. Etelä-Karjalassakin niittokone oli tuolloin jo joka toisella tilalla, mutta varsinkin Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan niittokone levisi hitaasti. [19]

Deering-niittokoneen mainos Käytännön Maamiehessä vuonna 1933. [20]

Vuoden 1920 maataloustiedustelussa jokaisesta tilasta laadittiin ensimmäisen kerran oma lomakkeensa. Satomäärät ilmoitettiin nyt painon mukaan, ja heinäsadosta kirjattiin ensimmäisen kerran erikseen näkyviin kylvöheinästä ja niittyheinästä korjatut sadot. Nämä tiedot ovat mielenkiintoisia, koska rehuntuotanto oli tuohon aikaan edelleen murrosvaiheessa. [21]

Voinsalmen Rantalan isäntä J.F. Eronen [Geni] kokosi vuonna 1920 tilaltaan 20 000 kiloa kylvöheinää, ja niittyheinää enää 5000 kiloa eli 20 % koko rehun määrästä. Hänen veljensä, naapuritilaa Ristolaa isännöineen G.M. Erosen päähuomio oli samalla tavoin kylvöheinässä: 15 000 kiloa kylvöheinää ja 6000 kiloa niittyheinää.

Voinsalmen Virranniemen emäntä Fredrika Siljander [Geni] korjasi hänkin 5000 kiloa niittyheinää, mutta kylvöheinää ainoastaan 1500 kiloa. Tiemassaaren Lajunniemen isäntä Kusti Kainulainen korjasi 7000 kiloa niittyheinää ja 700 kiloa kylvöheiniä. Repomäen Aleksanteri Pulliainen kokosi puolestaan edelleen kaiken rehunsa niityiltä. Mikään edellä mainituista tiloista ei harjoittanut vuonna 1920 enää lainkaan kaski- tai kytöviljelystä. [22]

**********

Maatalouden koneellistuminen eteni pitkin 1900-lukua. Vuonna 1950 Virranniemen tilaa isännöivät J.F. Erosen poika Timo ja hänen puolisonsa Meeri Eronen. Tilalla oli tuona vuonna käytössään kaksi kääntöauraa, äes, puimakone ja separaattori. Auroja ja äkeitä veti edelleen hevonen. Tilan pinta-ala oli vuonna 1950 noin 78 hehtaaria, josta peltoa oli 3,79 hehtaaria. Tästä yli puolet eli 2,04 ha oli peltoheinällä, mutta tilalla oli silti edelleen käytössään myös kahden hehtaarin verran luonnonniittyä. [23] Tämä ei ollut poikkeuksellista tuon ajan Itä-Savossa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa korjattiin niittyheinää enää vain paikoitellen, mutta käytäntö säilyi pisimpään Itä- ja Pohjois-Suomessa. [24]

Sodanjälkeisen Suomen maatalous oli voimakasta pellonraivauksen aikaa. Peltoalan määrä lisääntyi kaikkein eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa. [25] Uusien raivioiden lisäksi myös vanhoilta pelloilta oli uudenaikaisten caterpillareiden eli ”katepillareiden” avulla mahdollista työntää pois suuria kiviä ja siirtolohkareita, joille ei ollut aikaisemmin ihmis- tai hevosvoimien avulla mahdettu mitään.

Myös Virranniemen tilalle tuli Pellonraivaus Oy:n katepillari 1960-luvun alussa useamman kerran. Uutta peltoa raivattiin sekä saunan että maantien alapuolelle. Pellonraivaustyön tulokset näkyvät kymmenen vuoden välein laadituissa maatalouslaskennoissa selvästi: kun Virranniemen peltoala oli vuoteen 1960 mennessä noussut 4,18 hehtaariin, vuoteen 1969 mennessä se oli kasvanut tästä edelleen lähes kaksinkertaiseksi aina 8,08 hehtaariin asti. [26]

**********

Niittyalan kasvaminen 1800-luvun lopulla ja peltoalan kasvaminen 1960-luvulla näkyvät myös Virranniemen maista laadituissa kartoissa.

1800-luvun alun isojakokartta on tehty vielä perinteisen maatalouden aikana. Virranniemen asuinpaikalla oli tuohon aikaan Immolan tilan rakuunan torppa. Sen kotipellot on kuvattu karttaan vaaleanpunaisella värillä. Mustalahden pohjukassa ja Virranniemen kärjessä oli luonnonniittyjä. Muu alue oli kaskiviljelyksen käytössä.

Virranniemen alue Voinsalmi 6:n isojakokartassa. Kartta perustuu vuosina 1781, 1804 ja 1811 tehtyihin mittauksiin. [27]

Virranniemen maat kartoitettiin halkomista varten noin sata vuotta isojaon jälkeen vuonna 1915. Pellot kuvattiin halkomiskartassa keltaisella, niityt vihreällä, kaskimaat vaaleanpunaisella ja joutomaat harmaalla värillä. Virranniemen kärjessä olleet niityt olivat pitkälti samalla alueella kuin sata vuotta aiemminkin, mutta asuinpaikan lounaispuolella oli nyt enemmän niittymaata. Tämä liittyi todennäköisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kehitykseen, jossa osa kaskiahoista raivattiin niityiksi.

Osa Virranniemen halkomiskartasta vuodelta 1915. [28]

Erityisesti 1960-luvun alussa suoritetun pellonraivaustyön vaikutukset näkyvät vuonna 1973 julkaistussa peruskartassa. Niemen halki rakennettiin 1950-luvulla maantie, ja sen lounaispuolella aiemmin olleet niityt ja kaskimaat on nyt raivattu pelloksi. Peltoala on kasvanut samalla tavoin myös niemen kärjessä.

Virranniemen alue Maanmittauslaitoksen vuonna 1973 julkaisemassa peruskartassa. [29]

Tämän päivän savolaisessa maisemassa vuorottelevat ennen muuta talousmetsät ja pellot. Vaikka peltojen keskellä ei olekaan enää isoja kiviä samaan tapaan kuin vielä 1900-luvun alussa, maisema ei silti ole niin avara kuin se tuohon aikaan oli. Niityt, kaskiahot ja karjan valoisat metsälaitumet ovat jääneet historiaan.

**********

Aina 1960-luvun loppuun asti Suomessa koetettiin saada maata tuottamaan elantoa yhä paremmin. Eräänlainen käännekohta koettiin vuonna 1969, kun Suomessa säädettiin pellonvarauslaki eli niin sanottu pakettipeltojärjestelmä. Siinä viljelijälle maksettiin korvausta, jos hän sitoutui panemaan peltonsa ”pakettiin” eli jättämään ne viljelemättä.

Mahdollisuuteen tarttui yli kymmenesosa Suomen maatiloista, suhteellisesti eniten Oulun ja Lapin lääneissä. Itä- ja Pohjois-Suomesta järjestelmä siirsi paikoin kokonaisia kyläkuntia pois maatalouden piiristä. Järjestelmää täydennettiin vuonna 1970 lehmien teurastuspalkkiolla.

Vaikka kyseessä olikin eräänlainen maanviljelijöiden eläkejärjestelmä, sen taustalla oli myös tarve leikata maatalouden ylituotantoa. Siksi peltojen paketointi oli ristiriitaista aikaa. Yhtäkkiä tuottavuuden kasvattaminen – eli juuri se, mihin maataloudessa oli sukupolvien ajan pyritty – olikin muuttunut ongelmaksi. Moni koki, että pakettipeltojärjestelmä riisti kunnian raivaajasukupolven sodanjälkeiseltä työltä. Suuri osa pakettipelloista kun oli raivattu käyttöön vain pari vuosikymmentä aiemmin.[30]

Suomen maatalous koki 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa myös nopean ja voimakkaan rakennemuutoksen. Muuttoliike varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomesta Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin muiden elinkeinojen pariin oli hyvin voimakasta. Vuonna 1960 maatalousväestön osuus koko Suomen väestöstä oli vielä 32 %, mutta viisitoista vuotta myöhemmin se oli enää 12 %.

Viitteet:


[1] Kuvakortin kuvateksti: "Palonkuokkija. Kuokkamies kopeloi kantojen tyvet, mihin aatra ei kuonnu." Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. 

[2] Rasila, Viljo et al. (toim.): Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, s. 78 ja 160.

[3] Erämaihin muuttamisesta ks. kirjoitukseni Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi.

[4] Suomen maatalouden historia I, s. 160.

[5] Suomen maatalouden historia I, s. 458–459.

[6] Peltonen, Matti (toim.): Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle, s. 38–43.

[7] Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5079:24.JUVA.4 

[8] Suomen maatalouden historia II, s. 41.

[9] Suomen maatalouden historia II, s. 31.

[10] Suomen maatalouden historia II, esipuhe.

[11] Kerron tilattomien alakomitean arkistosta lähemmin kirjoituksessani Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten. 

[12] Lento, Katri (toim.): Sata vuotta maatalouslaskentaa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus, s. 21. – Vuosien 1910–1969 maataloustiedusteluja ja maatalouslaskentoja säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä, ja osa niistä on digitoitu. Aineisto on tällä hetkellä vapaasti käytettävissä vuoden 1950 laskentaan asti, ja vuosien 1959 ja 1969 laskentojen tutkiminen vaatii käyttöluvan. Ks. Kansallisarkiston tiedote 28.10.2025, Maatalouslaskentojen alkuaineistoja vapaaseen käyttöön. 

[13] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 1–326 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 255 

[14] Tilojen viljelysalat ilmoitettiin vielä tuolloin tynnyrinaloina. Luvut voi muuntaa hehtaareiksi riittävällä tarkkuudella jakamalla ne kahtia, sillä yksi tynnyrinala vastaa 0,49364 hehtaaria.

[15] Suomen maatalouden historia II, s. 46.

[16] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 327–610 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 550 

[17] Maataloustiedustelu 1910, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmen tiedustelupiiri (Ha:55) 

[18] Mikkelin läänin henkikirja 1910, Rantasalmi, s. 713 

[19] Suomen maatalouden historia II, s. 28.

[20] Käytännön Maamies 1.6.1933, s. 28. 

[21] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1920 (Ha:397), Mikkelin lääni, Rantasalmi. 

[22] Aleksanteri Pulliainen oli vuonna 1895 mukana matkalla, jolla J.F. ja Gabriel Erosen isä Mikko Eronen löi päänsä kiveen ja kuoli. Tästä liikenneonnettomuudesta kerron lähemmin kirjoituksessani Liikenneonnettomuus Rantasalmella vuonna 1895.

[23] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1950, Rantasalmi (Ha:1939–1940). 

[24] Suomen maatalouden historia II, s. 41.

[25] Markkola, Pirjo (toim.): Suomen maatalouden historia III. Suurten muutosten aika, jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen, s. 79.

[26] Maataloushallituksen I arkisto, Yleinen maatalouslaskenta 1969, Mikkelin läänin maatalouskeskus, Rantasalmi (Ha:4001–4002). 

[27] Maanmittauslaitos, Voinsalmi 6:n isojakokartta.

[28] Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, Rantasalmi, C48:7/36–41 Voinsalmi, 1/3 N:o 6 Virranniemi, RN:o 6:10–12 halkominen. 

[29] Maanmittauslaitos, peruskartat, Voinsalmi (3234 07), Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki 1973. Julkaistu CC 4.0 -lisenssillä Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat -palvelussa.

[30] Suomen maatalouden historia III, s. 171–174.

"Hyvästi vaan ja ajattele suurija asijoita" – savolaisnuorten kirjeenvaihtoa 1900-luvun alussa

Äidinisäni täti Emma Eronen (1885–1949), lempinimeltään Emmi, oli vuonna 1901 kuudentoista vuoden ikäinen talollisen tytär. Hän asui Rantasalmella Voinsalmen kylän Ristolassa äitinsä Emma Erosen (os. Bagge) ja sisarustensa kanssa. Perheen isä Mikko Eronen oli kuollut kuusi vuotta aiemmin liikenneonnettomuudessa, josta kerron täällä, mutta perhe piti edelleen yhteyttä isän puolen sukulaisiinsa. Isä oli alun perin kotoisin Kangaslammin puolelta, Pisamalahden kylän Erolasta.

Emmi Eronen

Emmi sai vappuna 1901 kirjeen serkultaan Siiri Eroselta, joka oli hänen setänsä Antti Erosen tytär. Antti itse asui vaimoineen edelleen Kangaslammilla, mutta perheen vanhin tytär Siiri (s. 1890), joka oli tuolloin 11-vuotias, oli jo asunut talven poissa kotoaan, koska hän kävi oppikoulua Savonlinnassa. Siiri kertoo kirjeessään savonlinnalaisesta vapun vietosta, odottaa lukukauden loppua ja kertoo, miltä Emmi-serkun aiemmin kertoma kihlausuutinen hänestä tuntuu.

Savonlinnassa 1/5. 1901.

Rakas serkkuni!

Sydämmellinen kiitos kirjeesi edestä. Olen ollut terve, ja sitä samaa Herran lahjaa toivon myös sinulle! Vai niin, vai olet kihloissa, sepä hauskaa! Onnea vaan aikeillesi! – Niin, nyt on Wappu taas tullut. Lyseolaiset kävivät viime yönä akkunan alla laulamassa. Täällä on senlainen tapa, että pojat käyvät tyttöjen ikkunan alla laulamassa Wappuyönä. Kyllä nyt on ikävä Toukok. ensimäinen päivä, on niin paha ilma, ei viitsi ensinkään olla ulkona. Linnaan mennään tänä iltana. – Koulu loppuu Toukok. 28 päivä. Kyllä se on hauskaa päästä taas kotiin, vaikka kyllä tulee tovereja ikävä. – Tule kohta meillen, kun minä vaan menen kotiin. Ennenkuin tulee kiireet ajat taas, niinkuin ennenkin. Oliko Juvalla hauska ja oliko Hilja serkku kotona? – On täällä joskus ikävä, vaan usein on myös hauska. Niinkuin joka paikassa on. Olen usein saanut Erolan tyttölöiltä postikorttija, he kuuluvat olevan terveittä ja Sööttiä tyttöjä ja kokiteeraavat, niinkuin ennenkin.

Onko hauska olla kihloissa? Minä ajattelen, että silloin on "Seitsemännessä taivaassa", Niin sanovat kaikki kihlatut. Jos todellisesti rakastaa. Milloin olen minä kihloissa, sitä en luule olevani koskaan. "Lemmit huokaat unta näät, kohta varmaan laitat häät." Niin mahtaa sinun laitasi olla? Terveisiä hyvin paljon. Riijaa riskisti.

Puhalla, armas pohjatuuli / Rintaasi lemmen sanoma. / Kun sulhos ei lie halla tuuli / Hän kukkasi suo puhjeta. / Mä sentään kenties syystä luulen / Niin armahaksi pohjatuulen.

Siiri

Muista kirjoittaa

Sisarukset ja Emmin serkut Siiri ja Lyyli Eronen

Siiri Erosesta on julkaistu kaksi kuvaa myös Erosten sukukirjassa [1]. Hän solmi aikanaan avioliiton impilahtelaisen Arsi Vasilinpoika Pantsun kanssa, ja perheen sukunimi muutettiin myöhemmin Panuvaaraksi. Arsi Panuvaara toimi mm. Lieksan yhteiskoulun johtajana [2].

Siirin kirjeessään mainitsema Hilja oli tyttöjen yhteinen serkku, koska hänen äitinsä Amanda oli Mikon ja Antin sisko. Amandan puoliso oli juvalainen Gustaf Wilhelm Schadewitz, ja heidän tyttärensä Hilja Amanda Schadewitz (1879–1967) oli näistä kolmesta serkuksesta vanhin. Hän solmi myöhemmin avioliiton Sulo Johannes Teittisen kanssa, joka oli 1940-luvulla kansallisen edistyspuolueen kansanedustaja [3].

Allekirjoittaja "Nanna" lähetti Kangaslammilta helmikuussa 1902 Emmille kirjeen, jossa hän tyrmäsi yhden kihlaushuhun, kutsui Emmin lukusiin ja kertoi kiireestään ja sairastelustaan. Nanna näyttää tunteneen myös huolta perheensä taloudellisen aseman vaikutuksesta hänen avioliittomahdollisuuksiinsa. Arkisten huolien keskeltä Nanna halusi kuitenkin lopuksi kohottaa näkökulmansa ylemmäksi ja kehotti Emmiäkin ajattelemaan "suuria asioita".

K––lammilla 19/2. 1902.

Emmi hyvä!

Kiitos kaunis kirjeesi etestä josta olisi ansainnu melkein loukkaantua! Mistä olet tuomosija ajatuksija saanut päähäsi että, Herra Lönnruus olisi minun Sulhaseni, kyllä sinä olet nyt vallan väärässä uskossa kuinka tuo nyt kävisi laatuun että köyhä Hevonen pannaa rikkaa miehe tallii. Ole nyt hyvä ja tule meidän lukun se on meillä 28 päi t k eli nyt toisin sanoen viimenen päivä tätä kuuta Terve tuloa sillo. Onko sinussa etes lenssuakaan minussa se on vallan kovasti kiini Eile aamulla olin jo lääkäriin lähtössä mutta tuli niin pakkanen ja huono keli niin että kiittää kun saa olla kotona. Anna anteeksi kun tämä kirje on niin lyhyt ja yksinkertanen mutta kun on niin kiire että ei jouta kirjoittamaan enempä Ole hyvä ja kirjoita kohta. Tervehtykset täältä kaikilta mutta multa enimmät. Kaikessa kiireessä Nanna.

Hyvästi vaan ja ajattele suurija asijoita.

Sama.

Tämän "Nannan" henkilöllisyyttä ei tiedetä varmasti. Emman ja Siirin serkussarjaan kuului Nanna Benedikta Gerdt (s. 1881), jonka äiti Hilda Pauliina Eronen oli Mikon, Antin ja Amandan sisko ja jonka isä Albin Gerdt oli tehnyt maakauppiaana konkurssin vuonna 1894 [4]. Nanna Gerdt valittiin kuitenkin jo saman vuoden 1902 syyslukukaudeksi opettajaksi Leppävirran Mustinmäelle [5], joten hiukan todennäköisempi vaihtoehto kirjeen kirjoittajaksi voisikin olla Nanna Maria Eronen (s. 1884), joka oli Emmin pikkuserkku, Antti Juho Erosen ja Eva Lovisa Gråstenin tytär.

Nämä molemmat Nannat olivat helmikuussa 1902 naimattomia ja vieläpä kirjoilla Pisamalahdessa Erolan kantatilan mailla, joka oli tuolloin rekisterinumeroltaan Kangaslampi n:o 7. Molemmat toimivat sittemmin opettajina. Opettajatar Nanna Gerdt vihittiin 3.8.1903 kansakoulunopettaja Taavi Himasen kanssa. Nanna Maria Eronen valittiin puolestaan vuonna 1904 käsityönopettajattareksi Klaukkalaan [6] ja hänet vihittiin 4.10.1905 kauppias Adolf Markkasen kanssa [7]. "Nanna" on kuitenkin ollut 1880-luvun Kangaslammilla suosittu etunimi, joten kirjoittaja on voinut olla myös joku muu Emmin ystäväpiiriin kuulunut henkilö.

Tuntemattomaksi jää myös se, kenen kanssa Emmi Eronen oli itse solminut sen kihlauksen, josta hän kertoi Siiri-serkulleen keväällä 1901. Hän ryhtyi nimittäin vasta vuonna 1902 kirjeenvaihtoon Rantasalmen Riuttasissa asuneen Antti Pärnäsen (s. 1877) kanssa, josta tuli sittemmin hänen ensimmäinen aviopuolisonsa. Emmi ja Antti asuivat Haapaselän eri puolilla, mutta he tapasivat usein Rantasalmen kirkon jumalanpalveluksissa.

Antin ensimmäinen kirje Emmille on kirjoitettu syyskuun alussa 1902. Hän viittaa siinä heidän aiempaan tapaamiseensa, jolloin hän on ehdottanut Emmille kirjeenvaihtoa, mutta ei ole saanut tältä selvää vastausta. Hän on kuitenkin uskaltautunut nyt kirjoittamaan, mutta toivoo, että Emmi polttaisi kirjeen, jos kirjeenvaihto Antin kanssa ei kiinnostaisi häntä.

R:salmi 2.9.02.

Arv. Neiti Emmi!

Ah pois sä menit Emmi! niin kauas vetten taa, Oi ilon veit sä mutta mul' kaiho yksin jäi, kaiho vaan. – Toivon niin, että Emmi suo mulle anteksi, tämän rohkeuden, ja mitä heikko kynäni on sattuna kirjoittamaan, mutta siihen rohkeudeen, on pakko, koska en jaksa riitellä ajatuksieni kansa sillä se aina vaan muistuttaa hakemaan toivoa tai surua. ja lupaa että toisen saa kumman vaa. onnessa se lienee! Niin "Sua hetken näin, vaan kuvasi ei katoa muistostain" Oi kuin et luvana vaihtaa paperin paloja, vaan ethän siitä vallan vastenkaan sanona niin läksin toivoani toteuttamaan, että kummin se on. Se riippuu kaikki yksin Emmissä, tosin olisi minulle suuri hauskuus, jos Emmi sen suo, että ei olis loppuna sanan vaihto meiltä, sen hetken vaan kestäneen tuttavuuden. vaan jatkaisimme aina vaan uutena tuleviin toivoni päiviin. – vain mitenkä on? Vaan sopishan tuttavuuden jos ei r:–den kirje vaihtaa vaikka kerran kansa, niin luulen, vain kuinka? Tämä jos lienee kiusaksi että kirje tulee. vaan elä tuosta loukkaannu. Waan heitä tuleen. [––]

Emmi kirjoitti vastauskirjeensä hieman yli viikkoa myöhemmin. Hänkin kertoi nyt lämpimistä tunteistaan, eikä suostunut polttamaan Antin kirjettä siinäkään tapauksessa, että kirjeenvaihto ei johtaisi mihinkään vakavampaan.

Syyskuun 10 p v. 1902

Arvoisa Herra!

Kiitos kaunis kirjeesi ettestä jonka sain viime Torstaina, kaikessa tietämättömyytessäni mutta suureksi ilokseni. Sinulla ei ole mitään anteeksi pyytämistä. Mutta minä luulen että sinä puhuit paljasta pilaa minusta sillä eihän minun halpa perssonaani ole jättänyt muistoa muillenkaan saitikka sullen Ole hyvä ja kirjoita vaan jos viitsit etes tuttavuten kirjeitä, sillä en ole toivonakaan että sinä mullen kirjoitat r. kirjeitä, mutta jos niin olis niin se poistais paljon ikäviä tunteita. – Sillä sinne Riuttasiin ne minun ajatukseni aina lentää Sinne minun sydämelläni suurin kaipaus on. – – –. Niin ajattelen että etes sillon muistat minua kun kirjoitat Emmi vai mitä vaan anna anteeksi sillä liian suuret vaatimuksethan mulla onkiin että pyytän ajatuksiasi vaivaamaan sillä onhan sulla parempiakiin ajateltavia kun minä. [––]

Sinä pyysit että minä polttasin sen sinun kirjeesi, vaan enhän minä toki raaski, sillä jos se oli viimeinen sulta niin onhan se suuri lohtutus kuolin vuoteella ja vanhoina päivinä, sillä ei sitä kukaan saa haltuunsa. Koita saata selvää kun tämä on niin virhellistä ja huonoa jään otottamaan vastuuta ja toivon että en kauan tarvitsisi otottaa. Voi'os hyvin.

Toivoo Emmi.

Emmin ja Antin kirjeenvaihto johti pian tunteikkaisiin rakkauskirjeisiin, joita on säilynyt useita kymmeniä vuosilta 1902–1904. Kirjepaperiin painettu Suomen leijona ja Larin-Kyöstin isänmaallinen säe kertovat tuosta ensimmäisen sortokauden ajasta, jolloin leijonavaakunoita ei saanut enää näkyä postimerkeissä – niiden tilalle olivat vuodesta 1901 alkaen tulleet Venäjän kaksipäisen kotkan kuvat.

Kaksi vuotta kestäneen seurustelun ja kirjeenvaihdon jälkeen pariskunta avioitui 12.10.1904, ja Emmi muutti Antin luo Riuttasten kylään [8]. Antti kuoli tammikuussa 1927, minkä jälkeen Emmi avioitui vielä kahdesti. Hän ei synnyttänyt kolmen avioliittonsa aikana lapsia, mutta otti edesmenneen sisarensa Olgan pojan Maunon omaan perheeseensä ottolapseksi. Emmin arvokas kirjekokoelma on säilynyt jälkipolville Maunon perheen hallussa.

Emmi Eronen ja Antti Pärnänen todennäköisesti kihlakuvassaan.

Viitteet:

[1] Erosten sukua, osa I (Sukuseura Eronen ry 2013), s. 262–263. Perheen nimenmuutos Pantsusta Panuvaaraksi on esitetty sukukirjassa väärin päin.

[2] Helsingin Sanomat 9.6.1932, s. 6.

[3] Wikipedia: Sulo Teittinen.

[4] Finlands Allmänna Tidning 16.5.1894.

[5] Päivälehti 1.8.1902, s. 2.

[6] Uusi Suometar 11.6.1904, s. 4.

[7] Kangaslammin seurakunta, vihityt 1903 ja vihityt 1905.

[8] Mikkelin läänin henkikirja 1905, Rantasalmi, s. 121v.

Jussi Eronen (1922–1941), jatkosodan sankarivainaja

Johannes Ferdinand Eronen syntyi Rantasalmen Voinsalmen Rantalan tilalla lokakuussa 1922. Hänet kastettiin isänsä täyskaimaksi, ja hänen kutsumanimensä oli Jussi. Perheen äiti Elin oli synnyttänyt ennen Jussia kolme tytärtä ja kolme poikaa, ja Jussista tuli perheen kuopus. Tässä 1920-luvulla otetussa valokuvassa Jussi on toisena vasemmalta, ja hänen oikealla puolellaan ovat vanhemmat veljet Timo, Jaakko ja Paavo. Vasemmassa reunassa oleva pienin poika on veljesten serkku Mauno, jonka luona Jokiniemessä kuva on otettu [1].

Rantalan tilalla on säilynyt useampia aurinkoisia kesäkuvia 1920–1930-luvuilta. Tässä Jussi on isänsä ja vanhimman siskonsa Irman kanssa.

Jussi kävi koulua sisarustensa tapaan ensin Torasalon kansakoulussa ja sen jälkeen varkautelaisessa oppikoulussa. Maalaislasten lähettäminen oppikouluun oli tuon ajan Savossa vielä harvinaista. Keskikoulun Jussi jätti kuitenkin myöhemmin kesken [2].

Kukaan Jussin vanhemmista veljistä ei ollut rintamalla toisen maailmansodan aikana. Paavo ja Jaakko sairastivat keuhkotuberkuloosia, ja joutuivat olemaan sen takia ajoittain parantolassa. Timolla oli huono näkö ja vahvat silmälasit, mikä ei toki enää nykyisin olisi este asepalvelukselle, mutta tuohon aikaan vielä oli. Timo yritti sodan aikana kolmeen eri otteeseen turhaan päästä armeijaan. Vasta jatkosodan viimeisenä vuonna hänet lopulta luokiteltiin aseelliseen palvelukseen kelpaavaksi, mutta jätettiin toistaiseksi palvelukseen kutsumatta, ja sitten koko sota jo loppuikin [3].

Jussi oli talvisodan syttyessä vielä liian nuori asepalvelukseen, mutta hän hakeutui ja pääsi kuitenkin valvontatehtäviin Savonlinnassa [4]. Hänen muistetaan myös sanoneen omasta vapaaehtoisuudestaan, vanhempien veljien terveysongelmiin viitaten, että "minunhan sinne on sitten lähettävä".

Jussi täytti 18 vuotta välirauhan aikana, minkä jälkeen hänet hyväksyttiin suorittamaan varusmiespalvelustaan vapaaehtoisena. Hän aloitti palveluksensa 7. prikaatissa huhtikuun 3. päivänä 1941. Kuukautta myöhemmin eli 7.–14.5. hän sai kuntoisuusloman [5]. Tämän jutun kansikuva, jossa Jussi on sotilaspuvussa, on ehkä otettu juuri silloin.

Touko-kesäkuussa 1941 kävi koko ajan selvemmäksi, että tilanne Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli kiristymässä. Kesäkuun 10. päivänä prikaatiin saapui käsky, joka käynnisti liikekannallepanon. Kesäkuun jälkipuolella 7. prikaatista muodostettiin 7. jalkaväkirykmentti Savonlinnan seudulla [6]. Saksa aloitti hyökkäyksensä Neuvostoliittoon 22.6., ja vaikka Suomi yritti pysyä tilanteessa puolueettomana, venäläiset alkoivat saman tien pommittaa Suomea, ja valtiojohto joutui 25.6. toteamaan, että Suomi oli taas sodassa. Jatkosota oli alkanut.

Jussin sotilaskantakortissa on merkintä, jonka mukaan hän olisi vannonut sotilasvalan ennen liikekannallepanoa toukokuussa, mutta sen viereen on piirretty kysymysmerkki. Onkin epävarmaa, toteutuiko tämä valatilaisuus ainakaan Jussin kohdalla, sillä hän oli seuraavana kesänä rintamalla edelleen virallisesti alokkaana. Jussi kuului toiseen konekiväärikomppaniaan ja toimi taistelulähettinä.

Jussilla oli päiväkirja, johon hän teki muistiinpanoja sekä ennen liikekannallepanoa että sen jälkeen. Muistokirjan henkilötietosivulla oli paikka myös palveluksesta vapauttamisen päivämäärälle. Jussi kirjoitti siihen lyijykynällä "Ehkä kuolemassa mutta toivottavasti elämässä".

Kesäkuun lopussa 7. jalkaväkirykmentti sijoittui taisteluvalmiuteen uuden valtakunnanrajan läheisyyteen. 30.6.–1.7. rykmentti ylitti rajan ja eteni nopeasti parikkalalaisen Tyrjän kylän reunaan, johon hyökkäys pysähtyi noin kuukaudeksi.

Rykmentin toiminta oli tämän heinäkuun aikana siis jossakin määrin asemasodan kaltaista, mutta taisteluja oli silti paljon. Rykmentti menetti tuona 30.6.–30.7. välisenä aikana kaatuneina 179 ja haavoittuneina 588 miestä [7].

Jussi kirjoitti päiväkirjaansa kuvauksen 1.7.1941 Tyrjässä tapahtuneesta taistelusta, jossa hänen hyvä ystävänsä, voinsalmelainen Olavi (Olli) Teodor Johannes Lönnroos (1921–1941) haavoittui.

Taistelu tapahtui tiheässä kuusikossa. Ryhmä, johon Jussi kuului, lähti rynnäkköön, ja vihollinen avasi tulen heitä kohti noin 30 metrin päästä. Jussi oli asentamassa konekiväärin jalustaa "Kristerssonin" kanssa, kun he näkivät, että Olli sai osuman. He luulivat tämän kuolleen heti. Hetkeä myöhemmin korpraali Pentti Särkkä kaatui, ja Jussi ehti vetää tämän ruumista noin 20 metriä, kun hän huomasi Ollin rykivän ja olevan sittenkin elossa. Hän meni Ollin luokse ja kysyi, ymmärsikö tämä puhetta. Lönnroos avasi silmänsä ja näytti ymmärtävän, vaikka ei jaksanut vastata.

Jussi katkoi toveriltaan häntä kiristäneet hihnat ja lähti vetämään tätä turvaan. Hän kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa: "Vaikka tuli oli ankara, täytyi minun työskennellä pystyssä, sillä haavoittunutta ei jaksa vetää, ainakaan nopeasti, pitkällään. Säilyin kuin ihmeen kautta ehjänä ja sain jo pois Ollin ja itseni tulen alta, kun Hoffsbacken tuli avukseni ja sitten yhdessä toimme hänet tien viereen, josta lääkintämiehet kantoivat pois pari tuntia myöhemmin." [8]

Olli Lönnroos eli haavoittumisensa jälkeen viisi kuukautta ja kuoli sotasairaalassa 2.12.1941.

Heinäkuun lopulla Jussi sai kortin veljeltään Timolta ja kirjeen siskoltaan Kaisulta. Hän kirjoitti sunnuntaina 27.7. heille kummallekin vastaukset. Timolle lähettämäänsä korttiin hän kirjoitti:

Täällä jossakin 27.7.41.

Velimies!

Kiitos kortistasi. En ehdi nyt kirjoittaa kirjettä, mutta ehkä joskus toisen kerran. Miten elämäsi on järjestynyt? Miten perheesi jaksaa. Terveisiä heille ja sinulle. Olen vielä täysin kunnossa. Toivottavasti pysynkin! Ryssät ovat "motissa". Kyllä tästä selvää tulee, eikä tämä kauan enää kestä. Yki, Hoffsbacken ja Järvisalon Vello m.m. on täällä. Lähettävät myös terveisensä myös sinulle. Kirjoita sinäkin jotakin jos aikasi sallii. Kerro niistä touhuista, mitä siellä tapahtuu. Jos siellä on tunnettuja poikia niin sano terveiset heille kaikille! Näkemiin. Veljesi Jussi.

Kaisulle lähettämässään kirjeessä [9] hän kuvasi laajemmin sekä omia tunteitaan että arvioitaan siitä, miten sota tulisi etenemään.

Rintamalla 27.7. -41

Rakas sisko!

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain eilen. Kauan on viipynyt matkalla sekin kuten kaikki. Olen ollut tulessa minäkin kuten muutkin miehet ja terveenä olen säilynyt. On mennyt miehiä meidänkin ryhmästä, mutta minä olen säästynyt. Tulen nähtävästi säästymäänkin. Se tunne minulla on ollut koko ajan. Lönnroosin Olli oli samassa ryhmässä. Luulimme hänen kaatuneen jo Niinimäessä. Tästä ilmoitettiinkin, mutta sitten tulikin tieto hänen elämisestään. Voit arvata, että harva tieto on otettu vastaan sillä ilolla kuin minä tuon tiedon. Jospa se aika pian koittaisi, jolloin voisimme taas tavata. Tässä tämän "motin" selvittelyssä menee vielä kuitenkin aikaa ja voi tapahtua odottamattomiakin. Joka tapauksessa jokainen toivoo sodan loppumista ja luulisin sen tapahtuvankin lähitulevaisuudessa, sillä onhan ryssän armeija suurin piirtein lyöty. Tietysti menee aikaa mottien selvittelyyn ja muuhun, mutta uskon ettei tarvita elokuutakaan kokonaan enää taistella. Tämä on todella suurta aikaa, tämä aika. Ei sitä vielä osannut odottaakaan. Se tapahtui niin äkkiä. He olivat Saksa ja Ryssä parhaita ystävyksiä olevinaan ja sitten syttyikin sota näiden maiden välillä! Että Suomi joutui siihen mukaan oli täysin selvillä jokaisella. Suur-Suomi on vihdoinkin todellisuus. Puuttuu enää vain puhdistustyöt ja raja voidaan siirtää Laatokan ja Äänisjärven kautta Vienanmereen. Vihdoinkin pääsemme ikuisesta painajaisestamme eikä moneen sukupolveen tarvitse nähdä sodan kauhuja enää. Rauha tulee vallitsemaan ja sille osataan antaa arvoa, ainakin ne, jotka täällä ovat sekä ne, joiden omaisia täällä on. Vai ei sinun Erkkisi olekaan rintamalla. Ehkä onkin parempi niin. Sodan ensi päivinä näin teidän Lassia täällä. Hän oli siinä pataljoonassa, jonka tulella me johdatimme. He olivat hyökänneet rajusti, olivat väsyneitä. Tarpeen heille lepo olikin. En ole häntä sen jälkeen nähnyt, vaikka tässä hän kai lähellä nytkin lienee, jos on vielä elossa ja terveenä, sillä se pataljoona on nykyisin meistä heti oikealla. Ei täällä ole nykyisin erikoisempaa. Me nähtävästi miehiä säästääksemme odotamme. Ehkä on parempi niin. Ei kannata suotta uhrata miehiä, jos ei ole pakko. Työt ovat kai saatu teilläkin jotenkuten tehdyiksi. Kotona kai myös selviävät. Täytyy selvitä! Ensi talvena vielä varmasti tuntuu tämän sodan paino raskaana, mutta kun tulevaisuus on varmaa niin kyllä jaksaa hyvin kestää. Rantasalmelaisia on paljon kuulema kaatunut. Sota vaatii uhrinsa.

Sano vaan terveisiä kaikille. Sitten kun tämä savotta loppuu, toivon voivani tulla lomallekin, mutta se on sen ajan murhe.

Toivossa näkemiin!

veljesi Jussi


Jussin arvio siitä, että edessä olisi vielä mottien selvittelyä, osui oikeaan. JR 7 valtasi Tyrjän kylän jo saman viikon lopulla 31.7.–4.8. Motti oli niin suuri, että siitä alettiin puhua "Tyrjän raatteena", ja koko rykmenttiä on siitä lähtien kutsuttu "Tyrjän rykmentiksi". Alla oleva kuva on otettu Tyrjän mottiin jääneestä neuvostoarmeijan kalustosta elokuun 4. päivänä [10].

Tyrjän rykmentti jatkoi etenemistään ja ylitti vanhan valtakunnanrajan syyskuun lopussa [11]. Syyskuussa 1942 tässä rykmentissä taistellut heinäveteläissyntyinen kersantti Tuomas Gerdt nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. [12] Tammikuusta 1943 lähtien Tyrjän rykmentin komentajana oli eversti Adolf Ehrnrooth, josta tuli sittemmin jalkaväenkenraali. Ehrnrooth kertoi marsalkka Mannerheimin sanoneen hänelle joskus Tyrjän rykmentistä: "Siinä rykmentti, josta en koskaan kuullut mitään muuta kuin hyvää" [13].

Jussi Eroselta nämä vaiheet jäivät kuitenkin näkemättä. Vain vuorokautta sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut kirjeensä ja korttinsa Kaisulle ja Timolle eli maanantaina 28.7. hän sai Tyrjässä kranaatinsirpaleen takaraivoonsa ja kuoli. Hän oli 18 vuoden ikäinen.

Tiistaina Jussin ruumis asetettiin arkkuun ja lähetettiin kotipitäjään Rantasalmelle sankarihautaan hautaamista varten. Siunaus toimitettiin seuraavana sunnuntaina 3.8. [14]. Tilaisuudessa siunattiin muistitiedon mukaan useampia vainajia yhtä aikaa. Ilona- ja Kaisu-siskojen tyttärille, jotka olivat tuolloin 2–4 vuoden ikäisiä, oli teetetty tilaisuutta varten valkoiset mekot.

Sittemmin Jussin äiti Elin kasvatti usein kesäaikaan punavalkoisen verenpisaran tai vaaleanpunaisen pelakuun ja pyysi sitten pojaltaan Jaakolta hevoskyytiä, jotta saattoi viedä kukan Jussin haudalle.

Jussin sisko Kaisu kuvasi tapahtunutta myöhemmin kirjeessään näin: "Se oli suuri suru perheelle. Me sisaret ja veljet itkimme ja äiti kätki hiljaiseen mieleensä suurimman murheen. Isä lausui: "Murheell' ei saa muistoansa viettää." En koskaan ole unohtanut hänen rehtiä, nuorta olemustaan. Siunattu muisto."

****************

Toisen maailmansodan sotilaisiin, taistelupaikkoihin, valokuviin ja muuhun aineistoon voit tehdä hakuja esimerkiksi Sotasammossa. Sotasampoon on juuri muutama päivä sitten liitetty uusi sovellus, jonka kautta voi hakea tietoja myös sotavangiksi jääneistä suomalaisista sotilaista.

Sotilaiden vaiheita voi tutkia myös sotapolku.fi -palvelussa, jonne voi itse myös lisätä tietoja ja kuvia.

Kansallisarkisto on julkaissut netissä alkuperäiset sotilaskantakortit niiden osalta, jotka kaatuivat sodassa, ja niitä on helpointa etsiä Digihakemiston kautta täällä. Sodasta selvinneiden sotilaiden sotilaskantakorteista voit puolestaan tilata paperikopion Kansallisarkistosta, tilausohjeet ovat täällä.

Hausjärvellä syntyneestä Jussin äidistä Elin Erosesta (os. Nummelin) voit lukea lisää täältä.

Tämä kirjoitus on julkaistu 3.12.2019 ja sitä on täydennetty Jussin sotapäiväkirjan löytymisen jälkeen 30.11.2024.

Viitteet:


[1] Rantalan valokuva-albumi.
[2] Eroset (Sukuseura Eronen ry 2001), 110.
[3] Kutsunta-asiakirjat, Virranniemen kotiarkisto, perimätiedot.
[4] Jussin sisaren Kaisu Ruuskasen kirje veljentyttärelleen Mailalle.
[5] KA Kaatuneiden henkilöasiakirjat, Kantakortit I, Sotilaskantakortti, Eronen, Johannes Ferdinand
[6] Koskimaa, Matti: Tyrjän rykmentti. JR 7:n ja Er.P 12:n taistelut jatkosodassa (Helsinki 1996),26.
[7] Koskimaa 1996,41.

[8] Taistelun päivämäärä on hiukan epävarma. Jussi itse kirjoittaa päiväkirjassaan muistavansa tuon "heinäkuun ensimmäisen päivän" ikuisesti. Pentti Särkän kaatumispäivä on hänen kantakorttinsa yhdellä lehdellä 1.7., mutta toisella 2.7. Olli Lönnroosin kuolinilmoituksessa hänen mainitaan haavoittuneen 2.7. Toisen konekiväärikomppanian sotapäiväkirja ei ole säilynyt.
[9] Erosen sukua Savosta ja Pohjois-Karjalasta, osa I (Sukuseura Eronen ry 2013),47.
[10] SA-kuva.
[11] Koskimaa 1996,87.
[12] Wikipedia: Tuomas Gerdt.
[13] Koskimaa 1996,7.
[14] Rantasalmen seurakunta, kuolleet ja haudatut.

Elin Eronen os. Nummelin, Voinsalmen Rantalan emäntä

Elin Nummelin. Kuva otettu mikkeliläisessä valokuvaamossa todennäköisesti noin vuonna 1907.

Rantasalmen Voinsalmen kylän Rantalan tilan emäntä Elin Josefiina Eronen (os. Nummelin) syntyi Hausjärvellä 1882 ja kuoli Rantasalmella 1967. Hän on Voinsalmen Erosten yhteinen isoäiti, joka on tuonut Erosten suvun tälle sukuhaaralle osittain hämäläiset sukujuuret.

Elinin vanhemmat yövartija Manasse Mikonpoika Nummelin (1850–1931) ja tämän vaimo Fredrika Juhontytär Nummelin olivat kumpikin etelähämäläistä sukujuurta. Manassen isänpuoleiset esivanhemmat asuivat jo 1700-luvulla talollisina Hausjärven Karhin kylän Mattilan tilalla. Sieltä Manassen isä Mikko Juhonpoika oli lähtenyt aikanaan elättämään itsensä ja perheensä renkinä ja muonamiehenä, kun hänen vanhempi veljensä Niko oli jäänyt jatkamaan talonpitoa. Ajalle tyypilliseen hämäläisen työväen tapaan Mikko ei vielä käyttänyt lainkaan sukunimeä, vaan vasta hänen poikansa Manasse valitsi perheelleen 1870-luvulla ruotsinkielisen nimen Nummelin. Seudulla oli tuolloin muitakin tämän sukunimen kantajia, joten kaikki Suomen Nummelinit eivät ole keskenään sukua.

Elinin isä, yövartija Manasse Nummelin (1850–1931)

Elinin äiti Fredrika oli puolestaan syntynyt vuonna 1849 tuolloin Vanajan pitäjän Rastilassa piikana olleen Maria Loviisa Juhontyttären aviottomana lapsena, mutta Fredrikaakin kutsuttiin myöhemmin Juhontyttäreksi Marian myöhemmän aviomiehen Juho Pirttisaaren mukaan – joka siis oli vähintään Fredrikan kasvatti-isä. Maria Loviisa oli hänkin isänsä puolelta hausjärveläistä sukua, mutta Marian äiti Johanna Jaakontytär oli alkuaan sääksmäkeläisen torpparin Jaakko Tuomaanpojan tytär. Tämä Jaakko oli torpparin uransa jälkeen sotilaana Viaporissa ainakin Suomen sodan syttymisvuonna 1808 ja käytti kuollessaan sotilasnimeä Elf.

Manasse ja Fredrika tutustuivat toisiinsa 1860- ja 1870-lukujen vaihteessa ollessaan yhtä aikaa renkinä ja piikana tuolloin vielä Hausjärveen kuuluneessa Karan kylän Huhtimossa; nämä seudut kuuluvat nykyisin Riihimäen kaupunkiin. He solmivat avioliiton Janakkalan puolella 1872 ja ehtivät muuttaa joitakin kertoja, kunnes asettuivat pysyvästi Riihimäelle vuonna 1880. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Elin oli kolmas. Manasse toimi yövartijana viimeistään vuosisadan vaihteessa.

Perheen kotitalo sijaitsi Uramoon johtavan polun eteläpäässä [1]. Riihimäen kaupunginmuseossa on säilynyt Väinö Salosen muistitiedon perusteella piirtämä kartta [2], johon hän on merkinnyt yövartija Nummelinin talon numerolla 33 ja maininnut, että se oli hänen muistinsa mukaan rakennettu vuonna 1886. Paikka on lähellä nykyistä Hämeenaukiota.

Riihimäen seurakunta itsenäistyi Hausjärvestä kauppalan perustamisen yhteydessä vuonna 1922, jolloin Fredrika oli jo kuollut, mutta Manasse eli viimeiset vuotensa riihimäkeläisenä leskimiehenä ja edelleen yövartijana, kunnes kuoli vuonna 1931. Henkikirjojen mukaan hän oli "entinen yövartija" vasta aivan elämänsä parin viimeisen vuoden ajan.

Manassen ja Fredrikan betoninen hautakivi on edelleen Hausjärven hautausmaalla, joskaan ei alkuperäisellä paikallaan, vaan kiviaidan edessä, johon on koottu käytöstä poistettujen hautojen kiviä. Samaan hautaan on aikanaan haudattu myös heidän lapsensa Kaarlo ja Naima sekä Naiman tytär Sirkka.

Nummelinien hautakivi Hausjärven hautausmaalla.

Elin kävi lapsuudessaan kansakoulun ja lähti 18-vuotiaana eli vuonna 1900 Hämeenlinnaan Fredrika Wetterhoffin työkouluun opiskelemaan käsityönopettajaksi. Hän valmistui koulusta kolme vuotta myöhemmin, 15.8.1903. Tuona vuonna koulun opettajaosastolta valmistui kaikkiaan kymmenen nuorta naista, ja Elin sai heistä parhaan todistuksen. Ainoastaan kirjanpidosta hän sai arvosanan 9, mutta kaikissa muissa aineissa (ahkeruus, tarkkuus, käytös, kutomisen tietoperusta ja käytäntö, piirustus, laskento ja suomenkielen kirjoitus) todistusarvosana oli tasan kymmenen [3]. 

Elin suomensi sukunimensä Nummistoksi toukokuussa 1906 yhdessä sisarustensa kanssa [4]. Vuodenvaihteeseen 1906–1907 mennessä hän sai työpaikan Mikkelin läheltä Otavan opistosta. Hän toimi siellä johtajattaren apulaisena naisoppilaiden kudonnan opetuksessa [5].

Otavan opistossa Elin tutustui siellä oppilaana olleeseen rantasalmelaiseen Johannes Ferdinand Eroseen (1887–1958). Johannes, joka tunnettiin perhepiirissä Jussina ja muiden rantasalmelaisten keskuudessa tavallisesti nimikirjaimillaan "JF", oli viisi vuotta Eliniä nuorempi. Hänen isänsä Mikko Eronen oli kuollut liikenneonnettomuudessa jo lasten ollessa pieniä; onnettomuudesta kerrotaan tarkemmin täällä. Mikon leski Emma Eronen (os. Bagge) lähetti sittemmin kolme lastaan opiskelemaan Otavan kansanopistoon. Jussi vietti koulussa lukuvuoden 1906–1907, Kaape 1913–1914 ja Ruusa 1919–1920 [6].

Jussi ja Elin tutustuivat Otavan opistossa nähtävästi melko pian Elinin tultua sinne opettajaksi, koska heistä on säilynyt hiihtoretkellä otettu yhteinen valokuva, joka on päivätty 5.2.1907. Koska päivämäärä on merkitty valokuvaan näkyviin, kyse saattaa olla jopa kihlajaispäivästä. Otavan ajoilta on säilynyt myös muita hiihtoretkillä otettuja valokuvia.

Otavan opiston opettajia. Elin kuvassa keskellä.

Otavan opiston oppilaita. Jussi kuvassa keskellä.

Elin ja Jussi todennäköisesti Otavassa 5. helmikuuta 1907.

Elin ja Jussi vihittiin avioliittoon Hausjärvellä puolitoista vuotta yhteisen hiihtokuvan ottamisen jälkeen eli 24.8.1908. Vihkipäivä oli sama päivä, jona Jussi tuli täysi-ikäiseksi, kun täysi-ikäisyyden raja tuohon aikaan oli 21 vuotta. Elin muutti Jussin luo Rantasalmelle. He asuivat aluksi Jussin lapsuudenkodissa Voinsalmen Ristolassa yhdessä Jussin äidin ja sisarusten kanssa [7].

Perheen ensimmäinen lapsi Irma syntyi 5.6.1909. Pari viikkoa myöhemmin Elin kirjoitti postikortin Jussin siskolle Emmalle, joka oli jo muuttanut kotoa ja asui miehensä Antti Pärnäsen kanssa Riuttasten kylässä.

Woinsalmi 18. p. Kesäk.

E.H.

Kiitos kirjeestäsi. Woimme hyvin molemmat ja olemme terveitä. Hyvä on että olette päättäneet Juhannuksena tulla tänne, aiomme silloin ristiä tytön ja pyytäisimme teitä kummiksi, jos olette niin hyvät ja rupeatte. Olga pyytää sinua tuomaan sen Aino neulasi mukaan, hän tahtoisi sillä herrastella Juhannuksena. Enpä jouda nyt enempää, sitte lisää kun tavataan. Terveiset vaan meiltä. Teidän Elin.

Ristolassa sattuneen tulipalon takia perhe joutui välillä asumaan Voinsalmen Purolla. Siellä on otettu tämä valokuva heistä ja heidän kolmesta vanhimmasta lapsestaan vuonna 1913. Äidin sylissä istuu Paavo, isän sylissä Ilona ja keskimmäisenä esikoistytär Irma.

Muutamaa vuotta myöhemmin, 24.2.1917, Jussi osti perheen uudeksi kodiksi Rantalan tilan. Kauppaan sisältyivät myös viereisen Heikkilän tilan maat. Nämä molemmat tilat olivat aikanaan olleet Jussin äidinisän Gabriel Baggen omistuksessa. Tästä "Voisalamin Pakista" kerrotaan tarkemmin täällä. Jussi maksoi Rantalasta ja Heikkilästä yhteensä 84 000 markkaa, josta tosin 1000 markkaa laskettiin mukana tulleen irtaimiston eli tuulimyllyn, ruokakellon ja heinäseipäitten arvoksi. Perhe muutti asumaan Rantalaan kaupantekoa seuranneena vuonna 1918, ja Jussi ja Elin asuivat siellä kuolemaansa saakka.

Jussin ja Elinin perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta. Kun nuorimmasta pojasta tuli isän täyskaima, isää alettiin kutsua Ukko-Jussiksi.

Irma Marjatta Peranka, os. Eronen 1909–1959
Ilona Mielikki Rossi, os. Eronen 1911–1999
Paavo Johannes Eronen, 1913–1993
Kaisu Liisu Ruuskanen, os. Eronen 1915–2011
Jaakko Ilmari Eronen, 1916–1998
Timo Olavi Eronen, 1919–2002
Johannes Ferdinand Eronen, 1922–1941

Rantalan tilan isännyyden lisäksi Jussi toimi vuosina 1920–1935 puutavarakauppiaana. Kun Rantala siirtyi sukupolvenvaihdoksessa vuonna 1947 perheen pojalle Jaakolle, Jussi perusti Rantalan tilalle kaupan ja ryhtyi kauppiaaksi. Eliniä hänen tyttärensä Kaisu Ruuskanen kuvasi eräässä kirjeessään näin: "Hän oli todella vaatimaton ja eli niin kuin lastensa elämää myötäillen ilossa ja surussa. Isä piti huolen komennosta ja raha-asioista."

Poika-Jussi, Timo, Elin, Jaakko, Ukko-Jussi, tuntematon poika, Irma ja Paavo.

Jussin kuoleman jälkeen Elin eli vielä yhdeksän vuotta Rantalassa leskenä. Hänen 85-vuotispäivänsä yhteydessä eli vain vähän ennen hänen kuolemaansa hänestä julkaistiin lehdessä [8] seuraava kirjoitus:

85-vuotiaita: Rouva Elin Josefiina Eronen o.s. Nummelin keskiviikkona 9.8. Rantasalmen Voinsalmella. Hän on syntynyt Hausjärvellä ja kudonnan opettajaksi hän valmistui Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopistosta. Otavan kansanopistossa opettajana toimiessaan hän tapasi tulevan puolisonsa Johannes Erosen ja siirtyi sittemmin Rantasalmelle. Ensin Ristolan talon, myöhemmin Rantalan talon emäntänä rouva Eronen on hoitanut suuren talouden ja kasvattanut seitsemän lasta. Puolisonsa liiketoimien vuoksi hän, tämän eläessä, joutui alituisesti ottamaan vieraita vastaan tavallisten maatöiden ohella. Tämän tehtävän rouva Eronen on suorittanut ihailtavalla taidolla ja tuonut Rantalan talolle erittäin vieraanvaraisen maineen. Emännäntehtävänsä hän on jo luovuttanut poikansa puolisolle ja omistautunut harrastuksilleen. Kutominen on aina ollut hänelle rakasta, taitavia kudonnaisia on lähtenyt hänen käsistään. Innokkaana luonnon ystävänä hän hoitelee puutarhamaata ja kasvattaa kukkia sekä sisällä että ulkona. Kirjat ovat myös rouva Erosen sydäntä lähellä ja aina hänellä on luettavanaan jokin teos. Nuorekkaana ja pirteänä sekä maailman tapahtumista kiinnostuneena rouva Eronen viettää rauhallisia ja valoisia vanhuuden päiviään Rantalan talossa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa rakastamana.

Jussin ja Elinin perheestä kerrotaan myös Erosten sukukirjan vuonna 2001 julkaistun ensimmäisen laitoksen sivuilla 70 ja 109–113 ja vuonna 2013 julkaistun toisen laitoksen osan I sivulla 253.

Elinin nuorimman pojan Jussin kohtalosta jatkosodassa voit lukea täällä.

Tämän blogin kirjoittaja on Elinin pojantyttären poika.


Viitteet:


[1] Hoffrén, Jouko–Penttilä, Kalevi: Riihimäen historia I vuoteen 1960, Riihimäen kaupunki 1979, s. 191. Talon summittaista sijaintia voi päätellä vertaamalla nykyistä katukarttaa Senaatin vuoden 1873 kartastoon. Kartta on julkaistu osoitteessa https://kartta.riihimaki.fi/ims/  ja löytyy valitsemalla sivun vasemmasta yläkulmasta välilehti "Riihimäki ennen".

[2] Riihimäen kaupunginmuseo, Väinö Salosen arkisto.

[3] KA Hämeenlinna, Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopiston arkisto I, oppilasluettelo 1885–1918), Ba 4. Mainittu koulu tunnettiin siis aluksi Työkouluna ja myöhemmin mm. Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistona, kunnes se tuli 1990-luvulla osaksi Hämeen ammattikorkeakoulua.

[4] Uusimaa 21.5.1906, s. 4 > https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/771745?page=4

[5] KA Mikkeli, Otavan opisto, Ca 1, kannatusyhdistyksen ja johtokunnan pöytäkirjat, johtokunnan kokous 5.1.1907, §8.

[6] Mikkonen, Eero: Otavan opisto. Matrikkeli v:lta 1982–1967 sekä toimintakauden 1966–1967 vuosikertomus. Oy Länsi-Savon kirjapaino 1967.

[7] Rantasalmen srk, pääkirja 1900–1909, s. 1910.

[8] Sanomalehden nimi ei ole tiedossa, kirjoitus on säilynyt lehtileikkeenä perheraamatun välissä.

Läksiäisiä ja hääjuhlia entisajan Savossa

Vanhin suvussamme säilynyt hääkuva. Isosetäni Eino Asikainen vihittiin avioliittoon Ida Kinnusen kanssa sata vuotta sitten 24.1.1919.

Muinaisten suomalaisten hääjuhla koostui muiden itämerensuomalaisten kansojen tapaan aina kahdesta osasta: morsiamen kotona pidetyistä läksiäisistä ja sulhasen kotona vietetyistä häistä [1]. Tämä jako säilyi Itä-Suomessa 1900-luvulle saakka.

Vanhimpia hääperinteitämme ovat myös laulut, loitsut ja itkut. Kalevalamittaisten runolaulujen kautta ilmaistiin niitä tunteita, joita kahden nuoren elämänmuutos herätti. Itkijän rooli oli myös tärkeä: ajateltiin, että jos morsian ei itke omissa häissään, hän itkee ikänsä kaiken. Nykyisen Suomen alueella tämä vanha lauluhääperinne säilyi kaikkein pisimpään Pohjois-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa. Pohjoiskarjalaiset musiikin ja teatterin ammattilaiset rakensivatkin muutama vuosi sitten vaikuttavan esityksen Kruuga – karjalaiset lauluhäät näiden perinteiden pohjalta.

Länsi-Suomessa häät saivat uusia muotoja jo varhain. 1800-luvun Pohjanmaalla vietettiin yleisesti niin sanottuja kruunuhäitä. Kaksi vuotta sitten Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vihittiin kolme paria avioliittoon näiden perinteiden mukaisesti.

*****

Itä-Savossakin vanhat kalevalaiset laulut ja itkut olivat 1800-luvulla jo jääneet historiaan. Häissä veisattiin virsiä ja niissä tanssittiin pelimannimusiikin tahtiin samoin kuin Länsi-Suomessakin. Kansallisen heräämisen aikaan häissä saatettiin laulaa jopa isänmaallisia lauluja. Sen sijaan ikivanha tapa viettää läksiäisiä ja häitä erikseen oli säilynyt.

Sanomalehti Maamiehen Ystävä julkaisi syksyllä 1851 numeroissaan 38 ja 39 kirjoituksen "Raittiudesta Rantasalmella", jonka varsinainen tarkoitus oli raportoida raittiusaatteen suotuisasta etenemisestä Rantasalmella. Reportaasi tuli kuitenkin samalla kuvanneeksi seikkaperäisesti eräitä tuon ajan savolaisia talonpoikaishäitä. Sekä sulhanen että morsian kuuluivat Erosten sukuun, mutta eivät olleet lähisukulaisia. Läksiäisiä vietettiin Rauhamäen kylässä ja häitä Pisamalahden kylässä, ja näihin juhliin käytettiin heinäkuun 21., 22. ja 23. päivä vuonna 1851. Lehden toimittaja kuvasi aluksi vieraiden tuloa sulhasen kotitaloon, ja kertoi sitten yhteisestä lähdöstä läksiäisiin:

Täänkaltainen oli nyt sulhasen kotipaikka, johon me tulimme ehtoolla kello 7 aikaan, saattaaksemme häntä morsiamen läksiäispaikkaan. Kahvin juotua ja iltaruu'an syötyä, kehoitti puhemies kaikkia siihen koolle tulleita lähtemään "Rauhamäen Ukko Erosen" taloon. Lisääntynyt seuramme läksi siis liikkeelle ja vaipui alas rantaan, josta se sitten kulki auringon alasmänöä kohti, 2/4 peninkulmaa vettä sekä maata, kunne ennätti mainitun talon pellon päähän. Siinä parempaan kuntoon ja järestykseen päästyänsä, alkoi se astua ylös taloon seuraavalla tavalla:

Pelarit ja laulajat ensimäisinä, veisaten: Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa j.n.e.; puhemies ja sulhanen sitten ajain ratsas-hevoisilla, ja muu seura niiden perästä. Tämä veisu ja vaelluksemme päättyi vasta pihalle päästyämme, jossa talon rahvas ja ennen tulleet vieraat olivat meitä vastaan ottamassa ja tervehtimässä. Sisään tultuamme, tarjottiin meille ensimäiseksi tervetuliaisiksi, joko arvannet mitä, – ei viinaa eikä muuta väkevätä juomaa, vaan varit kahvikupit. Jonkun ajan kuluttua, kutsuttiin vieraita iltaruu'alle, ja se söi joka jaksoi, kuin ei, niin sai männä levolle; sillä yö oli jo ehtinyt puoleen.

Seuraavana aamuna morsian ja sulhanen vihittiin avioliittoon, ja heidän onnittelumaljoikseen nostettiin lasit ranskalaista viiniä. Vieraat kävivät onnittelemassa tuoretta avioparia, jonka jälkeen alkoi viulunsoitto, tanssi ja ruokailu, kunnes puhemies kehotti illalla "kaikki ko'olle tulleita vieraita lähtemään ilta-puoleen morsianta juohattamaan hää-paikkaan". Hääväki ei kuitenkaan ollut vielä ollenkaan valmis lähtöön.

Pöydästä noustua, ei nuo lähdön tuumat olleet vielä lähelläkään. Sitä tanssittiin sekä taisteltiin yhtä ja toista aina iltaan myöhään, ja vasta lähtörokan syötyä, lähdettiin puhemiehen uudella anomuksella juohoillen; lähtö-polskan kumminkin vielä tanssittuamme. Yö alkoi olla pian puolessa, ennenkuin morsian viimenkin joutui tavaroinensa tielle ja juohtoväki liikkeelle; mutta uni ei kumminkaan painanut ketään. Kaikilla näky vaan, niin kuin kova kiire olisi ollut käsissä ja työnä. Kuule siis kuinka mäntiin: Puhemies ajoi ratsas-hevoisella eilimäisenä; sitä seurasi samate sulhanen, pitäin morsianta satulan etupuolella sylissänsä; juohtoväki kävi jalan näiden perästä, ja viimeksi vedettiin morsius-tavaroita kolmella hevoisella.

Matkaa taitettiin siis yöllä, ja häätaloon saavuttua aurinko oli jo noussut. Kulkueessa laulettiin tällä kertaa Runebergin vain pari vuotta aiemmin kirjoittamaa Maamme-laulua, josta tuli aikanaan Suomen kansallislaulu. Laulusta oli tuolloin käytössä varhainen suomennos, joka alkoi sanoin "Oi Suomen maa, isimme maa, Soi kultanen sana!" Häätalossa oli sitten ohjelmassa onnittelumaljoja, virrenveisuuta, ruokailua, tanssia, vapaata jutustelua ja nukkumista.

*****

Enonkosken Ihamaniemellä nuoruudessaan asunut isoisäni Aatto Asikainen piti 1920-luvulla päiväkirjaa, jossa hän kuvasi useampiakin tuon ajan hääjuhlia. 30.10.1925 vietetyissä Veera Sairasen ja Matti Lyytikäisen häissä läksiäisiä ja häitä vietettiin edelleen vanhaan tapaan erikseen, ja tanssi kuului asiaan. Ohjelmassa oli kuitenkin nyt myös puheita, mikä oli varmasti Ihamaniemellä tuolloin vaikuttaneen nuorisoseuraliikkeen vaikutusta.

Olin Mustanmäellä Vera Sairasen ja Matti Lyytikäisen vihkiäisissä, jotka oli juhlalliset puheinen ja lauluineen – – Juohdettiin sitten Lyytikkälään jossa oli väkeä runsaasti, tanssivat häissä aamuun asti. Hyvä käytös, ei ollut etes juopuneitakaan.

Morsiamen juohtaminen edellytti toki sitä, että kummallakin suvulla oli talo, jossa juhlia voitiin viettää. Kun Aaton veli Otto vihittiin Elsa Kinnusen kanssa 10.2.1929, häitä ei vietetty ollenkaan:

Otto toi Elsa Kinnusen Pölläkältä emännäkseen, eilen olivat Heinäveden kirkolla vihillä. Häitä ei pidetty. Veljensä kyyditsi. Otto käytti Elsalla Savonlinnan talouskoulun ja hommanna vaatetta, sekä jalkinetta, palvelustyttö kun on köyhästä mökistä.

Laajimmat muistiinpanot Aatto kirjoitti sisarensa Edith "Ieti" Asikaisen ja Emil Klemettisen häistä, joita vietettiin lokakuussa 1923. Häitä edeltäneenä päivänä 14.10. tuolloin 25-vuotias Aatto kirjoitti muistikirjaansa: "Vein Suurellemäille hevoset ja olin kotona muun päivän. Aata Loikkanen, Lempi Purhonen ja Edith Reisven olivat vihkiäisiä laittamassa ei ketään vieraita tullut. Iltapäivä oli pitkä ei tahtona saada aikaa kulumaan."

Seuraavana päivänä vietettiin sitten läksiäisiä Hankamäellä ja häitä Kuoppamäellä:

15 pv aamusella odotettiin vieraita ja viimeisiä valmistuksia laitettiin. Vieraat vasta alko tulla ykstoistannella tunnilla joita tulikin runsaasti. kello 1 päivällä vihittiin. Sitten otettiin valokuvia morsiusparista meidän suvusta ja koko hääjoukosta. Opettaja Lungvist rouvineen valokuvasi. iltasella lähdettiin juohtamaan morsiusparia Kuoppamäille. Jouslahdesta pantiin A. Pölläsen moottorin perään venheitä ja sitten sitä mentiin hyvin eteenpäin noin viisikymmentä henkeä oli matkalla, tunti meni rannasta rantaan ajaessa. Siellä häätalossa otettiin meität laululla vastaan kahvit juotuamme läksimme tupaan jossa oli ihmisiä paljon, kuokkavieraitakin. Oli siellä aika hauska leikittiin ja keskusteltiin kello 1.30 yöllä lähdettiin pois moottorilla ja venheet perässä, Hyypiänniemessä käytiin tullessa kaupassa, siinä viipy jonkin aikaa. Kello 4.30 jouduttiin vasta kotiin syötiin ja nukuttiin sitten pari tuntia. Puolenpäivän jälkeen läksivät viimeiset vieraat pois. Ja aika kului erittäin hauskasti vieraiden aikana.

Opettaja Lundqvistin ja hänen vaimonsa Hankamäen läksiäisissä iltapäivällä 15.10.1923 ottamat valokuvat ovat säilyneet suvussa. Ylemmässä kuvassa hääväen edessä istuvat morsiamen vanhemmat, Hankamäen isäntäpari Otto ja Olga Asikainen, ja vihkipari seisoo heidän takanaan. Alemmassa kuvassa Otto ja Olga ovat hääparin ja muiden lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Ikiaikainen tapa johdattaa eli "juohtaa" morsian uuteen kotiinsa toteutettiin näissä häissä siis varsin modernina versiona, kun Asikkalan isännällä Alfred Pölläsellä [2] oli moottorivene, jonka perään muut veneet saatettiin sitoa. Voi uskoa, että hääväellä on ollut hauskaa, kun kotimatkalla pimeänä lokakuun aamuyönä on pistäydytty vielä Enonveden toisella puolella kaupassa pitkän venekaravaanin kanssa. Kauppojen aukioloaikojakaan ei taidettu tuohon aikaan vielä pahemmin säädellä.

Edith ja Emil Klemettinen muuttivat Kuoppamäeltä Leveäniemeen vuonna 1930 ja muuttivat sukunimensä Korvenmäeksi [3].


Viitteet:

[1] Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri, SKS 1980, 181.
[2] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 40.
[3] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 109.