maanantai 21. lokakuuta 2019

Rantasalmen Bagge-suku

Vänrikki Johan Pettersbackin palkkaluettelon otsikko Ruotsin sota-arkistossa.
Noin kymmenvuotiaana pikkupoikana olin vanhempieni kanssa Ikaalisissa tapaamassa isoisäni setää Gabriel Erosta (1890–1981) ja hänen perhettään. Elettiin 1970-lukua. Olin jo silloin innostunut sukututkimuksesta ja olisin halunnut tietää, mikä Kaape-sedän äiti oli ollut tyttönimeltään. En kuitenkaan uskaltanut itse lähestyä arvokasta ja hiljaista vanhusta, joten muut aikuiset kysyivät asiaa puolestani. "Se olj Pakke", Kaape-setä vastasi, ja kirjoitin tiedon muistiin sinikantiseen vihkooni.

Siitä lähtien tuo esivanhempiini kuulunut Rantasalmen Bagge-suku on kiehtonut minua. 1980-luvun lopulla keskustelin suvustamme isotätini Kaisu Ruuskasen kanssa, ja sain häneltä tietoja savonlinnalaisen sukututkijan Oiva Baggen tekemistä Bagge-tutkimuksista. Oiva oli löytänyt suvun kantaisän, vänrikki Johan Baggen, joka avioitui Suuren Pohjan sodan aikaan rantasalmelaisen aatelisneidon Catharina Helena von Vegesackin kanssa. Oivan näkemyksen mukaan tämä Johan olisi polveutunut siitä Porvoon Kardragin Bagge-suvusta, jonka Jully Ramsay esitteli jo yli sata vuotta sitten teoksessaan Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden.


Lähes 30 vuotta myöhemmin eli joulukuussa 2015 Oiva alkoi julkaista tutkimustuloksiaan useana viestinä Suku Forumissa. Julkaisuista kävi ilmi, että hän piti edelleen kiinni Rantasalmen Bagge-suvun yhteydestä Porvoon Bagge-sukuun, ja piti Kardragin Baggeja puolestaan ruotsalaisen aatelisen Bagge af Berga -suvun jälkeläisinä. Tätä sukua on kuvattu Ruotsin ritarihuoneen julkaisuissa; sukuun voi tutustua vaikka Adelsvapen-Wikissä.


Yhdistämällä Rantasalmen Bagget, Porvoon Bagget ja Bagge af Berga -suvun toisiinsa Oiva katsoi polveutuvansa suoraan 1300-luvulla eläneestä Abjörn Nockessonista. Yhdistetyt sukujohdot levisivät pian eteenpäin Geniin, My Heritageen, Ancestryyn ja moniin yksityisiin sukupuihin, joissa niitä on todennäköisesti edelleen.


Suku Forumin keskusteluketjussa kävi kuitenkin pian ilmi, että nämä kolme sukua – ja lopulta useita muitakin sukuja – oli yhdistetty toisiinsa ilman päteviä perusteita. Oiva oli tehnyt kyllä arvokkaan työn kootessaan tietoja Bagge-sukujen suvun jäsenistä erilaisista sota- ja paikallishistorian alan teoksista, mutta alkuperäislähteitä näiden sukujen yhdistämisen perustelemiseksi ei käytännössä ollut.


Ainoa, mitä Rantasalmen Bagge-suvun alkuperästä saatettiin lopulta sanoa, oli se, että tämän suvun kantaisä vänrikki Johan Bagge oli käyttänyt nuoruudessaan sukunimeä Pettersback, sittemmin nimeä Back ja lopulta Bagge, mutta hänen alkuperäänsä ei tunneta. Myöhemmin laadimme tutkimustuloksista Kaija Salmisen ja Ritva Jurvasen kanssa vielä artikkelin Genoksen numeroon 4/2018. Myös Johanin Geni-profiili on päivitetty tutkimustulosten mukaiseksi ja irrotettu muista Bagge-suvuista.




*******


Rantasalmen seurakunnan vihittyjen kirjan mukaan Johan Pettersback vihittiin Catharina Helena von Vegesackin kanssa Rantasalmella 19.12.1709. Pappi kirjoitti hänen nimensä kirjoihin muodossa Johan Peters Back, ja hän oli tuolloin kersanttina Savon kahdennetussa jalkaväkirykmentissä [1]. On todennäköistä, että kahta vuotta aiemmin kaksikasrykmentin kuukausirullissa elo–lokakuussa 1707 everstiluutnantti Morathin komppaniassa mainittu sukunimetön furiiri Johan Pettersson on sama henkilö [2].

Johanin puoliso Catharina oli alkuaan baltiansaksalaista sukujuurta olleen rantasalmelaisen kapteeni Conrad von Vegesackin ja tämän vaimon Ingeborg Langin tytär. Conradin epäonnisesta kirkkomatkasta syksyllä 1692 kerron tarkemmin täällä.


Johan Pettersbackin palkkaluettelo on säilynyt [3]. Sen mukaan hän oli avioitumisensa jälkeisenä vuonna vääpelinä ja sittemmin vänrikkinä kahdessa eri itäsuomalaisessa rykmentissä, kunnes sai eron palveluksesta 22.6.1713, jolloin Venäjä oli jo miehittämässä Suomea.


Tämän jälkeen Johan asui perheineen Rantasalmella anoppinsa Ingeborg Langin varoilla; appi Conrad oli kuollut jo 1705. Kun appivanhempien yhteisestä pesästä tehtiin perunkirjoitus lopulta vuonna 1751, siinä todettiin vänrikin perheen asuneen sodan jälkeen anopin omistaman Skogilan tilan torpassa ja saaneen tilalta elatusta vuosikymmenien ajan [4].


Johan käytti ainakin 1730-luvulla sukunimeä Back, ja muokkasi sen viimeistään 1740-luvulla muotoon Bagge. Hänen poikansa Anders eli Antti käytti vielä vuonna 1753 tiemassaarelaisen Kuivaharjun tilaa ostaessaan sukunimeä Back [5], mutta päivitti nimensä sittemmin isänsä tavoin Baggeksi, jolla nimellä hänet mainitaan vanhimmassa säilyneessä Rantasalmen seurakunnan rippikirjassa [6].


Bagge-suvun talonpoikaistuminen ei sujunut aivan kivuttomasti. Vänrikki Johan vastusti aluksi poikansa Antin avioliittoa sotilaan aviottomana lapsena syntyneen Kaisa Törröttären kanssa. Protestiin yhtyi myös hänen aatelinen lankonsa Paul von Vegesack, ja asiaa käsiteltiin Rantasalmen käräjillä syksyllä 1749 [7]. Perheeseen syntyi kuitenkin käräjillä sopu, kun nuoripari lupasi "rakastaa, kunnioittaa, ruokkia ja kaikella lapsenomaisella kuuliaisuudella auttaa vanhempiaan". Vanha vänrikki kuoli jo seuraavana vuonna, ja nuori perhe osti sitten kolme vuotta myöhemmin kodikseen Kuivaharjun tilan.


Antti Bagge ja hänen vaimonsa Kaisa Törrötär ovat Rantasalmen Bagge-suvun yhteisiä esivanhempia Antin vanhempien tavoin. Kävimme Kuivaharjun tilalla keväällä 2016 tätini Mailan kanssa, ja talon isäntä näytti meille päärakennuksen alla olevan komean holvatun kivikellarin, joka saattaa olla hyvinkin iäkäs. Pihapiirissä on myös valtavia kivijalkarakennelmia, joiden historiaa ei täysin tunneta [8].


Antilla ja Kaisalla oli useita lapsia, jotka muuttivat edelleen eri puolille Rantasalmea. Toukokuussa 1791 päiväämässään testamentissa Antti totesi kotitilan jäävän pojalleen Petterille, vanhin poika Antti sai Tuusmäen Paunolan ja Mikko puolestaan Kolkontaipaleella sijainneen tilan, jonka isä oli aikanaan ostanut. Kaisa-tytär sai perintönsä ilmeisesti irtaimena ja rahana jo vanhempien eläessä; hän oli avioitunut samassa kylässä asuneen Tahvo Tolvasen kanssa. Isän testamentti oli osa laajempaa omistusten selvittelyä, sillä jo aiemmin oli tehty vaihtokauppa, jossa Antti oli saanut Paunolan veljeltään Petteriltä, jonka vaimon Maria Paunottaren kotitila se mahdollisesti alun perin oli [9].



Kaisa Törrösen ja Antti Baggen puumerkit vuonna 1791 laaditussa testamentissa.
Kaisa Törröttären aiemmasta sulhasesta Svante Candaratista ja hänen samannimisen isänsä koettelemuksista isonvihan aikana kerron täällä. Tuusmäkeen muuttaneen Antti Antinpoika Baggen pojanpoika oli voinsalmelainen isäntä Gabriel Bagge eli "Voisalamin Pakki", josta kerron puolestaan tarkemmin täällä. Gabriel Baggen tytär Emma avioitui pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, jonka kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä, ja Mikon ja Emman poika oli puolestaan isoisäni isä JF Eronen, jonka puolison riihimäkeläisen Elin Nummelinin elämänvaiheita kuvaan täällä. JF oli alussa mainitsemani Kaape-sedän vanhempi veli.

Gabriel Baggen veljen Antti Juhana Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1709.

[2] SKrA Finska gränsförsvarstrupper, Månadsrullor, Augusti månad, Nyslåtts läns fördubblingsregemente, SE/KrA/0022/1707/4 (1707).
[3] SKrA Likvidationer: Stora nordiska kriget, Likvidationer uppgjorda inom krigskollegii militiekontor, SE/KrA/0090/I/23 (1727–1741).
[4] Suur-Savon tuomiokunta Eca:1, Suur-Savon tk:n perukirjat 1722–1762 (sisältää myös Pien-Savon perukirjoja), s. 343–350, Ingeborg Langin ja Conrad von Vegesackin pesästä v. 1752 laadittu perukirja.
[5] Pien-Savon tk, Rantasalmen syyskäräjät 1754, Tiemassaari 5:n kauppakirja.
[6] Rantasalmen seurakunta, pääkirja 1761–1772,386.
[7] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.
[8] Ks. Bagge, Oiva: Tiemassaari ajan askelissa (ISBN 952-91-1699-3), s. 206.
[9] KA Mikkeli, Pien-Savon alinen tk, Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunnan vars. asiat 1810 (Cac 4), konseptituomiokirjassa ei ole sivunumerointia.

tiistai 6. elokuuta 2019

Oboensoittaja Vasilin ja ratsumiehen vaimo Elinan tarina

Venäläinen sotilassoittokunta ryhmäkuvassa, 1890-luku. Museovirasto, Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0
Ira Vihreälehto on tuonut viime aikoina kiinnostavalla tavalla esiin venäläisten sotavankien ja suomalaisen siviiliväestön välille toisen maailmansodan aikana syntyneitä parisuhteita. Toinen maailmansota ei luonnollisestikaan ollut tässä mielessä poikkeus sotien joukossa. Monet muutkin sodat ovat aikojen kuluessa luoneet mahdollisuuksia paitsi väkivaltaisiin, myös vapaaehtoisiin parisuhteisiin rintamalinjojen yli. Tämä pitää paikkansa myös isonvihan (1713–1721) kohdalla, vaikka se yleensä muistetaankin vain venäläisten hirmuteoista siviiliväestön keskuudessa.

Isonvihan aikana ruotsalainen hallinto lakkasi toimimasta Suomessa, eikä lakimääräisiä käräjiä pidetty. Monissa tapauksissa tiedot isonvihan aikaisista tapahtumista ovatkin säilyneet jälkipolville vasta miehityksen jälkeen laadittujen käräjäpöytäkirjojen ansiosta. Savossa Ruotsin kruunu sai otteen hallinnosta rauhanteon jälkeen vuonna 1722, ja vihanaikaisten rikosten ja riitojen selvittely käräjillä kesti sen jälkeen lähes kymmenen vuotta [1].

Tällaisesta tapauksesta oli kysymys heinäkuussa 1722, kun rantasalmelainen ratsumies Svante Candarat ilmaantui Parkun tilalla pidetyille Rantasalmen kesäkäräjille pyytämään, että oikeus antaisi hänen erota isonvihan aikana uskottomaksi osoittautuneesta vaimostaan Elina Väntittärestä [2]. Candarat perusteli pyyntöään kertomalla, että sillä välin, kun hän itse oli ollut Ruotsissa Hänen Majesteettinsa palveluksessa, hänen kotipitäjään jäänyt vaimonsa Elina oli saanut lapsen venäläisen oboensoittajan kanssa.

Candaratin kotiinpaluu ei siis ollut kovin helppo, eikä sitä varmasti ollut myöskään hänen aiempi sotaretkensä, sillä armeijan katselmusrullien mukaan tämä alkuaan karjalaissyntyinen tuusmäkeläisrusthollin ratsumies oli ollut mukana myös kovaonnisella Norjan sotaretkellä eli niinsanotulla "karoliinien kuolonmarssilla". Svante oli kuitenkin selvinnyt siitä hengissä ja menettänyt retkellä vain osan varusteistaan [3].

Oikeudessa kuultiin seuraavaksi lautamies Heikki Pesosta, joka kertoi, että Svanten vaimo Elina oli ollut miehitysaikana hänen talossaan piikana yhden vuoden ajan noin neljä vuotta aiemmin eli vuoden 1718 paikkeilla. Mutta koska maa oli silloin venäläisten sotilaiden miehittämä, lautamiehen talossa majaili samaan aikaan myös yhdeksän venäläisen sotilassoittajan muodostama soittokunta. He soittivat kaikki oboeta.

Koko sotilasmusiikki oli tuohon aikaan vielä varsin tuore ilmiö Venäjän armeijassa – sen oli perustanut vasta vuosisadan vaihteessa valtansa vakiinnuttanut tsaari Pietari Suuri. Hän kasvatti sotilassoittokuntiaan useaan otteeseen ja määräsi Pultavan voiton jälkeen vuonna 1711, että armeijan jokaisessa rykmentissä tuli olla myös yksi 9–11 jäsentä käsittävä saksalaistyylinen oboensoittajien ryhmä [4]. Itse oboekaan ei ollut tuolloin vielä kovin vanha soitin, se oli kehitetty vasta 1660-luvulla Ranskassa. Oboen nimi tuleekin ranskan sanasta hautbois, joka tarkoittaa "korkeaa puuta" [5].

Lautamiehen talossa majailleet 9 oboensoittajaa (9 st. Hautboister) mainitaan tuomiokirjaleikkeen kymmenennellä rivillä.
Yksi näistä Pietari Suuren perustamista sotilasoboistien yhtyeistä majaili nyt siis Rantasalmella lautamies Pesosen talossa, ja talossa piikana ollut Elina alkoi seurustella kokoonpanossa soittaneen Vasili-nimisen musikantin kanssa. Lautamies ja talonväki yrittivät kyllä kieltää Elinaa, mutta kielloilla oli vain se seuraus, että Elina irtisanoutui piianpestistään kokonaan ja muutti samaan ruokakuntaan oboensoittajien kanssa.

Kun soittokunta sitten siirrettiin Viipuriin, Elina odotteli Rantasalmella kolme viikkoa ja lähti sitten Viipuriin Vasilin perässä. Kaupungissa sittemmin käyneeltä talollinen Juho Nikkoselta lautamies Pesonen sai kuulla, että Elina oli synnyttänyt Viipurissa lapsen ja että hän oli siellä palveluksessa kauppias Jänischin luona. Kun Elina sitten sai puolestaan Viipuriin sanan siitä, että hänen aviomiehensä Candarat oli palannut sodasta Rantasalmelle, hän palasi sinne. Rantasalmella aviopari päätyi rovasti Anders Heinriciuksen kuulusteluun, jossa Elina tunnusti, että hän oli tosiaan saanut oboensoittajan kanssa lapsen, joka oli sittemmin Viipurissa kuollut.

Kahdeksan päivää rovastin kuulustelun jälkeen Elina lähti Viipuriin uudestaan, eikä Svante kuullut hänestä sen jälkeen enää mitään. Siksi hän esitti nyt oikeudelle toiveensa saada vaimostaan laillinen avioero. Oikeus joutui kuitenkaan toteamaan, ettei sillä ollut toimivaltaa avioeroasioissa, minkä takia se kehotti Candaratia osoittamaan erohakemuksensa piispalle ja hiippakunnan konsistorille.

Hiippakunta näyttää suhtautuneen Svanten anomukseen suopeasti, koska Rantasalmen kirkonkirjojen mukaan hänet vihittiin jo maaliskuussa 1723 uuteen avioliittoon tuusmäkeläisen piian Kaisa Mullittaren kanssa [6]. Viimeistään saman vuoden heinäkuuhun mennessä Svante oli myös luopunut asepalveluksesta ja keskittynyt maanviljelykseen, sillä hänellä oli viljelyoikeuksia koskenut kiista isäpuolensa Iivari Jauhiaisen ja tämän nuoremman veljen Jacob Candaratin kanssa koskien Reijolan kylässä ollutta kruununtilaa; miehet saivat kuitenkin sovittua asian ennen käräjiä [7].

Seuraavana syksynä Svantelle ja Kaisalle syntyi poika, joka kastettiin isän kaimaksi. Tämä nuorempi Svante Candarat päätyi hänkin sotilasuralle ja meni sittemmin 1740-luvulla kihloihin esiäitini Kaisa Törröttären kanssa, mutta tämä kihlaus purkautui, kun Kaisa solmikin avioliiton esi-isäni Anders Baggen kanssa [8]. Kaikki Rantasalmen ja Juvan talonpoikaisen Bagge-suvun jäsenet polveutuvat heistä. Heistä kerron lisää täällä.


Viitteet:



[1] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa 1617–1721 (Savon säätiö 1990), s. 590.
[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiain pöytäkirjat 1722 (KO a 22), Rantasalmi 6.–11.7.1722, s. 381–382. Tapaukseen viittaa myös Saloheimo 1990, 589.
[3] SKrA Generalmönsterrullor, SE/KrA/0023/0/1102 (1719).
[4] Brandenburg Historica: Military Music and Tradition in Imperial Russia (2014). Viitattu 6.8.2019.
[5] Otavan iso musiikkitietosanakirja 4 (Otava 1978), s. 470.
[6] Rantasalmen seurakunta, vihityt maaliskuussa 1723.
[7] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1723 (KO a 23), Rantasalmi 1.–5.7.1723, s. 371–372.
[8] Pien-Savon tk, varsinaisasiain pöytäkirjat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.


tiistai 23. heinäkuuta 2019

Elin Eronen os. Nummelin, Rantalan emäntä

Elin Nummelin. Kuva otettu mikkeliläisessä valokuvaamossa todennäköisesti noin vuonna 1907.
Rantasalmen Voinsalmen kylän Rantalan tilan emäntä Elin Josefiina Eronen (os. Nummelin) syntyi Hausjärvellä 1882 ja kuoli Rantasalmella 1967. Hän on Voinsalmen Erosten yhteinen isoäiti, joka on tuonut Erosten suvun tälle sukuhaaralle osittain hämäläiset sukujuuret.

Elinin vanhemmat yövartija Manasse Mikonpoika Nummelin (1850–1931) ja tämän vaimo Fredrika Juhontytär Nummelin olivat kumpikin etelähämäläistä sukujuurta. Manassen isänpuoleiset esivanhemmat asuivat jo 1700-luvulla talollisina Hausjärven Karhin kylän Mattilan tilalla. Sieltä Manassen isä Mikko Juhonpoika oli lähtenyt aikanaan elättämään itsensä ja perheensä renkinä ja muonamiehenä, kun hänen vanhempi veljensä Niko oli jäänyt jatkamaan talonpitoa. Ajalle tyypilliseen hämäläisen työväen tapaan Mikko ei vielä käyttänyt lainkaan sukunimeä, vaan vasta hänen poikansa Manasse valitsi perheelleen 1870-luvulla ruotsinkielisen nimen Nummelin. Seudulla oli tuolloin muitakin tämän sukunimen kantajia, joten kaikki Suomen Nummelinit eivät ole keskenään sukua.


Elinin isä, yövartija Manasse Nummelin (1850–1931)
Elinin äiti Fredrika oli puolestaan syntynyt vuonna 1849 tuolloin Vanajan pitäjän Rastilassa piikana olleen Maria Loviisa Juhontyttären aviottomana lapsena, mutta Fredrikaakin kutsuttiin myöhemmin Juhontyttäreksi Marian myöhemmän aviomiehen Juho Pirttisaaren mukaan – joka siis oli vähintään Fredrikan kasvatti-isä. Maria Loviisa oli hänkin isänsä puolelta hausjärveläistä sukua, mutta Marian äiti Johanna Jaakontytär oli alkuaan sääksmäkeläisen torpparin Jaakko Tuomaanpojan tytär. Tämä Jaakko oli torpparin uransa jälkeen sotilaana Viaporissa ainakin Suomen sodan syttymisvuonna 1808 ja käytti kuollessaan sotilasnimeä Elf.

Manasse ja Fredrika tutustuivat toisiinsa 1860- ja 1870-lukujen vaihteessa ollessaan yhtä aikaa renkinä ja piikana tuolloin vielä Hausjärveen kuuluneessa Karan kylän Huhtimossa; nämä seudut kuuluvat nykyisin Riihimäen kaupunkiin. He solmivat avioliiton Janakkalan puolella 1872 ja ehtivät muuttaa joitakin kertoja, kunnes asettuivat pysyvästi Riihimäelle vuonna 1880. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Elin oli kolmas. Manasse toimi yövartijana viimeistään vuosisadan vaihteessa.

Perheen kotitalo sijaitsi Uramoon johtavan polun eteläpäässä [1]. Riihimäen kaupunginmuseossa on säilynyt Väinö Salosen muistitiedon perusteella piirtämä kartta [2], johon hän on merkinnyt yövartija Nummelinin talon numerolla 33 ja maininnut, että se oli hänen muistinsa mukaan rakennettu vuonna 1886. Paikka on lähellä nykyistä Hämeenaukiota.




Riihimäen seurakunta itsenäistyi Hausjärvestä kauppalan perustamisen yhteydessä vuonna 1922, jolloin Fredrika oli jo kuollut, mutta Manasse eli viimeiset vuotensa riihimäkeläisenä leskimiehenä ja edelleen yövartijana, kunnes kuoli vuonna 1931. Henkikirjojen mukaan hän oli "entinen yövartija" vasta aivan elämänsä parin viimeisen vuoden ajan.

Manassen ja Fredrikan betoninen hautakivi on edelleen Hausjärven hautausmaalla, joskaan ei alkuperäisellä paikallaan, vaan kiviaidan edessä, johon on koottu käytöstä poistettujen hautojen kiviä. Samaan hautaan on aikanaan haudattu myös heidän lapsensa Kaarlo ja Naima sekä Naiman tytär Sirkka.

Nummelinien hautakivi Hausjärven hautausmaalla.

Elin kävi lapsuudessaan kansakoulun ja lähti 18-vuotiaana eli vuonna 1900 Hämeenlinnaan Fredrika Wetterhoffin työkouluun opiskelemaan käsityönopettajaksi. Hän valmistui koulusta kolme vuotta myöhemmin, 15.8.1903. Tuona vuonna koulun opettajaosastolta valmistui kaikkiaan kymmenen nuorta naista, ja Elin sai heistä parhaan todistuksen. Ainoastaan kirjanpidosta hän sai arvosanan 9, mutta kaikissa muissa aineissa (ahkeruus, tarkkuus, käytös, kutomisen tietoperusta ja käytäntö, piirustus, laskento ja suomenkielen kirjoitus) todistusarvosana oli tasan kymmenen [3]. 

Valmistumisensa jälkeen Elin sai vuodenvaihteeseen 1906–1907 mennessä työpaikan Mikkelin läheltä Otavan opistosta. Hän toimi siellä johtajattaren apulaisena naisoppilaiden kudonnan opetuksessa [4]. Elin käytti Otavassa suomennettua sukunimeä Nummisto, jonka hänen veljensä ottivat sittemmin myös virallisesti sukunimekseen.

Otavan opistossa Elin tutustui siellä oppilaana olleeseen rantasalmelaiseen Johannes Ferdinand Eroseen (1887–1958). Johannes, joka tunnettiin perhepiirissä Jussina ja muiden rantasalmelaisten keskuudessa tavallisesti nimikirjaimillaan "JF", oli viisi vuotta Eliniä nuorempi. Hänen isänsä Mikko Eronen oli kuollut liikenneonnettomuudessa jo lasten ollessa pieniä; onnettomuudesta kerrotaan tarkemmin täällä. Mikon leski Emma Eronen (os. Bagge) lähetti sittemmin kolme lastaan opiskelemaan Otavan kansanopistoon. Jussi vietti koulussa lukuvuoden 1906–1907, Kaape 1913–1914 ja Ruusa 1919–1920 [5].

Jussi ja Elin tutustuivat Otavan opistossa nähtävästi melko pian Elinin tultua sinne opettajaksi, koska heistä on säilynyt hiihtoretkellä otettu yhteinen valokuva, joka on päivätty 5.2.1907. Koska päivämäärä on merkitty valokuvaan näkyviin, kyse saattaa olla jopa kihlajaispäivästä. Otavan ajoilta on säilynyt myös muita hiihtoretkillä otettuja valokuvia.

Otavan opiston opettajia. Elin kuvassa keskellä.
Otavan opiston oppilaita. Jussi kuvassa keskellä.
Elin ja Jussi todennäköisesti Otavassa 5. helmikuuta 1907.
Elin ja Jussi vihittiin avioliittoon Hausjärvellä puolitoista vuotta yhteisen hiihtokuvan ottamisen jälkeen eli 24.8.1908. Vihkipäivä oli sama päivä, jona Jussi tuli täysi-ikäiseksi, kun täysi-ikäisyyden raja tuohon aikaan oli 21 vuotta. Elin muutti Jussin luo Rantasalmelle. He asuivat aluksi Jussin lapsuudenkodissa Voinsalmen Ristolassa yhdessä Jussin äidin ja sisarusten kanssa [6].

Perheen ensimmäinen lapsi Irma syntyi 5.6.1909. Pari viikkoa myöhemmin Elin kirjoitti postikortin Jussin siskolle Emmalle, joka oli jo muuttanut kotoa ja asui miehensä Antti Pärnäsen kanssa Riuttasten kylässä.


Woinsalmi 18. p. Kesäk.

E.H.

Kiitos kirjeestäsi. Woimme hyvin molemmat ja olemme terveitä. Hyvä on että olette päättäneet Juhannuksena tulla tänne, aiomme silloin ristiä tytön ja pyytäisimme teitä kummiksi, jos olette niin hyvät ja rupeatte. Olga pyytää sinua tuomaan sen Aino neulasi mukaan, hän tahtoisi sillä herrastella Juhannuksena. Enpä jouda nyt enempää, sitte lisää kun tavataan. Terveiset vaan meiltä. Teidän Elin.

Ristolassa sattuneen tulipalon takia perhe joutui välillä asumaan Voinsalmen Purolla. Siellä on otettu tämä valokuva heistä ja heidän kolmesta vanhimmasta lapsestaan vuonna 1913. Äidin sylissä istuu Paavo, isän sylissä Ilona ja keskimmäisenä esikoistytär Irma.


Muutamaa vuotta myöhemmin, 24.2.1917, Jussi osti perheen uudeksi kodiksi Rantalan tilan. Kauppaan sisältyivät myös viereisen Heikkilän tilan maat. Nämä molemmat tilat olivat aikanaan olleet Jussin äidinisän Gabriel Baggen omistuksessa. Tästä "Voisalamin Pakista" kerrotaan tarkemmin täällä. Jussi maksoi Rantalasta ja Heikkilästä yhteensä 84 000 markkaa, josta tosin 1000 markkaa laskettiin mukana tulleen irtaimiston eli tuulimyllyn, ruokakellon ja heinäseipäitten arvoksi. Perhe muutti asumaan Rantalaan kaupantekoa seuranneena vuonna 1918, ja Jussi ja Elin asuivat siellä kuolemaansa saakka.

Jussin ja Elinin perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta. Kun nuorimmasta pojasta tuli isän täyskaima, isää alettiin kutsua Ukko-Jussiksi.

Irma Marjatta Peranka, os. Eronen 1909–1959
Ilona Mielikki Rossi, os. Eronen 1911–1999
Paavo Johannes Eronen, 1913–1993
Kaisu Liisu Ruuskanen, os. Eronen 1915–2011
Jaakko Ilmari Eronen, 1916–1998
Timo Olavi Eronen, 1919–2002
Johannes Ferdinand Eronen, 1922–1941

Jussi teki myös muita maakauppoja ja harjoitti maanviljelyksen ohessa monenlaista liiketoimintaa, piti esimerkiksi pientä kauppapuotia Rantalassa. Eliniä hänen tyttärensä Kaisu Ruuskanen kuvasi puolestaan myöhemmin eräässä kirjeessään näin: "Hän oli todella vaatimaton ja eli niin kuin lastensa elämää myötäillen ilossa ja surussa. Isä piti huolen komennosta ja raha-asioista."

Poika-Jussi, Timo, Elin, Jaakko, Ukko-Jussi, tuntematon poika, Irma ja Paavo.
Jussin kuoleman jälkeen Elin eli vielä yhdeksän vuotta Rantalassa leskenä. Hänen 85-vuotispäivänsä yhteydessä eli vain vähän ennen hänen kuolemaansa hänestä julkaistiin lehdessä [7] seuraava kirjoitus:

85-vuotiaita: Rouva Elin Josefiina Eronen o.s. Nummelin keskiviikkona 9.8. Rantasalmen Voinsalmella. Hän on syntynyt Hausjärvellä ja kudonnan opettajaksi hän valmistui Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopistosta. Otavan kansanopistossa opettajana toimiessaan hän tapasi tulevan puolisonsa Johannes Erosen ja siirtyi sittemmin Rantasalmelle. Ensin Ristolan talon, myöhemmin Rantalan talon emäntänä rouva Eronen on hoitanut suuren talouden ja kasvattanut seitsemän lasta. Puolisonsa liiketoimien vuoksi hän, tämän eläessä, joutui alituisesti ottamaan vieraita vastaan tavallisten maatöiden ohella. Tämän tehtävän rouva Eronen on suorittanut ihailtavalla taidolla ja tuonut Rantalan talolle erittäin vieraanvaraisen maineen. Emännäntehtävänsä hän on jo luovuttanut poikansa puolisolle ja omistautunut harrastuksilleen. Kutominen on aina ollut hänelle rakasta, taitavia kudonnaisia on lähtenyt hänen käsistään. Innokkaana luonnon ystävänä hän hoitelee puutarhamaata ja kasvattaa kukkia sekä sisällä että ulkona. Kirjat ovat myös rouva Erosen sydäntä lähellä ja aina hänellä on luettavanaan jokin teos. Nuorekkaana ja pirteänä sekä maailman tapahtumista kiinnostuneena rouva Eronen viettää rauhallisia ja valoisia vanhuuden päiviään Rantalan talossa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa rakastamana.


Jussin ja Elinin perheestä kerrotaan myös Erosten sukukirjan vuonna 2001 julkaistun ensimmäisen laitoksen sivuilla 70 ja 109–113 ja vuonna 2013 julkaistun toisen laitoksen osan I sivulla 253.

Tämän blogin kirjoittaja on Elinin pojantyttären poika.


Viitteet:


[1] Hoffrén, Jouko–Penttilä, Kalevi: Riihimäen historia I vuoteen 1960, Riihimäen kaupunki 1979, s. 191. Talon summittaista sijaintia voi päätellä vertaamalla nykyistä katukarttaa Senaatin vuoden 1873 kartastoon. Kartta on julkaistu osoitteessa https://kartta.riihimaki.fi/ims/  ja löytyy valitsemalla sivun vasemmasta yläkulmasta välilehti "Riihimäki ennen".

[2] Riihimäen kaupunginmuseo, Väinö Salosen arkisto.

[3] KA Hämeenlinna, Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopiston arkisto I, oppilasluettelo 1885–1918), Ba 4. Mainittu koulu tunnettiin siis aluksi Työkouluna ja myöhemmin mm. Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistona, kunnes se tuli 1990-luvulla osaksi Hämeen ammattikorkeakoulua.

[4] KA Mikkeli, Otavan opisto, Ca 1, kannatusyhdistyksen ja johtokunnan pöytäkirjat, johtokunnan kokous 5.1.1907, §8.

[5] Mikkonen, Eero: Otavan opisto. Matrikkeli v:lta 1982–1967 sekä toimintakauden 1966–1967 vuosikertomus. Oy Länsi-Savon kirjapaino 1967.

[6] Rantasalmen srk, pääkirja 1900–1909, s. 1910.

[7] Sanomalehden nimi ei ole tiedossa, kirjoitus on säilynyt lehtileikkeenä perheraamatun välissä.

torstai 20. kesäkuuta 2019

Läksiäisiä ja hääjuhlia

Vanhin suvussamme säilynyt hääkuva. Isosetäni Eino Asikainen vihittiin avioliittoon Ida Kinnusen kanssa sata vuotta sitten 24.1.1919.

Muinaisten suomalaisten hääjuhla koostui muiden itämerensuomalaisten kansojen tapaan aina kahdesta osasta: morsiamen kotona pidetyistä läksiäisistä ja sulhasen kotona vietetyistä häistä [1]. Tämä jako säilyi Itä-Suomessa 1900-luvulle saakka.

Vanhimpia hääperinteitämme ovat myös laulut, loitsut ja itkut. Kalevalamittaisten runolaulujen kautta ilmaistiin niitä tunteita, joita kahden nuoren elämänmuutos herätti. Itkijän rooli oli myös tärkeä: ajateltiin, että jos morsian ei itke omissa häissään, hän itkee ikänsä kaiken. Nykyisen Suomen alueella tämä vanha lauluhääperinne säilyi kaikkein pisimpään Pohjois-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa. Pohjoiskarjalaiset musiikin ja teatterin ammattilaiset rakensivatkin muutama vuosi sitten vaikuttavan esityksen Kruuga – karjalaiset lauluhäät näiden perinteiden pohjalta.

Länsi-Suomessa häät saivat uusia muotoja jo varhain. 1800-luvun Pohjanmaalla vietettiin yleisesti niin sanottuja kruunuhäitä. Kaksi vuotta sitten Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vihittiin kolme paria avioliittoon näiden perinteiden mukaisesti.


*****


Itä-Savossakin vanhat kalevalaiset laulut ja itkut olivat 1800-luvulla jo jääneet historiaan. Häissä veisattiin virsiä ja niissä tanssittiin pelimannimusiikin tahtiin samoin kuin Länsi-Suomessakin. Kansallisen heräämisen aikaan häissä saatettiin laulaa jopa isänmaallisia lauluja. Sen sijaan ikivanha tapa viettää läksiäisiä ja häitä erikseen oli säilynyt.

Sanomalehti Maamiehen Ystävä julkaisi syksyllä 1851 numeroissaan 38 ja 39 kirjoituksen "Raittiudesta Rantasalmella", jonka varsinainen tarkoitus oli raportoida raittiusaatteen suotuisasta etenemisestä Rantasalmella. Reportaasi tuli kuitenkin samalla kuvanneeksi seikkaperäisesti eräitä tuon ajan savolaisia talonpoikaishäitä. Sekä sulhanen että morsian kuuluivat Erosten sukuun, mutta eivät olleet lähisukulaisia. Läksiäisiä vietettiin Rauhamäen kylässä ja häitä Pisamalahden kylässä, ja näihin juhliin käytettiin heinäkuun 21., 22. ja 23. päivä vuonna 1851. Lehden toimittaja kuvasi aluksi vieraiden tuloa sulhasen kotitaloon, ja kertoi sitten yhteisestä lähdöstä läksiäisiin:

Täänkaltainen oli nyt sulhasen kotipaikka, johon me tulimme ehtoolla kello 7 aikaan, saattaaksemme häntä morsiamen läksiäispaikkaan. Kahvin juotua ja iltaruu'an syötyä, kehoitti puhemies kaikkia siihen koolle tulleita lähtemään "Rauhamäen Ukko Erosen" taloon. Lisääntynyt seuramme läksi siis liikkeelle ja vaipui alas rantaan, josta se sitten kulki auringon alasmänöä kohti, 2/4 peninkulmaa vettä sekä maata, kunne ennätti mainitun talon pellon päähän. Siinä parempaan kuntoon ja järestykseen päästyänsä, alkoi se astua ylös taloon seuraavalla tavalla:

Pelarit ja laulajat ensimäisinä, veisaten: Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa j.n.e.; puhemies ja sulhanen sitten ajain ratsas-hevoisilla, ja muu seura niiden perästä. Tämä veisu ja vaelluksemme päättyi vasta pihalle päästyämme, jossa talon rahvas ja ennen tulleet vieraat olivat meitä vastaan ottamassa ja tervehtimässä. Sisään tultuamme, tarjottiin meille ensimäiseksi tervetuliaisiksi, joko arvannet mitä, – ei viinaa eikä muuta väkevätä juomaa, vaan varit kahvikupit. Jonkun ajan kuluttua, kutsuttiin vieraita iltaruu'alle, ja se söi joka jaksoi, kuin ei, niin sai männä levolle; sillä yö oli jo ehtinyt puoleen.

Seuraavana aamuna morsian ja sulhanen vihittiin avioliittoon, ja heidän onnittelumaljoikseen nostettiin lasit ranskalaista viiniä. Vieraat kävivät onnittelemassa tuoretta avioparia, jonka jälkeen alkoi viulunsoitto, tanssi ja ruokailu, kunnes puhemies kehotti illalla "kaikki ko'olle tulleita vieraita lähtemään ilta-puoleen morsianta juohattamaan hää-paikkaan". Hääväki ei kuitenkaan ollut vielä ollenkaan valmis lähtöön.

Pöydästä noustua, ei nuo lähdön tuumat olleet vielä lähelläkään. Sitä tanssittiin sekä taisteltiin yhtä ja toista aina iltaan myöhään, ja vasta lähtörokan syötyä, lähdettiin puhemiehen uudella anomuksella juohoillen; lähtö-polskan kumminkin vielä tanssittuamme. Yö alkoi olla pian puolessa, ennenkuin morsian viimenkin joutui tavaroinensa tielle ja juohtoväki liikkeelle; mutta uni ei kumminkaan painanut ketään. Kaikilla näky vaan, niin kuin kova kiire olisi ollut käsissä ja työnä. Kuule siis kuinka mäntiin: Puhemies ajoi ratsas-hevoisella eilimäisenä; sitä seurasi samate sulhanen, pitäin morsianta satulan etupuolella sylissänsä; juohtoväki kävi jalan näiden perästä, ja viimeksi vedettiin morsius-tavaroita kolmella hevoisella.

Matkaa taitettiin siis yöllä, ja häätaloon saavuttua aurinko oli jo noussut. Kulkueessa laulettiin tällä kertaa Runebergin vain pari vuotta aiemmin kirjoittamaa Maamme-laulua, josta tuli aikanaan Suomen kansallislaulu. Laulusta oli tuolloin käytössä varhainen suomennos, joka alkoi sanoin "Oi Suomen maa, isimme maa, Soi kultanen sana!" Häätalossa oli sitten ohjelmassa onnittelumaljoja, virrenveisuuta, ruokailua, tanssia, vapaata jutustelua ja nukkumista.


*****


Enonkosken Ihamaniemellä nuoruudessaan asunut isoisäni Aatto Asikainen piti 1920-luvulla päiväkirjaa, jossa hän kuvasi useampiakin tuon ajan hääjuhlia. 30.10.1925 vietetyissä Veera Sairasen ja Matti Lyytikäisen häissä läksiäisiä ja häitä vietettiin edelleen vanhaan tapaan erikseen, ja tanssi kuului asiaan. Ohjelmassa oli kuitenkin nyt myös puheita, mikä oli varmasti Ihamaniemellä tuolloin vaikuttaneen nuorisoseuraliikkeen vaikutusta.

Olin Mustanmäellä Vera Sairasen ja Matti Lyytikäisen vihkiäisissä, jotka oli juhlalliset puheinen ja lauluineen – – Juohdettiin sitten Lyytikkälään jossa oli väkeä runsaasti, tanssivat häissä aamuun asti. Hyvä käytös, ei ollut etes juopuneitakaan.

Morsiamen juohtaminen edellytti toki sitä, että kummallakin suvulla oli talo, jossa juhlia voitiin viettää. Kun Aaton veli Otto vihittiin Elsa Kinnusen kanssa 10.2.1929, häitä ei vietetty ollenkaan:

Otto toi Elsa Kinnusen Pölläkältä emännäkseen, eilen olivat Heinäveden kirkolla vihillä. Häitä ei pidetty. Veljensä kyyditsi. Otto käytti Elsalla Savonlinnan talouskoulun ja hommanna vaatetta, sekä jalkinetta, palvelustyttö kun on köyhästä mökistä.

Laajimmat muistiinpanot Aatto kirjoitti sisarensa Edith "Ieti" Asikaisen ja Emil Klemettisen häistä, joita vietettiin lokakuussa 1923. Häitä edeltäneenä päivänä 14.10. tuolloin 25-vuotias Aatto kirjoitti muistikirjaansa: "Vein Suurellemäille hevoset ja olin kotona muun päivän. Aata Loikkanen, Lempi
Purhonen ja Edith Reisven olivat vihkiäisiä laittamassa ei ketään vieraita tullut. Iltapäivä oli
pitkä ei tahtona saada aikaa kulumaan."

Seuraavana päivänä vietettiin sitten läksiäisiä Hankamäellä ja häitä Kuoppamäellä:

15 pv aamusella odotettiin vieraita ja viimeisiä valmistuksia laitettiin. Vieraat vasta alko tulla ykstoistannella tunnilla joita tulikin runsaasti. kello 1 päivällä vihittiin. Sitten otettiin valokuvia morsiusparista meidän suvusta ja koko hääjoukosta. Opettaja Lungvist rouvineen valokuvasi. iltasella lähdettiin juohtamaan morsiusparia Kuoppamäille. Jouslahdesta pantiin A. Pölläsen moottorin perään venheitä ja sitten sitä mentiin hyvin eteenpäin noin viisikymmentä henkeä oli matkalla, tunti meni rannasta rantaan ajaessa. Siellä häätalossa otettiin meität laululla vastaan kahvit juotuamme läksimme tupaan jossa oli ihmisiä paljon, kuokkavieraitakin. Oli siellä aika hauska leikittiin ja keskusteltiin kello 1.30 yöllä lähdettiin pois moottorilla ja venheet perässä, Hyypiänniemessä käytiin tullessa kaupassa, siinä viipy jonkin aikaa. Kello 4.30 jouduttiin vasta kotiin syötiin ja nukuttiin sitten pari tuntia. Puolenpäivän jälkeen läksivät viimeiset vieraat pois. Ja aika kului erittäin hauskasti vieraiden aikana.

Opettaja Lundqvistin ja hänen vaimonsa Hankamäen läksiäisissä iltapäivällä 15.10.1923 ottamat valokuvat ovat säilyneet suvussa. Ylemmässä kuvassa hääväen edessä istuvat morsiamen vanhemmat, Hankamäen isäntäpari Otto ja Olga Asikainen, ja vihkipari seisoo heidän takanaan. Alemmassa kuvassa Otto ja Olga ovat hääparin ja muiden lastensa ja lastenlastensa kanssa.





Ikiaikainen tapa juohtaa morsian uuteen kotiinsa toteutettiin näissä häissä siis varsin modernina versiona, kun Asikkalan isännällä Alfred Pölläsellä [2] oli moottorivene, jonka perään muut veneet saatettiin sitoa. Voi uskoa, että hääväellä on ollut hauskaa, kun kotimatkalla pimeänä lokakuun aamuyönä on pistäydytty vielä Enonveden toisella puolella kaupassa pitkän venekaravaanin kanssa. Kauppojen aukioloaikojakaan ei taidettu tuohon aikaan vielä pahemmin säädellä.

Edith ja Emil Klemettinen muuttivat Kuoppamäeltä Leveäniemeen vuonna 1930 ja muuttivat sukunimensä Korvenmäeksi [3].


Viitteet:

[1] Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri, SKS 1980, 181.
[2] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 40.
[3] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 109.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Itäsuomalaisen äitilinjamme H45a muinaiset juuret


Kuvassa on äidinäidinäitini Olga Maria Auvinen, os. Brask. Hän syntyi Rantasalmen Tiemassaarella vuonna 1881 ja kuoli samassa kylässä sotavuonna 1942.

Vaikka Olga on ollut kuolleena jo kohta 80 vuoden ajan, nykyaikaisten tutkimusmenetelmien avulla tiedetään, että hänen solujensa mitokondriot olivat suurella varmuudella tyyppiä H45a. Tämä tulos nimittäin saatiin äskettäin tätini tekemästä geenitestistä. Ihminen perii mitokondrionsa normaalisti aina äidiltään, eli Olgan mitokondriot ovat kopioituneet kaikille hänen lapsilleen, hänen tytärtensä lapsille, tyttärentytärtensä lapsille ja niin edelleen, eli myös tädilleni ja minulle.

Olgan äitilinjaa voidaan seurata jonkin matkaa taaksepäin arkistolähteistä. Hänen äitinsä oli Tiemassaarella syntynyt Hilda Maria Siljander (1855–1921), jonka äiti Loviisa Oksman oli syntynyt vuonna 1831 Leppävirralla talollinen Juhana Oxmanin ja tämän vaimon Anna Tuomaisen (1792–1848) tyttärenä. Juhana Oxman kävi syksyllä 15.10.1847 Kuopiossa allekirjoittamassa kauppakirjan, jolla hän osti Rantasalmen Tiemassaaren kylästä Kuivaharjun ja Lajunniemen tilat kokonaan sekä vielä puolet Pirskalan tilasta [1]. Hän ei kuitenkaan ehtinyt itse muuttaa näille tiluksille ennen kuolemaansa. Tiemassaarelle muuttivat vain orvoiksi jääneet perheen aikuiset lapset, muun muassa Loviisa. 

Juhanan puolison Anna Tuomaisen äiti oli puolestaan koko ikänsä Leppävirralla asunut Anna Soininen (1771–1848), joka kuoli maaliskuussa 1848, pari viikkoa tyttärensä kuoleman jälkeen. Annan äiti Maria Räsätär oli puolestaan syntynyt noin vuonna 1752, ja hän oli leppävirtalainen sotilaan tytär, kun hänet vihittiin Olli Soinisen kanssa vuonna 1771. Maria kuoli 24-vuotiaana perheenäitinä Leppävirran Saamaisten kylässä vuonna 1776, ja hänen jälkeensä tehty perukirja on säilynyt täällä [2].

Marian jälkeen lähteet käyvät sen verran epävarmoiksi, että äitilinjan historiaa on parempi lähteä seuraamaan DNA-testin avulla. FTDNA:ssa tehty testi löysi tädilleni kaikkiaan 32 äitilinjaista geeniserkkua, joiden mitokondriot olivat täsmälleen samanlaiset, ja lisäksi muutamia kymmeniä sellaisia, jotka erosivat meidän sukuhaaramme tyypistä 1–3 mutaation verran. Varsin monet heistä olivat kotoisin meidän sukuhaaramme tavoin Itä-Suomesta.

Antti Järvenpään kesällä 2018 kokoamasta tilastosta [3] käy ilmi, että haploryhmä H45a on Suomessa tosiaankin selvästi itäsuomalaisesti painottunut. Tilastossa tämän ryhmän vanhimmat ilmoitetut esiäidit ovat olleet kotoisin seuraavista maakunnista:

  • Pohjois-Karjala 17%
  • Keski-Suomi 13%
  • Ylä-Savo 13%
  • Kainuu 9%
  • Savo 9%
  • Lappi 9%
  • Päijät-Häme 9%
  • Karjalan kannas 4%
  • Laatokan Karjala 4%
  • Pohjois-Pohjanmaa 4%
  • Keski-Pohjanmaa 4%
  • Varsinais-Suomi 4%

Vaikka aineisto on vielä pieni, siitä käy kuitenkin selvästi ilmi, että äitilinjaiset geeniserkkumme ovat asuneet erityisesti Savossa ja niin sanotun savolaisekspansion tuloalueilla Pohjois-Karjalassa, Keski-Suomessa ja Kainuussa. Voimme arvella, että koko ryhmä polveutuu yhdestä ainosta esiäidistä, joka on joko tullut maahamme tai jossa tämä mutaatio on syntynyt viimeistään savolaisekspansion aikaan 1500–1600-luvuilla. Meidän leppävirtalainen sukuhaaramme sopii tähän kuvioon oikein hyvin.

Mutta mistä ilmansuunnasta tällaisia mitokondrioita soluissaan kantanut esiäiti olisi sitten voinut tulla maahamme? Sen selvittämiseksi pitää tutkailla hetki sitä, mitä ihmiskunnan muinaisuudesta yleensä tiedetään. DNA-tutkimukseen perustuva käsitys ihmiskunnan esihistoriasta on juuri nyt tarkentumassa vauhdilla, kun useita näytteitä muinaisista vainajista on päästy tutkimaan – varsinkin vuodesta 2016 alkaen, kun tekniikka on kehittynyt. Käsitykset ihmiskunnan esihistoriasta ovat muuttuneet perin pohjin aivan äskettäin, ja muuttuvat jatkossa varmasti vielä lisää.

Kaikkien maailman ihmisten äitilinjojen yhteinen esiäiti eli "Mitokondrio-Eeva" eli nykyisen käsityksen mukaan itäisessä Afrikassa noin 120 000 vuotta sitten. Hänen aikanaan ja ennen häntä eli kyllä paljon muitakin naisia, ja meidän solujemme autosomaalikromosomeissa on DNA:ta, jonka osalta kaukaisimmat yhteiset esivanhemmat ovat vielä paljon kauempana. Tähän mennessä ihmiskunnasta löytyneet suorat äitilinjat ovat kuitenkin kaikki tämän Eevan jälkeläisiä [4].

Eevan äitilinjasta muodostui sittemmin useita erilaisia mitokondrioiden haplotyyppejä. Meidän esiäitimme tulivat Afrikasta Euroopan puolelle noin 50 000 vuotta sitten todennäköisesti Lähi-idän kautta, ja kuuluivat silloin haploryhmään N. Siitä kehittyivät myöhemmissä esiäideissämme edelleen ryhmät R ja R0, josta syntyi ryhmä HV ja siitä lopulta ryhmä H. Haplotyyppi H syntyi jo ennen jääkauden laajinta vaihetta noin 25 000–30 000 vuotta sitten, ehkä Balkanilla tai muualla koillisen Välimeren alueella [5].

Jääkauden aikana silloiset eurooppalaiset vetäytyivät refugioihin nykyisten Espanjan, Ranskan, Italian, Balkanin ja Ukrainan alueille, ja levittäytyivät jääkauden jälkeen taas pohjoisemmaksi sitä mukaa, kun se oli mahdollista. Vuosituhansien aikana syntyi yhä uusia väestöjä, jotka taas risteytyivät monin tavoin keskenään.

Lähes kaikki nykyiset eurooppalaiset ovat muodostuneet kolmen eri väestön risteytymänä. Ensin tulivat vanhat kivikauden ja jääkauden eurooppalaiset jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, sitten noin 8000–7000 vuotta sitten erityisesti Turkin ja Syyrian rajoilta lähteneet uudisasukkaat, jotka toivat tullessaan maanviljelyksen joka puolelle Eurooppaa, ja lopulta Itä-Euroopan aroilta tulleet jamnakulttuuria edustaneet ratsastajat, jotka noin 4000 vuotta sitten levittäytyivät kaikkialle Eurooppaan ja toivat tullessaan hevosen, metalliset työkalut, pyörän ja todennäköisesti myös indoeurooppalaiset kielet. Jamnojen kansainvaelluksen alkuvaiheessa levisi ns. kellopikarikulttuuri, joka on saanut nimensä käyttämästään keramiikasta. Tästä monivaiheisesta eurooppalaisten syntyprosessista on ruotsalainen tiedetoimittaja Karin Bojs kirjoittanut hyvän yleistajuisen esityksen [6].

Melkein kaikki eurooppalaiset voidaan siis muodostaa näistä kolmesta perusväestöstä. Tutkimuksessa, jossa Lazaridis et al. julkaisivat laskelmansa näiden lähtöväestöjen suhteellisista osuuksista nykyisissä eurooppalaisissa kansoissa, taulukoinnin ulkopuolelle jätettiin kuitenkin suomalaiset, venäläiset ja mordvalaiset, koska meihin on sekoittunut näiden kolmen väestön lisäksi myös siperialaista perimää [7]. Tämä koskee myös saamelaisia [8].

Tässä kymmeniä tuhansia vuosia kestäneessä kansainvaellusten myllerryksessä haploryhmä H on ehtinyt jakaantua noin 90 alaryhmään, joista monet ovat jakaantuneet sittemmin edelleen. Yksi näistä alaryhmistä on meidän ryhmämme H45a äitihaplo H45. Mitokondriaalisen DNA:n haploryhmille on laskettu todennäköiset iät, ja ne on julkaistu Beharin et al. julkaiseman artikkelin liitteessä vuonna 2012 [9]. Haplotyypin H45 on arvioitu syntyneen H:sta noin 9079 ± 4137.3 vuotta sitten. Se voi siis tarkoittaa mitä tahansa aikaa 4900 ja 13 200 vuoden väliltä.

Tarkemmin ei tiedetä, missä H45 olisi voinut syntyä, mutta Eupedian yhteenvedossa [5] arvellaan, että haploryhmä olisi ehkä syntynyt jo kivikauden vanhojen eurooppalaisten parissa, koska sitä ja sen alaryhmiä tavataan nykyisin vain Euroopassa. Tähän näyttäisi viittaavan myös ensimmäinen muinaisnäyte, josta haploryhmä H45 on löytynyt. Kyseinen vainaja löytyi pohjoisessa Espanjassa Burgosin kaupungin alueella sijaitsevasta hautakummusta. Tutkimuskohde tunnetaan kirjallisuudessa nimellä Arroyal I [10].

Tiedot tämän ja muiden samasta haudasta löytyneiden vainajien DNA:sta julkistettiin Olalden et al. tutkimuksessa kaksi vuotta sitten [11]. Kyseistä hautakumpua käytettiin ensin myöhäisellä neoliittisella kaudella noin v. 3300–2900 eKr noin 400 vuoden ajan. Sen jälkeen se hylättiin kalkoliittiselle ajalle asti, jolloin siihen tehtiin suuria muutoksia. Tämän jälkeen kumpuun tehtiin useita uusia hautauksia, ja kaikkein nuorimmat niistä liittyivät niin esineistönsä puolesta kuin myös vainajien geenien osalta jo kellopikarikulttuuriin ja todistivat idästä jamnakulttuurin mukana tulleista ihmisistä.

Haploryhmän H45 edustaja löytyi neoliittista kautta nuoremmasta, mutta kuitenkin kellopikarikulttuuria vanhemmasta vainajasta. Kyseessä oli vainaja, joka oli haudattu noin vuosina 2461–2210 eKr. ja jolle annettiin koodinimi I0460 [12]. Tästä sukulaisestamme oli säilynyt vain pääkallo, ja hän kuului samaan ryhmään vainajan I0459 kanssa. Tutkijat havaitsivat näiden vainajien olleen vielä läheistä sukua muinaisille länsieurooppalaisille väestöille, eikä heissä siis havaittu vielä itäisen aroväestön ja kellopikarikulttuurin edustajien geenejä, kuten nuorimmissa samasta haudasta löytyneissä vainajissa [13].

Voimme ehkä varovasti arvella, että tämän sukulaisemme esivanhemmat olivat aikanaan odottaneet jääkauden loppumista ehkäpä juuri Iberian refugiossa eli nykyisten Espanjan ja Ranskan alueilla. Kukaties nämä esiäitimme olivat myös vähintäänkin tietoisia kulttuureista, jotka loivat Lascaux'ssa ja muualla tällä seudulla olevat upeat jääkauden ajan maalaukset.

Haploryhmä H45 on säilynyt nykypäiviin asti. FTDNA:n ylläpitämässä H-tyypin yhteisessä projektissa [14] on tällä hetkellä yksi osallistuja, joka edustaa tyyppiä H45. Hänen esiäitinsä ovat asuneet ainakin 1700-luvulta lähtien juuri Espanjassa. Lisäksi FTDNA:n julkisessa haplopuussa mainitaan viisi juurihaploon H45 kuuluvaa henkilöä, joiden juuret ovat Irlannissa.

Äitihaplosta H45 syntynyt toinen tytärhaplo H45b esiintyy myös erityisesti Irlannissa ja Englannissa, joten se on ehkä syntynytkin juuri siellä. Se on todennäköisesti myös sisarhaploaan vanhempi, arvioiden mukaan 3851.7 ± 3338.7 vuotta. Se, että Espanjan ja Irlannin välillä näkyy geneettinen yhteys, ei ole mitenkään ihmeellistä. Tutkimusten mukaan jo neoliittisen kauden maanviljelijät olivat Iberiassa ja Brittein saarilla geneettisesti hyvin samanlaisia [11], ja myöhemmin myös kellopikarikulttuuri ja pronssikauden kauppa loivat yhteyksiä Iberian ja Brittein saarten välille. Ennen roomalaiskautta kelttiläisiä kieliä puhuttiin sekä Brittein saarilla että Espanjassa.

Kun jonkun H45-ryhmän naisen munasoluntuotannossa tapahtuivat sitten mutaatiot G9039A ja G12192A, syntyi meidän haplotyyppimme, jolle on annettu nimi H45a. Ryhmän H45a iäksi on arvioitu 1510.6 ± 2992.9 vuotta, eli sen matemaattiset keskihajontalukemat yltävät jo pitkälle tulevaisuuden puolelle. Ilmeisesti ryhmän koko on niin pieni, ettei ikää ole päästy vielä määrittämään tämän suuremmalla tarkkuudella.

Tyyppiä H45a tavataan siis nimenomaan Suomessa, joskin Ian Loganin tietokannassa [15] mainitaan yksi tämän haploryhmän edustaja myös Tanskassa. Yhden ihmisen perusteella on ennenaikaista tehdä johtopäätöksiä, mutta mahdollista on, että tyyppiä H45 edustanut esiäitimme olisi kulkeutunut esimerkiksi Irlannin seudulta Tanskan lähistölle, jossa olisi syntynyt mutaatio H45a, joka olisi edelleen kulkeutunut Karjalaan tai muualle Itä-Suomeen, josta se olisi sitten levinnyt edelleen savolaisekspansion mukana.

Toisaalta suomalaisten mt-haploryhmiä kartoittaneet Översti et al. löysivät suomalaisia käsittävästä tutkimusaineistostaan myös yhden tyyppiä H45 edustavan ihmisen [16]. Jälleen on ennenaikaista tehdä päätelmiä yhden ihmisen perusteella, mutta mahdollista voisi siis olla myös se, että juurihaplo H45 olisikin ehtinyt levitä jo tuhansia vuosia sitten eri puolille Eurooppaa, ja mutaatio H45a olisi syntynyt joko Itä-Suomessa tai etelämpänä itämerensuomalaisella alueella, ja sitten myöhemmin joku tätä tyyppiä edustanut nainen olisi vain sattumalta muuttanut pohjoismaiden sisäisen muuttoliikkeen myötä Tanskaan. Översti et al. eivät kuitenkaan liittäneet kumpaakaan ryhmistä H45 tai H45a siihen haploryhmien joukkoon, jota he pitivät erityisesti suomalaisena.

Koska tätini testissä löytyneet osumat olivat kuitenkin lähes kaikki suomalaisia, myös etäisyydellä GD3, on kuitenkin todennäköistä, että esiäitimme ovat asuneet itämerensuomalaisella alueella vähintään 1600 vuotta [17]. Tämä näyttäisi tulevan lähelle Beharin et al. laskemaa haploryhmän mahdollista ikää noin 1500 vuotta, mutta luvuissa on vielä paljon epävarmuutta.

Mahdollisuuksia on edelleen paljon, ja todennäköistä on, että teoriat haploryhmien H45, H45a  ja H45b liikkeistä tarkentuvat vielä aikanaan uusien löytöjen ja tutkimusten myötä. Uusia muinaislöytöjä ja niistä tunnistettuja haploryhmiä päivitetään mm. täällä olevaan karttaan; siitä voi aika ajoin käydä tutkimassa, olisiko sukulaisten hautoja löytynyt jostakin lisää. Keskustelua voi seurata myös FTDNA:n tätä haploryhmää varten perustetussa projektissa [18].

Ainakin omalla kohdallani näyttää siis pitävän paikkansa se usein esitetty periaate, että miehet ovat tulleet Suomeen idästä ja naiset lännestä; isälinjani päähaplotyyppi N on nimittäin syntynyt kymmeniä tuhansia vuosia sitten itäisessä Aasiassa. Isälinjastani kerron tarkemmin täällä.


Viitteet:


[1] Pien-Savon alinen tk, ilmoitusasiat 1848–1850 (KO b 14), Rantasalmi 4.4.1848, §15: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=45162783

[2] Leppävirran seurakunta, perukirjat 1777, Maria Räsätär > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6994293


[4] Reich, David: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede, suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2018, s. 37–41.

[5] Eupedia: Haplogroup H (mtDNA). https://www.eupedia.com/europe/Haplogroup_H_mtDNA.shtml Viitattu 14.2.2019.

[6] Bojs, Karin: Homo Europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Suom. Jänis Louhivuori. Minerva Kustannus Oy, 2016.

[7] Lazaridis et al.: Ancient human genomes suggest three ancestral populations for present-day Europeans. NCBI 18.3.2015.

[8] Lamnidis et al.: Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe. Nature Communications 27.11.2018.

[9] Behar et al.: A “Copernican” Reassessment of the Human Mitochondrial DNA Tree from its Root. NCBI 6.4.2012.

[10] El dolmen de Arroyal I: Usos y modificaciones durante el III milenio cal AC. Viitattu 15.2.2019.

[11] Olalde et al.: The Beaker Phenomenon And The Genomic Transformation Of Northwest Europe. Preprint in BioRxiv 9.5.2017.

[12] Olalde et al.: Supplementary Table 2. I0460. Haplogroup H45. Private mutations 93G, 16188T. SNPs against rCRS 93G, 263G, 750G, 1438G, 4769G, 8843C, 8860G, 15326G, 16188T, 16519C.

[13] Olalde et al.: Supplementary Information, s. 5, 68, 75 ja 79.

[14] FamilyTree DNA: The Mitochondrial DNA Haplogroup H & HV Project. Test Results. Viitattu 14.2.2019.

[15] http://www.ianlogan.co.uk/sequences_by_group/h45_genbank_sequences.htm Viitattu 15.2.2019.

[16] Översti et al.: Identification and analysis of mtDNA genomes attributed to Finns reveal long-stagnant demographic trends obscured in the total diversity. Nature 21.7.2017.

[17] Kolme DNA-perustestiä, kurrinsuku.net, viitattu 26.2.2019.

[18] FamilyTree DNA: mt-H45a Project.



lauantai 9. helmikuuta 2019

Enonkoskelaisia sananselityksiä 1920-luvulta




Luin joululomalla Uno Harvan teosta Suomalaisten muinaisusko, joka julkaistiin alun perin jo vuonna 1948, mutta joka on kestänyt siinä määrin hyvin aikaa, että SKS julkaisi siitä viime vuonna uuden painoksen.

Ruokauhreja koskevassa luvussa sivulla 311 huomioni kiinnittyi alaviitteeseen, jossa luki "Enonkoski. O. Asikainen. SS." Koska oma sukuni on Enonkosken Asikaisia, joihin on vieläpä kuulunut useampiakin Otto-nimisiä miehiä, halusin selvittää, mitä tuo alaviite oikein tarkoittaa.

Lyhenneluettelosta selvisi pian, että mainittu SS tarkoitti Sanakirjasäätiötä, joka teki tuohon aikaan kansalaisille kyselyjä erityisesti suomen murteisiin kuuluvien sanojen merkityksistä. Säätiö sai itse asiassa kyselyihinsä niin paljon vastauksia, että Harva mainitsee ne yhtenä keskeisenä lähteenä koko kirjalleen:

Vasta viime vuosikymmeninä on sekä kotimaassa että sukukansojemme keskuudessa tehty määrätietoista työtä vanhan, katoavan kansanperinteen pelastamiseksi sitä uhkaavalta tuholta. Suomessa on keräystyötä, jota pääasiallisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Sanakirjasäätiö ovat johtaneet ja ohjanneet ja johon laajat kansalaispiirit ovat osallistuneet, suoritettu ennen kuulumattomalla innolla vielä meidän päivinämme. Erityisen arvokas on se saalis, joka on saatu talteen E.N. Setälän laatimien tiedustelujen välityksellä.

Harva omistikin koko teoksensa E.N. Setälän muistolle. Vanhempi polvi muistaa Suomessa Setälän edelleen, jos ei muusta niin ainakin hänen jo nuorena koululaisena laatimastaan Setälän kieliopista. Setälä oli siis muun muassa ollut järjestämässä tutkimusta, johon oli aika hienolla tavalla osallistettu kansalaisia ja saatu heitä lähettämään tietoja kansanperinteestä ja sanojen merkityksistä eri puolilla Suomea.

Jonkin aikaa googlailtuani pääsin selville siitä, että Sanakirjasäätiön seuraaja ja työn jatkaja on nykyisin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus. Kotuksen sivuilta kävi myös ilmi, että Setälän hankkeen tuloksena syntyi ilmeisesti koko maailman laajin murresanakokoelma, kaikkiaan uskomattomat 8,5 miljoonaa sanalippua, joiden pohjalta ryhdyttiin lopulta vuonna 1985 toimittamaan Suomen murteiden sanakirjaa. Aineistoa on niin valtavasti, että sanakirjan julkaiseminen on edelleen kesken. Kirjaa on vuodesta 2012 lähtien julkaistu verkossa, ja nyt ollaan menossa L-kirjaimen kohdalla.



Otin yhteyttä Kotukseen saadakseni tietää, vieläkö nämä O. Asikaisen sata vuotta sitten lähettämät sananselitykset olisi mahdollista löytää Kotuksen arkistoista. Sain ystävällisen vastauksen, jonka mukaan osa sananselityksistä on laajassa miljoonien lippujen kokoelmassa, josta ei enää voi etsiä tietoja niiden lähettäjän mukaan – mutta että osa on kuitenkin arkistolaatikoissa sillä tavoin aiheen mukaan järjestettyinä, että niistä vastauksia voi vielä hyvällä onnella löytää. Varasin siis ajan Kotuksen arkistoon.

Heti arkistoon tultuani selvisi, että 1920-30-lukujen vaihteessa Sanakirjasäätiölle Enonkoskelta sananselityksiä lähettänyt mies oli isosetäni Otto Asikainen (1895–1958), joka oli kotoisin Ihamaniemestä Hankamäen tilalta, mutta asui perheineen sittemmin Lehtorannan tilalla. Hän osallistui aikanaan aktiivisesti myös Ihamaniemen nuorisoseuran toimintaan, josta kerron tarkemmin täällä. Arkistolaatikoista löytyi kaikkiaan kuusi Oton lähettämää kirjettä. Ne olivat vastauksia kalastusta, kansanomaista vesimyllylaitosta, kankaankudontaa, lylyä eli janhusta ja muutamia yksittäisiä sanoja koskeviin tiedusteluihin.

Sanan "retkottaa" merkityksestä Enonkoskella Otto kirjoitti helmikuussa 1929 näin:

"Retkottaa" sanaa käytetään kun henkilö makaa eli nukkuu selällään. Silloin Savolainen sanoo: "on kuin renki joka rentona retkottaa". Uskonnollista merkitystä ei sanalla ole. Sana on kulkenut kansan suussa kautta aikojen kaikkialla pitäjässämme.

Otto selvitti myös sanan "juutas" käyttöä, jolla puolestaan oli myös uskonnollista merkitystä:

"Juutas" sanontatapa on useammalla vanhankansan ihmisellä aivan yleistä sellaisilla henkilöillä jotka ovat äkkiä suuttuneet ihmisiin tai eläimiin ja on jonkunlainen uskonnollinen merkitys kuvaten Juutas Iskariotin elämää. Olin käymässä naapurissa niin eräs talon vanha isäntä suuttui lapsiinsa ja otti hiuksista kiinni ja sanoi: "työ juuttaan sikkeet menkee hakemaan puita uuniin lämpimäksenne tai suatte selkäänne." Lapset säikähtivät ja menivät.

Toinen naapuri taas kun hävisi kirves metsässä lumeen kirosi ja sanoi "Mihinkäs Juuttaalle se meni". Eräässä iltamapaikassa viime sunnuntai-iltana Enonkosken kirkolla kun hevonen karkasi viluissaan pakkasen kynsissä sanoi eräs työmies Toivo Aalto "kyllä mie kun sinut juuttaan suan kiinni vuotaashan sie suat" "Juutasko sillä on kun se ei lähde" sanoi Otto Holopainen kun hammasta suusta repi irti" tämä on paikkakunnalla kansankesken yleinen sananparsi.


***

Kalastusta ja kalastusvälineitä koskevaan tiedusteluun Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan käytettyjä kalanpyydyksiä olivat verkko, nuotta, kadiska, rysä, merta ja pitkäsiima. Verkon kutomista ja rakennetta hän kuvasi näin:

Verkko on, jossa on liina, paulassa kohot ja kivekset eli painot. Rysässä ja Haavissakin on myös verkko. Kutoessa käytetään käpyä johon lanka laitetaan. Kalvosin jonka ympärille kudotaan ja joka määrä silmien suuruuden ja tulkki jota käytetään verkkoa paulottaissa. Verkoissa on paula. Yläpaulassa on kohot. Verkko laitetaan puikkarille. Verkon paulan päitä sanotaan nenäksi. Verkon ylä ja alapaulalla paksumpi verkon osa on luomas. Verkon tiheys voi jokainen itse määrätä millaiselta se näyttää ilman mittoja.

Sanatiedustelut olivat usein luonteeltaan perinpohjaisia, ja niissä käytettiin samoista asioista tarvittaessa useitakin nimityksiä, jotta eri murrealueilla asunet ihmiset olisivat tienneet, mistä puhutaan. Niinpä kalastuskyselyn nuottaa koskevassa kysymyksessä 13 haluttiin tietää, "mitä merkityksiä on sanalla apaja? Onko se aivan outo vai kuuluuko se murteessanne ehkä toisin? Sanotaanko apaa, appaa? Miten nuottavene kiinnitetään apajalle? Kuinka onkimies pysyy venheineen paikallaan? Mitä ovat sauvoin, sesta, saitta, pura, purasin, vaaja, vuaja, juakkuri, juakkeri? – Kuinka kalat saadaan pysymään apajassa? Tarpomalla? Millainen on tarvon, tarvun, polla, porkka? – Otto vastasi kysymykseen enonkoskelaisen nuottasanaston osalta:

Apaja murteella appaa tarkotetaan sitä paikkaa jossa nuottaa vedetään. Nuottavene kiinnitetään köysillä veneen tappiin ja toinen pää vaajaan joka on lyöty maahan nostimen kohdalle. Onkimies pysyy veneineen nuoran nenään sidottu kivi ja laskettu järven pohjaan toinen pää veneessä. Kalat saadaan pysymään apajassa tarpomalla, joka on puun nenässä porkka ja sillä lyödään veteen.




Tiedustelu "kansanomaisesta vesimyllylaitoksestamme" oli painettu vihkoseksi, jossa oli kaikkiaan jopa 134 eri kysymystä. Kysymysten laatijat olivat kyllä hyvin perillä myllykulttuurista, koska he osasivat kysyä esimerkiksi jauhatuksen kustannuksista kysymykset "Kannettiinko tulli viljassa vai rahassa? Milloin etupäässä rahatullia käytettiin? Oliko tullimyllyissä rahan otto salakähmäistä? Mikä oli tavallinen taksa vieraille jauhattajille viljasta ja mikä ryyneistä? – Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan tulli oli maksettu viljassa, rahan otto oli tosiaankin ollut "salaista" ja normaali taksa oli "kappa tynnöristä".

Otto kertoi, että hänen kotiseudullaan kansanomaista vesimyllyä kutsuttiin nimellä härkinmylly. Kyselystä käy ilmi, että vesimylly tunnettiin muualla Suomessa myös nimityksillä jalkamylly, siipiratasmylly tai hierinmylly. Ihamaniemessähän vanha myllynpaikka oli Mustalammesta Härkinlahteen laskevassa purossa; tuo paikka oli siis saanut aikanaan nimensäkin juuri myllystä. Ihamaniemen Härkinmyllyn lisäksi Otto mainitsi esimerkkeinä kotiseutunsa myllyistä Kolovin myllyn, Kolkon myllyn ja Pölläkän myllyn.

Kuuluisimpia myllyjen rakentajia kysyttäessä Otto mainitsi Antti Pitkäsen Enonkosken Kaunisnimestä, joka oli syntynyt v. 1823 ja kuoli 1900. Hän oli saanut opin myllyjen rakentamiseen kotona isältään. Hänen jälkeensä oli tullut hänen poikansa T.J. Pitkänen (s. noin 1880), joka oli muuttanut vuonna 1920 asumaan Uudellekirkolle "talon perheen kuoleman johdosta" ja oli Oton vastauksen kirjoittamisen aikaan tammikuussa 1930 "vesitehtailija".

Kyselyn tekemisen aikaan kansanomaiset jalkamyllyt olivat nopeasti katoamassa. Niiden käyttö oli yleensä joko lopetettu kokonaan tai vesiratasmyllyt oli muutettu turbiinilla käyviksi. Otto tiesi kertoa, että hänen kotiseudullaan monet myllyt oli lopetettu noin kymmenen vuotta sitten eli vuoden 1920 paikkeilla; Vuorikosken mylly Enonkosken Hanhijärvellä oli kuitenkin lopetettu vasta kesällä 1929 ja Pölläkän ja Kolovin myllyt olivat vuonna 1930 viimeisinä vielä käytössä.

***

Itse olen jo niin kaupunkilaistunut, että en aluksi ymmärtänyt, mitä Kotuksen arkiston "lylyä eli janhusta" koskevat sanaliput oikein koskevat. Nämä vinossa kasvavaan puuhun syntyvää tavallista kovempaa reaktiopuuta tarkoittavat sanat ovat kuitenkin edelleen käytössä ja ainakin metsäteknikoille tuttuja. Yhdeksänkymmentä vuotta sitten sanat olivat varmasti tuttuja useimmille suomalaisille. Otto piirsi vastaukseensa kuvankin janhuspuun syntymisestä.




Vinossa kasvaneeseen koivuun muodostunutta janhuspuuta kutsuttiin Oton mukaan kylkikoivuksi tai niveräkoivuksi, ja sitä käytettiin edelleen esimerkiksi työkaluihin, joihin tarvittiin tavallista lujempaa puuta. Otto kertoi, että hänen esi-isiensä aikana mänty- ja kuusijanhusta oli käytetty veneen kokka- pohja- ja peräpuiksi, mutta Oton aikana sitä ei enää niihin tarpeisiin käytetty, koska sen oli todettu mätänevän helposti.

Koska janhus sisältyy kirjaimilla A–K alkaviin sanoihin, sitä koskeva artikkeli on Suomen murteiden sanakirjassa jo valmiina. Sanan levinneisyyskartassa on pallo myös Enonkosken kohdalla, mikä arvatenkin perustuu juuri Oton vuonna 1930 lähettämään vastaukseen.

Otto Asikainen kuvassa vasemmalla. Hänen jälkeensä vasemmalta oikealle muut Hankamäellä 1920-luvulla asuneet Oton sisarukset Veikko, Hilja, Edith ja Aatto. Keskellä vanhemmat Otto Asikainen (1863–1933) ja Olga Asikainen, os. Pöllänen (1865–1928).