tiistai 9. tammikuuta 2024

Oi sinä rauta raukka – raudanvalmistusta ja raudan mytologiaa entisajan Savossa

Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria.

Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]

Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.

Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.


O Sinä Rauta Rauka, ett sä silloin suuri ollu, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makaisit, nourin neitosen nisäsä, Caswanen Cainoloisa, hän Lypsi maalle maitoian, nittulle nisuxian, pellole peruxian, sijtä ättä syndy syndi, jo Caswo Caswoi Siki Sikiminen. Rauta on Colmen jaettu, Kassari Kiutarille, mieka melweterille, sirpi Kaurietaille, Kirwes iskilterille, Kassari Kiutarille, Keihäs Syöxerittille, muut ra[ud]at muruttarille, weitzi wijlieitille, tuonne Kiwus wie paten ala perä, Koiwuun colmi kaandan, haapaan halennesen, ihost ihmisen raukan, soihiin mättäittömän, Karwast emäkapeen, ihost alastomast, waiwon waattelisest. Nijn puhelen sulalla suula, Leuwolla Lepoellan, Herran Hengellä hywällä, Luojain collmela sanalla, Keskea Kiwittomax. Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla Lepoille, Jesuxel on sanat sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan Kielen Keittimixi, Kulla haawan suun sulaisin, Kulla Keitin raavan Kielen, Keskeen kiwuttomaxi, alla aina terweexi, kulla itze Lujoa woittion, Pirulaisen pijnattu, paha wallan waiwattu, techkön yölen terwexi, päiwäni mandexi. [2]

Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.

Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.

Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].

Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin


O Sinuas rauta raucka, Ett sillåin kåuana ållut, kåskas Neitåisen Nisäsä, Waimån karskin kainaloisa, lypsi Nelie neitosta Mahan Maituansa Nituhun Nisuxenhensa, Peldåhån Pesuxenhänsa, Mahan Mättähittömähän, Kandåhån Wesattomahan, Puuhun Jurittåmahan, yxi lypsi Raudan, Toinen Raudan karkiuden, Colmas Teren Teräxi, Nelies Kupari Waskena; Wapsoi Ilman lindåhinen, Itki rautåhånsa, karuastansa karkiahan, Tule Jesus Ilman Herra, Tule tänne taruitahan, Tule Tuskaa Tundemahan, kipiät siwelemähän, hauat Suuret hautåmahan [–] [5]

Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".

Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]

Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).

Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:

Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]

Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]


************


Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]

Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12].

Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]

Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:

Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]

Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]

Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17].

Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].

Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].

Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].

Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].

Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].

Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24].

Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:

Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].

Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].


Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.

[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.

[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.

[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.

[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.

[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.

[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.

[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363

[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.

[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.

[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.

[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17.  Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.

[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.

[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.

[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.

[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.

[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.

[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.

[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.

[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.

[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.

[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285. 

[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.

[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.

[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.

[26] Ennallistettu hytti, Rajupusuwiki.fi

perjantai 27. lokakuuta 2023

Vakoojia ja sotilaskarkureita Kustaa III:n sodan ajan Savossa

Kirjainsymbolit kuvaavat Ruotsin armeijan joukkojen ryhmittelyä Olavinlinnan piirityksessä sodan alussa heinäkuussa 1788. [1] Piiritetyn linnan venäläissotilaat eivät saaneet mistään apua eivätkä muonaa, mutta eivät antautuneet. Joukkojen turkkilaissyntyinen komentaja Pjotr Kuzmin totesi piirittäjille: "Ilolla avaisin, mutta minulla on vain yksi käsi, ja siinä on miekka". Ruotsin armeija vetäytyi piirityksestä 20.8.1788. [2]

Hattujen sodan jälkeen vuonna 1743 solmitulla Turun rauhalla oli suuri vaikutus itäsavolaisten elämään. Uusi valtakunnanraja jätti Savonlinnan kaupungin ja osia Kerimäestä ja Rantasalmesta Venäjän puolelle. Rajavalvonta oli kuitenkin heikkoa, ja tullin haaviin jäi vain pieni osa rajan yli käydystä kaupasta. Kaiken lisäksi rajalinjasta ei päästy Kerimäen kohdalla yksimielisyyteen, vaan rajalle jäi riitamaa – ja Ruotsin puolella tuli tavaksi, että riitamaalle myydystä tavarasta ei koskaan peritty tullia. [3] Rajaseudun asukkaat liikkuivat siis paljon kummassakin valtakunnassa. Liikkuminen rajan takana ei edellyttänyt kielitaitoakaan, kun väki puhui savoa rajan molemmin puolin.

Ruotsi yritti vallata menettämänsä alueet takaisin vuosina 1788–1790 käydyssä Kustaa III:n sodassa. Savon kannalta tämän sodan merkittäviin tapahtumiin kuuluivat Porrassalmen taistelu Mikkelissä 13.6.1789 ja Parkuinmäen taistelu Rantasalmella 21.7.1789, jotka päättyivät Ruotsin voittoihin. Kokonaisuutena katsoen Kustaan sota sujui kuitenkin huonosti, ja se olisi voinut päättyä suurempaankin katastrofiin ilman Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa 9.–10.7.1790 saavutettua voittoa. Tämän voiton jälkeen sota päättyi Värälässä 14.8.1790 solmittuun rauhaan, jossa Turun rauhan rajat eivät muuttuneet.

Kun Savo oli sotatoimialueena, Ruotsin armeija käytti rajaseudulla liikkumaan tottuneita savolaisia tiedustelijoina saadakseen tietoja sekä omien että vihollisen joukkojen liikkeistä. Esimerkiksi everstiluutnantti Anders Johan Ramsay lähetti Rantasalmen Asikkalan kylässä asuneen torppari Heikki Parviaisen 4.5.1790 tiedusteluretkelle Kerimäen Ylä-Kuonaan. Tämä retki ei suuntautunut rintaman taakse, sillä majuri Gripenbergin johtamat ruotsalaiset joukot olivat ottaneet Ylä-Kuonan tukikohdakseen jo vuonna 1789 voidakseen valvoa sieltä käsin Olavinlinnan venäläisten liikkeitä. [4] Parviainen palasi Rantasalmelle 5.5. ja antoi raporttinsa Ramsaylle.

Ramsayn kirjoittaman Parviaisen raportin alku.

Parviaisen mukaan kapteeni Montgomery ja hänen upseerinsa olivat vetäytyneet takaisin Oravisaloon ja sieltä edelleen Varpasalon kautta Raikuuseen, jossa he nyt majailivat. Siellä oli käynyt ruotsinpuoleisia talonpoikia, joille sotilaat olivat kertoneet menettäneensä 30 miestä. Heidän ruumiinsa oli kuljetettu pois neljällä hevosella. Yksikön tarvikkeet ja huolto oli sijoitettu Vuokalaan eli Savonrannalle.

Parviainen oli saanut myös tietää, että kun venäläiset olivat ryöstäneet, tuhonneet ja polttaneet talonpoikien omaisuutta Ylä-Kuonassa, he olivat edellisenä lauantaina siirtyneet Kesälahdelle rajan ruotsinpuoleiselle alueelle, todennäköisesti selvittääkseen Ruotsin armeijan asemia siellä. Jotkut olivat arvelleet vihollisen sotilaiden kokonaismäärän tällä alueella olleen tuohon aikaan noin 2000 miestä. [5]

Rajaseudulla liikkuminen oli varmasti tuttua torppari Heikki Parviaiselle, sillä hänen kotikylänsä Asikkala sijaitsi aivan valtakunnanrajan tuntumassa: vuoden 1743 raja halkaisi Rantasalmella Vaahersalon ja Putkisalon. Torpparina Heikki saattoi toki asua myös jonkin asikkalalaistilan kaukopalstalla Heinävedellä.

Yksityiskohta 1700-luvun lopulla laaditusta Rantasalmen ja Heinäveden kartasta Asikkalan, Putkisalon ja Vaahersalon kohdalta. [6] Koko valtakunnanrajaa kutsutaan kartassa nimellä "Disputerliga Riksgräntsen emellan Sverige och Ryssland" eli "Kiistanalainen raja Ruotsin ja Venäjän välillä", vaikka varsinainen riitamaa sijaitsikin Kerimäellä.

Mikkelissä armeija lähetti jonkun talonpojan tiedusteluretkelle viimeisen sotavuoden maaliskuussa kauas rintamalinjojen taakse aina Viipuriin asti. Hänen havainnoistaan kirjoitettiin raportti 18.3.1790. Talonpoika kertoi, ettei Viipurissa ollut sillä hetkellä enempää kuin neljä komppaniaa vartiosotilaita, mutta että maantien varressa sotilaita oli majoitettuina 4–5 miestä jokaisessa talossa aina Lappeenrantaan asti.

Neljännespeninkulman päässä Lappeenrannasta tuulimyllyn mäellä oli ollut suuri koko mäen levyinen tykkipatteri. Sitä ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä vartioitu, eikä tiedustelija ollut nähnyt siellä tykkejä. Taipalsaarelle vihollinen oli sijoittanut kaksi rykmenttiä. Toiset olivat henkikrenatöörejä, mutta toisen yksikön nimeä tiedustelija ei tiennyt.

Viipurissa oli rakenteilla 25 uutta tykkisluuppia. Lappeenrannassakin oli aiemmin rakennettu yhtä, mutta työ oli keskeytetty ja päätetty, että Viipurissa rakennettavat tykkipurret tultaisiin myöhemmin kiskomaan Saimaan puolelle. Talonpojan mukaan sekä Lappeenrannassa että Viipurissa oli riittävästi jauhoja, sillä niitä kuljetettiin sinne Pietarista joka viikko 300–400 hevosen voimin. [7]

Tykkisluuppi eli tykkipursi oli alun perin 1700-luvun lopun Ruotsissa saaristolaivastoa varten suunniteltu uusi alustyyppi. Ruotsalaisessa tykkipurressa (Canon Slup) oli tykit sekä keulassa että perässä, pienemmässä tykkijollassa (Canon Jolle) ainoastaan perässä. [8] Venäläiset kopioivat idean nopeasti, ja tykkipursien määrä kasvoi sodan aikana nopeasti myös Venäjän saaristolaivastossa. [9]

Yksityiskohta Fredrik Henrik af Chapmanin tykkipursipiirustuksista vuodelta 1789. [10]

Kuten kaikissa sodissa, myös Kustaan sodassa pyrittiin saamaan tietoja vihollisen liikkeistä myös niiltä yksittäisiltä vihollisarmeijan sotilailta, jotka olivat syystä tai toisesta päätyneet armeijan käsiin. Sulkavalla kuulusteltiin toukokuussa 1790 venäläistä sotilaskarkuria, joka oli paennut Savonlinnassa ruotsalaisten puolelle, koska hänen omat upseerinsa olivat hänen kertomansa mukaan olleet niin ankaria.

Miehen nimi kirjattiin ruotsinkieliseen kuulusteluraporttiin muotoon "Jöran Jogor". Hän oli syntynyt Novgorodin kuvernementissa ja oli nyt 40-vuotias. Hän oli 11 korttelia ja 3 tuumaa (eli noin 170 cm) pitkä ja laiha, ja oli palvellut jääkärirykmentissä välskärinkisällinä. Hän kertoi, että Savonlinnassa oli tuohon aikaan noin 500 sotilasta neljästä eri rykmentistä. Heistä 50 oli kasakoita. Laitaatsillassa oli neljä mörssäriä sillä mäellä, jolla Ruotsin patterit olivat aiemmin olleet. Savonlinnassa oli tässä vaiheessa neljä tykkisluuppia valmiina, ja useampia muita oli Viipurissa odottamassa siirtoa. Sairaita Venäjän joukoissa oli hänen kertomansa mukaan toista sataa. [11]

Huhtikuun alussa 1790 Venäjän armeijasta karkasi ruotsalaisten puolelle Vasili Siskoff -niminen sotilas. Hän oli 20-vuotias, syntynyt Siperiassa ja tunnusti ortodoksista uskoa. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset ja ruskeat silmät. Hän kertoi palvelleensa viipurilaisessa rykmentissä ja sanoi, että niin Pietarissa, Viipurissa kuin Lappeenrannassakin kaikki sairaalat olivat täynnä ja kuolleisuutta oli paljon. Hän tiesi tämän siitä, että oli tullut Pietarista edellisenä syksynä. [12]

Sairaita oli tietysti paljon myös Ruotsin puolella. Ruotsin armeijan pääsairaala oli koko Kustaan sodan ajan Rantasalmen Haapaniemessä, [13] ja sairaala joutui niin pitkään pyytämään kuljetusta uusille sängyille ja muille tarvikkeille, ettei tarvikkeiden saamiseen jaksettu huhtikuussa 1790 enää uskoa. [14] Kun tämän päivän sotasairaaloihin joudutaan ennen muuta sodassa saatujen vammojen takia, 1700-luvulla sotilaat tarvitsivat sairaanhoitoa ennen muuta joukkojen keskuudessa levinneiden kulkutautien takia.

Edellä kuvatut Kustaa III:n sodan aikaiset kuulusteluraportit sisältyvät Kansallisarkistossa säilytettävään Curt von Stedingkin arkistoon. Kyseinen arkisto sisältää kymmeniä tuhansia sivuja materiaalia. Arkisto kuului aiemmin herttualliselle d'Otrante -suvulle Ruotsissa, mutta Suomen Kansallisarkisto osti sen vuonna 2013. Kauppahinta oli 465 000 euroa. Aineisto on nykyisin digitoitu ja vapaasti luettavissa Kansallisarkiston sivuilla. Arkisto sisältää paljon ainutlaatuista tietoa sotatapahtumista, koska sotamarsalkka ja kreivi Curt von Stedingk (1746–1837) oli Savon prikaatin komentaja Kustaan sodan aikana. [15]

Kurt Bogislaus Ludvig Kristoffer von Stedingk. Johan Gustaf Sandbergin maalaus. Valokuvannut Daniel Nyblin 1893. Kansallisgalleria, finna.fi.


Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Rekognosointikartastoon liittyvät erilliset lehdet, Situations Charta öfver trachten omkring Nyslotts fästning. Piirtänyt O.C. von Fieandt.

[2] Lappalainen, Jussi T.: Sodankäynnin ongelmia Kustaa III:n sodan Savossa, s. 4. ; Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 25.

[3] Wirilander, Kaarlo: Savon historia III – Savo kaskisavujen kautena (Savon säätiö 1989), s. 835.

[4] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota – Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 58.

[5] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 85. 

[6] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH 92, Geographisk Charta öfver Randasalmi Sockn samt Heinäwesi Capell i Nedre Safxolax Härad och Cuopio län.

[7] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 35.

[8] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 50–53.

[9] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 55.

[10] RA Marinens ritningar, Däckade kanonslupar, SE/KrA/0492/A 4h/02:01 (1789), bildid: K0035307_00001

[11] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 87.

[12] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 46.

[13] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 127.

[14] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 59.

[15] YLE 22.1.2013: Uusi arkistolöytö kertoo Savon Prikaatin historiaa 1780-luvulta. 


perjantai 18. elokuuta 2023

Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat

 

Anders Strengin piirtämä Kuopion pitäjän kartta noin vuodelta 1643.

Vanhin tunnettu Savon pitäjänkartasto on peräisin 1640-luvulta, ja sen on laatinut maanmittari Anders Månsinpoika Streng. Kartastoa säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa [1], ja se sisältää yhden karttalehden kokoiset kartat Savonlinnan läänin pitäjistä Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki, Kangasniemi, Juva, Joroinen, Rantasalmi, Kerimäki, Sääminki, Sulkava ja Puumala.

Riksarkivet ei ole julkaissut karttoja verkkosivuillaan digitoituna, eikä niitä ole tiettävästi julkaistu missään muuallakaan yhdellä kertaa. [2] Ne eivät kuitenkaan ole olleet Suomessa tuntemattomia. Ainakin Pekka Lappalainen on julkaissut Sääminkiä kuvaavan karttalehden Säämingin historiassaan [3], ja Iisalmen kaupunki on julkaissut Iisalmen karttalehden omilla verkkosivuillaan [4].

Karttoja ei voi pitää topografisessa mielessä kovin laadukkaina. Niiden tarkimmat tiedot sisältyvätkin taulukoihin, joissa luetellaan kunkin pitäjän kylät ja jokaisen kylän osalta erikseen matka emäkirkolle, matka "uudelle kirkolle", talojen lukumäärä ja erittely siitä, kuinka moni kylän taloista on veronmaksukykyisenä ja kuinka moni autiona. "Kartat" ovat käytännössä näitä taulukoita tukevia kaavioita, joihin kylien sijainnit on merkitty suurpiirteisesti, yleensä vain palloina valkoiselle pohjalle. Suurinta osaa vesistöistä ei ole piirretty lainkaan – mukana on vain joitakin keskeisimpiä vesiväyliä, jotka on kuvattu enimmäkseen hyvin vääristyneinä.

Pitäjänkarttojen taulukoiden sarakkeet "Längden ifrån Moderkyrkian", "till Nykyrkian", "Bönder", "Beholna" ja "Öde". Viimeiseen sarakkeeseen on merkitty kylän karttanumero.

Yksityiskohta Rantasalmen kartasta, johon on merkitty kylät Teemassalo (38), Voinsalmi (4), Repomäki (5), Torasalo (6), Harjuranta (2), Joutsenlahti (1), Juvila (37), Rauhamäki (36), Pisamalahti (3) ja Palvalahti (7). Strengillä on ollut melko hyvä käsitys kylien keskinäisestä järjestyksestä sekä Haapaveden ja Haukiveden käytöstä vesiväylinä, mutta muuten kartan maastonmuodot vastaavat todellisuutta vain vähän.

Rantasalmen kartan taulukon antamat tiedot punaisilla karttanumeroilla 1–7 kuvatuista kylistä. Välimatkat emäkirkolle kuvaavat etäisyyttä Rantasalmen kirkkoon, joka oli näistä kylistä lyhin Torasalolla ja Repomäellä (1 1/2 peninkulmaa) ja pisin Pisamalahdella (3 1/4 peninkulmaa). Joutsenlahdelle ja Harjurannalle on ilmoitettu myös matkat "uudelle kirkolle" ilman tarkempaa selitystä. Kyse on saattanut olla sen pohtimisesta, pitäisikö näitä kyliä ehkä liittää Joroisiin tai Leppävirtaan.

Kartoissa ei ole signeerauksia eikä päiväystä. Iisalmen kaupunki on kuitenkin esittänyt oman julkaisunsa yhteydessä arvion, että kartat olisi laatinut Anders Streng mahdollisesti noin vuonna 1643. Verkkosivuilla ei esitetä tälle arviolle perusteluja, mutta arvio vaikuttaa kyllä muihin lähteisiin verrattaessa uskottavalta.

Koska kartaston otsakkeena on "Geografisia tauluja alla mainituista pitäjistä Savonlinnan läänissä", sen täytyy käytännössä olla peräisin 1640-luvulta. Pietari Brahe nimittäin ehdotti Savon irrottamista Viipurin läänistä omaksi läänikseen vasta vuonna 1639, ja jako toteutui vuonna 1641. Vuosikymmenen aikana suurläänitysten syntyminen ilmeisesti kuitenkin vähensi lääninhallitusten tehtäviä siinä määrin, ettei erillisiä läänejä kannattanut enää pitää yllä. [5] Viimeiset säilyneet Savonlinnan läänin omat tilikirjat ovat vuodelta 1648, [6] ja vuosikymmenen vaihteesta lähtien Viipuri ja Savonlinna toimivat taas yhtenä lääninä.

Tietyt pitäjien rajoja koskevat yksityiskohdat näyttäisivät viittaavan mieluummin 1640-luvun alkupuoleen kuin jälkipuoleen. Esimerkiksi Säämingin pitäjän itäosaan Streng on vielä sijoittanut Moinniemen (28), Pitkälän (29) ja Lötjölän (30) kylät:

Nämä kylät sisältyivät samalla tavoin Sääminkiin myös Lorenz Röösin vuosina 1643–1644 laatimissa maakirjakartoissa, mutta vuoden 1647 maakirjassa ne sijoitettiin Kerimäkeen. Pitkälä ja Lötjölä jäivätkin sinne, mutta Moinniemi palautettiin taas vuonna 1650 Sääminkiin. Säämingin ja Kerimäen kirkkoherrat kävivät näistä kylistä sittemmin pitkäaikaista riitaa, kun "kumpikin halusi nämä vanhat ja maksukykyiset kylät alueeseensa", kuten Pekka Lappalainen kuvaa [7].

Säämingin kartassa näkyy myös Nyslott eli Olavinlinna, jonka ympärille Pietari Brahe oli muutamaa vuotta aiemmin eli 1639 perustanut Savon ensimmäisen kaupungin Savonlinnan. Pitäjänkartaston laatiminen näyttää muutenkin olleen jonkinlainen osa sitä 1630–1640-lukujen prosessia, jossa Savon paikallishallintoa muokattiin monin tavoin uusiksi – suurelta osin Brahen aloitteesta.

Savon kahdeksan vanhinta kirkkopitäjää eli Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki, Kuopio ja Mäntyharju toimivat itsenäisinä jo 1610-luvulla. Niitä jaettiin vuosisadan aikana pienemmiksi seurakunniksi useassa eri vaiheessa.

Ensimmäisessä vaiheessa 1620–1630-luvuilla muodostettiin Iisalmi, Joroinen ja Sulkava. Toisen vaiheen käynnisti 1630-luvun lopulla Pietari Brahe, jonka aloitteiden pohjalta muodostettiin Leppävirta ja Kerimäki. Kangasniemi alkoi toimia itsenäisenä seurakuntana ilmeisesti vasta Pieksämäen kirkkoherran kuoltua vuonna 1656, mutta sillä on ollut oma kappeli viimeistään vuonna 1614 [8].

Kaikkia pitäjänkartaston seurakuntia kutsutaan nimellä "Sochn" eli pitäjä. Ainakin Kangasniemen osalta tämä nimitys tuntuu 1640-luvulla hiukan aikaiselta. Kangasniemen seurakunnan täsmällistä perustamisvuotta ei kuitenkaan tiedetä [9], ja kartasto saattoi kuvata olemassa olleen tilanteen lisäksi myös suunnitelmaa tulevasta. Esimerkiksi Kerimäen karttaan on jo kuvattu kirkko ja kirkonkylä (32), vaikka Kerimäen miehiä haastettiin rakentamaan kirkkoa ja pappilaa vasta vuoden 1643 syyskäräjissä [10].

Kerimäen itäreunalle karttaan on kuvattu Puruveden toisella puolen sijaitseva Vaaran kylä (23), joka on nykyisin Punkaharjulla. Sen kerrotaan sijainneen seitsemän peninkulman päässä emäkirkosta ja viiden peninkulman päässä uudesta kirkosta. Tässä kohtaa emäkirkko näyttääkin tarkoittavan vielä Säämingin kirkkoa ja "uusi kirkko" samaan aikaan perusteilla ollutta Kerimäen kirkkoa.

Itse asiassa myös savolaisten pitäjien jakaminen kyliin oli 1640-luvun hallinnossa vielä uusi asia. Koko 1500-luvun ajan Savon pitäjät oli jaettu voudintileissä vain neljänneskuntiin ja ne puolestaan kymmenkuntiin, ja tätä jakoa käytettiin myös Savonlinnan läänin tileissä vielä vuonna 1641 [11]. Kymmenkuntien jakaminen kyliin näkyy ensimmäisen kerran läänin maakirjoissa vuonna 1643 [12].

On kuitenkin selvää, että savolaiset ovat itse ymmärtäneet asuvansa kylissä jo kauan ennen kuin valtiovalta on alkanut käyttää tätä jaotusta veroluetteloissaan. Tätä todellisuutta kuvaa hyvin esimerkiksi Rantasalmen kartan kuvaus niistä pohjoisista erämaista, joista aikanaan sata vuotta myöhemmin muodostettiin Heinäveden kappeliseurakunta.

Tämä seutu oli 1600-luvulla suurelta osin Rantasalmen eteläosissa asuneiden talonpoikien takamaata. Kun kyläjako ilmestyi maakirjoihin vuonna 1643, laajaan Heinäveden kymmenkuntaan sijoitettiin virallisesti vain viisi kylää: Ahvensalmi, Hevonlahti, Raaminmäki, Koivumäki ja Palvalahti [13]. Näistä esimerkiksi ihamaniemeläisen Antti Koikkalaisen rustholli laskettiin silloin virallisesti palvalahtelaiseksi tilaksi.

Anders Streng kuvasi tämän alueen karttaansa kuitenkin paljon enemmän kyliä. Palvalahden kylän (7) takana olevalle alueelle Streng kuvasi nimittäin Hevonlahden (8), Sompasaaren (9), Ihamaniemen (10), Hyväsalon (11), Koivumäen (12),  Pakarilan (13),  Raaminmäen (14),  Ruokoveden (15) ja Vihtarin (16) kylät.

Anders Strengin kartassa käytetäänkin selvästi todellista, ihmisten itsensä käyttämää kyläjakoa, kun taas tuon ajan maakirjoissa käytetyt Heinäveden kymmenkunnan kylät ovat olleet luonteeltaan enemmänkin hallinnollisia seutukyliä. Esimerkiksi Ihamaniemestä ja Sompasaaresta tehtiin virallisia maakirjakyliä vasta myöhemmin vuoden 1664 maantarkastuksessa. Nykyisen Heinäveden kirkonkylän paikalla ollutta kylää kutsuttiin näköjään 1640-luvulla "Pakarilaksi" kylässä asuneiden Pakaristen talon mukaan, mutta tätä nimeä ei ole sittemmin koskaan käytetty virallisena maakirjakylän nimenä.


**********


Anders Strengin tunnetut elämänvaiheet puoltavat kartaston ajoittamista noin vuoteen 1643. Streng oli toinen Suomeen nimitetty koulutettu maanmittari. Hän toimi Pohjois-Suomessa vuodesta 1634, mutta siirtyi pian Satakuntaan ja Hämeeseen ja kantoi palkkansa vuonna 1638 Ylä-Satakunnan sakkovaroista. Hän työskenteli 1640-luvun alussa Viipurissa ja suoritti vuosina 1640–1643 maantieteellisiä kartoituksia Savossa ja Karjalassa. Hänen oletetaan kuolleen Messukylässä vuonna 1644 [14].

Anders Streng on signeerannut nimiinsä sen ensimmäisen tunnetun Karjalan yleiskartan, jota säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa, ja joka käsittää Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen läänit [15]. Hän aloitti työskentelyn tätä kartoitustyötä varten tiettävästi vuonna 1641. Tämän kartan tekstien käsialaa ei voi suoraan verrata pitäjänkarttoihin, koska yleiskartassa on käytetty kursiivia ja pitäjänkarttojen taulukoissa saksalaista käsialaa. Kartan tarkkuus esimerkiksi Rantasalmen pohjoisten kylien kohdalla on kuitenkin hyvin samanlainen.

Anders Streng laati läntisestä Suomesta useita maakirjakarttoja, joita on julkaistu Heikki Rantatuvan Vanhakartta-sivustolla [16]. Kun niiden kompassiruusuja ja saksalaista käsialaa vertaa pitäjänkartoissa näkyvään aineistoon, ne osoittautuvat lähes identtisiksi. 

Savon pitäjänkartaston kompassiruusu Iisalmen kartassa.

Kun Viktor Ekstrand julkaisi ruotsalaisten maanmittareiden elämäkertoja käsittelevän teoksensa vuonna 1896, hän kertoi Anders Strengin nostaneen palkkaa vuosina 1641 ja 1642 sekä Viipurin että Savonlinnan lääneistä, mutta joutuneen palauttamaan Savonlinnasta saamansa palkan vuonna 1644. Lisäksi Ekstrand kertoi Strengin olleen vuonna 1643 maanmittarina yhtä aikaa sekä Savonlinnan että Turun ja Porin lääneissä ja saaneen tuona vuonna määräyksen saapua Tukholmaan näyttämään töitään [17]. Ekstrand ei kuitenkaan anna näille tiedoille lähdeviitteitä.

Todennäköisesti juuri Anders Streng on laatinut samanlaiset pitäjittäiset kartastot myös Viipurin ja Käkisalmen lääneistä, ja ne ovat säilyneet Riksarkivetissa. Käkisalmen läänin kartan Riksarkivet on julkaissut myös digitoituna [18]. Se on Pohjois-Karjalan aluetta tutkivalle erityisen mielenkiintoinen, koska siihen on tehty kylittäinen tilasto siitä, kuinka monessa talossa asuu suomenkielisiä luterilaisia (finnar) ja kuinka monessa karjalankielisiä ortodokseja (ryssar).


Viitteet:

[1] Geographische tafflor på effterskrefne sochnar utij Nyeslotz lähn, Idesalmi sochn, Coopio sochn, Lappewirda sochn /Kuop./, Påmäcki sochn, Cangassniemi s., Jockas sochn, Joråis sochn, Randsalmi sochn, Semingo sochn, Kiärimäcki sochn, Sulkawa sochn, Poumala sochn, /St Mich./. [1600-talet. Häfte, papper, 19 blad, 43,5 x 29.] /Reversal 1850 nr 204/ N 137. - A 1 - 206.  

[2] Kartoista voi tilata digitaalisia kopioita Riksarkivetin asiakaspalvelusta. Tätä kirjoitettaessa arkisto veloittaa matalaresoluutioisista kopioista noin 40 Ruotsin kruunua ja korkearesoluutioisista, painokelpoisista kopioista noin 550 kruunua yhdeltä karttalehdeltä.

[3] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 465.

[4] Iisalmen kaupungin www-sivut, Historiallisia karttoja Ylä-Savosta ja Iisalmesta, "vanha verokartta v. 1640".

[5] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 28.

[6] Viipurin ja Savonlinnan lääni, Savonlinnan läänin tili- maa- ja tositekirja 1648 (8594), s. 6.

[7] Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:1 (Säämingin kunta ja seurakunta 1970), s. 466.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (Kustannuskiila Oy 1990), s. 462–463.

[9] Manninen, Antero: Kangasniemen historia I (Kangasniemen seurakunta 1953), s. 130.

[10] Mielonen, Asko: Vanhan Kerimäen historia I:1 (Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kunnat 1993), s. 124.

[11] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänintili- ja tositekirja 1641 (8566), s. 160.

[12] Ks. esim. Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit,  Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 97.

[13] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Savonlinnan läänin maakirja 1643 (8569), s. 111.

[14] Kansallisbiografia: Streng, Anders.

[15] RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0029:00001 (1630-1650), bildid: R0001538_00001

[16] Vanhakartta.fi: Streng, Anders Månsson.

[17] Ekstrand, Viktor: Svenska landtmätare, biografisk förteckning 1628–1900, s. 214, n:o 2620.

[18] Viipurin läänin kartta: Geographische tafflor öffver Wijborghz lään på effterskreffne sochnar. Pyttiss sochn. Kymmene sochn. Wäckelax sochn. Wirrolax sochn. Säckejerfwi sochn. Walkiala sochn. Safwitaipela s. Taipelsari sochn. Luomecke sochn. Lapstrandh sochn. Roukolax sochn. Jousuus sochn. Jäskis sochn och Kierwos kappel. Store Eurapä s. Walkijerffwi sampt Henijocki oapel. Kyfwenäb sochn. Nykyrkie sochn (Vib.). [1600-talet. Häfte, papper, 44,5 x 30, 34 bl.] A: 2. - /Reversal 1850 nr 205/ N:o 138. - N:o 145. - A. [?] 2. - 207. Beskrivningar.

Käkisalmen läänin kartta: RA Lantmäteristyrelsen, Lantmäteristyrelsens leverans 1850, SE/RA/420571/02/1/0009:00001-00030 (1600-1699), bildid: R0003360_00001

Sarjaan kuuluu vielä neljäskin karttanippu, joka sisältää vastaavan tyyppisiä taulukoilla varustettuja pitäjänkarttoja 35 länsisuomalaisesta pitäjästä. Arkistonhoitajan mukaan se tuskin on Anders Strengin tekemä, mutta kuuluu muuten samaan sarjaan.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla vuonna 1670

Ihamaniemi Hanhivirralta lounaaseen.

Muinaisina aikoina savolaiset asuivat siellä missä tahtoivat. He kaatoivat kaskensa asumattomiin erämaihin, viljelivät ohraa ja naurista poltetussa maassa ja muuttivat maan köyhdyttyä taas eteenpäin. Heidän vapautensa vei Ruotsin kuningas, joka julisti, että asumattomat erämaat kuuluvat valtiolle ja että vain valtio voi antaa niitä uudisasukkaiden käyttöön. 

Edellä esitetty mielikuva Savon historiasta on omasta näkökulmastaan totta, mutta se on myös romantisoitu. Tosiasia oli nimittäin se, että kun valtio kontrolloi maanomistusta vähemmän, savolaisten oli puolustettava kaskimaitaan itse. Suomalainen yhteiskunta oli keskiajalla ja vielä 1500-luvullakin huomattavan väkivaltainen. Kun valtion rakenteet vahvistuivat 1500–1700-lukujen aikana, maariitoja alettiin yhä enemmän ratkoa käräjillä. Kun yhteiskunta kykeni näin yhä paremmin turvaamaan yksityistä maaomistusta, väkivallan tarve alkoi erityisesti 1600-luvulla vähentyä. [1]

Maanomistus oli 1500–1700-lukujen Savossa hyvin toisenlaista kuin Länsi-Suomessa. Savolaisilla talonpojilla oli usein erillisiä kaskimaita pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Jotta näiden palstojen omistussuhteisiin ja oikeudenmukaisiin verolukuihin olisi saatu paremmin selvyyttä, Savossa järjestettiin useita maantarkastuksia. 1560-luvun maantarkastuksessa Säämingin ja Rantasalmen talot tarkastettiin vuosina 1562–1563, ja sata vuotta myöhemmin vuosina 1663–1664 pidetyssä maantarkastuksessa viitattiin taaksepäin tähän vanhaan maantarkastuskirjaan.

Ihamaniemen kylässä oli vuoden 1664 maantarkastuksen aikaan yksi tila, ja sen omisti Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen asuinpaikka oli Ihamaniemessä ja hänen maaomistuksiaan olivat mm. Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Rekitaival, Kyynsuonmaa, "pala Ihamaniemeä", Hankamäki, Apurinlahden päivänranta ja puolet Kerimäestä, joka tarkoitti todennäköisesti Pyylinsaaren pohjoispäässä olevaa Kerimäkeä. Kirjaan merkittiin, että nämä Koikkalaisen omistukset olivat sata vuotta aiemmin kuuluneet silloisiin arviokuntiin 1606 ja 1380. [2]

Vuonna 1562 rantasalmelaisella arviokunnalla 1380 oli neljä vaahersalolaista osakasta: Lauri ja Pekka Marttinen, Olli Pekanpoika Laukkoinen ja Antti Hannunpoika Juvoinen. Heidän omistuksiaan olivat tuolloin muun muassa Ihamaniemi, Kyyjärvenmäki, Valkiaisenkangas, Nurmipelto, Rekitaival ja Kyynsuonmaa. [3] Arviokunnan 1606 omisti puolestaan Hannu Jaatinen. Hän omisti silloin vain "palan Ihamaniemeä", ja tästä syystä tuota samaa sanamuotoa käytettiin sitten sata vuotta myöhemmin myös Koikkalaisen maiden listauksessa. Jaatisen kotikyläksi merkittiin laaja Heinäveden seutukylä eikä hänellä ollut muita omistuksia, joten hän näyttää asuneenkin Ihamaniemessä. [4]

Maantarkastuskirjat koetettiin varmasti tehdä huolellisesti, mutta kun karttoja tai nykyisen kaltaista maarekisteriä ei vielä ollut ja maakappaleiden muoto ja sijainti oli asiakirjojen sanallisten kuvausten tai todistajiksi kutsuttujen vanhojen miesten varassa, on ymmärrettävää, että maariitoja jäi käräjillä puitaviksi vielä vuoden 1664 maantarkastuksen jälkeenkin.

*****************

Kun Rantasalmella vietettiin talvikäräjiä vuonna 1669, ahvensalmelaisen arviokunnan osakkaat Matti Asikainen ja Antti Kinnunen vaativat oikeuden vahvistusta rajankäynnille heidän omistamansa Ruokoniemen ja Pekka Koikkalaisen omistaman Valkiaisenkankaan välillä. [5] Pekka Koikkalainen ei ollut itse lähtenyt käräjille, vaan oli antanut kukkarokirjansa vaimolleen ja vävylleen Tahvo Teräväiselle ja lähettänyt heidät käräjille hoitamaan asiaa. Koikkalaisen mielestä Valkiaisenkankaan ja Ruokoniemen välissä oli hänen omistamansa Rekitaival, mutta ahvensalmelaiset eivät olleet asiasta ollenkaan samaa mieltä.

Viisi vuotta aiemmin suoritetussa maantarkastuksessa oli todettu, että Matti Ristonpoika Asikainen oli saanut vuonna 1663 haltuunsa ahvensalmelaisen kruununtilan, joka oli ollut seitsemän vuotta autiona oltuaan sitä ennen Pekka Tolvasen nimissä. Tila sai myöhemmin rekisterinumeron Ahvensalmi n:o 7. Tämä tila muodosti maantarkastuksessa arviokunnan 1253 yhdessä Antti Arvinpoika Kinnusen perintötilan kanssa, jota kutsuttiin sittemmin rekisterinumerolla Ahvensalmi n:o 12. Ruokoniemi kuului tämän arviokunnan omistuksiin. Lisäksi heillä todettiin olleen vanhoja nautintoja mm. Rasvastenlahdessa ja Ihamaniemessä. [6]

Oikeudessa kuultiin aluksi katselmusmiehiä. Heistä ensimmäinen oli Pien-Savon lainlukija Haqvinus Åkerlund, joka oli syntynyt emämaan puolella Länsi-Götanmaalla ja opiskellut Turun akatemiassa, mutta asui nyt lainlukijana Rantasalmen Kurkelassa. [7] Toisena katselmusmiehenä oli Lauri Melkerinpoika. Hän oli nimismiehenä ja valtiopäivämiehenä toiminut talollinen Voinsalmelta, joka käytti isänsä tavoin lisänimeä Juuti ja oli siksi todennäköisesti tanskalaista sukujuurta. Rantasalmen Juutilaiset polveutuvat hänestä [8]. Åkerlundin ja Juutin lisäksi tämän maariidan katselmusmiehinä olivat vielä Mikko Ikäheimonen, Heikki Pesonen, Petteri Karppinen, Yrjö Tiilikainen ja Juho Parviainen. 

Katselmusmiehet piirsivät riitamaasta kaavion ja selvittivät, että Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan välillä oli useita rajakantoja, ja Rasvastenlammen molemmin puolin oli rajamerkkejä, joiden kautta raja kulki lammen keskeltä. Kysymys oli siis tuolloin Rantasalmella mutta nykyisin Enonkoskella sijaitsevasta Vääräntauksen alueesta.

Tämän jälkeen oikeudessa kuultiin Niilo Kontiaista ja Heikki Multasta. He olivat vanhoja miehiä, jotka Kinnunen oli hankkinut todistajikseen asiassa. Vanhukset olivat valmiita vannomaan, että se riitamaa, jota Koikkalainen nyt tahtoo kutsua Rekitaipaleeksi, oli oikealta nimeltään Kivitaival ja että se oli kuulunut Asikaisen ja Kinnusen edeltäjille niin kauan kuin kukaan pystyi muistamaan.

Lopuksi kysyttiin oikeuden lautamiesten kantaa. He totesivat, että kun katselmusmiehet ovat kerran todenneet rajamerkkien olevan Rasvastenlammen ympärillä ja kun todistajat kertovat tämän alueen olleen vanhastaan Kinnusen ja tämän osakkaiden rauhallisessa omistuksessa, tämä raja on syytä vahvistaa, ja Koikkalainen etsiköön Rekitaipaleensa jostakin muualta sen mukaan kuin parhaiten kykenee.

Sata vuotta myöhemmin eli 1700-luvun lopulla laadittuun Rantasalmen ja Heinäveden karttaan tilusraja on edelleen piirretty kulkemaan juuri Rasvalampien kautta. [9] Sen pohjoispuolella ollut Ruokoniemen alue kuului edelleen ahvensalmelaistiloille 7 ja 12, ja Rasvalampien itäpuolella oli edelleen Ihamaniemen rusthollin ulkopalsta. Tämän maariidan ansiosta tiedämme, että juuri sitä kutsuttiin aikanaan Valkiaisenkankaaksi. Nykyisessä kartassa tämä Vääräjärven ja Käköveden välinen kannas rajautuu lounaassa Valkeislahteen, joka viittaa selvästi samaan nimeen kuin vanha Valkiaisenkangas. Mutta Ruokosalossa on kuitenkin tänä päivänä myös Rekitaipale-niminen tila. Näyttääkin siltä, että keskustelu tuon Ruunaveden ja Koloveden välisen kannaksen oikeasta nimestä on vielä jatkunut vuoden 1669 jälkeen.


Ruokoniemen ja Valkiaisenkankaan rajankäynnistä oli kulunut vuosi, kun Ahvensalmen Matti Asikainen ja Ihamaniemen Pekka Koikkalainen olivat taas maariidoissa. Vuonna 1670 pidetyillä Rantasalmen talvikäräjillä kaksi valaehtoista todistajaa vakuutti, että Ihamaniemi oli Matti Asikaisen vanha ja laillinen omistus, mutta nyt se oli kuitenkin pantu maantarkastuskirjassa Pekka Koikkalaisen nimiin. Oikeus päätti, että Ihamaniemi oli jaettava nuoran avulla mittaamalla kahtia ja että Pekka Koikkalaisen tuli saada puolet siitä sadosta, joka sinne oli sinä vuonna kylvetty. [10]

"Ihaneimj at delas medh snöre", tuomiokirjaan vanhalla ruotsin kielellä kirjattu kehotus jakaa Ihamaniemi nuoralla.

Oikeus ei siis tällä kertaa etsinyt syyllistä ja syytöntä riitapuolten joukosta, vaan hyväksyi sen, että kysymyksessä saattoi olla viranomaisten tekemä virhe. Viranomaisten haparointi saattoi kukaties vaikuttaa siihen, että asianomaiset alkoivat taas ajatella perinteisiä tapoja hoitaa näitä asioita – oikeus joutui nimittäin heti nuorapäätöksen jälkeen antamaan Matti Asikaiselle kolmen markan sakot siitä, että hän oli uhannut Pekka Koikkalaisen henkeä. Mieliharmia oli tosin voinut kertyä jo pitemmältä ajalta, sillä nämä samat jakokunnat olivat puineet Kerimäen jakoa käräjillä jo vuonna 1667. [11]

Tämä vuonna 1670 vedettäväksi määrätty raja voi hyvin olla näkyvissä myös sata vuotta nuoremmassa kartassa. Siinä nimittäin näkyy Ihamaniemen poikki Itälahdesta Pyttyveteen kulkeva viivasuora raja, jonka koillispuolella on Ihamaniemen rustholli ja lounaispuolella ahvensalmelaistalojen 7 ja 12 omistukset.


Nykyisessä kartassa tällaista rajalinjaa ei enää ole. Kun isojakoa valmisteltiin 1800-luvun alussa, Ihamaniemen rusthollin omistuksia jatkettiin pitemmälle niemen kärkeen, ja ahvensalmelaisten omistuksia jatkettiin puolestaan vastarannalla etelämmäksi. Ahvensalmi 7:n ihamaniemeläisistä takamaista muodostettiin uudistilat Ihamaniemi 1 Pekkola, 2 Hepomäki ja 3 Törisevä. Pekkolan tila sai nimensä ehkä esi-isältäni Pekko Pesoselta [geni], joka muutti vuonna 1835 Ahvensalmelta tälle tilansa kaukopalstalle Ihamaniemeen. Matti Ristonpoika Asikaisen 1600-luvulla viljelemä kantatila Ahvensalmi n:o 7 oli Pesosten hallussa viimeistään 1720-luvulla. [12] Sen vanha asuinpaikka Ahvensalmella on nimeltään Multala.

Ihamaniemen rustholli siirtyi puolestaan jo vuonna 1681 Asikkalan kylässä asuneen toisen esi-isäni Mikko Asikaisen [geni] haltuun ja yhdistettiin hänen vanhastaan omistamaansa tilaan Asikkala n:o 12. Näistä tapahtumista kerron lähemmin artikkelissani Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat.


Viitteet:

[1] Kääriäinen, Ville-Pekka: Rajariitoja, kaskikiistoja ja niittynujakoita: maariidat historian- ja sukututkijan lähteenä. SSS:n järjestämä esitelmä 21.9.2022 väitöskirjahankkeesta "Valtionmuodostus Iisalmen pitäjässä"; Eskola, Susanna: Rajamerkkien vartijat, Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630–1669, pro gradu-työ, Helsingin yliopisto 2006.

[2] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), arviokunta 1258. Maakappale Valkiaisenkangas on maantarkastuskirjoissa tässä muodossa, mutta vuoden 1669 tuomiokirjassa se on muodossa Valkiaistenkangas.

[3] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 202.

[4] Savon maantarkastusluettelo vuosilta 1561–1564, s. 237.

[5] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 21.–23.1.1669, s. 326 (54). 

[6] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), arviokunta 1253 ja Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, maakirja 1725 (8775), s. 396v–398.

[7] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Håkan Åkerlund. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=1236>. Luettu 18.10.2022.

[8] Ks. Suku Forum, Rantasalmen Juutilaisten alkuperä.

[9] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH92, Geographisk Charta öfver Randasalmi sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safvolax härad och Cuopio Län.

[10] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen talvikäräjät 20.–22.1.1670, s. 64.

[11] Pien-Savon tk, renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670, Rantasalmen kesäkäräjät 5.–8.8.1667, s. 160 (953).

[12] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, maakirja 1725 (8775), s. 396v–398.

perjantai 20. toukokuuta 2022

Kustaa Fredrik Brask – torppari, kansankirjoittaja ja Joroisten kirjastonhoitaja

Kustaa Fredrik Brask 1890-luvulla. [1]

Kustaa Fredrik Brask (1829–1906) asui koko ikänsä torpparina Joroisten pitäjän Kerisalonsaarella. Hän oli itseoppinut kirjoittaja, jonka käsikirjoituksia ja kirjeitä on säilynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa peräti 5750 sivun verran. Hän lähetti kirjoituksia myös sanomalehtiin ja toimi Joroisten pitäjänkirjaston hoitajana.

Kustaa syntyi vuonna 1829 Frugårdin kartanon torpparin Aatami Braskin ja tämän vaimon Maria Elisabet Immosen esikoislapsena [Geni], ja sai kasteessa nimen Gustaf Fredrik. Hän sai todennäköisesti alkeisopetusta koulumestari Cantellin pitäjänkoulussa. Hän sai tukea opiskeluunsa myös kotoa, sillä Kustaan sanoin hänen isänsä Aatami "ei ollut wastainen oppiwaisuutta".

Vaikka Kustaa saikin kosketuksen kirjalliseen kulttuuriin jo lapsena, hänen opinhalunsa syntyi suullisen kulttuurin maailmassa. Kustaan lapsuudessa viinan kotipoltto oli sallittua, ja sitä harjoitettiin paljon. Kun ihmiset olivat maistelleet viinaa, he alkoivat kertoa tarinoita. Kustaata kiehtoivat erityisesti Raamatun kertomukset. Hän sai 11-vuotiaana oman Raamatun, ja luki sitä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Hänellä oli myös hyvä muisti, ja hän kertoi osanneensa jo 17-vuotiaana ulkoa mm. Svebiliuksen katekismuksen ja viidennen osan virsistä. [2]

Vaikka Suomessa olikin kirjoitustaitoisia ihmisiä kaikissa kansankerroksissa jo 1800-luvun alkupuolella, lukemisesta ja kirjoittamisesta innostunut torpparinpoika ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan mikään tavallinen ilmiö. Kustaa kuvasi kirjoituksissaan, miten monet pitivät hänen nuoruudessaan korttipelitaitoa tärkeämpänä kuin lukutaitoa, ja kirjoitustaitoa suorastaan turhana. Hän saikin osakseen pilkkaa harrastustensa takia, ja kun hän sairastui kevättalvella 1850, kyläläiset pitivät sitä ilman muuta liiallisen lukemisen seurauksena.

Kustaan sairaus kesti koko kevättalven ja kevään, ja siihen kuuluivat uskonnolliset näyt, villit pohdinnat, houreet ja ylenpalttinen levottomuus sekä "ajatus toimen hämmennys", kuten hän itse jälkeenpäin kuvasi. Vaikutusvaltaisen pitäjäläisten toimesta hänet lähetettiin kesäkuussa Mikkelin lasarettiin, jossa hänen diagnoosikseen kirjattiin mania. Hän pääsi sairaalasta kaksi kuukautta myöhemmin, jolloin hänen tilaansa kuvattiin sanalla förbättrad eli parantunut. On mahdollista, että Kustaan sairaus ei ollut pelkästään henkistä laatua, sillä 1800-luvun diagnostiikassa manialla tarkoitettiin usein kuumeisten infektiotautien aiheuttamaa sekavuustilaa. [3] Suvun perimätiedoissa Kustaan sairautta onkin pidetty jonkinlaisena aivokuumeena [4].

Kustaa asui koko ikänsä naimattomana kotitorpassaan, yhteistaloudessa veljensä Konstantinin kanssa, jolla oli perhe ja lapsia. Suku on muistellut Kustaan olleen vanhempanakin ajoittain "toisaikainen", minkä on arveltu johtuneen nuoruudessa koetusta sairaudesta. Kovin epävakaana häntä ei kuitenkaan ole voitu omana aikanaan pitää, koska hän oli muiden toimiensa ohella kymmenen vuotta Joroisten pitäjänkirjaston hoitajana.

Joroisten kirjaston perustamiseen vaikuttivat tiettävästi ainakin pastori Per August Cygnaeus ja Stendalin kartanon omistaja Theodor Järnefelt. Kirjaston pohjavarannoksi hankittiin vuonna 1860 yhteensä 150 teosta kuopiolaisesta kirjakaupasta, ja Kustaan kertoman mukaan kirjastoa hoiti aluksi "muuan räätäli" ilman palkkaa. Joroisten historian kirjoittajien mukaan tämä räätäli olisi ollut Kustaan veli Carl Adolf Brask. Tämän Kaarlo-veljen kuoleman jälkeen Kustaasta tuli Joroisten kirjaston hoitaja kymmeneksi vuodeksi (1864–1874). [5] Hänen mukaansa Joroisten kirjaston lainausautomaatti on nykyisin nimeltään Kustaa Brask-automaatti.

Kustaa alkoi lähettää kirjoituksiaan sanomalehdille 1850-luvulla. Varhaisin tunnettu hänen laatimansa sanomalehtikirjoitus käsitteli Joroisten kuulumisia, ja se julkaistiin Suomen Julkisissa sanomissa 18.10.1858. Hän kertoi kuulumisensa työväestön näkökulmasta, kiinnittäen huomionsa esimerkiksi maksettuihin palkkoihin ja viljan hintoihin. [6] Hän mainitsi lopuksi myös taivaalla tuolloin näkyneen pyrstötähden, jota "moni ihmetellen oudoksuu". Kyseessä oli Donatin komeetta, joka oli juuri vuoden 1858 lokakuussa kirkkaimmillaan. [7]


Kustaa avusti kirjoituksillaan 1860–1870-luvuilla säännöllisesti Suomen Julkisia Sanomia (vuodesta 1865 Suomalainen Wirallinen Lehti) ja Tapio-lehteä. Hänen laatimikseen tunnistettuja maaseutukirjeitä on viitisenkymmentä. Lehdet ovat kuitenkin korjanneet Kustaan lähettämien tekstien runsasta pilkutusta ja muuta kieliasua, sillä lehtiin painettujen kirjoitusten tyyli on selkeämpi kuin Kustaan käsikirjoitusaineistossa. [8] Nämä Kustaan maaseutukirjeet on julkaistu puhtaaksikirjoitettuina Wikiaineistossa.

Kustaan kirjoitukset alkoivat kuitenkin muodostua vähitellen yhä laajemmiksi. Sanomalehti Tapio joutui ilmoittamaan hänelle 1860-luvulla, ettei heidän ollut mahdollista julkaista ahtailla palstoillaan niin laajoja selostuksia. Kustaa ottikin vuonna 1876 yhteyttä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, ja pyysi tätä julkaisemaan hänen laatimansa Pienen Alku Opetuksen, jonka hän oli kirjoittanut suomenkielisten rahvaanlasten oppikirjaksi. Hän laati monia muitakin käsikirjoituksia, mutta hänen toiveistaan huolimatta mikään näistä laajemmista teksteistä ei koskaan päätynyt julkaistavaksi. Hän alkoi kuitenkin sittemmin lähettää tekstejään säännöllisesti SKS:lle ja esitti toiveen, että julkaisemattomia käsikirjoituksia ei palautettaisi hänelle. Tämän seurauksena SKS:n arkistoon syntyi lopulta tuhansia sivuja käsittävä Kustaan tekstien käsikirjoituskokoelma, joka on siellä edelleen.

Kustaa kirjoitti lapsille ja nuorisolle suunnattujen oppikirjojen lisäksi myös uskonnollisista aiheista, ja osa teksteistä sisälsi varsin omaperäistäkin tulkintaa kristinopista ja Raamatusta. Kustaata kiinnostivat myös filosofishenkiset pohdinnat tunteista, oppimisesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta. Lisäksi hän kirjoitti maanviljelyksestä, maailman ja Suomen historiasta, kansanrunoudesta ja kansanperinteestä, ja 1890-luvulta lähtien yhteiskunnallisista aiheista, erityisesti torppareiden epävarmasta asemasta. Pisin yksittäinen käsikirjoitus on 294 sivun mittainen. [9]

********

Kustaalla oli omakohtaista kokemusta monista 1800-luvun yhteiskunnallisista muutoksista, kuten kauppapuotien sallimisesta maaseudulla vuonna 1859 ja viinan kotipolton kieltämisestä vuonna 1866. Eräässä SKS:aan lähettämässään kirjoituksessa hän kuvasi, miten nämä lainsäädännön muutokset olivat vaikuttaneet Joroisissa kahvinjuonnin yleistymiseen.

Kahwin juontija, oli tapana Joroisissa, muutamilla isäntä perheillä, ja Herras wäjillä, wiinan keittämisen aikanakin, juotawana, wiinan kansa: wan oli paljon, mökkiläisijä, ja lienee ollut tilallisijakin, joilla ei ollut taloudessansa, kahwi pannuwa, eikä muita, juonti astijoita; niitä oli alussa wan, käsi töiden tekijöillä, mestäri elämän arwona. Maa kauppain tultuwa, tuli kahwin juonti tapa, yleiseksi tawaksi, kaikille perheille, loiswäjelle; ja palwelijoillenkin, itsellänsä pitää, eri, ja lisä, kahwin juonti. Siihen tapaan ruwenneissa, työn tekijöissä, oli monta, jotka lapsuudessa, usein ei sattunut kahwija maistamaankaan, kuin wan harwoin, palowiinaa: niillä oli tottumattomat sisukset, ja ruoka maha, kahwi juomaan; muutamija tuli alku ajalla, lihawan näköiseksi pöhelöksi, kalwakoituneelle naamalle; muutamat alkoi kuihtuwa, laiha näköisiksi, nykiwiksi; [––]

Suomalaisten kokemista sodista kirjoittaessaan Kustaa kertoi perheessään säilyneen muistitiedon Suomen sodan (1808–1809) ajalta. Silloin Joroisissakin oli taisteltu, mutta yksi venäläinen sotilas oli myös poikennut Braskien kotitorpassa, ja Kustaan isoisä Kustaa Brask (1751–1810) oli antanut hänelle ruokaa.

Tämän wuosi sadan, ensimäisen kymmenen lopulla ollutta wenäjän sotaa, mainitaan Joroisissa: Wiimeinen sota; Wenäläisen tulo, maahan; Wenäjän walta. Silloin on Joroisissa, sota joukolla, wastusteltuna, kulkewata sota joukkowa, Talwella, sodan alkaessa; wenäjän Jalkawäki, on kulkenut, Kerisalon kylän läwitse pidettywä, Talwi tietä; [–] Siinä joukossa kulkewija, wenäjän sota miehijä, muuwan oli saanut poikenneeksi käymaan, isämme isän, mökkiin, jossa wielä minä asun, Ukko antanut oli syödä kansansa, wenäjän sota miehen, leipää, ja keittowa; sotamies oli syötywänsä, ruuwan edestä kiitellyt, nöyrillä, wenäläis kiitto liikunnoilla, ja sanoilla. [10]

Kustaa allekirjoitti kirjoituksensa yleensä ruotsinkielisellä etunimellään Gustaf Fredrik tai lyhenteellä G. F. Hänen muistetaan kuitenkin vierastaneen "ähvää ja levveetä peetä" ja pyytäneen jo Joroisten kirkkoherra Karl Lillströmin aikana (1852–1869), että hänen nimensä olisi voitu suomentaa, ilmeisesti muotoon Kustaa Reetrik Rask. Kirkkoherra oli kuitenkin vastannut, että "mitä sitä lyhyttä nimeä enää lyhentämään". [11] Kun Joroistenkin kirkonkirjat sitten lopulta käännettiin suomeksi vuonna 1890, Kustaan nimi kirjattiin niihin muotoon Kustaa Freedrik Brask [12]. Aivan viimeisiä kirjeitään SKS:lle tämä "ähvää" vierastanut mutta pilkkujen käyttöön mieltynyt kirjoittaja allekirjoitti nimellä Gusta, Fredrik, Brask. [13]


Kustaa Braskin käsikirjoitukset ehtivät olla SKS:n arkistossa kymmeniä vuosia niin, ettei niiden sisältöä käsitelty tutkimuksessa juuri lainkaan. Oma maa -tietokirjaan vuonna 1922 kirjoittanut A. R. Niemi tosin mainitsi Kustaan yhtenä aikakautensa aktiivisimmista kansanperinteen kerääjistä [14]. Kustaan veljen Niilo Fabianin pojanpoika, everstiluutnantti Niilo Brask (1919–2018) tutustui Kustaan käsikirjoituksiin yhdessä Kari Lousan ja Aila Hautasen kanssa ja laati Kustaan elämänvaiheista ja hänen tekstiensä aihepiireistä yhteenvedon nimellä Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa. Niilo Brask laati selvityksensä yksityiseen käyttöön, mutta yksi sen kopioista on kuitenkin nykyisin luettavissa SKS:n arkistossa osana Kustaa Braskin kokoelmaa. [15]

Kustaa Braskin kirjoitukset ovat päässeet tieteellisen tutkimuksen kohteiksi vasta omana aikanamme. Tärkein Kustaata ja hänen tuotantoaan käsittelevä esitys on Kaisa Kaurasen ja Maria Virtasen vuonna 2010 julkaisema artikkeli Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Artikkelissa on 32 sivua, ja se kannattaa ehdottomasti lukea, jos Kustaa Braskin elämäntyö herättää kiinnostusta [16]. Kaisa Kauranen julkaisi vuonna 2013 myös englanninkielisen Kustaata käsittelevän artikkelin nimellä Odd man out? – the self-educated philosopher and his social analyses of 19-century Finland [17] sekä lyhyemmän artikkelin Torppari Kustaa Brask – maaseutukirjeenvaihtaja Joroisista SKS:n teoksessa Kynällä kyntäjät [18]. Helsingin Sanomat esitteli tämän teoksen seuraavana vuonna ja nosti siinä yhteydessä Kustaan yhdeksi esimerkiksi aikakautensa kansankirjoittajista. Kustaasta kerrottiin 2010-luvun alussa myös Joroisten alueen lehdissä [19].

Braskin suvun viljelemä torppa lunastettiin aikanaan itsenäiseksi tilaksi. Sen maakirjanimeksi tuli Hietala, mutta kutsumanimeksi Rantala.

Kustaan veli Robert eli Roope Brask oli torppari ja myöhemmin talollinen Rantasalmen Tiemassaarella, ja hänen maanviljelyksestään ja hänen perheensä allekirjoituksista Suuressa Adressissa kerron tarkemmin täällä. Roope Brask oli isoäitini äidin isä.


Viitteet:


[1] SKS / Kuva-arkisto, G.F. Brask. Tämä ainoa tunnettu kuva Kustaa Fredrik Braskista on otettu 1890-luvun puolimaissa, jolloin Brask oli noin 65-vuotias. Kuva on säilynyt suvun piirissä ja digitoitu SKS:n toimesta. Se on julkaistu tässä blogissa SKS:n luvalla.

[2] Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria: Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Teoksessa Lukeva ja kirjoittava työläinen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010), s. 52–53.

[3] Kauranen & Virtanen 2010, s. 54.

[4] Brask, Niilo: Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa (Pirkkala 2001), s. 6.

[5] Viikki, Raimo & Härkönen, Reima: Joroisten historia II (Joroisten kunta 2017), s. 470.

[6] Suomen Julkisia Sanomia, 18.10.1858, s. 2.

[7] Wikipedia: Comet Donati.

[8] Kauranen & Virtanen 2010, s. 55.

[9] Kauranen & Virtanen 2010, s. 49, 57.

[10] SKS, G.F. Braskin kokoelma B 175, Brask 68, Puheita Joroisissa tietoon tulleista, ja opettawaisista, Asijoista, ja tapauksista.

[11] Brask, Niilo 2001, s. 16.

[12] Joroinen, rippikirja 1890–1899, s. 283.

[13] SKS:n kirjeiden hajakokoelma, kirje 187:3:20, Gustaf Fredrik Braskin kirje SKS:lle 9.12.1904. Kuva kirjeestä on julkaistu tässä blogissa SKS:n luvalla.

[14] Niemi, A.R. Suomalaisen kansanrunouden keräys. Teoksessa Kaarle Krohn et al. (toim.): Oma maa, tietokirja Suomen kodeille 3 (WSOY 1922), s. 383.

[15] Brask, Niilo: Torppari, kansanrunouden kerääjä Gustav Fredrik Brask ja hänen kirjoituksensa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa (1989, uudistettuna Pirkkalassa 2001). SKS:n arkistossa säilytetään myös nauhoitettua Niilo Braskin haastattelua.

[16] Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria: Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Teoksessa Lukeva ja kirjoittava työläinen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010)

[17] Kauranen, Kaisa: Odd man out? – the self-educated philosopher and his social analyses of 19-century Finland. Teoksessa Anna Kuismin & M. J. Driscoll (toim.): White field, black seeds – Nordic literary practises in the long nineteenth century (Finnish Literature Society 2013). Teos on julkaistu vuonna 2016 vapaasti luettavana sähköisenä versiona.

[18] Kauranen, Kaisa: Torppari Kustaa Brask – maaseutukirjeenvaihtaja Joroisista. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.): Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (SKS 2013).

[19] Lyijypännän palat ei tahtonu piisata. Helsingin Sanomat 22.10.2014; Sivistys on sydämen asia, Warkauden Lehti 10.9.2011; Sivistyksen sanansaattaja, Joroisten Lehti 15.9.2011.