Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva ”skrithifinnien” metsästystavoista.

Muistan kuulleeni jo lapsena Rantasalmella leikkisän sanonnan, jonka mukaan jokin kaukainen paikka oli "ulokomailla Leppävirroilla". Sanonta on ollut eri muodoissaan tunnettu ympäri Itä-Suomea. Mikkeliläiset ovat sanoneet "männöö mualimasta poes Leppävirralle" ja Terijoella asti on tunnettu määritelmä "Leppävirta on ulkomaata". [1]

Tällaisten sanontojen alkuperää tai ikää on mahdotonta tutkia. Savon asutushistoriaa ajatellen tuntuisi kuitenkin mahdolliselta, että mielikuva Leppävirrasta ulkomaana olisi syntynyt keskiajalla, kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten eränkäyntialueena. Pohjois-Savon vanhin pysyvä asutus on sijainnut juuri Leppävirralla, ja onkin tulkinnanvaraista, tulisiko Leppävirran 1500-luvun asutus tulkita vielä rintamaaksi vai jo eränkäyntialueeksi. [2] Leppävirta on siis tuohon aikaan sijainnut juuri siellä, mistä savolaisten ulkopalstat – eli takamaat tai "ulkomaat" (ruotsin utmark) ovat alkaneet.

Puhe Leppävirrasta ulkomaana voi viitata myös Ruotsin ja Novgorodin ja myöhemmin Ruotsin ja Venäjän väliseen rajaan Pähkinäsaaren rauhan (1323) ja Täyssinän rauhan (1595) välisenä aikana. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Karjalan kannakselta luoteeseen ja pitkin Haukivettä siten, että Pohjois-Savo ei kuulunut enää Ruotsiin. [3] Ruotsi pyrki kuitenkin omavaltaisesti siirtämään rajaa pohjoisemmaksi, ja savolaisasutus alkoi pian levittäytyä valtionrajan yli. [4] Mahdollisesti jo piankin Pähkinäsaaren rauhan jälkeen savolaiset ovat alkaneet pitää nykyistä Pohjois-Savoa valtiollisen ulkomaan sijasta omana ulkomaanaan.

********

Savon vanhimpien voudintilien aikaan 1540-luvulla Savossa oli viisi hallintopitäjää: Pellosniemi ja Vesulahti eteläisessä Savossa ja Juva, Rantasalmi ja Sääminki niiden pohjoispuolella. Pohjois-Savo näyttää olleen aluksi kaikissa näissä pitäjissä asuneiden talonpoikien erämaana. 1500-luvulle tultaessa juvalaisten ja rantasalmelaisten ote erämaasta oli kuitenkin vahvin. [5] Pohjois-Savoon syntyneet arviokunnat kirjattiin 1540-luvun voudintileissä Rantasalmen ja Juvan pitäjiin, ja seurakuntajaossa koko Pohjois-Savo kuului ennen Tavinsalmen perustamista Juvaan.

Savonlinnan vouti Klemetti ”Kirjuri” Krook alkoi rakennuttaa Pohjois-Savoon Tavinsalmen kuninkaankartanoa vuonna 1543. [6] Paikka oli todennäköisesti Maaningalla. [7] Eteläsavolaiset talonpojat eivät ilahtuneet erämaidensa ottamisesta kuninkaankartanon käyttöön, eikä verotuskaan miellyttänyt heitä. He tekivät vuonna 1545 kuninkaalle valituksen, joka valaisee mielenkiintoisella tavalla Savon asutushistoriaa. Valitus kirjoitettiin vanhalla ruotsin kielellä, ja A.I. Arwidsson julkaisi sen vuonna 1853 puhtaaksikirjoitettuna teossarjassaan Handlingar till upplysning af Finlands Häfder. [8]

Talonpojat valittivat, että Klemetti oli antanut rakentaa kartanon heidän Lapinmaahansa, josta viisi pitäjää sai suurimman osan elannostaan ja jossa olivat heidän parhaat kalavetensä. He valittivat Klemetin myös pakottaneen heidät köyhät talonpojat kuljettamaan rakennustarpeita kartanon työmaalle 30 peninkulman päähän.

Savon historian tutkimuksessa on keskusteltu siitä, missä määrin Pohjois-Savon pysyvä asuttaminen oli kruunun ja missä määrin savolaisten itsensä aloitteellisuuden seurausta. Pentti Renvall korosti kruunun roolia ja piti Klemetti Krookia Pohjois-Savon asuttajana. Arvo M. Soininen taas piti Klemetin merkitystä vähäisempänä ja korosti savolaisten luontaista omatoimista liikkuvuutta. [9]

Savon historian kirjoittaja Kauko Pirinen liittyi varovasti enemmän Renvalliin, mutta huomautti, että kysymyksenasettelu on näin esitettynä kapea. Asutustoiminta vaikutti myös rintamaan oloihin, ja kruunulla ja talonpojilla oli omat, osin erilaiset intressinsä. Talonpoikien näkökulmasta heidän maaomistuksensa pysyivät samoina, vaikka osa sukujen jäsenistä muuttikin suvun perinteisille eräsijoille pohjoiseen – heidän verotuksensakin olisi siis pitänyt pysyä samana. Kruunu taas näki erämaat valtion omaisuutena, jonka käyttöön se alkoi myöntää omia anekkejaan. Kruunun tavoitteena oli uusien itsenäisten tilojen syntyminen ja valtion verotulojen kasvattaminen niiden avulla. [10]

Kruunun ja talonpoikien erilaiset katsantokannat tulevat esiin vuoden 1545 valituskirjeessä. Savolaiset kertovat ensin, miten uudisasutus käytännössä syntyi: ”Ja niin tapahtui, että meitä kasvoi liian monta samaan taloon, niin ettemme voineet elättää itseämme. Silloin erosimme toisistamme ja teimme itsellemme taloja ja tiloja erämaallemme.” [11]

Tämän jälkeen savolaiset kuvaavat, miten heitä oli kuitenkin sakotettu tästä erämaille muuttamisesta kolme markkaa savulta ja väitetty, että he olivat anastaneet kuninkaan erämaata maksamatta siitä veroa. Savolaiset kiistävät tämän. Heidän mukaansa 12 miehen lautakunta oli tutkinut asian ja todennut, että heillä oli suurempi vero kuin heidän omistamansa maat edellyttivät. Siksi he pakenivat erämaalleen, ja heitä sakotettiin siitä.

Pohjois-Savon erämaata kutsuttiin vuoden 1545 valituksessa siis nimellä Lappmark eli Lapinmaa. Alueella tuohon aikaan toimineella voutikunnalla oli myös pohjoista syrjäseutua kuvaava ruotsinkielinen nimi, Norrbotten. Tällä nimellä kutsutaan nykyisin Ruotsin pohjoisinta maakuntaa. Nimen kirjaimellinen käännös on Pohjois-Pohjanmaa, mutta suomalaisessa historiankirjoituksessa savolainen Norrbottenin voutikunta on käännetty Pohjan voutikunnaksi. [12]

Savon jako Suur-Savon ja Norrbottenin voutikuntiin oli voimassa viimeistään vuonna 1537. Aluksi Suur-Savoon kuului vanha Savon kanta-alue eli Pellosniemi, Vesulahti ja Juva. Norrbottenin voutikuntaan kuuluivat Rantasalmi, Sääminki ja pohjoinen eränkäyntialue, joka sitten itsenäistyi Tavinsalmena. Vuosina 1552–1555 Norrbotteniin kuuluivat myös Juvan pohjoiset neljännekset Vesikansa ja Joroinen. Lyhyen kartanovoutikunta-ajan ja kolmijaon jälkeen palattiin kahteen voutikuntaan, mutta nyt pohjoista voutikuntaa ei kutsuttu enää Norrbotteniksi, vaan Pien-Savoksi. [13] Tavinsalmen pitäjää alettiin myöhemmin kutsua kirkon paikan mukaan Kuopioksi.

Voudintilin otsikkoteksti ”Savonlinnan läänin Norrbottenin voutikunnan verokirja vuodelta 1552”. [14]

Ruotsinkielisten asiakirjojen termit Lappmark ja Norrbotten herättävät kysymyksen, ovatko eteläsavolaiset ehkä itsekin käyttäneet Pohjois-Savon erämaasta vastaavia suomenkielisiä nimityksiä ja kutsuneet sitä esimerkiksi Pohjolaksi tai Lapiksi. Lappi-sanan on arveltu tarkoittaneen alun perin syrjäseutua. Itärajan toisella puolen asuvat lyydiläiset ovat viitanneet sanoilla lap ja lappalaine Vienan Karjalaan – eli vastaavalla tavalla oman kotiseutunsa pohjoispuolella olevaan alueeseen ja sen asukkaisiin. [15]

**********

Savon asutushistorian keskeinen osapuoli ovat kuitenkin myös saamelaiset eli lappalaiset, kuten suomalaiset heitä aiemmin kutsuivat. Savossa asui vielä 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella muutamia perhekuntia, jotka luokiteltiin verokirjoissa lappalaisiksi. [16] He maksoivat niin sanotun lappalaisveronsa haukina, turkiksina tai rahana.

Savon saamelaiset asuivat tuohon aikaan pääosin Tavinsalmen pitäjässä eli Pohjois-Savossa. Rantasalmella asui vuonna 1565 yksi saamelaisperhe, ja se maksoi veronsa rahana. Tavinsalmella oli samana vuonna kuusi lappalaisveroa maksavaa perhekuntaa. He suorittivat veroinaan 8 leiviskää kapahaukia, 7 hyvälaatuista oravannahkaa (klockverk), 17 keskilaatuista oravannahkaa (samfång) ja 2 kärpännahkaa (hermelin). [17]

Lappalaisveroa maksaneiden miesten sukunimi oli useassa tapauksessa Lappalainen, [18] mutta muitakin nimiä esiintyi. 1590-luvun tilikirjoissa mainitaan muun muassa Niilo Pensainen ja Huumo-Lauri. [19]

Saamelaiskieliä on puhuttu esihistoriallisena aikana lähes koko Suomessa, [20] ja saamelaisen lapinkyläjärjestelmän korvautuminen savolaisella eränkäynti- ja kaskikulttuurilla on ollut vähittäinen prosessi. Aikaisemmin luultiin, että suomalainen uudisasutus olisi työntänyt saamelaisia tieltään kohti pohjoista. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että saamelaisilla itsellään on ollut merkittäväkin rooli uudisasukkaina. [21]

Saamelaiset ovat siis kadonneet Savosta todennäköisesti suurelta osin siten, että he ovat alkaneet viljellä maata ja puhua suomea. Tässä prosessissa monet saamenkieliset paikannimet ovat jääneet käyttöön myös sen jälkeen, kun saamelaiskielen puhuminen on jäänyt historiaan. Esimerkiksi Varkauden eteläpuolella olevan Haukiveden Siitinselän nimen taustalla on todennäköisesti joko saamelaisten talvikylää tarkoittava siida tai seitaa tarkoittava sieidi. [22]

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva kaskihalmeiden satoisuudesta.

Viitteet:


[1] Virtanen, Leea (toim.): Kasvantaviärät leuvat – savolaisia sananparsia. (Savolainen osakunta 1964), s. 235.

[2] Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (Suomen historiallinen seura 1961), s. 34.

[3] Pirinen, Kauko: Savon historia I (Kustannuskiila 1988), s. 298. Rajalinjan sijainti Siestarjoelta Siittiin Varkauden tienoille on Pirisen mukaan kiistaton.

[4] Pirinen (1988), s. 305.

[5] Soininen (1961), s. 49.

[6] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (Kustannuskiila 1982), s. 81.

[7] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Klemetti Krook. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[8] Arwidsson, Adolf Iwar: Handlingar till upplysning af Finlands häfder VI (Stockholm 1853): Konu:gh Ma:ttz vndhersåters och böndhers Clagamåll J Nyslottz län &c, ss. 306–312.

[9] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Krook, Klemetti. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[10] Pirinen (1982), s. 64.

[11] Käännös: Pirinen (1982), s. 65.

[12] Pirinen (1982), s. 433.

[13] Pirinen (1982), s. 44.

[14] KA 6170:9

[15] Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja 2 (Kotus ja SKS 2012), s. 48.

[16] Viimeiset lappalaisverot kannettiin ilmeisesti Kuopion ja Iisalmen pitäjistä vuonna 1653. KA 8611:1v 

[17] KA 6388:7v 

[18] KA 6585:5v

[19] KA 6609:121v

[20] Häkkinen, Jaakko (2014): Kielet Suomessa kautta aikain.

[21] Lehtola, Veli-Pekka: Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi (Gaudeamus 2022), s. 166.

[22] Aikio, Ante: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä (Virittäjä 1/2003), s. 104.

Savon vanhat maantarkastuskirjat

Timo Alanen ja Kotimaisten kielten keskus ovat tehneet aikanaan kulttuuriteon ja palveluksen sukututkimukselle julkaisemalla 1500–1600-lukujen savolaisia maantarkastusluetteloita puhtaaksikirjoitettuina [1]. Paitsi että nämä lähteet tarjoavat ikkunan tämän aikakauden henkilön- ja paikannimistöön, ne ovat välttämättömiä lähteitä savolaisten sukujen ja maatilojen alkuperän etsijälle.

Ennen kuin näitä lähteitä tai niiden puhtaaksikirjoituksia käyttää sukututkimukseen, on kuitenkin syytä opiskella julkaisujen johdannot ja selvittää itselleen, milloin eri luettelot on kirjoitettu ja miten ne suhtautuvat toisiinsa. Kannattaa lukea myös Kauko Pirisen vuonna 1983 julkaisema lähdekriittinen artikkeli Savon vanhin verollepanomaakirja [2].

********

Tilahistorian tutkiminen on Savossa läntistä Suomea vaikeampaa siksi, että entisajan savolaiset viljelivät viljansa pääosin kaskeamalla. Kun kaskimaiden käyttö muuttui jatkuvasti, maaverotus perustui arvioon siitä, paljonko yhden tai muutaman talollisen muodostaman arviokunnan omistamilta kaskimailta oli mahdollista saada tuottoa kaskiviljelyn avulla. Maiden koon ja luonteen perusteella arviokunnalle annettiin veronahkaluku. Se viittasi nimenä vanhaan tapaan maksaa verot turkiksina. Kun veronmaksu alkoi tapahtua pääasiassa viljana ja muina maatalouden tuotteina, nimitys muuttui veromarkkaluvuksi.

Varhaisin tunnettu savolainen lähde, johon arviokuntia ja niiden omistamia maakappaleita on luetteloitu, on Olavinlinnassa säilytetty "linnan maakirja" eli niin kutsuttu vuoden 1561 verollepanomaakirja. Nimitys on vakiintunut tällaiseksi vanhan arkistonimen mukaan, vaikka verollepano todellisuudessa valmistuikin Juvalla ja Säämingissä ilmeisesti vasta vuonna 1562 ja Rantasalmella vuonna 1563. Alkuperäinen kirja on kadonnut 1600-luvulla, ja sen tietoja on säilynyt vain myöhemmin laadituissa kopioissa.

Savossa elettiin vielä 1500-luvulla vilkkaan uudisasutuksen aikaa. Tiiviimmin asutusta eteläisestä Savosta muutti talonpoikia muun muassa Pohjois-Savoon. Kruunu piti asumattomia alueita valtion omaisuutena, ja antoi niitä tilusryhminä eli anekkeina talonpoikien viljeltäväksi. Dokumentoitu anekkien myöntäminen keskittyy neljän Savonlinnan linnanvoudin käskynhaltijakausiin vuosina 1542–1575. Anekeista ja muista omistussuhteiden muutoksista tehtiin lisämerkintöjä linnan maakirjaan.

Kun lisäyksiä alkoi kertyä ja kirja kului käytössä, siitä alettiin tehdä kopioita. Kopioiden tekeminen liittyi myös ajankohtaisiin maantarkastustoimiin. Esimerkiksi niin sanotun Kupiaisen maakirjan (KA 6345b) laatiminen näyttää liittyneen syksyllä 1588 pidettyyn autiotutkintaan [3]. Siitä ovat säilyneet Suur-Säämingin ja Suur-Rantasalmen osuudet, joiden kopiointi on tehty vuosina 1588 ja 1589. Lorentz Röösin 1640-luvulla laatimien maakirjakarttojen alussa on puolestaan säilynyt vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio Suur-Säämingin osalta.

Henrik Kupiainen vahvistaa vuonna 1580 Paavo Paavonpoika Kärsä-Laitiselle "vanhan maakirjan mukaan" kuuluneet maat. Knuut Knuutinpoika puolestaan vahvistaa Leppävirran käräjillä vuonna 1644, että Kupiaisen antama todistus on silloin kopioitu oikein vanhasta originaalista, joka oli "rikkinäinen, mutta luettava". [4]

Maanomistuksen tilanne muuttui uudisasutuksen lisäksi myös muista syistä, kun talonpojat ostivat ja myivät maitaan tai talonpoikia kuoli ja tiloja autioitui. Syntyi tarvetta järjestää uusia maantarkastuksia, joissa myös aiemmin kokonaan luetteloimattomia kaskimaita selvitettiin järjestelmällisesti. Vouti Johan Henrichsson Haberman laati 1620-luvulla päivitetyn maantarkastuskirjan Pien-Savosta.

Lopulta 1660-luvulla oltiin tilanteessa, jossa verolukuja piti kohtuullistaa kattavasti ja koko Savon maanomistusolot piti tarkastaa perusteellisesti uudelleen. Vuoden 1664 maantarkastuksessa tilat tutkittiin jälleen useamman tilan ryppäinä, mutta niitä ei enää kutsuttu arviokunniksi, vaan jakokunniksi (partie). Tämän tarkastuksen yhteydessä sadan vuoden takaisesta eli vuoden 1561 verollepanomaakirjasta laadittiin jälleen uusi versio, todennäköisesti kopion kopio (KA 6331a). Se on kattavin tunnetuista kopioista ja käsittää kaikki Savon pitäjät, mutta siinäkin on puutteita.

Vuoden 1561 arviokunnat numeroitiin kopioon 6331a juoksevalla numeroinnilla. Samaan aikaan laadittuun vuoden 1664 maantarkastuskirjaan (KA 8646) tehtiin sarake, johon merkittiin, mihin arviokuntaan kunkin jakokunnan maakappaleet kuuluivat vuoden 1561 kirjassa – eli siis sen kopiossa 6331a – jos ne olivat siellä. Tässä vaiheessa anekki-sanaa käytettiin jo kuvaamaan koko vanhaa arviokuntaa.

********

Rantasalmen tilojen ja sukujen tutkija on siitä hyvässä asemassa, että hänellä on käytettävissään kaksi eri-ikäistä kopiota vuoden 1561 verollepanomaakirjasta: Kupiaisen maakirja (6345b) vuodelta 1589 ja maantarkastuksen yhteydessä tehty kopio (6331a) vuodelta 1664. Kauko Pirinen on laatinut näiden kopioiden rakenteellisista eroista taulukon niteen 6331a alkuun [5].

Vanhemmassa eli vuoden 1589 kopiossa kuvataan esimerkiksi seuraava Asikaisten suvun omistama 7 veronahan arviokunta Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljänneskunnan viidennessä eli Rantasalon kylän mukaan nimetyssä kymmenkunnassa [6]:

Arviokunnan osakkaat ovat Olli, Jöns, To[ma]s, p[er]r, Martti ja M[a]tt[i] Mi[chi]l[inpoi]ca Asikainen. Heidän maanomistuksinaan mainitaan Staffanan aho, Hijsi mäen aho, Sijuän maann aho, pitke kangas, Timoi aho, kijnsen aho, Rawan salmen kangas, kataija selke, kuren nemi, kiffui Nemi, Be[gieradh] aff G[östaff] F[inche] Ratimon Laxi, Kurki Lahen sijffw, tolckahan Laxi ja Musta Laxi.

Arviokunnan ensimmäiset 10 maakappaletta ovat sen vanhoja omistuksia. Niiden jälkeen on lueteltu Kustaa Fincken myöntämään anekkiin sisältyneet maat. Fincke oli linnanpäällikkönä vuosina 1547–1561, joten tämä anekki on todennäköisesti ollut mukana jo verollepanomaakirjan vanhimmassa versiossa. Finckeen viitataan nimikirjaimilla GF, hänen seuraajaansa Eerik Arvidinpoika Stålarmiin (1561–1566) kirjaimilla EA ja anekkikauden viimeiseen linnanpäällikköön Yrjänä Maununpoikaan (1567–1575) kirjaimilla JM. Varhaisimmat tunnetut anekit olivat jo Fincken edeltäjän Klemetti Kirjurin (1542–1547) myöntämiä. Häneen viitataan nimikirjaimilla C:t [7].

Timo Alanen on tulkinnut maantarkastuskirjojen puhtaaksikirjoituksissaan nimikirjainten GF viittaavan aina Kustaa Fincken poikaan Gödik Finckeen, joka oli Savonlinnan linnanpäällikkönä 1582–1599 [8]. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Kauko Pirinen on osoittanut, kuinka verollepanomaakirjojen kopioihin merkittyjen anekkien myöntäminen keskittyi neljän linnanpäällikön kausiin vuosina 1542–1575, ja kuinka niistä ehdoton valtaosa (4/5) oli juuri Kustaa Fincken myöntämiä. Myös merkintöjen kronologia tukee tätä. Niissä arviokunnissa, joihin on kirjattu anekkeja sekä linnanpäälliköiltä GF että EA, edelliset ovat aina ensimmäisenä [9].

Vuoden 1561 verollepanomaakirjan nuoremmassa kopiossa eli vuonna 1664 laaditussa niteessä 6331a tätä arviokuntaa kuvataan numerolla 1388 [10].

Tässä kopiossa arviokunnan osakkaiden nimet on kirjoitettu muodossa Oluff, Jöns, Thomas, Peer, Mårthen, Matz Michelsson Asikainen. Nimet ovat siis samat kuin vanhemmassakin kopiossa, mutta ne on nyt kaikki käännetty ruotsiksi. Kupiaisen maakirjassa ja muissakin Savon 1500-luvun lähteissä käytettiin vielä jonkin verran suomenkielisiä nimimuotoja, mutta 1600-luvulla etunimet kirjoitettiin yleensä vain valtakunnan virallisella kielellä.

Arviokunnan maaomistuksina luetellaan Staphanan aho, Hijsimäenaho, Syffwän man aho, Pitkä kangas, Tijmon aho, Kijrsten aho, Rönänn salmen kangas, Kataja selkä, Kuren Niemi, Kiwinemj, B[egieradt] aff G[östaff] F[incke] Ratimonlaxj, Curkj lahen siffw, Taakahanlax ja Mustelax.

Näille maakappaleille on selvät vastineensa vuoden 1589 kopiossa, mutta kirjoitusasuissa on eroja. Esimerkiksi Rawan salmen kangas ja Rönänn salmen kangas on kirjoitettu niin eri tavoin, että toinen lienee jossakin vaiheessa väärin kopioitu, vaikka Ravansalmi ja Ryönänsalmi eivät merkityksensä puolesta ehkä olisikaan kaukana toisistaan.

Kauko Pirinen piti verollepanomaakirjan vanhempaa kopiota 6345b yleisellä tasolla luotettavampana. Hän katsoi, että sitä pitäisi käyttää nuorempien kopioiden sijasta aina kun mahdollista, ja piti sitä päälähteenä, kun tutkitaan suomen kielen kirjoittamista savolaiselta murrepohjalta 1500-luvulla [11].

Kopiot eroavat toisistaan myös hallinnollisten alueiden osalta. Neljänneskunta on toisessa kopiossa Putkilahti ja toisessa Putkisalmi, mutta ne tarkoittavat kuitenkin samaa aluetta. Sen sijaan neljänneskuntaan sisältyvä kymmenkunta on määritelty eri tavoin. Kopiossa 6345b tämä arviokunta on sijoitettu neljänneskunnan viidenteen eli Rantasalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan, kopiossa 6331a puolestaan kolmanteen eli Vaahersalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan.

Asuivatko Asikaiset sitten Rantasalossa vai Vaahersalossa? Asiakirjojen laajempi vertailu osoittaa, että eivät välttämättä kummassakaan. 1500-luvun savolaisissa voudintileissä käytetyt kymmenkunnat eivät olleet kyliä, vaan hallinnollisia yksiköitä, joissa oli usein taloja monesta eri kylästä. Niitä saatettiin kutsua jonkin kymmenkunnan alueella olleen kylän mukaan, mutta ne saatettiin muodostaa eri vuosina hyvinkin eri tavoin.

Kun tämän arviokunnan omistukset selvitettiin vuoden 1664 maantarkastuksessa, savolaisissa läänintileissä oli jo siirrytty käyttämään kyläjakoa [12]. Vanhan arviokunnan 1388 omistukset käsiteltiin jakokunnassa 1246, johon kuului usean eri kylän taloja. Vanhalla Sydänmaanahon palstalla asuivat silloin [Mikko] Mikonpoika Asikainen ja Juho Paavonpoika Lyytikäinen, joiden talot luettiin Asikkalan kylään kuuluviksi [13]. On siis mahdollista, että arviokunnan 1388 Asikaiset asuivat jo 1500-luvulla Asikkalassa. Kymmenkuntien nimissä käytetyt Rantasalo ja Vaahersalo viittaavat kuitenkin samaan suuntaan, ne kun ovat molemmat Asikkalan naapurikyliä.

********

Savon vanhimmat maantarkastuskirjat tarjoavat paljon mahdollisuuksia sukujen ja talojen alkuperän selvittäjälle. Niiden tutkiminen edellyttää kuitenkin malttia, lähdekritiikkiä ja eri lähteiden vertailua. Tutkijan on myös hyväksyttävä se, että 1500-luvun todelliset asuinpaikat jäävät Savossa usein epävarmoiksi [14].

Koska maantarkastuskirjojen tutkimisen tueksi tarvitaan muita saman aikakauden voudin- ja läänintilejä, tutkija joutuu perehtymään voudintilien yleiseen luonteeseen ja varsinkin maakirjojen erilaiseen luotettavuuteen verrattuna esimerkiksi 1500-luvun kymmenysluetteloihin ja 1600-luvun henkikirjoihin. Tästä aihepiiristä kannattaa edelleen lukea Pentti Renvallin jo 1940-luvulla laatima esitys [15].

Jos 1500-luvun puolivälin käsialat herättävät kysymyksiä, voudintileistä löytyviä nimiä kannattaa verrata Aulikki Ylösen vuosina 1972–1984 kokoamaan Savon asiakirjanimet -kokoelmaan, jossa nimet ovat lähdeviitteineen aakkosjärjestyksessä [16].

Viitteet:

[1] Kotimaisten kielten keskus: Nimet Savon vanhoissa asiakirjoissa.

[2] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys. Julkaisussa Arkisto,  Arkistoyhdistyksen julkaisuja 1 (Helsinki 1983), ss. 15–38.

[3] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 16.

[4] KA 6331a:292.

[5] KA 6331a, liitetaulukko.

[6] KA 6345b:45v.

[7] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 25; Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, Savolainen kylä ja talo, Anekit asutuspolitiikan välineenä.

[8] Adelsvapen, Fincke.

[9] Lyhenteen tulkitsee Göstaff Finckeksi myös Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961), s. 23. – Väärinkäsitys on voinut syntyä siitä, että niteen 6331a lopussa (6331a:277) on myös myöhäinen luettelo arviokunnista Venäjältä saadulla rajamaalla. Nämä anekit on myönnetty vasta vuonna 1598 Gödik Fincken aikana.

[10] KA 6331a:204. Arviokuntien numerointi on sama myös Ruotsin valtionarkistossa säilytettävässä versiossa Längd öfver jord i Safvolax, jonka Kotus on julkaissut puhtaaksikirjoitettuna nimellä Pien-Savon pohjoisosan maantarkastusluettelo.

[11] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 37.

[12] Kyläjaon käyttöön ottamisesta ks. artikkelini Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat.

[13] KA 8646, jakokunta 1246.

[14] Arvo M. Soininen on päätellyt pohjoissavolaisia 1500-luvun asuinpaikkoja teoksessaan Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961) vertaamalla maantarkastuskirjoja ja muuta tiliaineistoa toisiinsa mm. päättelemällä, että vuoden 1561 luettelossa ensimmäisenä mainittu maakappale tarkoittaisi asuinpaikkaa. Kauko Pirinen on kuitenkin kritisoinut tätä ja katsonut, ettei tämä periaate voi pitää ainakaan aina paikkaansa. Ks. Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 105.

[15] Renvall, Pentti: Voutikuntatilien tililuonteen merkitys. Teoksessa Historiantutkimuksen työmenetelmät (s. 172–184), Turku 1947.

[16] Kotimaisten kielten keskus: Savon asiakirjanimet.

Oi sinä rauta raukka – raudanvalmistusta ja raudan mytologiaa entisajan Savossa

Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria.

Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]

Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.

Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.

O Sinä Rauta Rauka, ett sä silloin suuri ollu, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makaisit, nourin neitosen nisäsä, Caswanen Cainoloisa, hän Lypsi maalle maitoian, nittulle nisuxian, pellole peruxian, sijtä ättä syndy syndi, jo Caswo Caswoi Siki Sikiminen. Rauta on Colmen jaettu, Kassari Kiutarille, mieka melweterille, sirpi Kaurietaille, Kirwes iskilterille, Kassari Kiutarille, Keihäs Syöxerittille, muut ra[ud]at muruttarille, weitzi wijlieitille, tuonne Kiwus wie paten ala perä, Koiwuun colmi kaandan, haapaan halennesen, ihost ihmisen raukan, soihiin mättäittömän, Karwast emäkapeen, ihost alastomast, waiwon waattelisest. Nijn puhelen sulalla suula, Leuwolla Lepoellan, Herran Hengellä hywällä, Luojain collmela sanalla, Keskea Kiwittomax. Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla Lepoille, Jesuxel on sanat sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan Kielen Keittimixi, Kulla haawan suun sulaisin, Kulla Keitin raavan Kielen, Keskeen kiwuttomaxi, alla aina terweexi, kulla itze Lujoa woittion, Pirulaisen pijnattu, paha wallan waiwattu, techkön yölen terwexi, päiwäni mandexi. [2]

Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.

Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.

Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].

Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin

O Sinuas rauta raucka, Ett sillåin kåuana ållut, kåskas Neitåisen Nisäsä, Waimån karskin kainaloisa, lypsi Nelie neitosta Mahan Maituansa Nituhun Nisuxenhensa, Peldåhån Pesuxenhänsa, Mahan Mättähittömähän, Kandåhån Wesattomahan, Puuhun Jurittåmahan, yxi lypsi Raudan, Toinen Raudan karkiuden, Colmas Teren Teräxi, Nelies Kupari Waskena; Wapsoi Ilman lindåhinen, Itki rautåhånsa, karuastansa karkiahan, Tule Jesus Ilman Herra, Tule tänne taruitahan, Tule Tuskaa Tundemahan, kipiät siwelemähän, hauat Suuret hautåmahan [–] [5]

Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".

Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]

Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).

Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:

Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]

Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]

************

Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]

Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12].

Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]

Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:

Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]

Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]

Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17].

Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].

Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].

Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].

Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].

Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].

Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24].

Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:

Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].

Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].

Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.

[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.

[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.

[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.

[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.

[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.

[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.

[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363

[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.

[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.

[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.

[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17.  Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.

[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.

[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.

[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.

[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.

[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.

[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.

[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.

[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.

[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.

[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285. 

[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.

[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.

[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.

[26] Ennallistettu hytti, Rajupusuwiki.fi

Itä-Savon vanhimmat tuomiokirjat

Tuomiokirjat eli entisajan käräjillä laaditut pöytäkirjat tarjoavat mahdollisuuden saada entisajan ihmisten elämästä tietoa, jota ei ole millään muulla tavalla saatavissa. Savolaisia sukuja tutkivan kannattaakin aina tutkailla, löytyisikö vanhojen tuomiokirjojen sivuilta omaa sukua koskevia tapauksia. Helpoimmin tämä käy Savon tuomiokirjatietokannan avulla, jonka hakuun sukunimen voi syöttää myös nykyisessä, normaalimuotoisessa asussa. Tuomiokirjatietokanta ei ole kuitenkaan vielä valmis. Esimerkiksi Rantasalmella pidettyjen käräjien pöytäkirjoista suurin osa on vielä sellaisia, joista ei ole vielä ehditty poimia nimiä tietokantaan, kuten täällä olevasta listauksesta käy ilmi.

Tästä johtuen olen koonnut tähän yhteenvetoa siitä, miltä ajoilta Itä-Savossa pidetyiltä käräjiltä on säilynyt tuomiokirjoja, ja miten niitä pääsee käytännössä tutkimaan.

Vanhimmat säilyneet savolaiset tuomiokirjat ovat peräisin vuosilta 1559 ja 1561–1565, ja sisältyvät Savon voutikuntien tileihin. Ensimmäinen Rantasalmen käräjiltä säilynyt pöytäkirja on päivätty 26.2.1559, ja tämän jutun kansikuva on peräisin siitä. Kauko Pirinen on toimittanut nämä tuomiokirjat puhtaaksikirjoitettuina, ja Valtionarkisto on julkaissut ne sarjassa "Suomen vanhimmat tuomiokirjat" vuonna 1954. Kansalliskirjasto on puolestaan julkaissut tuon teoksen digitoituna täällä.

Nyt keväällä 2020, kun monella on tavanomaista enemmän vapaa-aikaa, sukututkija voikin halutessaan avata selaimensa yhdelle välilehdelle noiden helmikuussa 1559 Rantasalmella pidettyjen käräjien alkuperäisen pöytäkirjan täältä ja Pirisen puhtaaksikirjoittaman version täältä, jolloin pääsee kätevästi harjoittelemaan 1500-luvun käsialan lukemista.

*********

1500-luvun jälkipuolellakin Savossa pidettiin käräjiä ja niistä laadittiin pöytäkirjoja, mutta noiden vuosikymmenten tuomiokirjat eivät ole kuitenkaan säilyneet. Sen sijaan 1600-luvun alusta on säilynyt Itä-Savossa laadittuja tuomiokirjoja vuosilta 1602–1608 aikanaan Tukholmaan lähetettyinä kopioina. Nämä tuomiokirjat eivät sisälly Suomen Kansallisarkiston omiin kokoelmiin. Niistä on kuitenkin otettu aikanaan valokopioita Mikkelin maakunta-arkistolle, ja SSHY on digitoinut nuo kopiot jäsensivuilleen. Tämä aineisto löytyy SSHY:n sivuilta nimellä Ruotsalaiset tuomiokirjat. Tästä aineistosta löytyy esimerkiksi Anders Boijen Savonlinnan läänissä laatima tuomiokirja vuosilta 1602–1603, jonka ensimmäinen Rantasalmen käräjien pöytäkirja lokakuulta 1602 on täällä.

Kun nämä tuomiokirjat on kuitenkin digitoitu jo kertaalleen kopioidusta aineistosta, niissä on kohtia, jotka saavat miettimään, olisiko Ruotsin Riksarkivet kukaties julkaissut nämä hallussaan olevat tuomiokirjat omassa digitaalisessa arkistossaan SVAR:issa versioina, joista saisi paremmin selvää. SSHY:n antaman tiedon mukaan nämä pöytäkirjat sisältyvät Riksarkivetissa arkistoon nimeltä Strödda domböcker och rättegångshandlingar, mutta SVAR:ista käy pian ilmi, että näitä tuomiokirjoja ei ole vielä julkaistu siellä digitoituina.

Pyysin kuitenkin kerran Riksarkivetista tietoa siitä, miten näihin tuomiokirjoihin voisi päästä käsiksi, ja sain vastaukseksi luettelon, jonka mukaan näitä suomalaisia tuomiokirjoja on Strödda domböcker-arkistossa kaikkiaan 16 dossier-aktia, joista järjestyksessä toinen sisältää Savonlinnan läänin tuomiokirjat vuosilta 1602–1608. Arkistoluettelossa ei ole tämän tarkempaa erittelyä kyseisen aktin sisällöstä, mutta kun SSHY:n kopiosta on ensin saanut selville, millä sivuilla itseä kiinnostava pöytäkirja sijaitsee, siitä voi pyytää sitten kopiota Riksarkivetin asiakaspalvelusta. Itse pyysin sieltä kerran kopiota juuri tuosta Rantasalmen lokakuun 1602 käräjien pöytäkirjasta, ja RA lähetti sen minulle ystävällisesti pdf:nä ilmaiseksi. Kopio ei ollut korkearesoluutioinen, mutta kuitenkin varsin luettava:

Näiden kahden vaiheen jälkeen Itä-Savon tuomiokirjoja onkin sitten säilynyt yhtäjaksoisina kokoelmina vuodesta 1635 lähtien, niitä on vain osattava etsiä oikean tuomiokunnan alta. Rantasalmella pidettyjen kihlakunnanoikeuden käräjien varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat löytyvät vuosien 1639–1661 osalta Savon tuomiokunnasta, vuosien 1663–1795 osalta Pien-Savon tuomiokunnasta ja vuosien 1796–1809 osalta Pien-Savon alisesta tuomiokunnasta.  Vuoden 1809 jälkeiseltä ajalta tuomiokirjoja ei pääosin ole vielä digitoitu, joten niitä joutuu lukemaan alkuperäisinä Kansallisarkistossa. Rantasalmen tuomiokunnan ilmoitusasiain pöytäkirjoja on tosin jo digitoitu vuosilta 1866–1873, ja myöhemmin niitä on varmasti tulossa lisää, samoin kuin perukirjoja. Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjojen lisäksi Rantasalmella pidettyjen käräjien pöytäkirjoja löytyy myös Karjalan laamannikunnan arkistosta vuodesta 1635 alkaen.

1600-luvun tuomiokirjoissa on usein myös etunimen mukaan aakkostettuja henkilöhakemistoja, joista on sukututkijalle apua. Esimerkiksi vuoden 1698 tuomiokirjan rekisteristä saa helposti tiedon, että Anders Turusen tapaus on kirjattu tuomiokirjan sivulle 15. Hakemistoihin pääsee helpoimmin käsiksi Digihakemiston avulla.

Aineistoa on siis säilynyt varsin paljon. Rantasalmesta ja muusta Itä-Savosta kiinnostunut sukututkija onkin tuomiokirjojen suhteen paremmassa tilanteessa kuin Mikkelin alueen tutkija, sillä Suur-Savon renovoidut tuomiokirjat tuhoutuivat Turun palossa vuonna 1827.

Alussa mainitsemani Savon tuomiokirjatietokanta on linkitetty SSHY:n jäsensivuille, mutta kun sieltä on löytänyt itseään kiinnostavan tuomiokirjan, asianomaisen tuomiokunnan arkiston voi aina etsiä käsiinsä Digihakemiston avulla myös Kansallisarkiston puolelta ja verrata sitten, kumpi kopio on milloinkin luettavampi.

Monia tuomiokirjatapauksia on ehditty jo käsitellä kirjallisuudessa, joten sukututkijan kannattaa aina vilkuilla googlettamisen lisäksi myös pitäjä- ja maakuntahistorioiden henkilöhakemistoja. Kaikissa pitäjänhistorioissa ei tosin valitettavasti ole henkilöhakemistoa, myöskään Rantasalmen historiaan sellaista ei ole tehty. Lisäksi historiateosten lähdeviittaukset on voitu tehdä ns. vanhojen signumien avulla, jolloin pitää tietää, että vanha lyhennys oo tarkoitti ennen Savon ja Pien-Savon tuomiokuntia. Näitä merkintöjä on käytetty myös tuomiokirjakortistossa, johon kerättiin aikanaan suuri määrä tuomiokirjojen tietoja, mutta tuo keruutyö ei valitettavasti kattanut Rantasalmen aluetta.

Useimmiten sukututkimuksen harrastaja saa tiedon sukulaistaan koskevasta tuomiokirjatapauksesta 1800-luvun rippikirjan huomautussarakkeesta. Näissä merkinnöissä on usein mainittu vain se, minkä vuoden käräjillä tuomio on annettu ja mistä syystä. Ennen kuin itse tapauksen löytää, on selvitettävä, mistä tuomiokunnasta ja mistä käräjäkunnasta on kysymys. Kannattaa tutustua myös Terhi Nallinmaa-Luodon Genoksessa vuonna 1990 julkaisemaan artikkeliin tuomiokirjojen käytöstä sukututkimuksessa.

Kannattaa myös seurata, miten automaattinen tekstintunnistus kehittyy ja tulee käyttöön. Tulevaisuudessa käytettävissämme on välineitä, joilla voimme tehdä hakuja suoraan käsin kirjoitettuun aiheistoon. Kansallisarkisto on jo nyt julkaissut kokeiluversion, jolla voi tehdä hakuja tiettyjen tuomiokuntien 1800-luvulla kirjoitettuihin ilmoitusasiain pöytäkirjoihin. Rantasalmen tuomiokunta ei kuitenkaan ole vielä tässä versiossa mukana.

Mikäli kiinnostava tuomiokirjatapaus sitten löytyy, mutta sen tulkinta ja käännös tuottavat pulmia, käännösapua voi aina pyytää ammattisukututkijoilta. Teen käännöksiä myös itse, ja yhteystietoni löytyvät täältä.

Asikaisten suvun alkuperä

Ratsumestari Risto Asikaisen palkkaluettelo vuosilta 1650–1655 Ruotsin Riksarkivetin Kamarikollegion arkistossa.

Asikaiset ovat runsaslukuinen savolaisperäinen suku. Kun savolaisista laadittiin ensimmäiset veroluettelot vuonna 1541, Savossa oli viisi pitäjää, ja Asikaisia asui niistä kahdessa, Vesulahdella ja Rantasalmella.

Vesulahdella Asikaisia asui neljä perhekuntaa, [1] mutta Rantasalmella heitä oli yhdeksän perhettä, ja he kaikki asuivat Putkisalmen neljänneskunnassa, myöhempien maakirjojen mukaan erityisesti Asikkalan kylän alueella. Kylän- ja talonnimi Asikkala liittyykin läheisesti sukunimeen Asikainen. Savosta on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka uudistiloja perustaneet Asikaiset ovat useita kertoja antaneet kotitilalleen nimen Asikkala. Asikaisia levittäytyi jo varhain Etelä-Savon lisäksi myös Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Karjalan kannakselle.

Niin Asikkala- kuin Asikainen-nimenkin taustalla on etunimi Asikka, joka on kielitieteellisesti ilmeisesti keskieurooppalaista perua. Jouko Vahtola katsoi vuonna 1983 kirjoittamassaan artikkelissa, [2] että nimen taustalla olisi germaaninen henkilönnimi, jolla on ollut ainakin variantit Asik, Asic, Asico, Asica ja Asicho. Sukunimet -kirjan kirjoittajat Mikkonen ja Paikkala pitävät nimeä samaan alasaksalaiseen nimityyppiin kuuluvana kuin Aarnikka, Hannikka ja Hartikka, jotka ovat heidän mukaansa kulkeutuneet Suomeen hansakaupan aikana 1100-luvun jälkeen. [3]

Asikko-nimestä on jälkiä Suomen historiassa, tunnetuimpana Azico de Hactissaenpoyca, nykykielellä todennäköisesti Asikko Hakkisenpoika, joka oli yksi niistä Sääksmäen talonpojista, jotka paavi Benedictus XII julisti kirkonkiroukseen vuonna 1340. Jotkut Asikka-nimiset miehet ovat myös jättäneet nimensä talojensa nimiin eri puolilla Etelä-Suomea. Raisiossa on ollut Asikkala-niminen talo ainakin vuonna 1414, ja jonkun Asikan omistama talo on aikanaan lainannut nimensä koko hämäläiselle Asikkalan pitäjälle.

Kauko Pirinen katsoo, että monet Savon saksalaisperäiset sukunimet ovat ilmeisesti tulleet Savoon Viipurin saksalaisten kautta, mutta arvelee Asikaisten edustavan jo vanhempaa saksalaisvaikutusta, koska nimi on jo keskiajalla ollut Asikkalan pitäjän nimenä [4]. Vuonna 2017 kiinnostavan kirjansa Suomen rahvaan historia julkaissut Perttu Immonen puolestaan katsoo, että Rantasalmi oli ennen pysyvän asutuksen vakiintumista hämäläisten erämaina, ja että muutama vanha hämäläissuku, Immosen mukaan juuri Hämäläiset ja Asikaiset, olisi voinut jäädä rantasalmelaisille erämailleen asumaan karjalaislähtöisten sukujen sekaan. [5]

********

Ovatko Asikaiset siis alun perin keskieurooppalaisia – vai suomalaisia, jotka ovat vain käyttäneet germaaneilta lainattua nimeä? Tätä on nykyisin mahdollista koettaa tutkia myös DNA-tutkimuksen avulla. Asikaisilla ei ainakaan vielä ole omaa sukuseuraa, joka olisi koordinoinut geenitutkimuksia samaan tapaa kuin vaikkapa Korhoset tai Nenoset ovat tehneet, mutta yksittäiset Asikaiset ovat kuitenkin tehneet joitakin Y-testejä.

Asikaisten sukuun kuuluvat miehet ovat tehneet tietojeni mukaan tällä hetkellä neljä BigY-testiä. Yksi niistä on omani eli Enonkosken Ihamaniemen Asikaisia edustava testi. Kolme muuta testattua edustavat Heinäveden, Haukivuoren ja Räisälän Asikaisia.

Lähimpänä toisiaan ovat näiden testien perusteella Enonkosken ja Heinäveden Asikaiset. Testiemme geneettiset erot viittaavat siihen, että meillä pitäisi olla yhteinen noin 1600-luvun alussa syntynyt isälinjainen esi-isä. Asiakirjat vahvistavatkin tämän, sillä niiden mukaan meidän läheisin yhteinen kantaisämme on kahdeksan sukupolvea sitten elänyt rantasalmelainen Pekka Mikonpoika Asikainen (s. n. 1670). FTDNA on perustanut meille Enonkosken ja Heinäveden Asikaisten edustajille oman haploryhmän N-FT236390, johon ei vielä kuulu muita. 

Kolmas testattu eli Haukivuoren Asikaisten edustaja kuuluu seuraavana ylävirrassa olevaan ryhmään N-BY22117. Hänen kanssaan meidän lähimmän yhteisen esi-isämme olisi pitänyt syntyä FTDNA:n mukaan noin vuonna 1155, eli aikana, jota ei voi enää tutkia kirjallisista lähteistä. Tämä haploryhmä on syntynyt mahdollisesti Savossa, mutta on levinnyt savolaisekspansion myötä pohjoiseen, esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksoihin [6]. Tämän ryhmän varhaisemmat juuret ovat syvällä Savossa. Ryhmän alkuperä on ryhmässä N-Z5894, joka lienee syntynyt Etelä-Savossa jo noin 1500 vuotta sitten, ja on levinneisyydeltään pääasiassa länsisavolainen [7]. 

Näiden kolmen DNA-testin vertaaminen viittaa siihen, että Asikainen voisi kuulua niihin Savon vanhoihin sukunimiin, joita on käytetty jo sukunimikulttuurin alkuvaiheista eli 1100–1200-luvuilta lähtien. Tämän arvion tarkentamiseksi tarvittaisiin kuitenkin vielä lisää testejä.

Olen selvittänyt omaa Asikaisten sukuhaaraamme kirjallisista lähteistä Paavo Laurinpoika Asikaiseen asti, joka asui 1500-luvulla Rantasalmen Asikkalassa. Hänen jälkeläisensä Mikko Asikainen sai omistukseensa aiemmin Koikkalaisille kuuluneen maan Ihamaniemessä vuonna 1681. Suku käytti Ihamaniemen maita pitkään tervamaina ja antoi autiotilan lampuodin viljeltäväksi, kunnes osa Asikaisista sitten muutti Ihamaniemeen pysyvästi 1700-luvun puolimaissa. Kylä kuuluu nykyisin Enonkoskeen. Asikaisten tulosta Ihamaniemeen kerron tarkemmin täällä.

*******

Neljäs BigY-testattu eli Räisälän Asikainen on kolmeen edellä kuvattuun verrattuna täysin erilainen. Se edustaa Suomessa harvinaista R-tyyppiä ja siinä vielä harvinaisempaa alaryhmää R-Y48407. Läheisiä sukulaisia hänelle ei ole löytynyt BigY-tasolla ollenkaan, ja kaukaisetkin asuvat Keski-Euroopassa. Tämä isälinja on siis siirtynyt Suomeen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla. Tällä sukuhaaralla on kuitenkin ollut yhteisiä vaiheita Ursinus-suvun kanssa, joka on myös R-tyyppiä.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että aiemmin kuvattu Haukivuoren ja Rantasalmen N-linja edustaisi Asikaisten alkuperäistä isälinjaa. Se, että vanhan suvun eri haaroilla on erilainen geneettinen alkuperä, on tavallista, ja siihen on voinut olla monia luonnollisia syitä, kuten jonkin sukuhaaran alkaminen aviottomasta tai adoptoidusta lapsesta. On ehkä täysin sattumaa, että yksi Asikaisten isälinjoista vaikuttaisikin tulleen Keski-Euroopasta – eli juuri samalta suunnalta, josta kielitieteilijät ovat epäilleet myös Asikka-nimen lainautuneen meille hansakaupan aikaan.

Asikaisten alkuperän selvittäminen DNA-tutkimuksen avulla on kuitenkin edelleen vasta alussa. Olisi hienoa, jos mahdollisimman monet eri Asikaisten sukuhaarojen edustajat kiinnostuisivat asiasta ja tekisivät Y-testejä. Täsmällisen tiedon haploryhmästä saa BigY-testillä, jonka voi tilata Suomi-projektin kautta täältä.  Tätä tekstiä saa mieluusti jakaa Asikaisille ja heidän vaiheistaan kiinnostuneille. Kuulen mielelläni kaikesta Asikaisten alkuperään liittyvästä. Sähköpostiosoitteeni on täällä. 

Ehkäpä Asikaisillakin on jonakin päivänä oma sukuseura ja sukukirja, jossa eri sukuhaarojen keskinäistä sukulaisuutta on selvitetty niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ainakin kahdesta sukuhaarasta kirjat tosin on jo julkaistu, Ensio Asikaisen kirja Liperin Asikaisista ja oma julkaisuni Ihamaniemen Asikaisista.

*****

Yllä mainitsemani savolaiset N-tyypin alaryhmät polveutuvat alkuaan ryhmästä N-CTS8565, jonka paikka koko N-ryhmän sukupuussa selviää vaikkapa Eupedian julkaisemasta ryhmän yleiskuvauksesta täällä [8]. Sieltä voikin sitten halutessaan seurata isälinjamme vaiheita viimeisten 20 000 vuoden aikana.


Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 26.7.2018, mutta sitä on päivitetty uusien testitulosten johdosta, viimeksi 30.8.2024.


Viitteet:


[1] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 750. Muinainen Vesulahti, jonka nimi elää edelleen Mikkelin Visulahdessa, on sittemmin jakaantunut niin, että sen alueita kuuluu niin nykyiseen Mikkeliin, Hirvensalmeen, Kangasniemeen, Haukivuoreen, Juvan länsilaitaan, Pieksämäkeen, Hankasalmen ja Rautalammin "savolaisiin" osiin kuin vielä Suonenjoen etelälaitaankin.

[2] Vahtola, Jouko: En gammal germansk invandring till västra Finland i bynamnens belysning, Historisk Tidskrift 3/1983. Vastaavaa ilmiötä tutkinut Veijo Nissilä (Germaanisen nimistöaineksen ryhmittelyä Suomen nimistössä (1980), s. 188–189) katsoo, että nimistönlainausta olisi tapahtunut varhain mm. friiseiltä, gooteilta ja muinaisskandinaaveilta.

[3] Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet (1988), s. 57.

[4] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 234.

[5] Immonen, Perttu: Suomen rahvaan historia. Kolmas painos 2018, s. 37.

[6] Family Tree DNA, projekti I1 Suomi Finland & N-CTS8565, Results 

[7] Kolehmainen, Ari: Ovatko Kauppiset samaa alkuperää? Kauppisten sukuseuran www-sivu

[8] Eupedia, Haplogroup N1c

Rantasalmen henkikirjojen linkkihakemisto

Rantasalmi on vanha savolainen emäpitäjä. Se kattoi 1700-luvun alussa alueen, johon kuuluivat nykyisen Rantasalmen lisäksi myöhemmin perustetut Kangaslampi ja Heinävesi sekä osia Enonkoskesta ja Savonrannasta.

Rantasalmen seurakunnan vuotta 1761 vanhemmat rippikirjat tuhoutuivat pappilan tulipalossa vuonna 1803. Siksi läänintilien henkikirjat – yhdessä seurakunnan historiakirjojen kanssa – ovat tärkeimmät lähteet, kun tutkitaan rantasalmelaisten sukulaisuussuhteita vuotta 1761 edeltävänä aikana.

Alla oleva linkkikokoelma johtaa Rantasalmen digitoituihin henkikirjoihin, aina kunkin niteen ensimmäiselle Rantasalmea koskevalle sivulle. Aineisto sisältyy Karjalan voutikuntien, Viipurin ja Savonlinnan läänin, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin, Lappeenrannan käskynhaltijakunnan, Savon ja Karjalan läänin ja Mikkelin läänin läänintileihin.

Henkikirjojen rakenteesta ja sisällöstä voi lukea esim. Kansallisarkiston Arkistojen Portista tai Päivi Happosen Sukututkimuksen asiakirjaoppaasta.

Linkkejä Rantasalmen henkikirjoihin on myös Väinö Holopaisen sivuilla. Sinne on linkitetty myös Turun rauhassa Venäjän puolelle jääneen Rantasalmen osan henkikirjat.

Edit: Tämä hakemisto on julkaistu 6.5.2018. Sitä on täydennetty ja sen linkit on päivitetty 25.7.2024 siten, että ne johtavat Kansallisarkiston Uuteen Astiaan ja uuteen Digihakemistoon.

1. Henkikirjat

1633  1633, jatko

1638  1639

1644  1645  1646  1647  1648  1649

1650  1651  1652  1654  1655  1656  1657  1659

1660  1662  1663


Vuoden 1664 maantarkastuksessa perustettiin uusia kyliä. Tilat voi tunnistaa vuoden 1660 maakirjan avulla, ks. luku 2.


1665  1666  1667  1668  1669

1673  1675  1676  1677  1678  1679

1680  1682  1688

1690  1693


Manttaalikomissaareille annetun ukaasin ansiosta henkikirjojen pitäisi olla tästä eteenpäin keskimäärin kattavampia kuin ennen.


1694  1697  1699

1700  1701  1702  1703  1704  1705  1706  1707  1708  1709

1710  1711  1712


Vuosilta 1713–1721 ei ole henkikirjoja isovihan takia.


1722  1723

Vuoden 1725 maakirja on ensimmäinen maakirja, johon rantasalmelaistiloille merkittiin rekisterinumerot. Niiden lisäksi siihen kirjattiin vanhaan tapaan sekä vanhat että vuoden 1664 maantarkastuksessa annetut uudet veroluvut, joiden avulla tilat on mahdollista tunnistaa vanhemmista lähteistä. Henkikirjojen puolella rekisterinumeroita käytettiin jo vuodesta 1724 lähtien.

1724  1725  1726  1727  1728

1730  1731  1732  1733  1734  1735  1736  1737  1738  1739


Pikkuvihan ajalta on säilynyt kaksi miehityshallinnon alaista Rantasalmen henkikirjaa:

1742  1743

Turun rauhassa Joutsenmäen, Parkunmäen, Tammenlahden ja Vaahersalon kylien taloja jäi Venäjän puolelle, ja tämän Rantasalmen osan henkikirjat löytyvät sittemmin Vanhan Suomen Kymenkartanon provinssin tileistä.


1744  1745  1746  1747  1748  1749

1750  1751  1752  1753  1754  1755  1756  1757  1758  1759

1760  1761  1762  1763  1764  1765  1766  1767  1768  1769

1770  1771  1772  1773  1774  1775


Rantasalmen ruotsinpuoleisia henkikirjoja ei ole säilynyt vuosilta 1776–1793.


1794  1795  1796  1797  1799

1800  1802  1803  1804 1805  1808  1809

1810  1811  1812  1813  1814  1815  1816  1817  1818  1819

1820  1821  1822  1823   1824  1825  1826  1827  1828  1829

Monien rantasalmelaistilojen rekisterinumerot muuttuivat isojaossa. Samalla vanhoista kantatiloista muodostettiin uusia pienempiä tiloja, joista monet sijaitsivat Heinävedellä. Isojaon muutokset näkyvät vuoden 1830 maakirjassa, jonka vasempaan reunaan merkittiin kantatilojen vanhat eli vuodesta 1725 lähtien käytetyt rekisterinumerot ja vuoden 1664 maantarkastuksessa annetut veroluvut – ja oikealle puolestaan isojaossa muodostettujen uusien tilojen rekisterinumerot, veroluvut ja nimet.

Uutta tilajakoa käytettiin myös henkikirjoissa vuodesta 1830 lähtien. Vuosien 1830 ja 1831 henkikirjoihin tehtiin vielä merkintöjä siitä, mistä kantatiloista uudet tilat oli muodostettu. Tästä lähtien myös henkikirjoissa käytettiin tilojen nimiä rekisterinumeroiden rinnalla.

1830 1831 1832 1833 1834 1835 1836 1837 1838 1839

1840 1841 1842 1843 1844 1845 1846 1847 1848 1849

1850 1851 1852 1853 1854 1855 1856 1857 1858 1859

1860 1861 1862 1863 1864 1865 1866 1867 1868 1869

1870 1871 1872 1873 1874 1875 1876 1877 1878 1879

1880 1881 1882 1883 1884 1885 1886 1887 1888 1889

1890 1891 1892 1893 1894 1895 1896 1897 1898 1899

1900 1901 1902 1903 1904 1905 1906 1907 1908 1909

1910 1911 1912 1913 1914 1915 1916 1917 1918 1919

1920 1921 1922 1923

2. Muuta Rantasalmea koskevaa lähteistöä

Seurakunnan arkisto Digihakemistossa

SSHY

Voudintilit

Läänintilit ennen isoavihaa

Läänintilit isonvihan jälkeen

Tämän blogin kirjoitus "Savon vanhat maantarkastuskirjat"

VA 6345b: Vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio eli "Kupiaisen maakirja", laadittu 1588–1589

VA 6345b: Timo Alasen laatima ja Kotuksen julkaisema puhtaaksikirjoitus

VA 6331a: Vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio, laadittu vuoden 1664 maantarkastuksen jälkeen

VA 6331a: Timo Alasen laatima ja Kotuksen julkaisema puhtaaksikirjoitus

Vuoden 1571 hopeaveroluettelo

Älvsborgin lunnaiden tarkastus 1614

Habermanin maantarkastusluettelo 1620-luvulta (puhtaaksikirjoitettu)

Avain, joka osoittaa, miten vuoden 1664 maantarkastuskirjan arviokunnat vastaavat vuoden 1561 verollepanomaakirjan arviokuntia

Vuoden 1660 maakirja, jossa taloilla on juokseva numerointi vuoden 1664 maantarkastusta varten

Vuoden 1664 maantarkastuskirja

Viimeinen maakirja 1905


Tuomiokirjat 1559 ja 1561–1565, puhtaaksikirjoitetut

Tuomiokirjat 1602–1603

Tuomiokirjat 1606–1608

Tuomiokirjat 1639–1661

Tuomiokirjat 1663–1795

Tuomiokirjat 1796–

Savon Tuomiokirjatietokanta


1700-luvun perukirjoja Suur-Savon tk:n arkistossa SSHY:n jäsensivuilla

1700-luvun perukirjoja Pien-Savon tk:n arkistossa Kansallisarkiston sivuilla

1700-luvun perukirjoja seurakunnan arkistossa

Rantasalmen perukirjoja 1700–1800-luvuilta on runsaasti digitoimattomina KA Mikkelissä Rantasalmen seurakunnan arkistossa, arkistoyksiköissä I Jee:1–I Jee:22. Lisäksi niitä on sekä Pien-Savon alisen tuomiokunnan että Rantasalmen tuomiokunnan arkistoissa.

1700-luvun kartta, johon on merkitty, mille rantasalmelaistiloille Heinävedellä sijainneet maaomistukset kuuluivat ennen isojakoa.