Rantasalmen Bagge-suku

Vänrikki Johan Pettersbackin palkkaluettelon otsikko Ruotsin sota-arkistossa.

Noin kymmenvuotiaana pikkupoikana olin vanhempieni kanssa Ikaalisissa tapaamassa isoisäni setää Gabriel Erosta (1890–1981) ja hänen perhettään. Elettiin 1970-lukua. Olin jo silloin innostunut sukututkimuksesta ja olisin halunnut tietää, mikä Kaape-sedän äiti oli ollut tyttönimeltään. En kuitenkaan uskaltanut itse lähestyä arvokasta ja hiljaista vanhusta, joten muut aikuiset kysyivät asiaa puolestani. "Se olj Pakke", Kaape-setä vastasi, ja kirjoitin tiedon muistiin sinikantiseen vihkooni.

Siitä lähtien tuo esivanhempiini kuulunut Rantasalmen Bagge-suku on kiehtonut minua. 1980-luvun lopulla keskustelin suvustamme isotätini Kaisu Ruuskasen kanssa, ja sain häneltä tietoja savonlinnalaisen sukututkijan Oiva Baggen tekemistä Bagge-tutkimuksista. Oiva oli löytänyt suvun kantaisän, vänrikki Johan Baggen, joka avioitui Suuren Pohjan sodan aikaan rantasalmelaisen aatelisneidon Catharina Helena von Vegesackin kanssa. Oivan näkemyksen mukaan tämä Johan olisi polveutunut siitä Porvoon Kardragin Bagge-suvusta, jonka Jully Ramsay esitteli jo yli sata vuotta sitten teoksessaan Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden.

Lähes 30 vuotta myöhemmin eli joulukuussa 2015 Oiva alkoi julkaista tutkimustuloksiaan useana viestinä Suku Forumissa. Julkaisuista kävi ilmi, että hän piti edelleen kiinni Rantasalmen Bagge-suvun yhteydestä Porvoon Bagge-sukuun, ja piti Kardragin Baggeja puolestaan ruotsalaisen aatelisen Bagge af Berga -suvun jälkeläisinä. Tätä sukua on kuvattu Ruotsin ritarihuoneen julkaisuissa; sukuun voi tutustua vaikka Adelsvapen-Wikissä.

Yhdistämällä Rantasalmen Bagget, Porvoon Bagget ja Bagge af Berga -suvun toisiinsa Oiva katsoi polveutuvansa suoraan 1300-luvulla eläneestä Abjörn Nockessonista. Yhdistetyt sukujohdot levisivät pian eteenpäin Geniin, My Heritageen, Ancestryyn ja moniin yksityisiin sukupuihin, joissa niitä on todennäköisesti edelleen.

Suku Forumin keskusteluketjussa kävi kuitenkin pian ilmi, että nämä kolme sukua – ja lopulta useita muitakin sukuja – oli yhdistetty toisiinsa ilman päteviä perusteita. Oiva oli tehnyt kyllä arvokkaan työn kootessaan tietoja Bagge-sukujen suvun jäsenistä erilaisista sota- ja paikallishistorian alan teoksista, mutta alkuperäislähteitä näiden sukujen yhdistämisen perustelemiseksi ei käytännössä ollut.

Ainoa, mitä Rantasalmen Bagge-suvun alkuperästä saatettiin lopulta sanoa, oli se, että tämän suvun kantaisä vänrikki Johan Bagge oli käyttänyt nuoruudessaan sukunimeä Pettersback, sittemmin nimeä Back ja lopulta Bagge, mutta hänen alkuperäänsä ei tunneta. Myöhemmin laadimme tutkimustuloksista Kaija Salmisen ja Ritva Jurvasen kanssa vielä artikkelin Genoksen numeroon 4/2018. Myös Johanin Geni-profiili on päivitetty tutkimustulosten mukaiseksi ja irrotettu muista Bagge-suvuista.

*******

Rantasalmen seurakunnan vihittyjen kirjan mukaan Johan Pettersback vihittiin Catharina Helena von Vegesackin kanssa Rantasalmella 19.12.1709. Pappi kirjoitti hänen nimensä kirjoihin muodossa Johan Peters Back, ja hän oli tuolloin kersanttina Savon kahdennetussa jalkaväkirykmentissä [1]. On todennäköistä, että kahta vuotta aiemmin kaksikasrykmentin kuukausirullissa elo–lokakuussa 1707 everstiluutnantti Morathin komppaniassa mainittu sukunimetön furiiri Johan Pettersson on sama henkilö [2].

Johanin puoliso Catharina oli alkuaan baltiansaksalaista sukujuurta olleen rantasalmelaisen kapteeni Conrad von Vegesackin ja tämän vaimon Ingeborg Langin tytär. Conradin epäonnisesta kirkkomatkasta syksyllä 1692 kerron tarkemmin täällä.

Johan Pettersbackin palkkaluettelo on säilynyt [3]. Sen mukaan hän oli avioitumisensa jälkeisenä vuonna vääpelinä ja sittemmin vänrikkinä kahdessa eri itäsuomalaisessa rykmentissä, kunnes sai eron palveluksesta 22.6.1713, jolloin Venäjä oli jo miehittämässä Suomea.

Tämän jälkeen Johan asui perheineen Rantasalmella anoppinsa Ingeborg Langin varoilla; appi Conrad oli kuollut jo 1705. Kun appivanhempien yhteisestä pesästä tehtiin perunkirjoitus lopulta vuonna 1751, siinä todettiin vänrikin perheen asuneen sodan jälkeen anopin omistaman Skogilan tilan torpassa ja saaneen tilalta elatusta vuosikymmenien ajan [4].

Johan käytti ainakin 1730-luvulla sukunimeä Back, ja muokkasi sen viimeistään 1740-luvulla muotoon Bagge. Hänen poikansa Anders eli Antti käytti vielä vuonna 1753 tiemassaarelaisen Kuivaharjun tilaa ostaessaan sukunimeä Back [5], mutta päivitti nimensä sittemmin isänsä tavoin Baggeksi, jolla nimellä hänet mainitaan vanhimmassa säilyneessä Rantasalmen seurakunnan rippikirjassa [6].

Bagge-suvun talonpoikaistuminen ei sujunut aivan kivuttomasti. Vänrikki Johan vastusti aluksi poikansa Antin avioliittoa sotilaan aviottomana lapsena syntyneen Kaisa Törröttären kanssa. Protestiin yhtyi myös hänen aatelinen lankonsa Paul von Vegesack, ja asiaa käsiteltiin Rantasalmen käräjillä syksyllä 1749 [7]. Perheeseen syntyi kuitenkin käräjillä sopu, kun nuoripari lupasi "rakastaa, kunnioittaa, ruokkia ja kaikella lapsenomaisella kuuliaisuudella auttaa vanhempiaan". Vanha vänrikki kuoli jo seuraavana vuonna, ja nuori perhe osti sitten kolme vuotta myöhemmin kodikseen Kuivaharjun tilan.

Antti Bagge ja hänen vaimonsa Kaisa Törrötär ovat Rantasalmen Bagge-suvun yhteisiä esivanhempia Antin vanhempien tavoin. Kävimme Kuivaharjun tilalla keväällä 2016 tätini Mailan kanssa, ja talon isäntä näytti meille päärakennuksen alla olevan komean holvatun kivikellarin, joka saattaa olla hyvinkin iäkäs. Pihapiirissä on myös valtavia kivijalkarakennelmia, joiden historiaa ei täysin tunneta [8].

Antilla ja Kaisalla oli useita lapsia, jotka muuttivat edelleen eri puolille Rantasalmea. Toukokuussa 1791 päiväämässään testamentissa Antti totesi kotitilan jäävän pojalleen Petterille, vanhin poika Antti sai Tuusmäen Paunolan ja Mikko puolestaan Kolkontaipaleella sijainneen tilan, jonka isä oli aikanaan ostanut. Kaisa-tytär sai perintönsä ilmeisesti irtaimena ja rahana jo vanhempien eläessä; hän oli avioitunut samassa kylässä asuneen Tahvo Tolvasen kanssa. Isän testamentti oli osa laajempaa omistusten selvittelyä, sillä jo aiemmin oli tehty vaihtokauppa, jossa Antti oli saanut Paunolan veljeltään Petteriltä, jonka vaimon Maria Paunottaren kotitila se mahdollisesti alun perin oli [9].

Kaisa Törrösen ja Antti Baggen puumerkit vuonna 1791 laaditussa testamentissa.

Kaisa Törröttären aiemmasta sulhasesta Svante Candaratista ja hänen samannimisen isänsä koettelemuksista isonvihan aikana kerron täällä. Tuusmäkeen muuttaneen Antti Antinpoika Baggen pojanpoika oli voinsalmelainen isäntä Gabriel Bagge eli "Voisalamin Pakki", josta kerron puolestaan tarkemmin täällä. Gabriel Baggen tytär Emma avioitui pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, jonka kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä, ja Mikon ja Emman poika oli puolestaan isoisäni isä JF Eronen, jonka puolison riihimäkeläisen Elin Nummelinin elämänvaiheita kuvaan täällä. JF oli alussa mainitsemani Kaape-sedän vanhempi veli.

Gabriel Baggen veljen Antti Juhana Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1709.
[2] SKrA Finska gränsförsvarstrupper, Månadsrullor, Augusti månad, Nyslåtts läns fördubblingsregemente, SE/KrA/0022/1707/4 (1707).
[3] SKrA Likvidationer: Stora nordiska kriget, Likvidationer uppgjorda inom krigskollegii militiekontor, SE/KrA/0090/I/23 (1727–1741).
[4] Suur-Savon tuomiokunta Eca:1, Suur-Savon tk:n perukirjat 1722–1762 (sisältää myös Pien-Savon perukirjoja), s. 343–350, Ingeborg Langin ja Conrad von Vegesackin pesästä v. 1752 laadittu perukirja.
[5] Pien-Savon tk, Rantasalmen syyskäräjät 1754, Tiemassaari 5:n lainhuuto.
[6] Rantasalmen seurakunta, pääkirja 1761–1772,386.
[7] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.
[8] Ks. Bagge, Oiva: Tiemassaari ajan askelissa (ISBN 952-91-1699-3), s. 206.
[9] KA Mikkeli, Pien-Savon alinen tk, Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunnan vars. asiat 1810 (Cac 4), konseptituomiokirjassa ei ole sivunumerointia.

Oboensoittaja Vasilin ja ratsumiehen vaimo Elinan tarina isovihan ajan Rantasalmella

Venäläinen sotilassoittokunta ryhmäkuvassa, 1890-luku. Museovirasto, Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0. 

Ira Vihreälehto on tuonut viime aikoina kiinnostavalla tavalla esiin venäläisten sotavankien ja suomalaisen siviiliväestön välille toisen maailmansodan aikana syntyneitä parisuhteita. Toinen maailmansota ei luonnollisestikaan ollut tässä mielessä poikkeus sotien joukossa. Monet muutkin sodat ovat aikojen kuluessa luoneet mahdollisuuksia paitsi väkivaltaisiin, myös vapaaehtoisiin parisuhteisiin rintamalinjojen yli. Tämä pitää paikkansa myös isonvihan (1713–1721) kohdalla, vaikka se yleensä muistetaankin vain venäläisten hirmuteoista siviiliväestön keskuudessa.

Isonvihan aikana ruotsalainen hallinto lakkasi toimimasta Suomessa, eikä lakimääräisiä käräjiä pidetty. Monissa tapauksissa tiedot isonvihan aikaisista tapahtumista ovatkin säilyneet jälkipolville vasta miehityksen jälkeen laadittujen käräjäpöytäkirjojen ansiosta. Savossa Ruotsin kruunu sai otteen hallinnosta rauhanteon jälkeen vuonna 1722, ja vihanaikaisten rikosten ja riitojen selvittely käräjillä kesti sen jälkeen lähes kymmenen vuotta [1].

Tällaisesta tapauksesta oli kysymys heinäkuussa 1722, kun rantasalmelainen ratsumies Svante Candarat ilmaantui Parkun tilalla pidetyille Rantasalmen kesäkäräjille pyytämään, että oikeus antaisi hänen erota isonvihan aikana uskottomaksi osoittautuneesta vaimostaan Elina Väntittärestä [2]. Candarat perusteli pyyntöään kertomalla, että sillä välin, kun hän itse oli ollut Ruotsissa Hänen Majesteettinsa palveluksessa, hänen kotipitäjään jäänyt vaimonsa Elina oli saanut lapsen venäläisen oboensoittajan kanssa.

Candaratin kotiinpaluu ei siis ollut kovin helppo, eikä sitä varmasti ollut myöskään hänen aiempi sotaretkensä, sillä armeijan katselmusrullien mukaan tämä alkuaan karjalaissyntyinen tuusmäkeläisrusthollin ratsumies oli ollut mukana myös kovaonnisella Norjan sotaretkellä eli niinsanotulla "karoliinien kuolonmarssilla". Svante oli kuitenkin selvinnyt siitä hengissä ja menettänyt retkellä vain osan varusteistaan [3].

Oikeudessa kuultiin seuraavaksi lautamies Heikki Pesosta, joka kertoi, että Svanten vaimo Elina oli ollut miehitysaikana hänen talossaan piikana yhden vuoden ajan noin neljä vuotta aiemmin eli vuoden 1718 paikkeilla. Mutta koska maa oli silloin venäläisten sotilaiden miehittämä, lautamiehen talossa majaili samaan aikaan myös yhdeksän venäläisen sotilassoittajan muodostama soittokunta. He soittivat kaikki oboeta.

Koko sotilasmusiikki oli tuohon aikaan vielä varsin tuore ilmiö Venäjän armeijassa – sen oli perustanut vasta vuosisadan vaihteessa valtansa vakiinnuttanut tsaari Pietari Suuri. Hän kasvatti sotilassoittokuntiaan useaan otteeseen ja määräsi Pultavan voiton jälkeen vuonna 1711, että armeijan jokaisessa rykmentissä tuli olla myös yksi 9–11 jäsentä käsittävä saksalaistyylinen oboensoittajien ryhmä [4]. Itse oboekaan ei ollut tuolloin vielä kovin vanha soitin, se oli kehitetty vasta 1660-luvulla Ranskassa. Oboen nimi tuleekin ranskan sanasta hautbois, joka tarkoittaa "korkeaa puuta" [5].

Lautamiehen talossa majailleet 9 oboensoittajaa (9 st. Hautboister) mainitaan tuomiokirjaleikkeen kymmenennellä rivillä.

Yksi näistä Pietari Suuren perustamista sotilasoboistien yhtyeistä majaili nyt siis Rantasalmella lautamies Pesosen talossa, ja talossa piikana ollut Elina alkoi seurustella kokoonpanossa soittaneen Vasili-nimisen musikantin kanssa. Lautamies ja talonväki yrittivät kyllä kieltää Elinaa, mutta kielloilla oli vain se seuraus, että Elina irtisanoutui piianpestistään kokonaan ja muutti samaan ruokakuntaan oboensoittajien kanssa.

Kun soittokunta sitten siirrettiin Viipuriin, Elina odotteli Rantasalmella kolme viikkoa ja lähti sitten Viipuriin Vasilin perässä. Kaupungissa sittemmin käyneeltä talollinen Juho Nikkoselta lautamies Pesonen sai kuulla, että Elina oli synnyttänyt Viipurissa lapsen ja että hän oli siellä palveluksessa kauppias Jänischin luona. Kun Elina sitten sai puolestaan Viipuriin sanan siitä, että hänen aviomiehensä Candarat oli palannut sodasta Rantasalmelle, hän palasi sinne. Rantasalmella aviopari päätyi rovasti Anders Heinriciuksen kuulusteluun, jossa Elina tunnusti, että hän oli tosiaan saanut oboensoittajan kanssa lapsen, joka oli sittemmin Viipurissa kuollut.

Kahdeksan päivää rovastin kuulustelun jälkeen Elina lähti Viipuriin uudestaan, eikä Svante kuullut hänestä sen jälkeen enää mitään. Siksi hän esitti nyt oikeudelle toiveensa saada vaimostaan laillinen avioero. Oikeus joutui kuitenkaan toteamaan, ettei sillä ollut toimivaltaa avioeroasioissa, minkä takia se kehotti Candaratia osoittamaan erohakemuksensa piispalle ja hiippakunnan konsistorille.

Hiippakunta näyttää suhtautuneen Svanten anomukseen suopeasti, koska Rantasalmen kirkonkirjojen mukaan hänet vihittiin jo maaliskuussa 1723 uuteen avioliittoon tuusmäkeläisen piian Kaisa Mullittaren kanssa [6]. Viimeistään saman vuoden heinäkuuhun mennessä Svante oli myös luopunut asepalveluksesta ja keskittynyt maanviljelykseen, sillä hänellä oli viljelyoikeuksia koskenut kiista isäpuolensa Iivari Jauhiaisen ja tämän nuoremman veljen Jacob Candaratin kanssa koskien Reijolan kylässä ollutta kruununtilaa; miehet saivat kuitenkin sovittua asian ennen käräjiä [7].

Seuraavana syksynä Svantelle ja Kaisalle syntyi poika, joka kastettiin isän kaimaksi. Tämä nuorempi Svante Candarat päätyi hänkin sotilasuralle ja meni sittemmin 1740-luvulla kihloihin esiäitini Kaisa Törröttären kanssa, mutta tämä kihlaus purkautui, kun Kaisa solmikin avioliiton esi-isäni Anders Baggen kanssa [8]. Kaikki Rantasalmen ja Juvan talonpoikaisen Bagge-suvun jäsenet polveutuvat heistä. Heistä kerron lisää täällä.


Viitteet:


[1] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa 1617–1721 (Savon säätiö 1990), s. 590.
[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiain pöytäkirjat 1722 (KO a 22), Rantasalmi 6.–11.7.1722, s. 381–382. Tapaukseen viittaa myös Saloheimo 1990, 589.
[3] SKrA Generalmönsterrullor, SE/KrA/0023/0/1102 (1719).
[4] Brandenburg Historica: Military Music and Tradition in Imperial Russia (2014). Viitattu 6.8.2019.
[5] Otavan iso musiikkitietosanakirja 4 (Otava 1978), s. 470.
[6] Rantasalmen seurakunta, vihityt maaliskuussa 1723.
[7] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1723 (KO a 23), Rantasalmi 1.–5.7.1723, s. 371–372.
[8] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.

Liikenneonnettomuus Rantasalmella vuonna 1895

"Keisit" eli kiesit. Kuva: Kustaa Vilkuna 1931 / Museovirasto, Musketti / finna.fi

Lapsuudessani 1970-luvulla vietin usein kesälomiani mummolassani Voinsalmen kylässä Rantasalmella. Pihasauna lämmitettiin kesäisin joka ilta, ja ukkini Timo Eronen oli kova löylymies. Löylyjen välissä istuttiin aina saunan eteisessä puupinon vieressä ja katseltiin avonaisesta ovesta kesäistä pihamaata. Kerran tällaisena kesäiltana ukki kertoi oman ukkinsa Mikko Erosen kuolemasta, joka oli tapahtunut melkein sata vuotta aiemmin.

Ukki kertoi, että Mikko Eronen oli kuolinpäivänään ollut tulossa toisen miehen kanssa kirkonkylältä Voinsalmelle päin. Kuka tuo toinen mies oli, siitä oli ukin mukaan kaksi teoriaa. Toisen mukaan hän olisi ollut Mikon veli Kalle, toisen mukaan taas ”muuan Pulliainen Repomäestä”. Miehet olivat ehkä olleet jonkin verran humalassa, ja Seppälänsalmen kohdalla alamäessä kärryt olivat kaatuneet, minkä seurauksena Mikko oli lyönyt päänsä kiveen ja kuollut. ”Se oli liikenneonnettomuus”, sanoi ukki.

Vuosia myöhemmin löysin tapauksesta kertoneita uutisia Historiallisen sanomalehtikirjaston avulla, ja kävi ilmi, että ukin kertoma muistitieto piti varsin hyvin paikkansa. Toinen matkalla ollut mies oli nimeltään juuri Pulliainen. Kuopiolainen sanomalehti Uusi Savo kertoi onnettomuudesta torstaina 5. päivänä joulukuuta 1895:

Surkea tapaturma tapahtui wiime kuun 21 p. Rantasalmella. Talollinen Mikko Eronen ja lampuoti Aleksanteri Pulliainen, saman pitäjän Woinsalmen kylästä, läksiwät Rantasalmen kirkolle ja oliwat käyneet Kolkon taipaleella hewosen ja kärrien waihdossa. Kotiin palatessaan oliwat ajaneet kowanlaisesti  (ehkä lienewät kauppojen päälle ottaneet wähän harjakaisia). Loppumatkalla tuli pimeä. Torasalon ja Woinsalmen wälillä eräässä mäessä (Aleksanteri Pulliaisen kertomuksen mukaan) oli kiessien pyörä sattunut menemään kiwen päälle ja Mikko Eronen huiskahtanut päälleen kiween, seurauksella että päähän tuli pari reikää ja kowa weren wuoto sekä mies meni tainnoksiin. Lääkärin tuumatkaan eiwät mitään auttaneet. Tämä tapaus tapahtui klo 6 iltasella ja seuraawana iltana mies kuoli, koko ajan tiedotonna oltuaan Hirwilahden talossa. Wainaja oli nuori mies, wähän yli 33 wuoden wanha, paikkakunnallaan tunnettu ystäwälliseksi ja kaupan kiihkoseksi mieheksi. Wainaja oli 5,000 mkasta henkiwakuutettu, josta on hywä apu jälkeen jääneelle leskelle ja 6 pienelle lapselle.

Sanomalehti Savonlinna siteerasi Uuden Savon artikkelin sellaisenaan joulukuun 10. päivän numerossaan. Tapauksesta oli kertonut lyhyesti myös sanomalehti Mikkeli jo joulukuun 4. päivänä. Tämä lehti palasi aiheeseen vielä seuraavassa numerossaan, koska halusi kertoa, millaista etua vainajan leskellä ja lapsilla oli nyt Mikon ottamasta henkivakuutuksesta. Lehden mukaan Mikolla oli ollut vakuutuksensa vakuutusyhtiö Kalevassa, ja hän oli ehtinyt maksaa vasta kolme vuosimaksua.

Kaikkein ensimmäisenä tapauksesta uutisoi kuitenkin mikkeliläinen sanomalehti Saimaa, joka kertoi tapauksesta lyhyesti tiistaina joulukuun 3. päivänä, eli vain 12 päivää itse tapaturman jälkeen. Samassa lehdessä puhuttiin myös talven tulosta; todettiin, että ”talvi lienee wihdoinkin asettunut pysywäiseksi”, sillä suuremmatkin vedet lehden ilmestymisseudulla olivat vetäytyneet jäähän edellisenä keskiviikkona.

Rantasalmen seurakunnan haudattujen kirjan mukaan Mikko oli kuollessaan 33 vuoden, 3 kuukauden ja 3 päivän ikäinen. Hautajaiset järjestettiin keskiviikkona joulukuun 4. päivänä. Mikon ja hänen vaimonsa Emman haudalla oleva rautaristi on edelleen olemassa Rantasalmen kirkkomaalla sankarihautausmaan läheisyydessä. Samassa haudassa lepäävät myös Mikon ja Emman tytär Olga ja tämän lapsena kuollut tytär Maija Leena.

Mikko ja Emma asuivat onnettomuuden aikaan perheineen Voinsalmen kylässä nykyisellä Ristolan tilalla. Sinne he olivat tulleet vuonna 1892 Rantasalosta Parkun rusthollista, jonka Mikko oli puolestaan ostanut 22-vuotiaana nuorukaisena vuonna 1884, samaan aikaan kun oli muuttanut Kangaslammilta Rantasalmelle ja avioitunut voinsalmelaisen Emma Baggen kanssa. Kukaties Mikon maine kaupan kiihkoisena miehenä oli peräisin ainakin näistä talokaupoista.

Lehtijutun mukaan Mikko kuoli Hirvilahden tilalla. Hirvilahti oli kuulunut noihin aikoihin asti Gabriel Baggen perikunnalle, johon Mikko itsekin kuului, koska Gabriel oli ollut hänen appensa. Henkikirjan mukaan perikunta oli kuitenkin juuri noihin aikoihin myynyt Hirvilahden ulkopuolisille ostajille. Gabrielista eli "Voisalamin Pakista" kerrotaan tarkemmin täällä.

Mikon kuoleman jälkeen tehty perukirja on säilynyt Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä [1]. Sen mukaan Mikon omistama tila (1/9 Voinsalmi 6:sta) arvioitiin yhteensä 1800 markan arvoiseksi. Summa osoittaa havainnollisesti, miten suuri merkitys 5000 markan henkivakuutuskorvauksella oli. Tilan ja henkivakuutuksen lisäksi pesän omaisuus muodostui irtaimistosta ja saamisista – eli niistä lainoista, joita Mikko oli antanut muille isännille. Pankkitoiminta oli tuon ajan Suomessa vielä melko kehittymätöntä, joten ihmiset lainasivat rahaa toinen toisiltaan. Yhteen laskettuina kuolinpesän varat käsittivät 9500 markkaa, josta siis noin puolet muodostui henkivakuutuksesta.

Irtaimistoluettelossa mainitaan muun muassa kaikki Mikon omistamat vaatteet: turkki, sarkapaltto, kolme pientä nuttua, kahdet housut ja liivit, kaksi paria sukkia, kengät, kymmenen paitaa ja kymmenet alushousut.

Perukirjassa luetellaan myös Mikon omistamat kärryt, joita oli yhteensä neljät. ”Turun kärryjen” arvo oli 50 markkaa ja ”käässien” arvo 8 markkaa, lisäksi Mikolla oli kahdet työkärrit, joista toiset olivat kolmen ja toiset neljän markan arvoiset. Ehkäpä juuri nämä kahdeksan markan käässit olivat ne, jotka oli tuona kohtalokkaana päivänä käyty Kolkontaipaleella vaihtamassa.

Viitteet:

[1] Kansallisarkisto Mikkeli, Rantasalmen tuomiokunta, Luettelo Rantasalmen ja Kangaslammin kihlakunnanoikeuteen vuosina 1892–1896 jätetyistä perukirjoista, Mikko Eronen.

Gabriel Bagge (1826–1884), "Voisalamin Pakki"

"Hänellä oli kaksi leukaa, ehkä kolme niskaa, punaposkinen vanhus."

Rusthollari ja suurmaanomistaja Gabriel Bagge syntyi 9.4.1826 Rantasalmella Tuusmäen kylän Paunolan tilalla (Tuusmäki 2) Karl Gustaf Baggen ja tämän vaimon Maria Kuosmasen poikana. Paunola oli ollut perheen hallussa vuodesta 1790, jolloin Karl Gustafin isä Anders Bagge oli saanut sen vaihtokaupassa veljeltään Petter Baggelta ja tämän vaimolta Maria Paunottarelta, jonka kotitila se ilmeisesti alun perin oli.

Karl Gustafin ja Marian perheeseen syntyi kolme aikuiseksi selvinnyttä poikaa, Anders Johan (1811–1881), Karl Gustaf (1822–1856) ja Gabriel (1826–1884). Kaikki näyttävät olleen innokkaita maakauppojen tekijöitä. Perhe muutti 1840-luvun alussa asumaan Kolkontaipaleelle ja jätti Paunolan isä-Karlin veljelle Martille.

Toukokuussa 1847 pojat Anders ja Karl Bagge ostivat 2000 hopearuplalla kolmanneksen Tuusmäki 2:sta, siis samasta rekisterinumerosta, jolla he itsekin olivat asuneet. Anders Bagge luopui tästä omistuksesta kuitenkin jo ennen lainhuutoja, ja allekirjoitti kolme päivää ennen käräjiä – aprillipäivänä 1848 – paperin, jonka mukaan hänen veljensä Karl saisi yksin hakea lainhuudot mainitulle Tuusmäki 2:n kolmannekselle.

Tämän jälkeen veljekset Karl ja Gabriel tekivät yhdessä elämänsä suurimman maakaupan. He allekirjoittivat 2.6.1849 kauppakirjan, jolla he ostivat Rantasalmen Voinsalmen kylästä maanomistaja Johan Samuel Kyanderilta 7142 hopearuplan ja 85 5/7 kopeekan hinnalla yhdellä kaupalla tilat n:o 2 (Rantala), 3 (Heikkilä) ja 4 (Hirvilahti) sekä puolet tilasta 5 (Ånäs). Kauppasumma vastaa nykyrahassa noin 162 400 euroa.

Veljekset muuttivat perheineen Voinsalmelle yhdessä, ja heidän vanha isänsä Karl Gustaf muutti heidän mukanaan. He asuivat käytännössä Heikkilässä, joka on nykyisin purettu, ja jonka tarkka sijainti ei ole selvillä. Se on kuitenkin todennäköisesti ollut Ristolan ja Rantalan välissä.

Vaikka veljekset ostivat nämä Voinsalmen tilat yhdessä, he allekirjoittivat samalla paperin, jolla he antoivat isänsä Karl Gustafin pitää tiluksilla isännyyttä kuolemaansa saakka. Isällä oli siis maihin hallintaoikeus, mutta ei omistusoikeutta.

Nuorempi Karl Gustaf kuoli äkilliseen kuumeeseen vuonna 1856, ja hänen vain 22-vuotias leskensä Albertiina Eronen kuoli hänkin lavantautiin vain muutamaa viikkoa myöhemmin. He eivät olleet ehtineet saada lapsia, joten Karlin osuus Voinsalmen maista siirtyi perintönä hänen isälleen.

Gabriel Bagge vakuutti veljensä jälkeen vuonna 1856 laaditun kalukirjan eli perukirjan allekirjoituksessa, ettei hän ole "mittään peittännä eli pois jättännä", ja allekirjoitti asiakirjan suomenkielisillä nimikirjaimillaan K.P. [1]

Isä teki kuitenkin testamentin, jolla hän jätti tyttärilleen tietyt summat rahaa ja testamenttasi kaiken muun omaisuutensa pojalleen Gabrielille. Näin myös Karl Gustaf -veljen osuus Voinsalmesta päätyi isän kuoleman jälkeen Gabrielille, joka omisti Voinsalmen tilat nyt yksin.

Edellä mainittujen tilojen lisäksi Gabriel ja Carl Gustaf olivat ostaneet myös Repomäki 1:n. Sittemmin Gabriel hankki näiden maiden lisäksi vielä Repomäki 2:n ja Ristolan tilan, joka oli osa Immolan tilaa eli Voinsalmi 6:tta.

Gabrielin omistamalla maa-alueella asui henkikirjojen mukaan suuri määrä lampuoteja, torppareita ja loisia perheineen. Muistitietojen mukaan hän perusti Voinsalmelle myös meijerin. Gabrielin nimi oli myös usein lehdissä erilaisten raha-asioiden tiimoilta.

Gabriel Bagge konkurssihuutokauppaa koskevan kuulutuksen allekirjoittajana Mikkelin Wiikko-Sanomissa.

Gabriel solmi avioliiton 17.7.1851 Juvalta Kuosmalan kylästä kotoisin olleen Henrika Maria Kuosmasen kanssa. Myös Gabrielin äiti oli Kuosmalan Kuosmasia, joten Gabriel ja Henrika olivat keskenään ensimmäiset serkut. Lähisukulaisuus saattoi vaikuttaa siihen, että perheen yhdeksästä lapsesta kaksi syntyi kuolleina ja kolmas menehtyi heikkouteen heti syntymäpäivänään. Kuusi lasta selvisi kuitenkin aikuisiksi ja meni tahoillaan naimisiin.

Kirjassa "Pappilan lapset" kirjailija Ernst Lampén muistelee Gabriel Baggea: "Komeinta isäntätyyppiä, mitä minun silmäni koskaan ovat nähneet, oli Voisalamin Pakki, Bagge. Hänellä oli kaksi leukaa, ehkä kolme niskaa, punaposkinen vanhus."

Ernstin veljen Walterin muistikuvat olivat samansuuntaisia: "Ajetaan nyt vielä eteenpäin Voisalmen kylään; siellä tulee vastaan pyylevä ja punakka, hartehikas ja mahakas isäntä, se on Voisalmen Bagge eli Paki, yksi niitä maalaisylimyksiä ja talollisten pomoja, joiden kasvoissa ja puheissa ja käytöksissä vanhan Rantasalmen sivistys ja hienostunut seurustelutapa säteili aivan kuin kajastuksena Haapaniemen sotakoulun muinoisista loisteliaista ajoista. Se se oli Voisalmen Paki."

Gabriel kuoli Voinsalmella keuhkokuumeeseen 28.9.1884. Hänen leskensä Henrika toimitti kuolinilmoituksen Uuden Suomettaren etusivulle. Gabrielin valurautainen hautaristi on edelleen Rantasalmen hautausmaalla. Voinsalmen tilat päätyivät perikunnan käsistä useille eri omistajille.

Gabrielin tytär Emma vihittiin 24.10.1884 avioliittoon pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, ja Voinsalmen Eroset ovat heidän jälkeläisiään. Mikko Erosen kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä. Erosten suvussa säilyneen muistitiedon mukaan Gabrielin kutsumanimi oli ollut "Kaapus".

Gabrielin veljen Anders Johan Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Gabrielin tytär Emma Eronen, os. Bagge (1863–1921), kuvattuna Voinsalmen Purolla noin vuonna 1913.

Viitteet:

[1] Kansallisarkisto Mikkeli, Rantasalmen tuomiokunta, Luettelo Rantasalmen ja Kangaslammin kihlakunnanoikeuteen vuosina 1857–1858 jätetyistä perukirjoista, Carl Gustaf Bagge.