Vakoojia ja sotilaskarkureita Kustaa III:n sodan ajan Savossa

Kirjainsymbolit kuvaavat Ruotsin armeijan joukkojen ryhmittelyä Olavinlinnan piirityksessä sodan alussa heinäkuussa 1788. [1] Piiritetyn linnan venäläissotilaat eivät saaneet mistään apua eivätkä muonaa, mutta eivät antautuneet. Joukkojen turkkilaissyntyinen komentaja Pjotr Kuzmin totesi piirittäjille: "Ilolla avaisin, mutta minulla on vain yksi käsi, ja siinä on miekka". Ruotsin armeija vetäytyi piirityksestä 20.8.1788. [2]

Hattujen sodan jälkeen vuonna 1743 solmitulla Turun rauhalla oli suuri vaikutus itäsavolaisten elämään. Uusi valtakunnanraja jätti Savonlinnan kaupungin ja osia Kerimäestä ja Rantasalmesta Venäjän puolelle. Rajavalvonta oli kuitenkin heikkoa, ja tullin haaviin jäi vain pieni osa rajan yli käydystä kaupasta. Kaiken lisäksi rajalinjasta ei päästy Kerimäen kohdalla yksimielisyyteen, vaan rajalle jäi riitamaa – ja Ruotsin puolella tuli tavaksi, että riitamaalle myydystä tavarasta ei koskaan peritty tullia. [3] Rajaseudun asukkaat liikkuivat siis paljon kummassakin valtakunnassa. Liikkuminen rajan takana ei edellyttänyt kielitaitoakaan, kun väki puhui savoa rajan molemmin puolin.

Ruotsi yritti vallata menettämänsä alueet takaisin vuosina 1788–1790 käydyssä Kustaa III:n sodassa. Savon kannalta tämän sodan merkittäviin tapahtumiin kuuluivat Porrassalmen taistelu Mikkelissä 13.6.1789 ja Parkuinmäen taistelu Rantasalmella 21.7.1789, jotka päättyivät Ruotsin voittoihin. Kokonaisuutena katsoen Kustaan sota sujui kuitenkin huonosti, ja se olisi voinut päättyä suurempaankin katastrofiin ilman Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa 9.–10.7.1790 saavutettua voittoa. Tämän voiton jälkeen sota päättyi Värälässä 14.8.1790 solmittuun rauhaan, jossa Turun rauhan rajat eivät muuttuneet.

Kun Savo oli sotatoimialueena, Ruotsin armeija käytti rajaseudulla liikkumaan tottuneita savolaisia tiedustelijoina saadakseen tietoja sekä omien että vihollisen joukkojen liikkeistä. Esimerkiksi everstiluutnantti Anders Johan Ramsay lähetti Rantasalmen Asikkalan kylässä asuneen torppari Heikki Parviaisen 4.5.1790 tiedusteluretkelle Kerimäen Ylä-Kuonaan. Tämä retki ei suuntautunut rintaman taakse, sillä majuri Gripenbergin johtamat ruotsalaiset joukot olivat ottaneet Ylä-Kuonan tukikohdakseen jo vuonna 1789 voidakseen valvoa sieltä käsin Olavinlinnan venäläisten liikkeitä. [4] Parviainen palasi Rantasalmelle 5.5. ja antoi raporttinsa Ramsaylle.

Ramsayn kirjoittaman Parviaisen raportin alku.

Parviaisen mukaan kapteeni Montgomery ja hänen upseerinsa olivat vetäytyneet takaisin Oravisaloon ja sieltä edelleen Varpasalon kautta Raikuuseen, jossa he nyt majailivat. Siellä oli käynyt ruotsinpuoleisia talonpoikia, joille sotilaat olivat kertoneet menettäneensä 30 miestä. Heidän ruumiinsa oli kuljetettu pois neljällä hevosella. Yksikön tarvikkeet ja huolto oli sijoitettu Vuokalaan eli Savonrannalle.

Parviainen oli saanut myös tietää, että kun venäläiset olivat ryöstäneet, tuhonneet ja polttaneet talonpoikien omaisuutta Ylä-Kuonassa, he olivat edellisenä lauantaina siirtyneet Kesälahdelle rajan ruotsinpuoleiselle alueelle, todennäköisesti selvittääkseen Ruotsin armeijan asemia siellä. Jotkut olivat arvelleet vihollisen sotilaiden kokonaismäärän tällä alueella olleen tuohon aikaan noin 2000 miestä. [5]

Rajaseudulla liikkuminen oli varmasti tuttua torppari Heikki Parviaiselle, sillä hänen kotikylänsä Asikkala sijaitsi aivan valtakunnanrajan tuntumassa: vuoden 1743 raja halkaisi Rantasalmella Vaahersalon ja Putkisalon. Torpparina Heikki saattoi toki asua myös jonkin asikkalalaistilan kaukopalstalla Heinävedellä.

Yksityiskohta 1700-luvun lopulla laaditusta Rantasalmen ja Heinäveden kartasta Asikkalan, Putkisalon ja Vaahersalon kohdalta. [6] Koko valtakunnanrajaa kutsutaan kartassa nimellä "Disputerliga Riksgräntsen emellan Sverige och Ryssland" eli "Kiistanalainen raja Ruotsin ja Venäjän välillä", vaikka varsinainen riitamaa sijaitsikin Kerimäellä.

Mikkelissä armeija lähetti jonkun talonpojan tiedusteluretkelle viimeisen sotavuoden maaliskuussa kauas rintamalinjojen taakse aina Viipuriin asti. Hänen havainnoistaan kirjoitettiin raportti 18.3.1790. Talonpoika kertoi, ettei Viipurissa ollut sillä hetkellä enempää kuin neljä komppaniaa vartiosotilaita, mutta että maantien varressa sotilaita oli majoitettuina 4–5 miestä jokaisessa talossa aina Lappeenrantaan asti.

Neljännespeninkulman päässä Lappeenrannasta tuulimyllyn mäellä oli ollut suuri koko mäen levyinen tykkipatteri. Sitä ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä vartioitu, eikä tiedustelija ollut nähnyt siellä tykkejä. Taipalsaarelle vihollinen oli sijoittanut kaksi rykmenttiä. Toiset olivat henkikrenatöörejä, mutta toisen yksikön nimeä tiedustelija ei tiennyt.

Viipurissa oli rakenteilla 25 uutta tykkisluuppia. Lappeenrannassakin oli aiemmin rakennettu yhtä, mutta työ oli keskeytetty ja päätetty, että Viipurissa rakennettavat tykkipurret tultaisiin myöhemmin kiskomaan Saimaan puolelle. Talonpojan mukaan sekä Lappeenrannassa että Viipurissa oli riittävästi jauhoja, sillä niitä kuljetettiin sinne Pietarista joka viikko 300–400 hevosen voimin. [7]

Tykkisluuppi eli tykkipursi oli alun perin 1700-luvun lopun Ruotsissa saaristolaivastoa varten suunniteltu uusi alustyyppi. Ruotsalaisessa tykkipurressa (Canon Slup) oli tykit sekä keulassa että perässä, pienemmässä tykkijollassa (Canon Jolle) ainoastaan perässä. [8] Venäläiset kopioivat idean nopeasti, ja tykkipursien määrä kasvoi sodan aikana nopeasti myös Venäjän saaristolaivastossa. [9]

Yksityiskohta Fredrik Henrik af Chapmanin tykkipursipiirustuksista vuodelta 1789. [10]

Kuten kaikissa sodissa, myös Kustaan sodassa pyrittiin saamaan tietoja vihollisen liikkeistä myös niiltä yksittäisiltä vihollisarmeijan sotilailta, jotka olivat syystä tai toisesta päätyneet armeijan käsiin. Sulkavalla kuulusteltiin toukokuussa 1790 venäläistä sotilaskarkuria, joka oli paennut Savonlinnassa ruotsalaisten puolelle, koska hänen omat upseerinsa olivat hänen kertomansa mukaan olleet niin ankaria.

Miehen nimi kirjattiin ruotsinkieliseen kuulusteluraporttiin muotoon "Jöran Jogor". Hän oli syntynyt Novgorodin kuvernementissa ja oli nyt 40-vuotias. Hän oli 11 korttelia ja 3 tuumaa (eli noin 170 cm) pitkä ja laiha, ja oli palvellut jääkärirykmentissä välskärinkisällinä. Hän kertoi, että Savonlinnassa oli tuohon aikaan noin 500 sotilasta neljästä eri rykmentistä. Heistä 50 oli kasakoita. Laitaatsillassa oli neljä mörssäriä sillä mäellä, jolla Ruotsin patterit olivat aiemmin olleet. Savonlinnassa oli tässä vaiheessa neljä tykkisluuppia valmiina, ja useampia muita oli Viipurissa odottamassa siirtoa. Sairaita Venäjän joukoissa oli hänen kertomansa mukaan toista sataa. [11]

Huhtikuun alussa 1790 Venäjän armeijasta karkasi ruotsalaisten puolelle Vasili Siskoff -niminen sotilas. Hän oli 20-vuotias, syntynyt Siperiassa ja tunnusti ortodoksista uskoa. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset ja ruskeat silmät. Hän kertoi palvelleensa viipurilaisessa rykmentissä ja sanoi, että niin Pietarissa, Viipurissa kuin Lappeenrannassakin kaikki sairaalat olivat täynnä ja kuolleisuutta oli paljon. Hän tiesi tämän siitä, että oli tullut Pietarista edellisenä syksynä. [12]

Sairaita oli tietysti paljon myös Ruotsin puolella. Ruotsin armeijan pääsairaala oli koko Kustaan sodan ajan Rantasalmen Haapaniemessä, [13] ja sairaala joutui niin pitkään pyytämään kuljetusta uusille sängyille ja muille tarvikkeille, ettei tarvikkeiden saamiseen jaksettu huhtikuussa 1790 enää uskoa. [14] Kun tämän päivän sotasairaaloihin joudutaan ennen muuta sodassa saatujen vammojen takia, 1700-luvulla sotilaat tarvitsivat sairaanhoitoa ennen muuta joukkojen keskuudessa levinneiden kulkutautien takia.

Edellä kuvatut Kustaa III:n sodan aikaiset kuulusteluraportit sisältyvät Kansallisarkistossa säilytettävään Curt von Stedingkin arkistoon. Kyseinen arkisto sisältää kymmeniä tuhansia sivuja materiaalia. Arkisto kuului aiemmin herttualliselle d'Otrante -suvulle Ruotsissa, mutta Suomen Kansallisarkisto osti sen vuonna 2013. Kauppahinta oli 465 000 euroa. Aineisto on nykyisin digitoitu ja vapaasti luettavissa Kansallisarkiston sivuilla. Arkisto sisältää paljon ainutlaatuista tietoa sotatapahtumista, koska sotamarsalkka ja kreivi Curt von Stedingk (1746–1837) oli Savon prikaatin komentaja Kustaan sodan aikana. [15]

Kurt Bogislaus Ludvig Kristoffer von Stedingk. Johan Gustaf Sandbergin maalaus. Valokuvannut Daniel Nyblin 1893. Kansallisgalleria, finna.fi.

Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Rekognosointikartastoon liittyvät erilliset lehdet, Situations Charta öfver trachten omkring Nyslotts fästning. Piirtänyt O.C. von Fieandt.

[2] Lappalainen, Jussi T.: Sodankäynnin ongelmia Kustaa III:n sodan Savossa, s. 4. ; Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 25.

[3] Wirilander, Kaarlo: Savon historia III – Savo kaskisavujen kautena (Savon säätiö 1989), s. 835.

[4] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota – Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 58.

[5] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 85. 

[6] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH 92, Geographisk Charta öfver Randasalmi Sockn samt Heinäwesi Capell i Nedre Safxolax Härad och Cuopio län.

[7] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 35.

[8] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 50–53.

[9] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 55.

[10] RA Marinens ritningar, Däckade kanonslupar, SE/KrA/0492/A 4h/02:01 (1789), bildid: K0035307_00001

[11] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 87.

[12] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 46.

[13] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 127.

[14] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 59.

[15] YLE 22.1.2013: Uusi arkistolöytö kertoo Savon Prikaatin historiaa 1780-luvulta. 

Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat

 

Anders Strengin piirtämä Kuopion pitäjän kartta noin vuodelta 1643.

Vanhin tunnettu Savon pitäjänkartasto on peräisin 1640-luvulta, ja sen on laatinut maanmittari Anders Månsinpoika Streng. Kartastoa säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa [1], ja se sisältää yhden karttalehden kokoiset kartat Savonlinnan läänin pitäjistä Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki, Kangasniemi, Juva, Joroinen, Rantasalmi, Kerimäki, Sääminki, Sulkava ja Puumala.

Riksarkivet ei ole julkaissut karttoja verkkosivuillaan digitoituna, eikä niitä ole tiettävästi julkaistu missään muuallakaan yhdellä kertaa. [2] Ne eivät kuitenkaan ole olleet Suomessa tuntemattomia. Ainakin Pekka Lappalainen on julkaissut Sääminkiä kuvaavan karttalehden Säämingin historiassaan [3], ja Iisalmen kaupunki on julkaissut Iisalmen karttalehden omilla verkkosivuillaan [4].

Karttoja ei voi pitää topografisessa mielessä kovin laadukkaina. Niiden tarkimmat tiedot sisältyvätkin taulukoihin, joissa luetellaan kunkin pitäjän kylät ja jokaisen kylän osalta erikseen matka emäkirkolle, matka "uudelle kirkolle", talojen lukumäärä ja erittely siitä, kuinka moni kylän taloista on veronmaksukykyisenä ja kuinka moni autiona. "Kartat" ovat käytännössä näitä taulukoita tukevia kaavioita, joihin kylien sijainnit on merkitty suurpiirteisesti, yleensä vain palloina valkoiselle pohjalle. Suurinta osaa vesistöistä ei ole piirretty lainkaan – mukana on vain joitakin keskeisimpiä vesiväyliä, jotka on kuvattu enimmäkseen hyvin vääristyneinä.

Pitäjänkarttojen taulukoiden sarakkeet "Längden ifrån Moderkyrkian", "till Nykyrkian", "Bönder", "Beholna" ja "Öde". Viimeiseen sarakkeeseen on merkitty kylän karttanumero.

Yksityiskohta Rantasalmen kartasta, johon on merkitty kylät Teemassalo (38), Voinsalmi (4), Repomäki (5), Torasalo (6), Harjuranta (2), Joutsenlahti (1), Juvila (37), Rauhamäki (36), Pisamalahti (3) ja Palvalahti (7). Strengillä on ollut melko hyvä käsitys kylien keskinäisestä järjestyksestä sekä Haapaveden ja Haukiveden käytöstä vesiväylinä, mutta muuten kartan maastonmuodot vastaavat todellisuutta vain vähän.

Rantasalmen kartan taulukon antamat tiedot punaisilla karttanumeroilla 1–7 kuvatuista kylistä. Välimatkat emäkirkolle kuvaavat etäisyyttä Rantasalmen kirkkoon, joka oli näistä kylistä lyhin Torasalolla ja Repomäellä (1 1/2 peninkulmaa) ja pisin Pisamalahdella (3 1/4 peninkulmaa). Joutsenlahdelle ja Harjurannalle on ilmoitettu myös matkat "uudelle kirkolle" ilman tarkempaa selitystä. Kyse on saattanut olla sen pohtimisesta, pitäisikö näitä kyliä ehkä liittää Joroisiin tai Leppävirtaan.

Kartoissa ei ole signeerauksia eikä päiväystä. Iisalmen kaupunki on kuitenkin esittänyt oman julkaisunsa yhteydessä arvion, että kartat olisi laatinut Anders Streng mahdollisesti noin vuonna 1643. Verkkosivuilla ei esitetä tälle arviolle perusteluja, mutta arvio vaikuttaa kyllä muihin lähteisiin verrattaessa uskottavalta.

Koska kartaston otsakkeena on "Geografisia tauluja alla mainituista pitäjistä Savonlinnan läänissä", sen täytyy käytännössä olla peräisin 1640-luvulta. Pietari Brahe nimittäin ehdotti Savon irrottamista Viipurin läänistä omaksi läänikseen vasta vuonna 1639, ja jako toteutui vuonna 1641. Vuosikymmenen aikana suurläänitysten syntyminen ilmeisesti kuitenkin vähensi lääninhallitusten tehtäviä siinä määrin, ettei erillisiä läänejä kannattanut enää pitää yllä. [5] Viimeiset säilyneet Savonlinnan läänin omat tilikirjat ovat vuodelta 1648, [6] ja vuosikymmenen vaihteesta lähtien Viipuri ja Savonlinna toimivat taas yhtenä lääninä.

Tietyt pitäjien rajoja koskevat yksityiskohdat näyttäisivät viittaavan mieluummin 1640-luvun alkupuoleen kuin jälkipuoleen. Esimerkiksi Säämingin pitäjän itäosaan Streng on vielä sijoittanut Moinniemen (28), Pitkälän (29) ja Lötjölän (30) kylät:

Nämä kylät sisältyivät samalla tavoin Sääminkiin myös Lorenz Röösin vuosina 1643–1644 laatimissa maakirjakartoissa, mutta vuoden 1647 maakirjassa ne sijoitettiin Kerimäkeen. Pitkälä ja Lötjölä jäivätkin sinne, mutta Moinniemi palautettiin taas vuonna 1650 Sääminkiin. Säämingin ja Kerimäen kirkkoherrat kävivät näistä kylistä sittemmin pitkäaikaista riitaa, kun "kumpikin halusi nämä vanhat ja maksukykyiset kylät alueeseensa", kuten Pekka Lappalainen kuvaa [7].

Säämingin kartassa näkyy myös Nyslott eli Olavinlinna, jonka ympärille Pietari Brahe oli muutamaa vuotta aiemmin eli 1639 perustanut Savon ensimmäisen kaupungin Savonlinnan. Pitäjänkartaston laatiminen näyttää muutenkin olleen jonkinlainen osa sitä 1630–1640-lukujen prosessia, jossa Savon paikallishallintoa muokattiin monin tavoin uusiksi – suurelta osin Brahen aloitteesta.

Savon kahdeksan vanhinta kirkkopitäjää eli Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki, Kuopio ja Mäntyharju toimivat itsenäisinä jo 1610-luvulla. Niitä jaettiin vuosisadan aikana pienemmiksi seurakunniksi useassa eri vaiheessa.

Ensimmäisessä vaiheessa 1620–1630-luvuilla muodostettiin Iisalmi, Joroinen ja Sulkava. Toisen vaiheen käynnisti 1630-luvun lopulla Pietari Brahe, jonka aloitteiden pohjalta muodostettiin Leppävirta ja Kerimäki. Kangasniemi alkoi toimia itsenäisenä seurakuntana ilmeisesti vasta Pieksämäen kirkkoherran kuoltua vuonna 1656, mutta sillä on ollut oma kappeli viimeistään vuonna 1614 [8].

Kaikkia pitäjänkartaston seurakuntia kutsutaan nimellä "Sochn" eli pitäjä. Ainakin Kangasniemen osalta tämä nimitys tuntuu 1640-luvulla hiukan aikaiselta. Kangasniemen seurakunnan täsmällistä perustamisvuotta ei kuitenkaan tiedetä [9], ja kartasto saattoi kuvata olemassa olleen tilanteen lisäksi myös suunnitelmaa tulevasta. Esimerkiksi Kerimäen karttaan on jo kuvattu kirkko ja kirkonkylä (32), vaikka Kerimäen miehiä haastettiin rakentamaan kirkkoa ja pappilaa vasta vuoden 1643 syyskäräjissä [10].

Kerimäen itäreunalle karttaan on kuvattu Puruveden toisella puolen sijaitseva Vaaran kylä (23), joka on nykyisin Punkaharjulla. Sen kerrotaan sijainneen seitsemän peninkulman päässä emäkirkosta ja viiden peninkulman päässä uudesta kirkosta. Tässä kohtaa emäkirkko näyttääkin tarkoittavan vielä Säämingin kirkkoa ja "uusi kirkko" samaan aikaan perusteilla ollutta Kerimäen kirkkoa.

Itse asiassa myös savolaisten pitäjien jakaminen kyliin oli 1640-luvun hallinnossa vielä uusi asia. Koko 1500-luvun ajan Savon pitäjät oli jaettu voudintileissä vain neljänneskuntiin ja ne puolestaan kymmenkuntiin, ja tätä jakoa käytettiin myös Savonlinnan läänin tileissä vielä vuonna 1641 [11]. Kymmenkuntien jakaminen kyliin näkyy ensimmäisen kerran läänin maakirjoissa vuonna 1643 [12].

On kuitenkin selvää, että savolaiset ovat itse ymmärtäneet asuvansa kylissä jo kauan ennen kuin valtiovalta on alkanut käyttää tätä jaotusta veroluetteloissaan. Tätä todellisuutta kuvaa hyvin esimerkiksi Rantasalmen kartan kuvaus niistä pohjoisista erämaista, joista aikanaan sata vuotta myöhemmin muodostettiin Heinäveden kappeliseurakunta.

Tämä seutu oli 1600-luvulla suurelta osin Rantasalmen eteläosissa asuneiden talonpoikien takamaata. Kun kyläjako ilmestyi maakirjoihin vuonna 1643, laajaan Heinäveden kymmenkuntaan sijoitettiin virallisesti vain viisi kylää: Ahvensalmi, Hevonlahti, Raaminmäki, Koivumäki ja Palvalahti [13]. Näistä esimerkiksi ihamaniemeläisen Antti Koikkalaisen rustholli laskettiin silloin virallisesti palvalahtelaiseksi tilaksi.

Anders Streng kuvasi tämän alueen karttaansa kuitenkin paljon enemmän kyliä. Palvalahden kylän (7) takana olevalle alueelle Streng kuvasi nimittäin Hevonlahden (8), Sompasaaren (9), Ihamaniemen (10), Hyväsalon (11), Koivumäen (12),  Pakarilan (13),  Raaminmäen (14),  Ruokoveden (15) ja Vihtarin (16) kylät.

Anders Strengin kartassa käytetäänkin selvästi todellista, ihmisten itsensä käyttämää kyläjakoa, kun taas tuon ajan maakirjoissa käytetyt Heinäveden kymmenkunnan kylät ovat olleet luonteeltaan enemmänkin hallinnollisia seutukyliä. Esimerkiksi Ihamaniemestä ja Sompasaaresta tehtiin virallisia maakirjakyliä vasta myöhemmin vuoden 1664 maantarkastuksessa. Nykyisen Heinäveden kirkonkylän paikalla ollutta kylää kutsuttiin näköjään 1640-luvulla "Pakarilaksi" kylässä asuneiden Pakaristen talon mukaan, mutta tätä nimeä ei ole sittemmin koskaan käytetty virallisena maakirjakylän nimenä.

**********

Anders Strengin tunnetut elämänvaiheet puoltavat kartaston ajoittamista noin vuoteen 1643. Streng oli toinen Suomeen nimitetty koulutettu maanmittari. Hän toimi Pohjois-Suomessa vuodesta 1634, mutta siirtyi pian Satakuntaan ja Hämeeseen ja kantoi palkkansa vuonna 1638 Ylä-Satakunnan sakkovaroista. Hän työskenteli 1640-luvun alussa Viipurissa ja suoritti vuosina 1640–1643 maantieteellisiä kartoituksia Savossa ja Karjalassa. Hänen oletetaan kuolleen Messukylässä vuonna 1644 [14].

Anders Streng on signeerannut nimiinsä sen ensimmäisen tunnetun Karjalan yleiskartan, jota säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa, ja joka käsittää Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen läänit [15]. Hän aloitti työskentelyn tätä kartoitustyötä varten tiettävästi vuonna 1641. Tämän kartan tekstien käsialaa ei voi suoraan verrata pitäjänkarttoihin, koska yleiskartassa on käytetty kursiivia ja pitäjänkarttojen taulukoissa saksalaista käsialaa. Kartan tarkkuus esimerkiksi Rantasalmen pohjoisten kylien kohdalla on kuitenkin hyvin samanlainen.

Anders Streng laati läntisestä Suomesta useita maakirjakarttoja, joita on julkaistu Heikki Rantatuvan Vanhakartta-sivustolla [16]. Kun niiden kompassiruusuja ja saksalaista käsialaa vertaa pitäjänkartoissa näkyvään aineistoon, ne osoittautuvat lähes identtisiksi. 

Savon pitäjänkartaston kompassiruusu Iisalmen kartassa.

Kun Viktor Ekstrand julkaisi ruotsalaisten maanmittareiden elämäkertoja käsittelevän teoksensa vuonna 1896, hän kertoi Anders Strengin nostaneen palkkaa vuosina 1641 ja 1642 sekä Viipurin että Savonlinnan lääneistä, mutta joutuneen palauttamaan Savonlinnasta saamansa palkan vuonna 1644. Lisäksi Ekstrand kertoi Strengin olleen vuonna 1643 maanmittarina yhtä aikaa sekä Savonlinnan että Turun ja Porin lääneissä ja saaneen tuona vuonna määräyksen saapua Tukholmaan näyttämään töitään [17]. Ekstrand ei kuitenkaan anna näille tiedoille lähdeviitteitä.

Todennäköisesti juuri Anders Streng on laatinut samanlaiset pitäjittäiset kartastot myös Viipurin ja Käkisalmen lääneistä, ja ne ovat säilyneet Riksarkivetissa. Käkisalmen läänin kartan Riksarkivet on julkaissut myös digitoituna [18]. Se on Pohjois-Karjalan aluetta tutkivalle erityisen mielenkiintoinen, koska siihen on tehty kylittäinen tilasto siitä, kuinka monessa talossa asuu suomenkielisiä luterilaisia (finnar) ja kuinka monessa karjalankielisiä ortodokseja (ryssar).

Viitteet:

[1] Geographische tafflor på effterskrefne sochnar utij Nyeslotz lähn, Idesalmi sochn, Coopio sochn, Lappewirda sochn /Kuop./, Påmäcki sochn, Cangassniemi s., Jockas sochn, Joråis sochn, Randsalmi sochn, Semingo sochn, Kiärimäcki sochn, Sulkawa sochn, Poumala sochn, /St Mich./. [1600-talet. Häfte, papper, 19 blad, 43,5 x 29.] /Reversal 1850 nr 204/ N 137. - A 1 - 206.  

[2] Kartoista voi tilata digitaalisia kopioita Riksarkivetin asiakaspalvelusta. Tätä kirjoitettaessa arkisto veloittaa matalaresoluutioisista kopioista noin 40 Ruotsin kruunua ja korkearesoluutioisista, painokelpoisista kopioista noin 550 kruunua yhdeltä karttalehdeltä.

[3] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 465.

[4] Iisalmen kaupungin www-sivut, Historiallisia karttoja Ylä-Savosta ja Iisalmesta, "vanha verokartta v. 1640".

[5] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 28.

[6] Viipurin ja Savonlinnan lääni, Savonlinnan läänin tili- maa- ja tositekirja 1648 (8594), s. 6.

[7] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 466.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 462–463.

[9] Manninen, Antero: Kangasniemen historia I (Kangasniemen seurakunta 1953), s. 130.

[10] Mielonen, Asko: Vanhan Kerimäen historia I:1 (Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kunnat 1993), s. 124.

[11] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänintili- ja tositekirja 1641 (8566), s. 160.

[12] Ks. esim. Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit,  Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 97.

[13] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 111.

[14] Kansallisbiografia: Streng, Anders.

[15] RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0029:00001 (1630-1650), bildid: R0001538_00001

[16] Vanhakartta.fi: Streng, Anders Månsson.

[17] Ekstrand, Viktor: Svenska landtmätare, biografisk förteckning 1628–1900, s. 214, n:o 2620.

[18] Viipurin läänin kartta: Geographische tafflor öffver Wijborghz lään på effterskreffne sochnar. Pyttiss sochn. Kymmene sochn. Wäckelax sochn. Wirrolax sochn. Säckejerfwi sochn. Walkiala sochn. Safwitaipela s. Taipelsari sochn. Luomecke sochn. Lapstrandh sochn. Roukolax sochn. Jousuus sochn. Jäskis sochn och Kierwos kappel. Store Eurapä s. Walkijerffwi sampt Henijocki oapel. Kyfwenäb sochn. Nykyrkie sochn (Vib.). [1600-talet. Häfte, papper, 44,5 x 30, 34 bl.] A: 2. - /Reversal 1850 nr 205/ N:o 138. - N:o 145. - A. [?] 2. - 207. Beskrivningar.

Käkisalmen läänin kartta: RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0009:00001-00030 (1600-1699), bildid: R0003360_00001

Sarjaan kuuluu vielä neljäskin karttanippu, joka sisältää vastaavan tyyppisiä taulukoilla varustettuja pitäjänkarttoja 35 länsisuomalaisesta pitäjästä. Arkistonhoitajan mukaan se tuskin on Anders Strengin tekemä, mutta kuuluu muuten samaan sarjaan.

Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla vuonna 1670

Ihamaniemi Hanhivirralta lounaaseen.

Muinaisina aikoina savolaiset asuivat siellä missä tahtoivat. He kaatoivat kaskensa asumattomiin erämaihin, viljelivät ohraa ja naurista poltetussa maassa ja muuttivat maan köyhdyttyä taas eteenpäin. Heidän vapautensa vei Ruotsin kuningas, joka julisti, että asumattomat erämaat kuuluvat valtiolle ja että vain valtio voi antaa niitä uudisasukkaiden käyttöön. 

Edellä esitetty mielikuva Savon historiasta on omasta näkökulmastaan totta, mutta se on myös romantisoitu. Tosiasia oli nimittäin se, että kun valtio kontrolloi maanomistusta vähemmän, savolaisten oli puolustettava kaskimaitaan itse. Suomalainen yhteiskunta oli keskiajalla ja vielä 1500-luvullakin huomattavan väkivaltainen. Kun valtion rakenteet vahvistuivat 1500–1700-lukujen aikana, maariitoja alettiin yhä enemmän ratkoa käräjillä. Kun yhteiskunta kykeni näin yhä paremmin turvaamaan yksityistä maaomistusta, väkivallan tarve alkoi erityisesti 1600-luvulla vähentyä. [1]

Maanomistus oli 1500–1700-lukujen Savossa hyvin toisenlaista kuin Länsi-Suomessa. Savolaisilla talonpojilla oli usein erillisiä kaskimaita pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Jotta näiden palstojen omistussuhteisiin ja oikeudenmukaisiin verolukuihin olisi saatu paremmin selvyyttä, Savossa järjestettiin useita maantarkastuksia. 1560-luvun maantarkastuksessa Säämingin ja Rantasalmen talot tarkastettiin vuosina 1562–1563, ja sata vuotta myöhemmin vuosina 1663–1664 pidetyssä maantarkastuksessa viitattiin taaksepäin tähän vanhaan maantarkastuskirjaan.

Ihamaniemen kylässä oli vuoden 1664 maantarkastuksen aikaan yksi tila, ja sen omisti Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen asuinpaikka oli Ihamaniemessä ja hänen maaomistuksiaan olivat mm. Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Rekitaival, Kyynsuonmaa, "pala Ihamaniemeä", Hankamäki, Apurinlahden päivänranta ja puolet Kerimäestä, joka tarkoitti todennäköisesti Pyylinsaaren pohjoispäässä olevaa Kerimäkeä. Kirjaan merkittiin, että nämä Koikkalaisen omistukset olivat sata vuotta aiemmin kuuluneet silloisiin arviokuntiin 1606 ja 1380. [2]

Vuonna 1562 rantasalmelaisella arviokunnalla 1380 oli neljä vaahersalolaista osakasta: Lauri ja Pekka Marttinen, Olli Pekanpoika Laukkoinen ja Antti Hannunpoika Juvoinen. Heidän omistuksiaan olivat tuolloin muun muassa Ihamaniemi, Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Nurmipelto, Rekitaival ja Kyynsuonmaa. [3] Arviokunnan 1606 omisti puolestaan Hannu Jaatinen. Hän omisti silloin vain "palan Ihamaniemeä", ja tästä syystä tuota samaa sanamuotoa käytettiin sitten sata vuotta myöhemmin myös Koikkalaisen maiden listauksessa. Jaatisen kotikyläksi merkittiin laaja Heinäveden seutukylä eikä hänellä ollut muita omistuksia, joten hän näyttää asuneenkin Ihamaniemessä. [4]

Maantarkastuskirjat koetettiin varmasti tehdä huolellisesti, mutta kun karttoja tai nykyisen kaltaista maarekisteriä ei vielä ollut ja maakappaleiden muoto ja sijainti oli asiakirjojen sanallisten kuvausten tai todistajiksi kutsuttujen vanhojen miesten varassa, on ymmärrettävää, että maariitoja jäi käräjillä puitaviksi vielä vuoden 1664 maantarkastuksen jälkeenkin.

*****************

Kun Rantasalmella vietettiin talvikäräjiä vuonna 1669, ahvensalmelaisen jakokunnan osakkaat Matti Asikainen ja Antti Kinnunen vaativat oikeuden vahvistusta rajankäynnille heidän omistamansa Ruokoniemen ja Pekka Koikkalaisen omistaman Valkiaisenkankaan välillä. [5] Pekka Koikkalainen ei ollut itse lähtenyt käräjille, vaan oli antanut kukkarokirjansa vaimolleen ja vävylleen Tahvo Teräväiselle ja lähettänyt heidät käräjille hoitamaan asiaa. Koikkalaisen mielestä Valkiaisenkankaan ja Ruokoniemen välissä oli hänen omistamansa Rekitaival, mutta ahvensalmelaiset eivät olleet asiasta ollenkaan samaa mieltä. 

Oikeudessa kuultiin aluksi katselmusmiehiä. Heistä ensimmäinen oli Pien-Savon lainlukija Haqvinus Åkerlund, joka oli syntynyt emämaan puolella Länsi-Götanmaalla ja opiskellut Turun akatemiassa, mutta asui nyt lainlukijana Rantasalmen Kurkelassa. [6] Toisena katselmusmiehenä oli Lauri Melkerinpoika. Hän oli nimismiehenä ja valtiopäivämiehenä toiminut talollinen Voinsalmelta, joka käytti isänsä tavoin lisänimeä Juuti ja oli siksi todennäköisesti tanskalaista sukujuurta. Rantasalmen Juutilaiset polveutuvat hänestä [7]. Åkerlundin ja Juutin lisäksi tämän maariidan katselmusmiehinä olivat vielä Mikko Ikäheimonen, Heikki Pesonen, Petteri Karppinen, Yrjö Tiilikainen ja Juho Parviainen. 

Katselmusmiehet piirsivät riitamaasta kaavion ja selvittivät, että Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan välillä oli useita rajakantoja, ja Rasvastenlammen molemmin puolin oli rajamerkkejä, joiden kautta raja kulki lammen keskeltä. Kysymys oli siis tuolloin Rantasalmella mutta nykyisin Enonkoskella sijaitsevasta Vääräntauksen alueesta.

Tämän jälkeen oikeudessa kuultiin Niilo Kontiaista ja Heikki Multasta. He olivat vanhoja miehiä, jotka Kinnunen oli hankkinut todistajikseen asiassa. Vanhukset olivat valmiita vannomaan, että se riitamaa, jota Koikkalainen nyt tahtoo kutsua Rekitaipaleeksi, oli oikealta nimeltään Kivitaival ja että se oli kuulunut Asikaisen ja Kinnusen edeltäjille niin kauan kuin kukaan pystyi muistamaan.

Lopuksi kysyttiin oikeuden lautamiesten kantaa. He totesivat, että kun katselmusmiehet ovat kerran todenneet rajamerkkien olevan Rasvastenlammen ympärillä ja kun todistajat kertovat tämän alueen olleen vanhastaan Kinnusen ja tämän osakkaiden rauhallisessa omistuksessa, tämä raja on syytä vahvistaa, ja Koikkalainen etsiköön Rekitaipaleensa jostakin muualta sen mukaan kuin parhaiten kykenee.

Sata vuotta myöhemmin eli 1700-luvun lopulla laadittuun Rantasalmen ja Heinäveden karttaan tilusraja on edelleen piirretty kulkemaan juuri Rasvalampien kautta. [8] Sen pohjoispuolella ollut Ruokoniemen alue kuului edelleen ahvensalmelaisille talollisille, nyt tiloille 7 ja 12, ja Rasvalampien itäpuolella oli edelleen Ihamaniemen rusthollin ulkopalsta. Tämän maariidan ansiosta tiedämme, että juuri sitä kutsuttiin aikanaan Valkiaisenkankaaksi. Nykyisessä kartassa tämä Vääräjärven ja Käköveden välinen kannas rajautuu lounaassa Valkeislahteen, joka viittaa selvästi samaan nimeen kuin vanha Valkiaisenkangas. Mutta Ruokosalossa on kuitenkin tänä päivänä myös Rekitaipale-niminen tila. Näyttääkin siltä, että keskustelu tuon Ruunaveden ja Koloveden välisen kannaksen oikeasta nimestä on vielä jatkunut vuoden 1669 jälkeen.

Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan rajankäynnistä oli kulunut vuosi, kun Ahvensalmen Matti Asikainen ja Ihamaniemen Pekka Koikkalainen olivat taas maariidoissa. Vuonna 1670 pidetyillä Rantasalmen talvikäräjillä kaksi valaehtoista todistajaa vakuutti, että Ihamaniemi oli Matti Asikaisen vanha ja laillinen omistus, mutta nyt se oli kuitenkin pantu maantarkastuskirjassa Pekka Koikkalaisen nimiin. Oikeus päätti, että Ihamaniemi oli jaettava nuoran avulla mittaamalla kahtia ja että Pekka Koikkalaisen tuli saada puolet siitä sadosta, joka sinne oli sinä vuonna kylvetty. [9]

"Ihaneimj at delas medh snöre", tuomiokirjaan vanhalla ruotsin kielellä kirjattu kehotus jakaa Ihamaniemi nuoralla.

Oikeus ei siis tällä kertaa etsinyt syyllistä ja syytöntä riitapuolten joukosta, vaan hyväksyi sen, että kysymyksessä saattoi olla viranomaisten tekemä virhe. Viranomaisten haparointi saattoi kukaties vaikuttaa siihen, että asianomaiset alkoivat taas ajatella perinteisiä tapoja hoitaa näitä asioita – oikeus joutui nimittäin heti nuorapäätöksen jälkeen antamaan Matti Asikaiselle kolmen markan sakot siitä, että hän oli uhannut Pekka Koikkalaisen henkeä. Mieliharmia oli tosin voinut kertyä jo pitemmältä ajalta, sillä nämä samat jakokunnat olivat puineet Kerimäen jakoa käräjillä jo vuonna 1667. [10]

Tämä vuonna 1670 vedettäväksi määrätty raja voi hyvin olla näkyvissä myös sata vuotta nuoremmassa kartassa. Siinä nimittäin näkyy Ihamaniemen poikki Itälahdesta Pyttyveteen kulkeva viivasuora raja, jonka koillispuolella on Ihamaniemen rustholli ja lounaispuolella ahvensalmelaisten talojen (jälleen numerot 7 ja 12) omistuksia.

Nykyisessä kartassa tällaista rajalinjaa ei enää ole. Kun isojakoa valmisteltiin 1800-luvun alussa, Ihamaniemen rusthollin omistuksia jatkettiin pitemmälle niemen kärkeen, ja ahvensalmelaisten omistuksia jatkettiin puolestaan vastarannalla etelämmäksi. Ahvensalmi 12:n ihamaniemeläisistä takamaista muodostettiin uudistilat Ihamaniemi 1, 2, 3 ja 11. [11] Numero 1 on Pekkolan tila. Se sai nimensä todennäköisesti esi-isältäni Pekko Pesoselta [geni], joka muutti vuonna 1835 Ahvensalmelta tälle tilansa kaukopalstalle Ihamaniemeen.

Ihamaniemen rustholli siirtyi puolestaan jo vuonna 1681 Asikkalan kylässä asuneen toisen esi-isäni Mikko Asikaisen [geni] haltuun. Näistä tapahtumista kerron lähemmin artikkelissani Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat.

Viitteet:

[1] Kääriäinen, Ville-Pekka: Rajariitoja, kaskikiistoja ja niittynujakoita: maariidat historian- ja sukututkijan lähteenä. SSS:n järjestämä esitelmä 21.9.2022 väitöskirjahankkeesta "Valtionmuodostus Iisalmen pitäjässä"; Eskola, Susanna: Rajamerkkien vartijat, Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630–1669, pro gradu-työ, Helsingin yliopisto 2006.

[2] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), protokollanumero 1258. Maakappale Valkiaisenkangas on maantarkastuskirjoissa tässä muodossa, mutta vuoden 1669 tuomiokirjassa se on muodossa Valkiaistenkangas.

[3] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 202.

[4] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 237.

[5] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 21.–23.1.1669, s. 326 (54). Matti Asikaisen ja Antti Kinnusen kotikylää ei mainita tässä tuomiokirjassa, mutta heidän ahvensalmelainen jakokuntansa oli vuoden 1664 maantarkastuksen numero 1253.

[6] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Håkan Åkerlund. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=1236>. Luettu 18.10.2022.

[7] Ks. Suku Forum, Rantasalmen Juutilaisten alkuperä.

[8] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH92, Geographisk Charta öfver Randasalmi sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safvolax härad och Cuopio Län.

[9] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 20.–22.1.1670, s. 64.

[10] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen kesäkäräjät 5.–8.8.1667, s. 160 (953).

[11] Isojaon jälkeisen Ahvensalmi 12:n entinen rekisterinumero oli Ahvensalmi n:o 7. Ks. Mielonen, Asko: Heinäveden historia I, talonhaltijaluettelo, s. 479.

Kustaa Fredrik Brask – torppari, kansankirjoittaja ja Joroisten kirjastonhoitaja

Kustaa Fredrik Brask 1890-luvulla. [1]

Kustaa Fredrik Brask (1829–1906) asui koko ikänsä torpparina Joroisten pitäjän Kerisalonsaarella. Hän oli itseoppinut kirjoittaja, jonka käsikirjoituksia ja kirjeitä on säilynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa peräti 5750 sivun verran. Hän lähetti kirjoituksia myös sanomalehtiin ja toimi Joroisten pitäjänkirjaston hoitajana.

Kustaa syntyi vuonna 1829 Frugårdin kartanon torpparin Aatami Braskin ja tämän vaimon Maria Elisabet Immosen esikoislapsena [Geni], ja sai kasteessa nimen Gustaf Fredrik. Hän sai todennäköisesti alkeisopetusta koulumestari Cantellin pitäjänkoulussa. Hän sai tukea opiskeluunsa myös kotoa, sillä Kustaan sanoin hänen isänsä Aatami "ei ollut wastainen oppiwaisuutta".

Vaikka Kustaa saikin kosketuksen kirjalliseen kulttuuriin jo lapsena, hänen opinhalunsa syntyi suullisen kulttuurin maailmassa. Kustaan lapsuudessa viinan kotipoltto oli sallittua, ja sitä harjoitettiin paljon. Kun ihmiset olivat maistelleet viinaa, he alkoivat kertoa tarinoita. Kustaata kiehtoivat erityisesti Raamatun kertomukset. Hän sai 11-vuotiaana oman Raamatun, ja luki sitä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Hänellä oli myös hyvä muisti, ja hän kertoi osanneensa jo 17-vuotiaana ulkoa mm. Svebiliuksen katekismuksen ja viidennen osan virsistä. [2]

Vaikka Suomessa olikin kirjoitustaitoisia ihmisiä kaikissa kansankerroksissa jo 1800-luvun alkupuolella, lukemisesta ja kirjoittamisesta innostunut torpparinpoika ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan mikään tavallinen ilmiö. Kustaa kuvasi kirjoituksissaan, miten monet pitivät hänen nuoruudessaan korttipelitaitoa tärkeämpänä kuin lukutaitoa, ja kirjoitustaitoa suorastaan turhana. Hän saikin osakseen pilkkaa harrastustensa takia, ja kun hän sairastui kevättalvella 1850, kyläläiset pitivät sitä ilman muuta liiallisen lukemisen seurauksena.

Kustaan sairaus kesti koko kevättalven ja kevään, ja siihen kuuluivat uskonnolliset näyt, villit pohdinnat, houreet ja ylenpalttinen levottomuus sekä "ajatus toimen hämmennys", kuten hän itse jälkeenpäin kuvasi. Vaikutusvaltaisen pitäjäläisten toimesta hänet lähetettiin kesäkuussa Mikkelin lasarettiin, jossa hänen diagnoosikseen kirjattiin mania. Hän pääsi sairaalasta kaksi kuukautta myöhemmin, jolloin hänen tilaansa kuvattiin sanalla förbättrad eli parantunut. On mahdollista, että Kustaan sairaus ei ollut pelkästään henkistä laatua, sillä 1800-luvun diagnostiikassa manialla tarkoitettiin usein kuumeisten infektiotautien aiheuttamaa sekavuustilaa. [3] Suvun perimätiedoissa Kustaan sairautta onkin pidetty jonkinlaisena aivokuumeena [4].

Kustaa asui koko ikänsä naimattomana kotitorpassaan, yhteistaloudessa veljensä Konstantinin kanssa, jolla oli perhe ja lapsia. Suku on muistellut Kustaan olleen vanhempanakin ajoittain "toisaikainen", minkä on arveltu johtuneen nuoruudessa koetusta sairaudesta. Kovin epävakaana häntä ei kuitenkaan ole voitu omana aikanaan pitää, koska hän oli muiden toimiensa ohella kymmenen vuotta Joroisten pitäjänkirjaston hoitajana.

Joroisten kirjaston perustamiseen vaikuttivat tiettävästi ainakin pastori Per August Cygnaeus ja Stendalin kartanon omistaja Theodor Järnefelt. Kirjaston pohjavarannoksi hankittiin vuonna 1860 yhteensä 150 teosta kuopiolaisesta kirjakaupasta, ja Kustaan kertoman mukaan kirjastoa hoiti aluksi "muuan räätäli" ilman palkkaa. Joroisten historian kirjoittajien mukaan tämä räätäli olisi ollut Kustaan veli Carl Adolf Brask. Tämän Kaarlo-veljen kuoleman jälkeen Kustaasta tuli Joroisten kirjaston hoitaja kymmeneksi vuodeksi (1864–1874). [5] Hänen mukaansa Joroisten kirjaston lainausautomaatti on nykyisin nimeltään Kustaa Brask-automaatti.

Kustaa alkoi lähettää kirjoituksiaan sanomalehdille 1850-luvulla. Varhaisin tunnettu hänen laatimansa sanomalehtikirjoitus käsitteli Joroisten kuulumisia, ja se julkaistiin Suomen Julkisissa sanomissa 18.10.1858. Hän kertoi kuulumisensa työväestön näkökulmasta, kiinnittäen huomionsa esimerkiksi maksettuihin palkkoihin ja viljan hintoihin. [6] Hän mainitsi lopuksi myös taivaalla tuolloin näkyneen pyrstötähden, jota "moni ihmetellen oudoksuu". Kyseessä oli Donatin komeetta, joka oli juuri vuoden 1858 lokakuussa kirkkaimmillaan. [7]

Kustaa avusti kirjoituksillaan 1860–1870-luvuilla säännöllisesti Suomen Julkisia Sanomia (vuodesta 1865 Suomalainen Wirallinen Lehti) ja Tapio-lehteä. Hänen laatimikseen tunnistettuja maaseutukirjeitä on viitisenkymmentä. Lehdet ovat kuitenkin korjanneet Kustaan lähettämien tekstien runsasta pilkutusta ja muuta kieliasua, sillä lehtiin painettujen kirjoitusten tyyli on selkeämpi kuin Kustaan käsikirjoitusaineistossa. [8] Nämä Kustaan maaseutukirjeet on julkaistu puhtaaksikirjoitettuina Wikiaineistossa.

Kustaan kirjoitukset alkoivat kuitenkin muodostua vähitellen yhä laajemmiksi. Sanomalehti Tapio joutui ilmoittamaan hänelle 1860-luvulla, ettei heidän ollut mahdollista julkaista ahtailla palstoillaan niin laajoja selostuksia. Kustaa ottikin vuonna 1876 yhteyttä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, ja pyysi tätä julkaisemaan hänen laatimansa Pienen Alku Opetuksen, jonka hän oli kirjoittanut suomenkielisten rahvaanlasten oppikirjaksi. Hän laati monia muitakin käsikirjoituksia, mutta hänen toiveistaan huolimatta mikään näistä laajemmista teksteistä ei koskaan päätynyt julkaistavaksi. Hän alkoi kuitenkin sittemmin lähettää tekstejään säännöllisesti SKS:lle ja esitti toiveen, että julkaisemattomia käsikirjoituksia ei palautettaisi hänelle. Tämän seurauksena SKS:n arkistoon syntyi lopulta tuhansia sivuja käsittävä Kustaan tekstien käsikirjoituskokoelma, joka on siellä edelleen.

Kustaa kirjoitti lapsille ja nuorisolle suunnattujen oppikirjojen lisäksi myös uskonnollisista aiheista, ja osa teksteistä sisälsi varsin omaperäistäkin tulkintaa kristinopista ja Raamatusta. Kustaata kiinnostivat myös filosofishenkiset pohdinnat tunteista, oppimisesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta. Lisäksi hän kirjoitti maanviljelyksestä, maailman ja Suomen historiasta, kansanrunoudesta ja kansanperinteestä, ja 1890-luvulta lähtien yhteiskunnallisista aiheista, erityisesti torppareiden epävarmasta asemasta. Pisin yksittäinen käsikirjoitus on 294 sivun mittainen. [9]

********

Kustaalla oli omakohtaista kokemusta monista 1800-luvun yhteiskunnallisista muutoksista, kuten kauppapuotien sallimisesta maaseudulla vuonna 1859 ja viinan kotipolton kieltämisestä vuonna 1866. Eräässä SKS:aan lähettämässään kirjoituksessa hän kuvasi, miten nämä lainsäädännön muutokset olivat vaikuttaneet Joroisissa kahvinjuonnin yleistymiseen.

Kahwin juontija, oli tapana Joroisissa, muutamilla isäntä perheillä, ja Herras wäjillä, wiinan keittämisen aikanakin, juotawana, wiinan kansa: wan oli paljon, mökkiläisijä, ja lienee ollut tilallisijakin, joilla ei ollut taloudessansa, kahwi pannuwa, eikä muita, juonti astijoita; niitä oli alussa wan, käsi töiden tekijöillä, mestäri elämän arwona. Maa kauppain tultuwa, tuli kahwin juonti tapa, yleiseksi tawaksi, kaikille perheille, loiswäjelle; ja palwelijoillenkin, itsellänsä pitää, eri, ja lisä, kahwin juonti. Siihen tapaan ruwenneissa, työn tekijöissä, oli monta, jotka lapsuudessa, usein ei sattunut kahwija maistamaankaan, kuin wan harwoin, palowiinaa: niillä oli tottumattomat sisukset, ja ruoka maha, kahwi juomaan; muutamija tuli alku ajalla, lihawan näköiseksi pöhelöksi, kalwakoituneelle naamalle; muutamat alkoi kuihtuwa, laiha näköisiksi, nykiwiksi; [––]

Suomalaisten kokemista sodista kirjoittaessaan Kustaa kertoi perheessään säilyneen muistitiedon Suomen sodan (1808–1809) ajalta. Silloin Joroisissakin oli taisteltu, mutta yksi venäläinen sotilas oli myös poikennut Braskien kotitorpassa, ja Kustaan isoisä Kustaa Brask (1751–1810) oli antanut hänelle ruokaa.

Tämän wuosi sadan, ensimäisen kymmenen lopulla ollutta wenäjän sotaa, mainitaan Joroisissa: Wiimeinen sota; Wenäläisen tulo, maahan; Wenäjän walta. Silloin on Joroisissa, sota joukolla, wastusteltuna, kulkewata sota joukkowa, Talwella, sodan alkaessa; wenäjän Jalkawäki, on kulkenut, Kerisalon kylän läwitse pidettywä, Talwi tietä; [–] Siinä joukossa kulkewija, wenäjän sota miehijä, muuwan oli saanut poikenneeksi käymaan, isämme isän, mökkiin, jossa wielä minä asun, Ukko antanut oli syödä kansansa, wenäjän sota miehen, leipää, ja keittowa; sotamies oli syötywänsä, ruuwan edestä kiitellyt, nöyrillä, wenäläis kiitto liikunnoilla, ja sanoilla. [10]

Kustaa allekirjoitti kirjoituksensa yleensä ruotsinkielisellä etunimellään Gustaf Fredrik tai lyhenteellä G. F. Hänen muistetaan kuitenkin vierastaneen "ähvää ja levveetä peetä" ja pyytäneen jo Joroisten kirkkoherra Karl Lillströmin aikana (1852–1869), että hänen nimensä olisi voitu suomentaa, ilmeisesti muotoon Kustaa Reetrik Rask. Kirkkoherra oli kuitenkin vastannut, että "mitä sitä lyhyttä nimeä enää lyhentämään". [11] Kun Joroistenkin kirkonkirjat sitten lopulta käännettiin suomeksi vuonna 1890, Kustaan nimi kirjattiin niihin muotoon Kustaa Freedrik Brask [12]. Aivan viimeisiä kirjeitään SKS:lle tämä "ähvää" vierastanut mutta pilkkujen käyttöön mieltynyt kirjoittaja allekirjoitti nimellä Gusta, Fredrik, Brask. [13]

Kustaa Braskin käsikirjoitukset ehtivät olla SKS:n arkistossa kymmeniä vuosia niin, ettei niiden sisältöä käsitelty tutkimuksessa juuri lainkaan. Oma maa -tietokirjaan vuonna 1922 kirjoittanut A. R. Niemi tosin mainitsi Kustaan yhtenä aikakautensa aktiivisimmista kansanperinteen kerääjistä [14]. Kustaan veljen Niilo Fabianin pojanpoika, everstiluutnantti Niilo Brask (1919–2018) tutustui Kustaan käsikirjoituksiin yhdessä Kari Lousan ja Aila Hautasen kanssa ja laati Kustaan elämänvaiheista ja hänen tekstiensä aihepiireistä yhteenvedon nimellä Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa. Niilo Brask laati selvityksensä yksityiseen käyttöön, mutta yksi sen kopioista on kuitenkin nykyisin luettavissa SKS:n arkistossa osana Kustaa Braskin kokoelmaa. [15]

Kustaa Braskin kirjoitukset ovat päässeet tieteellisen tutkimuksen kohteiksi vasta omana aikanamme. Tärkein Kustaata ja hänen tuotantoaan käsittelevä esitys on Kaisa Kaurasen ja Maria Virtasen vuonna 2010 julkaisema artikkeli Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Artikkelissa on 32 sivua, ja se kannattaa ehdottomasti lukea, jos Kustaa Braskin elämäntyö herättää kiinnostusta [16]. Kaisa Kauranen julkaisi vuonna 2013 myös englanninkielisen Kustaata käsittelevän artikkelin nimellä Odd man out? – the self-educated philosopher and his social analyses of 19-century Finland [17] sekä lyhyemmän artikkelin Torppari Kustaa Brask – maaseutukirjeenvaihtaja Joroisista SKS:n teoksessa Kynällä kyntäjät [18]. Helsingin Sanomat esitteli tämän teoksen seuraavana vuonna ja nosti siinä yhteydessä Kustaan yhdeksi esimerkiksi aikakautensa kansankirjoittajista. Kustaasta kerrottiin 2010-luvun alussa myös Joroisten alueen lehdissä [19].

Braskin suvun viljelemä torppa lunastettiin aikanaan itsenäiseksi tilaksi. Sen maakirjanimeksi tuli Hietala, mutta kutsumanimeksi Rantala.

Kustaan veli Robert eli Roope Brask oli torppari ja myöhemmin talollinen Rantasalmen Tiemassaarella, ja hänen maanviljelyksestään ja hänen perheensä allekirjoituksista Suuressa Adressissa kerron tarkemmin täällä. Roope Brask oli isoäitini äidin isä.

Viitteet:

[1] SKS / Kuva-arkisto, G.F. Brask. Tämä ainoa tunnettu kuva Kustaa Fredrik Braskista on otettu 1890-luvun puolimaissa, jolloin Brask oli noin 65-vuotias. Kuva on säilynyt suvun piirissä ja digitoitu SKS:n toimesta. Se on julkaistu tässä blogissa SKS:n luvalla.

[2] Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria: Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Teoksessa Lukeva ja kirjoittava työläinen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010), s. 52–53.

[3] Kauranen & Virtanen 2010, s. 54.

[4] Brask, Niilo: Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa (Pirkkala 2001), s. 6.

[5] Viikki, Raimo & Härkönen, Reima: Joroisten historia II (Joroisten kunta 2017), s. 470.

[6] Suomen Julkisia Sanomia, 18.10.1858, s. 2.

[7] Wikipedia: Comet Donati.

[8] Kauranen & Virtanen 2010, s. 55.

[9] Kauranen & Virtanen 2010, s. 49, 57.

[10] SKS, G.F. Braskin kokoelma B 175, Brask 68, Puheita Joroisissa tietoon tulleista, ja opettawaisista, Asijoista, ja tapauksista.

[11] Brask, Niilo 2001, s. 16.

[12] Joroinen, rippikirja 1890–1899, s. 283.

[13] SKS:n kirjeiden hajakokoelma, kirje 187:3:20, Gustaf Fredrik Braskin kirje SKS:lle 9.12.1904. Kuva kirjeestä on julkaistu tässä blogissa SKS:n luvalla.

[14] Niemi, A.R. Suomalaisen kansanrunouden keräys. Teoksessa Kaarle Krohn et al. (toim.): Oma maa, tietokirja Suomen kodeille 3 (WSOY 1922), s. 383.

[15] Brask, Niilo: Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa (1989, uudistettuna Pirkkalassa 2001). SKS:n arkistossa säilytetään myös nauhoitettua Niilo Braskin haastattelua.

[16] Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria: Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Teoksessa Lukeva ja kirjoittava työläinen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010)

[17] Kauranen, Kaisa: Odd man out? – the self-educated philosopher and his social analyses of 19-century Finland. Teoksessa Anna Kuismin & M. J. Driscoll (toim.): White field, black seeds – Nordic literary practises in the long nineteenth century (Finnish Literature Society 2013). Teos on julkaistu vuonna 2016 vapaasti luettavana sähköisenä versiona.

[18] Kauranen, Kaisa: Torppari Kustaa Brask – maaseutukirjeenvaihtaja Joroisista. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.): Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (SKS 2013).

[19] Lyijypännän palat ei tahtonu piisata. Helsingin Sanomat 22.10.2014; Sivistys on sydämen asia, Warkauden Lehti 10.9.2011; Sivistyksen sanansaattaja, Joroisten Lehti 15.9.2011.

Itäsavolaisia uhripuita

Nousialanmäen uhrikuusi Kerimäellä. [1]

Enonkosken Ihamaniemessä sijaitseva Asikkalan tila eli "Hovinpaikka" on yksi sukumme kantatiloista. Sen pellolla kasvoi vielä satakunta vuotta sitten paksu koivu, joka oli perimätiedon mukaan vanha uhripuu. Koivusta on säilynyt useita muistitietoja, joista vanhin on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon vuonna 1939.

Poikasena ollessani olin renkinä Heinävein pitäjässä Ihamaniemen kylässä ja Ihamaniemen hovissa. Sen hovin pellolla keskellä peltoa kasvoi hyvin suuri koivu, jotta kahe aikamiehe sylet ylettivät just ympäri. Sen koivun oksat kun roikkuvat alaspäin, niin talon nuori isäntä otti havukirven ja lyhenti niitä alimaisia oksia. Vanha emäntä kun näki sen, niin se män puun luokse ja itki kauan. Emäntä oli kieltänyt, jotta sitä puuta ei saa vahingoittaa kun se on uhripuu. Sitä minä en tiijä mitä siihe uhrattii, mut nuori isäntä ei tykännyt siitä koivusta kun se oli keskellä peltoa ja olisi sen hakannut pois, mutta vanha emäntä kielti jyrkästi. Tästä on nyt aikaa lähemmäs 60 vuotta. [2]

Kertojan antaman tiedon mukaan muisto kuvaisi tapahtumia noin 1880-luvulla, jolloin Asikkalan vanhana emäntänä oli Eeva Kristiina Pakarinen (1831–1906). Puuta karsinut nuori isäntä oli todennäköisesti hänen poikansa Juho Alarik Asikainen (1853–1915), joka sittemmin vuonna 1899 myi Asikkalan tilan Abraham Kokolle. Kun tila tämän jälkeen jaettiin kahtia Abrahamin poikien Pekan ja Juhon perintöosuuksiin, Juhon osuus myytiin Matti Törröselle, joka muutti paikalle ja kaatoi uhrikoivun 1910–1920-lukujen vaihteessa. [3]

Asikkalan uhrikoivu oli ollut 1910-luvulla tilan riihiaitauksessa yhdessä tuulimyllyn kanssa. Kun Asikkalan tila halottiin kesällä 1919, koivu jäi jaossa Törrösen puolelle, ja Törrönen halusi kaataa puun. [4] Kylällä ennustettiin, että puun kaatajalle seuraisi teosta jotakin pahaa. Ennustus tulikin mieleen, kun Törrönen kuoli syksyllä 1933. Hän oli teurastamassa sikaa, kun ase lipesi hänen kädestään lattialle ja laukesi, jolloin luoti osui Törröstä vatsaan. – Asikkalan uhrikoivun kanto oli vielä muutama vuosikymmen sitten tunnistettavissa, mutta nyt paikka on vesakoitunut. [5]

Isosetäni Otto Asikainen asui nuoruudessaan muutaman kilometrin päässä Asikkalasta Hankamäen tilalla. Uhripuut olivat hänelle tuttuja, mutta hän puhui niistä vain menneisyyteen kuuluvana asiana lähettäessään aiheesta selostuksen Sanakirjasäätiölle ilmeisesti 1920-luvulla: Kylän väki uhrasi sen [uhripuun] ääressä mikkelinä lampaan, kekrinä syötiin talkkunaa sen juurella. [–] Pihkajuusto piti antaa pitämyspuulle. Näin tahdottiin maanhaltijoita kunnioittaa. [6]

Kuten Oton kuvauksesta käy ilmi, uhripuille tuotujen ruokauhrien vastaanottajana ei pidetty niinkään puuta sinänsä, vaan puun ääressä tai sen juurien alla asunutta jumaluutta, jota saatettiin kutsua nimityksillä maanhaltija, maanhaltijat, maahiset tai vanhaset. [7] On ilmeistä, että vanhimpina aikoina kullakin talolla on ollut oma uhripuunsa eli pitämyspuunsa, mutta Savon oloissa jotkin uhripuut ovat ajan myötä kasvaneet myös sukujen tai joissakin tapauksissa kylienkin yhteisiksi pyhiksi puiksi. Esimerkiksi Pitkäsaaressa on ollut yhteinen pitämyspuu, jolle on tuotu uhreja monesta Kangaslammin Harjurannan talosta. [8]

Vanha uhripuu Yläsäiniön kylässä Viipurin maalaiskunnassa. [9]

Pitämyspuuta pidettiin ennen myös perhekunnan kohtaloita ennustavana puuna. Sitä ei saanut mitenkään vahingoittaa, mutta jos puusta putosi oksia, sitä pidettiin jonkun perheenjäsenen kuoleman enteenä. Puun katkeamisen katsottiin ennustavan isännän kuolemaa. Pahinta oli pitämyspuun kaatuminen juurineen myrskyssä, minkä katsottiin merkitsevän jo koko talon häviötä. [10]

Uhripuuta on kutsuttu Savossa myös nimellä lyylityspuu tai lyylitelty puu. Sanana lyylitteleminen on tarkoittanut ainakin suostuttelemista, mutta sillä on ollut myös vahva yhteys uhraamiseen. Esimerkiksi metsästyksessä "lyylillä pyytäminen" on tarkoittanut todennäköisesti sitä, että osa saaliista on annettu uhriksi. Martti Haavio on arvellut, että verbin taustalla voisi olla muinainen metsän jumaluuden nimi Lyyðikki. [11]

Muinaiset luonnonuskonnot ja kristillinen usko ovat eläneet monen pohjoisen kansan elämässä satojen vuosien ajan rinnakkain. Suomessa luterilainen kirkko on pyrkinyt erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden ajasta lähtien hävittämään pakanalliseksi katsomaansa vanhempaa uskonnollisuutta. Esimerkiksi korpraali ja myöhempi Kuopion lukkari Paavo Lyytikäinen kaatoi Savossa vuoden 1656 paikkeilla monia uhripuita, joihin "kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut koskea". Hän teki tämän työn Kuopion rovasti Petrus Fabritiuksen määräyksestä, joka tunnettiin Savossa tarmokkaana "taikauskon" lopettajana. [12]

Fabritius ei kuitenkaan saanut kaikkia Savon uhripuita kaadatettua 1600-luvulla, kuten kertomus meidänkin sukumme uhrikoivusta osoittaa. Se, että ruokauhrien vieminen puille on säilynyt Itä-Suomessa niinkin pitkään, voi olla kuitenkin monelle länsisuomalaiselle jo yllätys. Vanhoja uhripuita on sinänsä kyllä säilynyt myös Länsi-Suomessa, ja esimerkiksi Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat kuvanneet niitä teoksessaan Puiden kansa. [13] Lännessäkin näihin puihin on toki suhtauduttu pitkään kunnioittavasti, mutta puille uhraamisen tapa on kuitenkin jäänyt läntisessä Suomessa historiaan yleensä jo niin kauan sitten, ettei perimätieto enää tavoita sitä. [14]

Itä-Savon vanhoista pitämyspuista yksi tunnetuimmista lienee Punkaharjun Laukansaaren uhripetäjä, joka sijaitsee edelleen valtatien 14 varrella ja josta esimerkiksi Puruvesi-lehti on kertonut. [15] Tunnettu on myös Sulkavan Eerikkilän Matinmäellä kasvanut tasalatvainen tapionpöytäkuusi, joka kaatui syksyllä 1997 ja jonka ontoksi kovertunut runko siirrettiin silloin Juvan puukeskuksen pihalle. [16] Pohjois-Karjalan puolella Kesälahden Hummovaarassa kasvaa edelleen kuuluisa Lönnrotin petäjä, jonka juurella runonlaulaja Juhana Kainulainen esitti Elias Lönnrotille 59 runonlaulua ja loitsua kesäkuussa 1828. Lönnrotin petäjä on ollut uhripuun lisäksi myös niin sanottu karhunkallohonka.

Karhunkallohonka oli puu, johon kaadetun karhun pääkallo kiinnitettiin karhunpeijaisten yhteydessä ja jonka juurelle saatettiin haudata karhun luita. Tällaisen riitin ikä lasketaan ehkä tuhansissa vuosissa, sillä sitä on esiintynyt monen suomensukuisen kansan lisäksi myös Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa. [17] Suomessa karhunkallopuut näyttävät olleen usein juuri mäntyjä, mutta ne saattoivat olla myös muita puita. [18] Uhripuut eli lyylityspuut saattoivat olla minkä lajisia puita hyvänsä. Uhripuiden ja karhunkallohonkien lisäksi suomalaiseen perinteeseen kuuluvat myös karsikkopuut, joiden runkoon tehtiin merkintöjä esimerkiksi vainajaa saatettaessa. [19]

Kun Taivaannaula ry. julkaisi muutama viikko sitten karttapalvelunsa Hiidet.fi suomalaisen kansanuskon pyhistä luonnonpaikoista, se ei sisällyttänyt siihen itäsavolaisista uhripuista muita kuin edellä mainitun Laukansaaren uhripetäjän. Se totesi kuitenkin jättäneensä monia uhripuita tai entisten uhripuiden paikkoja tietoisesti pois karttapalvelustaan, koska ne sijaitsevat tyypillisesti yksityisillä pihamailla, jolloin niiden etsiminen karttapalvelun avulla voisi rikkoa kotirauhaa.

Itä-Savossa entisinä aikoina olleista uhripuista on kuitenkin säilynyt paljon perimätietoja. Kattavan katsauksen niistä julkaisi jo Antero Pelkonen vuonna 1902 teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. [20] Perimätietoa on talletettu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, ja puista on yksittäisiä kertomuksia vanhoissa oikeuden pöytäkirjoissa ja sanomalehdissä.

Martti Kitusen uhrikuusi Virroilla vuonna 1949. [21]

Enonkosken Karvilan kylän Haponmäen tilalla ollut uhrikuusi on kaadettu jo ennen vuotta 1902. Antero Pelkonen talletti siitä tuona vuonna seuraavan muistitiedon:

Karvilan kylän Haponmäellä on ollut uhrikuusi, vaikka se nyt jo on hakattu pois. Siihen vietiin ruokaa silloin kun kyntöä aloitettiin. Kun se hakattiin, oli siitä pahat seuraukset: eläimiä kuoli ja lapsia tuli vaivaseksi kosolta. [22]

SKS:n arkistoon samasta Haponmäen kuusesta talletettiin 1930-luvulla kaksi kertomusta. Niiden kuvaukset puun kaatamisesta ja sen seurauksista poikkeavat jonkin verran Pelkosen aiemmin tallentamista tiedoista. Tässä vaiheessa kuusen kaatamisesta on täytynyt olla jo useampi vuosikymmen aikaa, joten perimätiedot ovat voineet ajan myötä myös muuttua.

Karvilan kylässä Hapomäellä oli köyriä vasten ison kuusen juurelle viety lihapaistia, voita, talkkunaa. Kylän poika oli mennyt ja syönyt ruoat, paskanti vatiin. Talonväki arveli, ettei tuleva vuosi ole onnellinen. Kukaan ei uskaltanut kuusta kaataa. Talonväki luuli, että köyrihönttämö oli käynyt syömässä ja paskalla. [23]

Karvilan kylän Haponmäellä oli pyhä kuusi. Sen kaatoi eräs Haverinen, jonka siihen oli palkannut Olli Turunen -niminen mies. Haverinen kuoli luonnollisen kuoleman, mutta palkkaaja, Turunen, tuli mielenhäiriöön ja hukuttautui kaivoon. Sen sanotaan johtuneen edellä kerrotusta. [24]

Kerimäen Makkolan kylän Pihlaskiven halkeamassa on kasvanut uhripuuna pidetty pihlaja, jolle Pelkosen tallettaman tiedon mukaan oli viety ruokauhreja ainakin vielä 1840-luvulla. [25] A. Lönnbohm haastatteli vuonna 1894 erästä noin 75-vuotiasta eli vuoden 1819 paikkeilla syntynyttä entistä makkolalaista, joka kertoi siitä seuraavat muistitiedot: 

Makkolan kylässä Kerimäellä oli uhripuut ja kivet ennen yhteiset. Siellä asuvat Makkoset, Muhoset, Pesoset ym. Kylän sivulla metsässä oli Pihlaskivi, jossa pihlaja kasvoi ison haljenneen kiven raossa. "Siinä kiven raossa on Pesolan kylän Jumala", mainittiin puheessa. Kertoja oli lapsena samoin kuin muutkin seudun lapset sitä kovasti kammonut. Kylästä vietiin sinne ensi uutisleipiä vuoden päässä, maitoa kun lehmä poiki, sekä lihaa teurastaissa. [26]

Haastateltava mainitsi siis uhripuun lisäksi myös Makkolan kylän uhrikivet. Makkolan kylässä onkin harvinaisen suuri muinaisten uhrikivien keskittymä. [27] – Uhripuina on kunnioitettu Itä-Savossa myös metsälehmuksia, vaahteroita, pajuja ja haapoja.

Tuomas Kutvonen hakkas kolome hoapoo, jotka ol yksillä juurilla. Ei hiän hakatessaan mittään tiennä, mutta unissa hänelle sanottiin, että mitäs sie hakkasit, että ne ol lyyliteltyjä puita. Ja siitä tul sille se, että sormi turpos, ja sille ei mahtana leäkärit mittään. (Sääminki) [28]

Uhripuu oli Enonkosken Kuoppasalossa numero 7 maalla iso lehmus. Siihe sanovat kantanee emännän jos jotai ja voi olla tottakii, koska renki oli uhana hakata sen maaha van emäntä oli sanona: "Sitä et tiijä mikä siitä seuraa." Ja se jäi hakkaamata kunne lahomala kaatu vasta emännän kuoltuu. [29] – Numero 7 tarkoittaa kuoppasalolaista tilaa Varparanta n:o 7, jonka omisti 1920-luvulla Klemettisten suku.

Joutsenmäen Koikkalan pellolla seisoo vieläkin noin 150 vuotta vanha vaaher. Sillekin kekrinä y. m. juhlina vietiin ruokaa ja juomaa uhriksi; ja jos taloa vastoinkäymiset uhkasivat, ruokittiin sitä muinakin aikoina. (Rantasalmi) [30] 

Rantasalmen Reijolassa kasvoi 1890-luvulla vanha mänty, jolle ei enää silloin uhrattu ja johon liittyviin uskomuksiin talonväki suhtautui silloin jo pilkallisestikin. Kun puu kuitenkin näytti ennustaneen erään kuolemantapauksen, sitä alettiin kunnioittaa uudelleen. Sanomalehti "Savonlinna" kertoi tapauksesta kesäkuussa 1891:

Rantasalmen pitäjän Reijolan kylässä, isäntä Ambrucinin pellon pientareella aivan lähellä tuparakennuksia, kasvaa suuri petäjä, noin 8 jalkaa ympärimitaten. Vanhus näyttää jo aikoja siinä seisseeksi. Oksia on ainoastaan latvassa ja ne ovat laajalle levinneet joka suunnalle. Puuta sanotaan entisaikoina palveltun uhrien kantamisella sen juurelle. Joka syksy kuin Mikon päivänä teurastettiin pässi, niin sen lihasta keitetystä kaalista ensi kupillinen vietiin petäjän juurelle. Tämän luultiin edeltä käsin jo tietävän, mitä lähemmässä tulevaisuudessa oli tapahtuva talolle erinomaisempia muutoksia. Niinpä sanottiin sen tietävän edeltäkäsin kuoleman kohtauksetkin, jotka talossa tulivat piakkoin tapahtumaan. Jos petäjästä katkesi suurempi oksa, niin kuoli aika ihminen, jos taas pieni oksa, niin lapsi kuoli. Nykyiset talon asukkaat eivät ole tuolle uhria kantaneet, vaan näyttääpä tuo vanhus vaan yhä edelleenkin huolta talon tapahtumista pitävän. Kuin nykyisen isännän poika tuli eräänä päivänä pellolta kyntämästä oli hänellä suuri petäjän oksa kädessä ja sanoi nauraen: no kukahan se meiltä kuolee kuin tiedon puu on pudottanut oksansa. Vaan kaikki nauroivat, että kyllähän sitä kuoleekin kunhan aikaa joutuu ilman oksan putoamisetta. Mutta tuskin kuukaus oli kulunut siitä kuin oksa oli pudonnut, niin sama poika joka sen oksan oli kotiin tuonut, heitti henkensä. Uudelleen on ruvettu puuta pitämään kuolon ennustajana. [31]

Kun sanomalehti Uusi Suometar julkaisi artikkelinsa Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa jo kymmenen vuotta tätä ennen eli vuonna 1881, se kuvasi uhriantimien ja karhunkallojen viemistä puille ainakin Etelä-Savossa silloinkin jo täysin menneisyyteen kuuluneena asiana. Lehti piti puiden säilyttämistä kuitenkin tärkeänä, koska ne olivat sen mielestä matkan määrääjinä sillä tiellä, jota Suomen kansa on hämärän muinaisuuden raakuudesta kulkenut nykyhetken valoisaan sivistykseen. [32]

Säilyneiden perimätietojen tai julkisten asiakirjojen pohjalta ei olekaan mahdollista päätellä kovin tarkasti sitä, missä määrin ruokauhrien viemistä puiden juurelle on harjoitettu Savossa eri aikoina. Kun Rantasalmella käsiteltiin oikeudessa niin sanottuun Vaahersalon aarteeseen liittynyttä tapausta marraskuussa 1732, todistajat kertoivat, että kylässä kasvoi koivu, johon kukaan ei uskaltanut koskea, koska siitä saattoi saada syyhyn. Torppari Iivari Ruuskanen tiesi myös kertoa, että puuta oli kutsuttu ristikannaksi eli sellaiseksi puuksi, jolle oli "muinaisina aikoina" uhrattu. [33]

Lähdeaineisto viittaakin ennen muuta siihen, että suhtautuminen uhripuihin on ollut Savossa jopa usean vuosisadan ajan jännitteistä. Vaikka uhraamista olisi harjoitettu laajemminkin, viranomaisille on ollut tarkoituksenmukaista kuvata sitä vain menneisyyteen kuuluneena asiana. Modernimpien arvojen leviämisen 1800-luvun jälkipuolelta lähtien voinee kuitenkin olettaa lisänneen Asikkalan hovin kaltaisia tilanteita, joissa suhtautuminen uhripuihin on synnyttänyt jo ristiriitoja talonväen kesken. Tällaisesta tilanteesta on säilynyt kuvaava esimerkki myös Länsi-Savon puolelta Kangasniemestä.

Kangasniemen Kutemajärven kylässä Lapin talossa on suuri kuusi. Sanotaan uhri-kuuseksi. Nimi johtuu siitä koska talon vanha emäntä Kaisa Laitinen oli kantanut aina muusta talon väestä salaa puun juurelle maitoa jauhoa ja vasta tapetun eläimen verta. Huom. Mainittu emäntä on ollut hyvin taika-uskoinen. Hän on kuollut noin 45 vuotta sitten. [34]

Viitteet:

[1] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 194. Kuva on piirretty Ramstedtin luonnoksen pohjalta. 

[2] SKS Heinävesi, KV 1939. Peimi, Einar < Abraham Koivisto, työnjohtaja, s. 1872. Kertojan identiteetti ei ole täysin selvillä, mutta SKS:n viitetieto saattaisi viitata Asikkalassa 1880-luvulla renkinä olleeseen ja vuonna 1872 syntyneeseen Abraham Juho Kokkoon, ks. Heinäveden srk, lastenkirja 1880–1889,165. – SKS myönsi kontiolahtelaiselle Einar Peimille vuonna 1939 yhteensä 40 markan palkkion niistä tiedoista, joita hän oli lähettänyt Kansanrunousarkistolle. Ks. Helsingin Sanomat, 9.4.1939, s. 19.

[3] Asikainen, Terho: Ihamaniemen Asikaiset (2003), s. 69 ja 88–93.

[4] Jouslahti, Helmi et al.: Ihamaniemi – isiemme maata, s. 32–37.

[5] Paula Asikaisen kertomus maaliskuussa 2022.

[6] Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko (1948), s. 302 ja 305. Otto Asikaisen kirjeistä Sanakirjasäätiölle kerron tarkemmin täällä.

[7] Harva, Uno 1948, s. 311.

[8] Harva, Uno 1948, s. 308. Lähteenä SKS, Lönnbohm 365.

[9] Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma. Viipurin maalaiskunta, Yläsäiniö, 1910–1920-luku. 

[10] Harva, Uno 1948, s. 308.

[11] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (1967), s. 75–78.

[12] Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, n:o 16/1771 ja 14/1772. Tieto perustunee rovasti Juhana Cajanuksen tarkastuspöytäkirjoihin. Lukkarin nimi oli Cajanuksen tarkastuspöytäkirjojen mukaan kuitenkin Martti Lyytikäinen, ks. Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 529.

[13] Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. 4 uudistettu painos 2014, s. 186–191.

[14] Harva, Uno 1948, s. 309.

[15] Puruvesi, 22.6.2020: Uhripetäjän juuret johtavat myyttiseen menneeseen.

[16] Kovalainen & Seppo 2014, s. 136.

[17] Haavio, Martti 1967, s. 31–37.

[18] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.

[19] Kovalainen & Seppo, s. 89–106.

[20] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXII. Helsinki 1902. Teos on julkaistu Kansalliskirjaston digitoimana täällä.

[21] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Jussi Kangas, Virrat. 1949.

[22] Pelkonen 1902, s. 194.

[23] SKS Enonkoski, Ahti Rytkönen 4956. 1934. Korjattu todennäköinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanamuodosta "paskassa".

[24] SKS Enonkoski / Kerimäki, Alli Raila 266. 1937. < Juho Muhonen, maanvilj., s. 1884. – SKS:n uhripuita koskevaan arkistokorttiin tilan nimi on kirjoitettu "Heponmäellä", mikä on ehkä kopiointivirhe.

[25] Pelkonen 1902, 195.

[26] SKS Lönnbohm 720, 1894.

[27] YLE, Uhrikivet – Kerimäen muinainen mysteeri, 11.5.2010.

[28] SKS Sääminki, Varparanta. J. Hautala 281. < Aleks Konttinen, 69 v. 1938. Korjattu ilmeinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanasta "haopoo".

[29] SKS Enonkoski. Otto Mononen KT 78:8. 1938.

[30] Pelkonen 1902, s. 199. Lähteenä Ramstedt.

[31] Savonlinna 4.6.1891, n:o 23, s. 3, "Niitä näitä".

[32] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.

[33] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1732 (KO a 32), Rantasalmen syyskäräjät 6.–9.11.1732, s. 460–462.

[34] SKS Kangasniemi, Kutemajärvi. PK 19. Nykänen, Elis 3321. 1938.