maanantai 17. tammikuuta 2022

Rantasalmelaisia 1600-luvun nihtikarusellissa



Ruotsalaisen ja keisarillisen armeijan joukko-osastojen järjestys Lützenin taistelussa 1632. Kaivertanut Matthäus Merian 1633. Museovirasto, Historian kuva-arkisto.


1600-luku muistetaan Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen historiassa sotaisana aikana, jolloin valtakunta oli suurimmillaan ja urheat hakkapeliitat toivat Keski-Euroopan retkiltään runsaat sotasaaliit. Vaikka nämäkin mielikuvat perustuvat historiallisiin tapahtumiin, kokonaiskuva 1600-luvun sodista sisältää myös paljon muuta.

Ruotsin suurvalta-aika tarkoitti tavallisille suomalaisille ennen muuta aikaa, jolloin valtio tarvitsi jatkuvasti uusia sotilaita loputtomiin sotiinsa. Väenottoja pidettiin harva se vuosi, eivätkä sotaväkeen päätyneet miehet suinkaan aina päätyneet saksalaisille sotakentille tositoimiin. Hyvin usein heidän kohtalokseen koitui kuoleminen kulkutautiin jonkin kostean liivinmaalaisen jokisuiston varuskunnassa, jota heidät oli marssitettu vartioimaan.

Koska päätyminen jalkamieheksi eli nihdiksi merkitsi 1600-luvun suomalaiselle miehelle lähes varmaa kuolemaa, väkeen joutumista yritettiin välttää monin tavoin. Sopeutuminen jatkuviin väenottoihin ja yritykset selviytyä hengissä sotaisasta aikakaudesta värittivätkin suuresti koko tätä vuosisataa Suomessa.

Jalkaväen väenotot tapahtuivat tuohon aikaan siten, että tietty määrä taloja tai miehiä koottiin yhteen ruoduksi, josta valittiin yksi mies nihdiksi. Ruoduttamisessa pyrittiin siihen, että kussakin ruodussa oli lähekkäin asuvia mutta sosiaaliselta asemaltaan erilaisia miehiä siten, että isännän nihdiksi ottaminen voitaisiin välttää. Pyrittiin myös siihen, ettei talosta vietäisi viimeistä miehenapua.

Viipurin läänin väenottoja tutkineen Anneli Mäkelän mukaan tuolta ajalta säilyneistä väenottoluetteloista vuoden 1629 luettelo on kaikkein täydellisin. 30-vuotista sotaa oli siinä vaiheessa käyty reilut kymmenen vuotta. Pitäjän asekuntoiset miehet on lajiteltu vuoden 1629 ruodutusluetteloon yleensä 10-miehisiksi ruoduiksi. Taloista on merkitty luetteloon ensin isännän nimi, minkä jälkeen on lisätty maininta pojasta, veljestä tai rengistä, jos talossa on ollut näitä miehiä [1].

Esimerkiksi Rantasalmen pitäjän Syväisten kymmenkunnan miehiä koottiin tuona vuonna kuuteen eri ruotuun [2]. Niistä viimeisessä oli miehiä yhdeksästä eri talosta. Olli Rautiaisen talosta ruodutettiin isännän lisäksi myös yksi poika, mutta kahdeksaa muuta taloa edustivat ruodutuksessa vain isännät yksin. Nämä isännät olivat Niilo Turunen, Hannu Seppänen, Lasse Turunen, Erkki Kinnunen, Lauri Sistonen, Juho Paavonpoika Taskinen, Mikko Asikainen ja Antti Seppänen. Suurin osa isäntien etunimistä käännettiin luetteloon tosin ruotsiksi, mutta Laurista ja Lassesta käytettiin heidän omia suomenkielisiä nimiään.



Kun nihti oli valittu, kirjuri merkitsi nimilistan alle sanat Mickel Asickaine[n] sielf k[nech]t om 34 åhr. Tästä ruodusta ei siis lähetetty sotaan poikaa, veljeä, renkiä eikä ulkopuolista, vaan yksi ruodun isännistä, 34-vuotias Mikko Asikainen ryhtyi nihdiksi itse. Luettelo ei tosin paljasta mitenkään, minkälaisten neuvottelujen tuloksena tähän ratkaisuun päädyttiin.

Nihdiksi kirjoittaminen ei silti välttämättä tarkoittanut käytännössä sotaan lähtemistä, sillä väenottoihin liittyi vanhastaan monenlaisia sekä virallisia että epävirallisia tapoja. Ruodun miehet saattoivat sopia keskenään, kuka heistä lähtisi sotaan, tai palkata yhdessä tehtävään jonkun muun. Toisaalta myös nihdiksi otettu saattoi väenoton jälkeen palkata itselleen sijaisen, usein aivan ulkopuolisen. Kaiken lisäksi upseerit näyttävät itse harjoittaneen väenottojen yhteydessä omaa liiketoimintaansa ja välittäneen ruoduille palkkamiehiä. Ruodutuksessa valituille nimettiin usein myös takuumies, jonka oli astuttava palvelukseen, jos laillisesti kirjoitettu pakeni [3].

Kaikesta tästä seurasi, että sotaan joutumista vältelleet suomalaiset tarvitsivat 1600-luvulla usein ylimääräistä rahaa. Nils-Erik Willstrand on esittänyt tutkimuksessaan Anpassning eller protest, kuinka erityisesti 1600-luvun Pohjanmaalla voimakkaasti lisääntynyt tervanpoltto saattoi osaltaan olla sopeutumista jatkuviin väenottoihin: tervakaupasta saatiin rahaa, jolla voitiin selviytyä veroista ja palkata sijaisia armeijaan [4].


Kuusinainen, Kustaa II Aadolfin aikana vuonna 1627 lyöty kuparikolikko. Turun museokeskuksen esinekokoelma.

Kun kapteeni Hans Klickin komppanian katselmusta pidettiin Lappeenrannassa Puolan sodan alkamisen aikaan lokakuussa 1654, katselmusrullaan kirjattiin näkyviin, kenen sijaiseksi kukin oli komppaniaan tullut. Palkatut sijaiset merkittiin katselmusrullaan lyhenteellä L (leigdekarl eli legokarl), ja heitä oli huomattava osa komppanian rantasalmelaismiehistä [5].



Katselmuksessa olivat paikalla muun muassa Juho Ollinpoika Immonen, Arvi Matinpoika Kettunen Heinävedeltä, joka oli torasalolaisen Niilo Rusinpojan palkkamies, Antti Tikkanen Lautakotalahdesta eli nykyiseltä Lahdenkylältä, Tuomas Pekanpoika Tikkanen, joka oli ahvensalmelaisen Pekka Pulkkisen palkkamies, Juho Matinpoika Rautiainen, joka oli syväisläisen Olli Kolehmaisen palkkamies, Heikki Pekanpoika Svensk, joka oli hevonlahtelaisen Juntti Turusen palkkamies ja Olli Matinpoika Sallinen Vaahersalosta, joka oli rauhamäkeläisen Lassi Pekanpoika Vänttisen palkkamies.

Tervakaupalla oli merkitystä sijaisten palkkarahojen hankkimiseen myös Itä-Suomessa, mutta savolaisilla ja karjalaisilla oli käytettävissään myös toinen keino selviytyä jatkuvassa väenottojen paineessa: he saattoivat yksinkertaisesti lähteä karkuun. Usein pakomatka suuntautui Käkisalmen lääniin ja Inkerinmaalle, jotka oli liitetty Ruotsin valtakuntaan Stolbovan rauhassa 1617. Ne olivat voittomaita, joilla väenottoja ei järjestetty, eikä valtio toiminut tuohon aikaan vielä niin tehokkaasti, että yksittäistä Karjalan saloille paennutta savolaissotilasta olisi ollut järkevää lähteä etsimään. Nihtejä pakeni toki muualtakin Suomesta, mutta savolaisilla ja Kannaksen karjalaisilla oli tähän parhaat mahdollisuudet, koska valtakunnan voittomaat olivat lähellä ja reitit niihin olivat tuttuja [6].

Usein karanneista nihdeistä tiedettiin, mihin suuntaan he olivat lähteneet pakosalle. Esimerkiksi edellä mainittuun Hans Klickin komppanian katselmusrullaan laadittiin luettelo myös karanneista rantasalmelaisnihdeistä. Hannu Hannunpoika Leskinen oli paennut Kuopion salomaille, mutta koivumäkeläinen Olli Ollinpoika Asikainen oli livistänyt pohjoiseen Norrbotteniin, mikä saattoi tosin tuolloin tarkoittaa mitä tahansa Pohjanmaata. Tahvo Parviaisen ja Vilppu Heikinpoika Lautiaisen tiedettiin piileskelevän Venäjän rajan tuntumassa, ja Pekka Pekanpoika Lapveteläinen, rauhamäkeläisen Pekka Tahvonpoika Heiskasen palvelija Matti Pekanpoika ja tiemassaarelaisen Pekka Hanskan palvelija Antti Antinpoika olivat kaikki kolme paenneet Inkerinmaalle.



Valtion tarve saada jatkuvasti uusia sotilaita ja kansalaisten tarve pysyä hengissä loivat 1600-luvun Suomeen kulttuurin, jossa nihtien tilanne oli jatkuvassa muutoksessa. Ruodutuksessa väkeen valitut eli laillisesti kirjoitetut pakenivat ja heidän varamiehensä tai palkkaamansa sijaiset pakenivat, minkä jälkeen paenneita, tauteihin kuolleita ja kaatuneita ruodutuksessa valittuja ja palkkamiehiä korvattiin taas uusilla laillisesti kirjoitetuilla ja heidän varamiehillään tai palkkaamillaan sijaisilla. Osa ruodutuksessa valituista tai palkkamiehistä todettiin puolestaan myöhemmin palvelukseen kelpaamattomiksi, niin että heitä piti korvata jälleen uusilla sotilailla. Nils Erik Willstrand on kuvannut tätä liikehdintää nimellä knektkarusellen eli "nihtikaruselli" [7].

Sukututkijalle tämä kaikki tarkoittaa, että on monissa tapauksissa vaikeaa päästä varmuuteen siitä, onko oma esi-isä todella taistellut 30-vuotisessa sodassa. Vaikka esi-isä olisikin merkitty ruodutusluetteloon nihdiksi, hän saattoi palkata itselleen sijaisen, joten esi-isä pitää löytää ruodutusluettelon lisäksi myös armeijan katselmusrullista. Näiden lisäksi on vielä vaarana, että sukututkija luulee esi-isäkseen toista samannimistä miestä, minkä takia on tärkeää varmistaa, että mies katoaa sotaan lähtiessään myös oikean pitäjän ja kymmenkunnan henkikirjoista, koska sotilaat eivät olleet henkirahavelvollisia. Parhaassa tapauksessa esimerkiksi palkkausriitoja setvittiin käräjillä, jolloin tietoja esi-isän palveluksesta voi löytää myös tuomiokirjoista.

Nihtikarusellista huolimatta moni jalkamies päätyi kaikesta huolimatta myös sotakentille, oli mukana taisteluissa piikki- tai muskettimiehenä ja saattoi jopa palata hengissä kotiin. Kun kapteeni Hans Klickin komppania oli laivattu 30-vuotisen sodan jälkeen Saksasta takaisin kotimaahan ja sille pidettiin katselmus vuonna 1650, sen riveissä oli kolme rantasalmelaismiestä: Pekka Pekanpoika Lappalainen, Matti Pekanpoika Innonen ja Pekka Antinpoika Mustonen [8].



Ruotsin suurvaltakausi alkoi Stolbovan rauhasta vuonna 1617, ja sitä seuraavat kymmenen vuotta olivat valtakunnassa voimakasta armeijan uudelleenorganisoinnin aikaa. Vuonna 1626 Suomeen luotiin kuusi maakunnallista rykmenttiä, joiden perinteitä useat nykypäivän prikaatit edelleen jatkavat. Nihtikarusellin aikakausi päättyi 1680-luvulla, kun siirryttiin vähitellen vakinaiseen sotamiehenpitoon. Tämä tarkoitti talojen järjestämistä pysyviksi ruoduiksi, jotka asettivat sotamiehen jalkaväkeen ja antoivat tälle torpan asuttavaksi. Savonlinnan läänissä tästä uudesta järjestelmästä sovittiin syyskuussa 1681, ensimmäisenä koko Suomessa. [9]



Viitteet:

[1] Mäkelä, Anneli: Viipurin läänin väenotot 1600-luvulla. Teoksessa Historiallinen Arkisto, Suomen historiallinen seura 1975, s. 23–24.

[2] KrA Roterings- och utskrivningslängder, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0025/0/186 (1627-1633), Pien-Savo 1629, Rantasalmi, Syväinen, bildid: A0055035_00068

[3] Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie, Suomen sotilaat 1617–1721. SKS 2001, s. 27–28.

[4] Willstrand, Nils Erik: Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo akademis förlag 1992, s. 228.

[5] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1654/5 (1654), bildid: A0053662_00087

[6] Willstrand 1992, s. 247.

[7] Willstrand 1992, s. 182–183.

[8] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1650/6 (1650), bildid: A0053620_00210

[9] Lappalainen 2001, s. 23, 31 ja 159.

perjantai 7. tammikuuta 2022

Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten



Noin vuosina 1900–1902 valmistunut tussipiirros Parkumäen taistelun aikaisista rakennuksista Haukkalanmäellä. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Jos haluaa tietää, minkä kokoisissa asunnoissa entisajan savolaiset asuivat tai miltä heidän allekirjoituksensa näyttivät, näihin kysymyksiin on hyvät mahdollisuudet löytää vastauksia erityisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tältä aikakaudelta on nimittäin käytössä kaksi mielenkiintoista arkistoa: Suuri adressi vuodelta 1899 ja Tilattoman väestön alakomitean arkisto vuodelta 1901.

Suuri adressi oli suomalaisten yhteinen vetoomus keisarille ensimmäisen sortokauden aikana. Ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään ja keräsivät adressiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta yhdentoista päivän aikana kevättalvella 1899. Yhteensä 500 henkeä käsittänyt lähetystö matkusti Pietariin antaakseen adressin keisarille, mutta keisari Nikolai II ei ottanut lähetystöä edes vastaan [1].

Suuren adressin allekirjoituksia säilytetään Kansallisarkistossa, ja ne on julkaistu digitoituina. Joistakin perheistä näkee, että kaikkien perheenjäsenten allekirjoitukset on kirjoitettu samalla käsialalla, mutta toisissa perheissä kaikki allekirjoitukset ovat erilaisia, ja silloin on yleensä mahdollista olettaa, että ne ovat omakätisiä.

Tilattoman väestön alakomitea järjesti vuonna 1901 laajan kyselytutkimuksen, jolla selvitettiin maaseudun väestön taloudellisia oloja. Jokaisesta ruokakunnasta kysyttiin ruokakunnan päämiehen elinkeinoa ja asemaa, ruokakunnan jäsenten lukumäärää, asuinoloja sekä ruokakunnan käytössä olleiden peltojen ja niittyjen kokoa sekä karjan lukumäärää. Tiedot kirjattiin sen mukaan, mikä tilanne oli ollut 1.9.1901 [2].

Alakomitean työn pohjalta julkaistiin tieteellisiä tutkimuksia, ja se muodosti tärkeän taustan Suomen itsenäistymisen jälkeen toteutetulle torpparilaille. Alakomitean arkisto sisältää 221 kunnasta saapuneet vastaukset. Arkistoa ei ole mikrofilmattu eikä digitoitu, mutta sitä voi tutkia alkuperäisenä Kansallisarkiston Helsingin toimipisteessä.

Savossa oli vuosisadan vaihteessa paljon tilatonta työväkeä, joka kirjattiin kirkonkirjoihin ja henkikirjoihin vain loisiksi. Alakomitean tutkimukseen loiset merkittiin kuitenkin tarkemmin todellisten ammattiensa mukaan esimerkiksi maatyömiehiksi tai kalastajiksi, eikä tällaista tietoa välttämättä löydy mistään muusta tämän ajan arkistosta. Vaikka komitean nimi viittasi tilattomiin, tutkimuksessa selvitettiin kaikkien maaseudun asukkaiden eli myös talollisten asuinoloja.

Alakomitean kyselylomakkeissa tai Suuressa adressissa ei ole ihmisten syntymäaikoja, mutta kun verrataan toisiinsa rippikirjaa, henkikirjaa, alakomitean arkistoa ja Suurta adressia, ihmiset voidaan monissa tapauksissa tunnistaa. Alla on muutamia Rantasalmen pohjoisista kylistä poimittuja esimerkkejä siitä, millaisia tietoja näitä arkistoja vertailemalla voi löytää.



Kuvan kuudesta allekirjoituksesta neljä kuuluu Tiemassaaren Lajuniemessä asuneelle torpparisperheelle. Hilda Siljander oli avioitunut joroislaisen Robert "Roope" Braskin kanssa jo vuonna 1876, mutta hän allekirjoitti keisarille esitetyn vetoomuksen edelleen vanhaan savolaiseen tapaan tyttönimellään "Hilta Siljanter". Heidän tyttärensä, siistillä käsialalla nimensä kirjoittanut Olga oli tuolloin 18-vuotias. Myös Hildan äiti, leskeksi jäänyt Loviisa Oksman asui tyttärensä perheen kanssa. Tämän perheen naiset kuuluvat geneettiseen äitilinjaamme.

Pian adressin laatimisen jälkeen Braskien perheestä tuli talollisia, sillä Robert sai 12.9.1901 kiinnekirjan kaikkiaan 0.2846 osalle alkuperäisestä Lajuniemen tilasta. Samana vuonna laadittuun alakomitean kyselyyn hän vastasikin jo maanomistajana. Kyselyn mukaan Braskien ruokakuntaan kuului silloin 6 henkeä, ja heillä oli käytössään yhteensä 3 asuinhuonetta. Taloon kuului 9 hehtaaria peltoa ja 7 hehtaaria luonnonniittyä. Kelvollista laidunta heillä oli käytössään vain vähän (asteikko oli kolmiportainen ja käsitti vaihtoehdot riittävästi, vähän ja ei ollenkaan). Kotieläimiä talossa oli yksi hevonen, viisi lehmää, neljä lammasta ja yksi sika. Lehmistä kaksi oli jonkun muun omistamia ruokkolehmiä.



Torasalon kylän tilalla n:o 3 eli Kankkulassa asuneet Ikäheimoset kirjasivat poikkeuksellisesti osoitteensa mukaan Suureen adressiin. Vuonna 1835 syntynyt isäntä kirjoitti nimensä muodossa Davit, eikä näin tehdessään helpottanut tulevien sukututkijoiden pohdintaa siitä, oliko hänen nimensä oikeasti ruotsalainen David vai suomalainen Taavit. Taavetin pojista Asarias allekirjoitti adressin 36-vuotiaana, Gabriel 25-vuotiaana ja Kalle 28-vuotiaana. Kaikki asuivat edelleen kotona Kankkulassa, joka oli jakamaton 1/6 manttaalin perintötila [3]. Perheellä oli käytössään neljä huonetta, 7.5 hehtaaria peltoa, 15 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Karja käsitti yhden hevosen, 9 omaa lypsylehmää, 6 lammasta ja 2 sikaa. Perheeseen kuului myös äiti ja kaksi tytärtä, mutta he eivät näytä allekirjoittaneen adressia.



Varsinkin tilattoman väestön vaimot käyttivät tämän ajan Rantasalmella usein edelleen tyttönimiään myös naimisissa ollessaan, mutta monilla talonemännillä oli jo tapana käyttää miehensä sukunimeä. Näin oli myös Voinsalmen Ånäsin eli Jokiniemen tilalla, jossa Anshelm Erosen puoliso Ida os. Gråsten allekirjoitti adressin talonemäntä Ida Erosena. Ida oli kotoisin Leppävirran Niinimäestä, jossa hänen leskeksi jäänyt isänsä Matti Gråsten viljeli edelleen perheen kotitilaa [4]. Matti oli talvella 1899 todennäköisesti käymässä tyttärensä luona, koska on allekirjoittanut adressin rantasalmelaisten joukossa.

Jokiniemen tilan mailla eli vuonna 1901 kaikkiaan viisi tilatonta perhekuntaa. Antti Kilpeläinen elätti kuusihenkisen ruokakuntansa maatyömiehenä, ja perheellä oli käytössään yksi huone. Perheen karja koostui yhdestä ruokkolehmästä, jolle oli käytettävissä vähän laidunmaata. Albin Kilpeläinen oli puolestaan kalamies. Hänen kaksihenkisellä perheellään ei ollut lainkaan omaa huonetta, vaan he asuivat loisina yhdessä jonkin toisen ruokakunnan kanssa. Karjaa tai laidunmaata heillä ei ollut ollenkaan. Jokiniemen mailla asui myös kalamies Kalle Kettunen, jolla ei ollut asuntoa, perhettä, viljelystä eikä karjaa.

Kalle Heiskanen oli Jokiniemen tilan torppari, ja hänen perheeseensä kuului seitsemän henkeä. Perheen käytössä oli kaksi huonetta, yksi hehtaari peltoa, 2.25 hehtaaria luonnonniittyä ja riittävästi laidunmaata. Torpan karja käsitti kolme lehmää ja yhden lampaan, mutta hevosta torpassa ei ollut. Torppari Yrjö Erosen seitsenhenkisellä perheellä oli sen sijaan oma hevonen, kolme lehmää, kolme lammasta ja kahden hehtaarin peltoviljelykset.

Jo muutamat esimerkit valaisevat hyvin sitä, miten säätyasema vaikutti vuosisadan vaihteen savolaisten asumisoloihin. Seitsemän lehmän karjoihin tai seitsemän hehtaarin peltoviljelyksiin oli varaa niillä, jotka omistivat tilansa itse. Torppareilla oli harvoin mahdollisuuksia muutamaa lehmää suurempaan karjaan, ja maaseudun työläisperhe eli heitäkin niukemmin; sillä oli usein käytössään korkeintaan yksi huone ja yksi lehmä, vaikka lapsia olisi ollut paljonkin. Osa loisista asui toisten nurkissa kokonaan vailla omaa asuntoa. Tältä aikakaudelta onkin peräisin Rantasalmella tunnettu sanonta, jonka mukaan ruokaa on "loisiin lapsillekin", kun sitä on tullut tehtyä tavallista enemmän.

Poikkeuksia tavanomaisesta elämästä on kuitenkin ollut aina. Esimerkiksi Voinsalmen Ristolan tilan emännällä Emma Erosella (os. Bagge) ei ollut lainkaan talollisille tyypillistä omaa maanviljelystä. Hän omisti kyllä kuusi hehtaaria peltoa ja neljä hehtaaria luonnonniittyä, mutta oli vuokrannut ne kaikki lampuoti Kustaa Hypénille. Emmalla ei ollut myöskään omaa hevosta, hänen kotieläimiinsä kuului ainoastaan kaksi lehmää ja yksi sika.

Alakomitean kyselylomakkeeseen korostettiin punakynällä, että ensimmäisen rivin Emma Erosen viljelykset ovat kolmannella rivillä mainitun lampuodin käytössä.

Ilmeinen syy Emman maanviljelyksen vaatimattomuuteen oli se, että hänen puolisonsa Mikko Eronen oli kuollut kuusi vuotta aiemmin liikenneonnettomuudessa. Emma oli jäänyt silloin yksin viiden pienen lapsen kanssa, joista nuorimmainen oli ollut alle kuukauden ikäinen. Myöhemmin hän olikin antanut toisen poikansa Gabrielin asumaan sukulaisten luokse Juvalle [5]. Emman arki oli melko toisenlaista kuin hänen lapsuudessaan, jolloin hänen isänsä Gabriel Bagge oli omistanut huomattavan osan Voinsalmen ja Repomäen kylistä.

Emma allekirjoitti Suuren adressin samalle sivulle jokiniemeläisten kanssa, hänkin käytti jo tuolloin miehensä sukunimeä. Emman toimeentulo näyttää siis muodostuneen oman maanviljelyksen sijaan ainakin vuokratuloista, joita hän sai Ristolan peltojen vuokraamisesta lampuodille [6], samoin kuin 5000 markan vakuutuskorvauksesta, jonka hän oli saanut miesvainajansa henkivakuutuksen perusteella [7]. Lisäksi hänellä on saattanut olla perintöä ja metsänmyyntituloja.

Tästä huolimatta Emmalla oli viimeistään vuonna 1910 myös velkaa. Emman poika J.F. Eronen kirjoitti nimittäin tuolloin langolleen Antti Pärnäselle, että hän ja hänen veljensä Gabriel olivat ostaneet kotitalonsa Ristolan äidiltään ja ottaneet samalla hoitaakseen tämän velat [8].

Kuulemasi asiat ei kai liene ihan niin kuin kylä sulle on kertonut, mutta pää asia on kumminkin niin että olemme me pojat ostaneet mammalta perintönä omistamansa talon ja sitoutuneet maksamaan mamman velat joita on toista tuhatta mk; [––]

J.F. Erosen kirje on säilynyt hänen sisarensa Emmin jälkeensä jättämien kirjeiden joukossa.



Viitteet:

[1] KA Arkistojen Portti, Suuri adressi.
[2] KA Arkistojen Portti, Tilattoman väestön alakomitea.
[3] Mikkelin läänin henkikirja 1899, Rantasalmi, s. 126.
[4] Leppävirran seurakunta, rippikirja 1894–1900, s. 856.
[5] Gabriel Erosen perheessä säilynyt perimätieto.
[6] KA Tilattoman väestön alakomitea Ea:14, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmi n:o 6.
[8] J.F. Erosen kirje Antti Pärnäselle 1910. Tuhat markkaa vuoden 1910 rahassa vastaa 4134 euroa vuoden 2021 rahassa, ks. Suomen Pankin rahanarvolaskin.

torstai 21. lokakuuta 2021

"Hyvästi vaan ja ajattele suurija asijoita" – savolaisnuorten kirjeenvaihtoa 1900-luvun alussa

Äidinisäni täti Emma Eronen (1885–1949), lempinimeltään Emmi, oli vuonna 1901 kuudentoista vuoden ikäinen talollisen tytär. Hän asui Rantasalmella Voinsalmen kylän Ristolassa äitinsä Emma Erosen (os. Bagge) ja sisarustensa kanssa. Perheen isä Mikko Eronen oli kuollut kuusi vuotta aiemmin liikenneonnettomuudessa, josta kerron täällä, mutta perhe piti edelleen yhteyttä isän puolen sukulaisiinsa. Isä oli alun perin kotoisin Kangaslammin puolelta, Pisamalahden kylän Erolasta.

Emmi Eronen

Emmi sai vappuna 1901 kirjeen serkultaan Siiri Eroselta, joka oli hänen setänsä Antti Erosen tytär. Antti itse asui vaimoineen edelleen Kangaslammilla, mutta perheen vanhin tytär Siiri (s. 1890), joka oli tuolloin 11-vuotias, oli jo asunut talven poissa kotoaan, koska hän kävi oppikoulua Savonlinnassa. Siiri kertoo kirjeessään savonlinnalaisesta vapun vietosta, odottaa lukukauden loppua ja kertoo, miltä Emmi-serkun aiemmin kertoma kihlausuutinen hänestä tuntuu.


Savonlinnassa 1/5. 1901.

Rakas serkkuni!

Sydämmellinen kiitos kirjeesi edestä. Olen ollut terve, ja sitä samaa Herran lahjaa toivon myös sinulle! Vai niin, vai olet kihloissa, sepä hauskaa! Onnea vaan aikeillesi! – Niin, nyt on Wappu taas tullut. Lyseolaiset kävivät viime yönä akkunan alla laulamassa. Täällä on senlainen tapa, että pojat käyvät tyttöjen ikkunan alla laulamassa Wappuyönä. Kyllä nyt on ikävä Toukok. ensimäinen päivä, on niin paha ilma, ei viitsi ensinkään olla ulkona. Linnaan mennään tänä iltana. – Koulu loppuu Toukok. 28 päivä. Kyllä se on hauskaa päästä taas kotiin, vaikka kyllä tulee tovereja ikävä. – Tule kohta meillen, kun minä vaan menen kotiin. Ennenkuin tulee kiireet ajat taas, niinkuin ennenkin. Oliko Juvalla hauska ja oliko Hilja serkku kotona? – On täällä joskus ikävä, vaan usein on myös hauska. Niinkuin joka paikassa on. Olen usein saanut Erolan tyttölöiltä postikorttija, he kuuluvat olevan terveittä ja Sööttiä tyttöjä ja kokiteeraavat, niinkuin ennenkin.

Onko hauska olla kihloissa? Minä ajattelen, että silloin on "Seitsemännessä taivaassa", Niin sanovat kaikki kihlatut. Jos todellisesti rakastaa. Milloin olen minä kihloissa, sitä en luule olevani koskaan. "Lemmit huokaat unta näät, kohta varmaan laitat häät." Niin mahtaa sinun laitasi olla? Terveisiä hyvin paljon. Riijaa riskisti.

Puhalla, armas pohjatuuli / Rintaasi lemmen sanoma. / Kun sulhos ei lie halla tuuli / Hän kukkasi suo puhjeta. / Mä sentään kenties syystä luulen / Niin armahaksi pohjatuulen.

        Siiri

        Muista kirjoittaa

Sisarukset ja Emmin serkut Siiri ja Lyyli Eronen

Siiri Erosesta on julkaistu kaksi kuvaa myös Erosten sukukirjassa [1]. Hän solmi aikanaan avioliiton impilahtelaisen Arsi Vasilinpoika Pantsun kanssa, ja perheen sukunimi muutettiin myöhemmin Panuvaaraksi. Arsi Panuvaara toimi mm. Lieksan yhteiskoulun johtajana [2].

Siirin kirjeessään mainitsema Hilja oli tyttöjen yhteinen serkku, koska hänen äitinsä Amanda oli Mikon ja Antin sisko. Amandan puoliso oli juvalainen Gustaf Wilhelm Schadewitz, ja heidän tyttärensä Hilja Amanda Schadewitz (1879–1967) oli näistä kolmesta serkuksesta vanhin. Hän solmi myöhemmin avioliiton Sulo Johannes Teittisen kanssa, joka oli 1940-luvulla kansallisen edistyspuolueen kansanedustaja [3].

Allekirjoittaja "Nanna" lähetti Kangaslammilta helmikuussa 1902 Emmille kirjeen, jossa hän tyrmäsi yhden kihlaushuhun, kutsui Emmin lukusiin ja kertoi kiireestään ja sairastelustaan. Nanna näyttää tunteneen myös huolta perheensä taloudellisen aseman vaikutuksesta hänen avioliittomahdollisuuksiinsa. Arkisten huolien keskeltä Nanna halusi kuitenkin lopuksi kohottaa näkökulmansa ylemmäksi ja kehotti Emmiäkin ajattelemaan "suuria asioita".

K––lammilla 19/2. 1902.

Emmi hyvä!

Kiitos kaunis kirjeesi etestä josta olisi ansainnu melkein loukkaantua! Mistä olet tuomosija ajatuksija saanut päähäsi että, Herra Lönnruus olisi minun Sulhaseni, kyllä sinä olet nyt vallan väärässä uskossa kuinka tuo nyt kävisi laatuun että köyhä Hevonen pannaa rikkaa miehe tallii. Ole nyt hyvä ja tule meidän lukun se on meillä 28 päi t k eli nyt toisin sanoen viimenen päivä tätä kuuta Terve tuloa sillo. Onko sinussa etes lenssuakaan minussa se on vallan kovasti kiini Eile aamulla olin jo lääkäriin lähtössä mutta tuli niin pakkanen ja huono keli niin että kiittää kun saa olla kotona. Anna anteeksi kun tämä kirje on niin lyhyt ja yksinkertanen mutta kun on niin kiire että ei jouta kirjoittamaan enempä Ole hyvä ja kirjoita kohta. Tervehtykset täältä kaikilta mutta multa enimmät. Kaikessa kiireessä Nanna.

Hyvästi vaan ja ajattele suurija asijoita.

        Sama.

Tämän "Nannan" henkilöllisyyttä ei tiedetä varmasti. Emman ja Siirin serkussarjaan kuului Nanna Benedikta Gerdt (s. 1881), jonka äiti Hilda Pauliina Eronen oli Mikon, Antin ja Amandan sisko ja jonka isä Albin Gerdt oli tehnyt maakauppiaana konkurssin vuonna 1894 [4]. Nanna Gerdt valittiin kuitenkin jo saman vuoden 1902 syyslukukaudeksi opettajaksi Leppävirran Mustinmäelle [5], joten hiukan todennäköisempi vaihtoehto kirjeen kirjoittajaksi voisikin olla Nanna Maria Eronen (s. 1884), joka oli Emmin pikkuserkku, Antti Juho Erosen ja Eva Lovisa Gråstenin tytär.

Nämä molemmat Nannat olivat helmikuussa 1902 naimattomia ja vieläpä kirjoilla Pisamalahdessa Erolan kantatilan mailla, joka oli tuolloin rekisterinumeroltaan Kangaslampi n:o 7. Molemmat toimivat sittemmin opettajina. Opettajatar Nanna Gerdt vihittiin 3.8.1903 kansakoulunopettaja Taavi Himasen kanssa. Nanna Maria Eronen valittiin puolestaan vuonna 1904 käsityönopettajattareksi Klaukkalaan [6] ja hänet vihittiin 4.10.1905 kauppias Adolf Markkasen kanssa [7]. "Nanna" on kuitenkin ollut 1880-luvun Kangaslammilla suosittu etunimi, joten kirjoittaja on voinut olla myös joku muu Emmin ystäväpiiriin kuulunut henkilö. 

Tuntemattomaksi jää myös se, kenen kanssa Emmi Eronen oli itse solminut sen kihlauksen, josta hän kertoi Siiri-serkulleen keväällä 1901. Hän ryhtyi nimittäin vasta vuonna 1902 kirjeenvaihtoon Rantasalmen Riuttasissa asuneen Antti Pärnäsen (s. 1877) kanssa, josta tuli sittemmin hänen ensimmäinen aviopuolisonsa. Emmi ja Antti asuivat Haapaselän eri puolilla, mutta he tapasivat usein Rantasalmen kirkon jumalanpalveluksissa.

Antin ensimmäinen kirje Emmille on kirjoitettu syyskuun alussa 1902. Hän viittaa siinä heidän aiempaan tapaamiseensa, jolloin hän on ehdottanut Emmille kirjeenvaihtoa, mutta ei ole saanut tältä selvää vastausta. Hän on kuitenkin uskaltautunut nyt kirjoittamaan, mutta toivoo, että Emmi polttaisi kirjeen, jos kirjeenvaihto Antin kanssa ei kiinnostaisi häntä.

R:salmi 2.9.02.

Arv. Neiti Emmi!

Ah pois sä menit Emmi! niin kauas vetten taa, Oi ilon veit sä mutta mul' kaiho yksin jäi, kaiho vaan. – Toivon niin, että Emmi suo mulle anteksi, tämän rohkeuden, ja mitä heikko kynäni on sattuna kirjoittamaan, mutta siihen rohkeudeen, on pakko, koska en jaksa riitellä ajatuksieni kansa sillä se aina vaan muistuttaa hakemaan toivoa tai surua. ja lupaa että toisen saa kumman vaa. onnessa se lienee! Niin "Sua hetken näin, vaan kuvasi ei katoa muistostain" Oi kuin et luvana vaihtaa paperin paloja, vaan ethän siitä vallan vastenkaan sanona niin läksin toivoani toteuttamaan, että kummin se on. Se riippuu kaikki yksin Emmissä, tosin olisi minulle suuri hauskuus, jos Emmi sen suo, että ei olis loppuna sanan vaihto meiltä, sen hetken vaan kestäneen tuttavuuden. vaan jatkaisimme aina vaan uutena tuleviin toivoni päiviin. – vain mitenkä on? Vaan sopishan tuttavuuden jos ei r:–den kirje vaihtaa vaikka kerran kansa, niin luulen, vain kuinka? Tämä jos lienee kiusaksi että kirje tulee. vaan elä tuosta loukkaannu. Waan heitä tuleen. [––]

Emmi kirjoitti vastauskirjeensä hieman yli viikkoa myöhemmin. Hänkin kertoi nyt lämpimistä tunteistaan, eikä suostunut polttamaan Antin kirjettä siinäkään tapauksessa, että kirjeenvaihto ei johtaisi mihinkään vakavampaan.

Syyskuun 10 p v. 1902

Arvoisa Herra!

Kiitos kaunis kirjeesi ettestä jonka sain viime Torstaina, kaikessa tietämättömyytessäni mutta suureksi ilokseni. Sinulla ei ole mitään anteeksi pyytämistä. Mutta minä luulen että sinä puhuit paljasta pilaa minusta sillä eihän minun halpa perssonaani ole jättänyt muistoa muillenkaan saitikka sullen Ole hyvä ja kirjoita vaan jos viitsit etes tuttavuten kirjeitä, sillä en ole toivonakaan että sinä mullen kirjoitat r. kirjeitä, mutta jos niin olis niin se poistais paljon ikäviä tunteita. – Sillä sinne Riuttasiin ne minun ajatukseni aina lentää Sinne minun sydämelläni suurin kaipaus on. – – –. Niin ajattelen että etes sillon muistat minua kun kirjoitat Emmi vai mitä vaan anna anteeksi sillä liian suuret vaatimuksethan mulla onkiin että pyytän ajatuksiasi vaivaamaan sillä onhan sulla parempiakiin ajateltavia kun minä. [––]

Sinä pyysit että minä polttasin sen sinun kirjeesi, vaan enhän minä toki raaski, sillä jos se oli viimeinen sulta niin onhan se suuri lohtutus kuolin vuoteella ja vanhoina päivinä, sillä ei sitä kukaan saa haltuunsa. Koita saata selvää kun tämä on niin virhellistä ja huonoa jään otottamaan vastuuta ja toivon että en kauan tarvitsisi otottaa. Voi'os hyvin.

        Toivoo Emmi.

Emmin ja Antin kirjeenvaihto johti pian tunteikkaisiin rakkauskirjeisiin, joita on säilynyt useita kymmeniä vuosilta 1902–1904. Kirjepaperiin painettu Suomen leijona ja Larin-Kyöstin isänmaallinen säe kertovat tuosta ensimmäisen sortokauden ajasta, jolloin leijonavaakunoita ei saanut enää näkyä postimerkeissä – niiden tilalle olivat vuodesta 1901 alkaen tulleet Venäjän kaksipäisen kotkan kuvat.


Kaksi vuotta kestäneen seurustelun ja kirjeenvaihdon jälkeen pariskunta avioitui 12.10.1904, ja Emmi muutti Antin luo Riuttasten kylään [8]. Antti kuoli tammikuussa 1927, minkä jälkeen Emmi avioitui vielä kahdesti. Hän ei synnyttänyt kolmen avioliittonsa aikana lapsia, mutta otti edesmenneen sisarensa Olgan pojan Maunon omaan perheeseensä ottolapseksi. Emmin arvokas kirjekokoelma on säilynyt jälkipolville Maunon perheen hallussa.

Emmi Eronen ja Antti Pärnänen todennäköisesti kihlakuvassaan.


Viitteet:

[1] Erosten sukua, osa I (Sukuseura Eronen ry 2013), s. 262–263. Perheen nimenmuutos Pantsusta Panuvaaraksi on esitetty sukukirjassa väärin päin.

[2] Helsingin Sanomat 9.6.1932, s. 6.

[3] Wikipedia: Sulo Teittinen.

[4] Finlands Allmänna Tidning 16.5.1894.

[5] Päivälehti 1.8.1902, s. 2.

[6] Uusi Suometar 11.6.1904, s. 4. 

[7] Kangaslammin seurakunta, vihityt 1903 ja vihityt 1905.

[8] Mikkelin läänin henkikirja 1905, Rantasalmi, s. 121v.


lauantai 6. maaliskuuta 2021

Kaksintaistelu Rantasalmella vuonna 1675

Miekka, jonka säilä on tehty todennäköisesti 1600-luvulla ja kahva sen jälkeen. Kansallismuseon historialliset kokoelmat, finna.fi

Oli marraskuun loppu vuonna 1675, ja Rantasalmella pidettiin käräjiä. Käräjärahvas seurasi, kuinka paikalle saapui kaksi aatelismiestä: Putkisalon kartanon herra, vänrikki Herman Harnesksköld ja Kerisalon säterin isäntä, ratsumestari Henrik von Suurman. [1] 1600-luvulla aatelisten valta suomalaisella maaseudulla oli suurimmillaan: suuria maa-alueita oli annettu aatelisille lahjoitusmaina ja läänityksinä, joilta he saivat kerätä verot itselleen. Valtion oma kassa oli kuitenkin uhkaavasti köyhtymässä, minkä takia aatelisille tehdyt lahjoitukset palautettiinkin valtiolle isossa reduktiossa viittä vuotta myöhemmin vuonna 1680.

Nyt elettiin kuitenkin vielä vuotta 1675, ja käräjäpaikalle astellut Herman Harnesksköld oli mies, jolle kymmenet rantasalmelaisisännät joutuivat maksamaan veroa. Hänen kartanonsa Putkisalo oli Rantasalmen vanhin. Juhana Henrikinpoika Kauranen oli saanut sen rälssioikeudet jo vuonna 1622, minkä jälkeen kartano oli periytynyt hänen leskensä Katarina Sofia von Sperlingin kautta Katarinan uudelle aviomiehelle Nils Nilsson Harnesksköldille, jonka poika Herman isännöi nyt Putkisaloa. Ratsumestari Suurman oli hänkin tuttu mies käräjärahvaalle, sillä hänen lahjoitusmaihinsa kuului tiloja Voinsalmella, vaikka suurin osa niistä olikin Joroisten puolella. [2]

Millä tavoin nämä mahtimiehet yleensä käyttäytyivät Rantasalmen käräjillä, ei ole tiedossa. Tällä kertaa suuri joukko ihmisiä oli kuitenkin päässyt seuraamaan, kuinka herrat olivat tulleet käräjäpaikalle valmiiksi päihtyneinä ja alkaneet sitten riidellä käräjähuoneen ulkopuolella toisessa tuvassa niin kiivaasti, että Harnesksköld oli lopulta haastanut Suurmanin kaksintaisteluun. Sitten he olivat menneet käräjäpaikan ulkopuolelle metsään, arviolta noin parin musketinkantaman päähän. Metsässä he olivat sitten miekkailleet keskenään siten, että Harnesksköld oli saanut vasempaan käteensä verinaarmun. [3]

Kruununvouti Hijskou ilmoitti tapahtumista oikeudelle, koska oli epäiltävissä, että aatelismiehet olivat nyt syyllistyneet sekä käräjärauhan rikkomiseen että kaksintaisteluplakaatin vastaiseen toimintaan. "Kaksintaisteluplakaatti" oli Kaarle IX:n holhoojahallituksen vuonna 1662 antama säädös, jossa kaksintaistelut kiellettiin. Niillä oli ollut siihen mennessä aateliston keskuudessa vuosisataiset perinteet, ja satoja miehiä oli kuollut kaksintaisteluissa eri puolilla Eurooppaa. Mutta kuten aina jonkin saavutetun edun kieltämisen jälkeen tapahtuu, tämäkään kulttuuri ei kadonnut välittömästi sen jälkeen, kun siitä tuli laitonta. [4]

Kruununvoudin ilmoituksen jälkeen oikeus otti asian tutkittavakseen. Moni oli nähnyt ja kuullut tapahtumat, mutta seppä Antti Erkinpoika oli valmis astumaan esiin myös todistajana ja vahvistamaan näkemänsä oikeudelle. Seuraavaksi oikeus kuulusteli epäiltyjä. Suurman vakuutti, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut, ja että he olivat nyt hyviä ystäviä. Harnesksköld puolestaan myönsi miekkailun – mikä oli sinänsä ymmärrettävää, kun hänen vasen kätensä oli haavoittunut – mutta hänkin vakuutti, että he ovat Suurmanin kanssa ystäviä ja hyvässä sovussa, ja hän toivoi, että oikeus voisi antaa tapahtuneen hänelle anteeksi.

Oikeus totesi, että asiassa oli syytä epäillä sekä käräjärauhan rikkomista että kaksintaisteluplakaatin vastaista toimintaa. Kihlakunnanoikeudella ei ollut kuitenkaan valtaa tuomita aatelisia. Heillä oli omien privilegioidensa eli etuoikeuksiensa perusteella oikeus siihen, että heitä koskevat asiat käsiteltiin suoraan hovioikeuksissa. Niinpä tuomari alisti tämänkin asian hovioikeuden ratkaistavaksi.

*************

Harnesksköldin suvun kantaisän Nils Nilssonin alkuperää ei tunneta, mutta hänellä on muutamissa Ruotsin armeijan rullissa lisänimi Svart, mikä tarkoittaa mustaa [5]. Sukunimen Harnesksköld, suomeksi "haarniskakilpi", hän sai käyttöönsä, kun hänet aateloitiin. Nimi tosin kirjoitettiin 1600-luvulla sen ajan tyylin mukaisesti Harneskskiöldh. Suku sai Ruotsin ritarihuoneessa numeron 518. [6]

Nils Harnesksköldin omakätinen allekirjoitus Ruotsin Riksarkivetin kokoelmissa.

Harnesksköldin suvun mieslinja katkesi vuonna 1738, kun Nilsin pojanpoika ja Hermanin poika Herman kuoli lapsettomana. On kuitenkin mahdollista, että suvulla on Suomessa yhä edelleen mieslinjaisia jälkeläisiä – rantasalmelaisessa Kasperin suvussa. Tämä Rantasalmella jo kolmensadan vuoden ajan vaikuttanut suku polveutuu miehestä, jonka nimi oli Casper Caspersson eli Kasper Kasperinpoika. Hän sai vuonna 1707 asuttavakseen vaahersalolaisen autiotilan, jonka sen aiemmat omistajat Lauri ja Olli Asikainen olivat jättäneet köyhyytensä tähden autioksi. [7] Kasper Kasperinpojalla ei ollut sukunimeä, mutta hänen nimensä jäi elämään jälkeläisten sukunimenä.

Asiakirjalähteistä ei ole löytynyt mitään tietoa siitä, kuka tämä Kasper Kasperinpoika oli ja mistä hän oli tullut. Kasperin suvussa on kuitenkin vanhastaan elänyt perimätieto siitä, että suku polveutuisi jonkun aatelismiehen aviottomasta lapsesta. Mahdollinen vaihtoehto Kasper Kasperinpojan isäksi voisi olla kaksintaistelussa haavoittuneen Hermanin veli Casper Harnesksköld, joka aateliskalenterin [6] mukaan kuoli naimattomana ja lapsettomana. Hänen isänsä Nils oli omistanut Vaahersalossa maata jo ennen kuin hän sai vaimonsa kautta haltuunsa Putkisalon kartanon.

Nykyisin tällaista huhua olisi helppoa tutkia ottamalla DNA-näyte sekä Kasperin että Harnesksköldin sukuun kuuluvilta miehiltä ja vertaamalla niitä toisiinsa. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole enää mahdollista, koska Harnesksköldin suvussa ei ole ollut mieslinjaisia jälkeläisiä vuoden 1738 jälkeen. Kasperin sukuun kuuluva Vesa Kasper on kuitenkin teettänyt suvun eri haaroista kolme BigY-testiä, jotka ovat vahvistaneet, että ainakin Kasper Kasperinpojan vuonna 1765 syntynyt jälkeläinen Lauri Laurinpoika Kasper edusti isälinjaista haploryhmää R1b, ja siinä alaryhmää, joka näyttää tulleen Savoon Ruotsista tai Norjasta. Se ei siis ole lainkaan tyypillinen savolaissuku – suurin osa Rantasalmen alueen geneettisistä isälinjoista kun edustaa idän suunnalta tullutta N-ryhmää. Vesa Kasper on julkaissut suvustaan mielenkiintoisen blogitekstin täällä. [8]

Herman ja Casper Harnesksköldin sisar Beata solmi avioliiton esi-isäni kapteeni Conrad von Vegesackin kanssa, [9] jonka epäonnisesta kirkkomatkasta kerron täällä. Beatan kuoltua Conrad meni uusiin naimisiin Ingeborg Langin kanssa, ja heidän tyttärestään Catharinasta polveutuvat Rantasalmen Bagget, joiden suvusta kerron tarkemmin täällä.


Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1671–1682 (KO a 2), Rantasalmen käräjät 26., 27. ja 29.11.1675, s. 80–80v > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3871920 

[2] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa (Jyväskylä 1990), s. 86.

[3] Taistelemista kuvataan tuomiokirjassa sanalla fechtad för hand.

[4] Duell-placat, Kaarle XI:n holhoojahallituksen vuonna 1662 antama säädös, jossa kaksintaistelut kiellettiin. Säädös uudistettiin 1682. Plakaatti on julkaistu osoitteessa > http://www.foxtail.nu/bjorn/a_plakat1662.htm

[5] SE/KrA, Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/12 (1653), s. 89 > https://sok.riksarkivet.se/bildvisning/A0065719_00102 

[6] Adelsvapen.com / Harnesksköld > https://www.adelsvapen.com/genealogi/Harnesksköld_nr_518 

[7] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1708 (KO a 19), s. 58 > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24171732 

[8] Kasper, Vesa: Musta sukuni. Savonlinnan seudun sukututkimusyhdistyksen jäsenten blogeja. > http://savonlinnansukututkimus.blogspot.com/2021/02/musta-sukuni_8.html 

[9] Ritarihuoneen sukutauluissa ei tunneta Beatan etunimeä, mutta hänen perintöosuuttaan käsitellään lähteessä Pien-Savon tuomiokunta (KO a 3), Rantasalmen talvikäräjät 1683, s. 54 > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3873174 

tiistai 20. lokakuuta 2020

Ahvensalmen Ruutananhovin Pölläset

 

Pöllälänhovin päärakennus ennen vuoden 1925 tulipaloa. Vanhan kuvatekstin mukaan rakennus olisi ollut "123 vuotta vanha".

Ahvensalmen kylän Roustialassa asuneet Pölläset olivat talonpoikaissuku, jonka jäsenet vaikuttivat aikanaan näkyvästi Rantasalmella ja muuallakin Itä-Savossa. Roustialan vanha päärakennus, joka oli olemassa noin vuosina 1800–1925, oli aikanaan seudun suurimpia talonpoikaistilan päärakennuksia. Tilalla syntyneistä veljeksistä nimismies Matias Henrik ja maakauppias Karl Johan Pölläsestä ja heidän perheistään otettiin jo 1860-luvun puolivälissä valokuvat, jotka ovat säilyneet heidän jälkeläistensä hallussa ja jotka julkaistaan tässä artikkelissa ensimmäisen kerran yhdessä.

Tilan nykyinen karttanimi on Roustiala, ja tätä nimeä tilasta on käytetty jo 1800-luvun alussa [1]. Tilan maakirjanimi on kuitenkin ollut asuttajasuvun mukaan Pöllälä [2], ja tilan vanhaa päärakennusta kutsuttiin sen mukaan Pöllälänhoviksi. Tilaa on kutsuttu läheisen Ruutanalammen mukaan myös Ruutananhoviksi ja Ruutanaksi [3], mutta tällä nimellä ei ole ollut virallista asemaa. Tilan rekisterinumero on ollut sekä ennen isojakoa että sen jälkeen Ahvensalmi n:o 1, ja se sijaitsee kymmenkunta kilometriä Oravista luoteeseen. Ahvensalmen kylä kuului alun perin Rantasalmeen, josta se siirrettiin sittemmin Sääminkiin ja lopulta Savonlinnan kaupunkiin.

Pölläset ovat omistaneet Ruutanan alueen maita jo 1500-luvulla [4], mutta Ahvensalmen ja sen naapurikylän, Sääminkiin jo vanhastaan kuuluneen Juvolan Pöllästen keskinäiset sukulaisuussuhteet jäävät 1700-luvun alussa kuitenkin osittain epävarmoiksi. Noin vuodesta 1719 Ahvensalmen Pöllälän ratsutilan omistajana oli kuitenkin Jaakko Pöllänen, joka oli todennäköisesti Säämingin Juvolassa jo 1700-luvun alussa asuneen suurtilallinen ja lautamies Matti Pölläsen veljenpoika [5]. Jaakko omisti Ahvensalmella myös Siirolan tilan [6].

Lautamies Jaakko Pöllänen kuoli talvella 1741, ja käräjillä todettiin, että hän oli asunut tilalla yhdessä veljiensä Paavon, Matin ja Sihvon sekä näiden kahden sisaren kanssa edelleen jakamattomassa pesässä [7]. Jaakko jätti itse jälkeensä vain kolme tytärtä, ja Roustialan Pöllästen myöhemmät lautamiehet polveutuivat hänen nuorimmasta veljestään Sigfridistä eli Sihvosta.

Sihvo Pöllänen (1710–1775) avioitui Riitta Pakarittaren kanssa, ja heidän poikansa Matti Pöllänen (1744–1809) puolestaan Riitta Niirattaren kanssa. Heidän poikansa oli rusthollari, lautamies, herastuomari, kuudennusmies ja valtiopäivämies Matti Pöllänen (1771–1833), jonka puoliso oli korpraali Johan Mohellin tytär Brita Lisa. Matti Pöllänen edusti Pien-Savon talonpoikia Norrköpingin valtiopäivillä vuonna 1800 ja auttoi usein pitäjäläisiä erilaisten kirjallisten dokumenttien laatimisessa; hänen kirjoittamastaan suomenkielisestä halkokauppakontrahdista kerron täällä.

Matti Pöllänen oli saanut kuninkaalta jo vuonna 1802 mitalin kiviaitojen rakentamisen ja muun edistyksellisen maatalouden avulla [8], ja vuosina 1814–1832 hän sai peltojensa tuoton nousemaan huomattavasti rakentamalla sekä avo-ojia että kivettyjä salaojia; tuohon aikaan savolaiset talonpojat eivät juurikaan vielä harjoittaneet ojitusta. Hän myös laski Ruutanalammen pintaa kuudentoista vuoden ajan ja sai vesijättömaasta itselleen kahdeksan hehtaaria uutta peltoa ja niittyä [9].

Ahvensalmi 1:n isojakokartta on piirretty osittain vuonna 1781 ja osittain 1801, eli se kuvaa aikaa ennen Ruutanalammen pinnanlaskua.

Matti Pöllänen oli todennäköisesti myös Ruutananhovin vanhan päärakennuksen rakennuttaja, sillä rakennus oli perimätiedon mukaan peräisin 1700–1800-lukujen vaihteen tienoilta [10]. Suvun maaomistusten koosta kertoo hyvin se, että kun Pöllälän "liikamaista" perustettiin isojaossa vuonna 1814 Pahkamäen ja Silmutmäen tilat Heinäveden Pölläkälle, pelkkien uudistilojen koko oli yhteensä yli 2000 hehtaaria [11].

Matti Pölläsen vanhin poika Matti Henrik Pöllänen (1795–1859) jatkoi suvun lautamiesperinnettä ja saavutti hänkin vuorollaan herastuomarin arvon. Hän solmi avioliiton serkkunsa Margareta Elisabet Mohellin kanssa; Margaretan isä, tullimies Lars Johan Mohell oli edellisen polven Matin puolison Brita Lisan isoveli [12]. Matti Henrikin ja Margareta Elisabetin poikia olivat Säämingin nimismies Matias Henrik Pöllänen ja maakauppias Karl Johan Pöllänen.

Nimismies Matias Henrik Pölläsen perhe



Nimismies Matias Henrik Pöllänen ja hänen vaimonsa Anna Maria Ohlson vuonna 1865.


Nimismies Matias Henrik Pölläsestä (1820–1870) ja hänen perheestään on talletettu arvokkaita perimätietoja hänen pojanpoikansa, diplomi-insinöörin ja etevän sukututkijan Runar Saarnion (1900–1993) vuonna 1977 laatimassa sukuselvityksessä [13]. Saarnion mukaan Matias Henrik kävi ainakin vuosina 1835–1837 Savonlinnan 3-luokkaista saksankielistä piirikoulua Kreisschule zu Nyslott, joka oli Tarton yliopiston valvonnassa. Hänen äidinkielensä oli suomi, mutta häneltä on säilynyt moitteettomalla ruotsin kielellä kirjoitettu kirje, ja hän on koulutaustansa ansiosta todennäköisesti hallinnut myös saksaa. Hänen kutsumanimensä oli ainakin perhepiirissä Henrik.

Henrik suoritti kameraalitutkinnon Helsingin yliopistossa. Hän oli ainakin vuonna 1844 veronkantokirjurina, ja hänet nimitettiin Säämingin piirin nimismieheksi 1851. Vuonna 1860 hän sai omasta anomuksestaan siirron samaan virkaan Kerimäen eteläiseen piiriin, ja hän muutti Kerimäelle vaimonsa kanssa vuonna 1862. Pöllänen oli "järjestyksen mies ja tuli vihatuksi rahvaan keskuudessa, ja menetti kotinsa ja arkistonsa vuonna 1869 tapahtuneessa murhapoltossa".

Nimismies Pölläsen puoliso Anna Maria Ohlson oli alun perin Ruotsin kansalainen, ja hän oli syntynyt Tyresössä vuonna 1836. Hän tuli Aura-laivalla Tukholmasta Helsinkiin lokakuussa 1859 Schwartz-Dahlgrenin teatteriseurueen jäsenenä. Seurue esitti ajan suosittuja näytelmiä pääasiassa Helsingissä, mutta myös Viipurissa ja Porvoossa. Teatteriseurue hajosi seuraavana vuonna ja useimmat sen jäsenet palasivat Ruotsiin, mutta Anna Maria jäi Suomeen, koska hänet vihittiin Helsingissä 2.10.1860 nimismies Henrik Pölläsen kanssa.

Suvun hallussa on säilynyt ruotsinkielinen kirje, jonka Henrik on kirjoittanut vaimolleen Annalle todennäköisesti kesällä 1862. Henrik kutsuu vaimoaan hellittelynimellä "min lilla snälla Gumma" eli "pikku kiltti Eukkoseni" ja antaa hänelle kodinhoitoon liittyviä ohjeita. Ohjeiden jälkeen hän lohduttaa vaimoaan sanoin "Näin siis Sinulle pikku eukkoseni tulee puuhaa ja vaivaa minun poissaollessani, mutta minä suutelen Sinua kaikesta tästä sitten kun ehdin kotiin" [käännös R. Saarnio].

Perheeseen syntyi kuusi poikaa, joista kolme kuoli pieninä lapsina. Nimismies itse kuoli Kerimäellä äkilliseen halvaukseen jouluaattona 1870 jättämättä perintöä, eikä Anna saanut hänen jälkeensä kuin puolikkaan eläkkeen. Hän muutti kuitenkin lastensa kanssa Helsinkiin ja sai toimeentulonsa järjestettyä siten, että perheen kolme poikaa pääsivät käymään Helsingin suomalaista alkeisopistoa. Perimätiedon mukaan helsinkiläiset koulutoverit pilkkasivat poikia heidän savolaisen sukunimensä takia ja nimittelivät heitä "pöllökissoiksi". Mahdollisesti osin sen takia veljekset Arthur Henrik, Thure Gottlieb ja Ewert Leopold muuttivat sukunimensä Saarnioksi vuonna 1886.

Arthur Henrik Saarnio (1861–1937) toimi pappina Ruokolahdella, Rantasalmella, Enonkoskella, Kirvussa ja Viipurin maaseurakunnassa, kunnes hänestä tuli Muolaan kirkkoherra ja lopulta lääninrovasti. Hän joutui Kirvussa ollessaan syytteeseen Venäjän sortotoimiin kuuluneiden "laittomien arvannostojen" vastustamisesta. Saarnion elämänvaiheita on kuvattu esimerkiksi Karjala-lehden syntymäpäiväuutisessa. Hänen puolisonsa oli Aina Léocadie Lojander, ja perheen molemmista pojista tuli everstiluutnantteja.

Rovasti Arthur Henrik Saarnio ja Aina Léocadie os. Lojander perheineen noin vuonna 1917. Lapset vasemmalta: Enni Ilmi Iloni, Hertta Lempeni Aino, Aarni Henrik Ilmari, Airi-Anni Leocadie ja Aatos Arthur Armahin.


Thure Gottlieb Saarnio (1866–1927) oli Käkisalmen piirin kansakouluntarkastaja, ja joutui veljensä tavoin vaikeuksiin venäläisten sortotoimien vastustamisen takia. Kun hänen virkaveljensä A. Sadownikov oli vastustanut venäjänkielisten kansakoulujen perustamista Salmin kihlakuntaan ja joutunut sen takia erotetuksi, hän ryhtyi puolustamaan tätä julkisesti eikä suostunut perumaan sanojaan, minkä johdosta senaatti erotti hänet virastaan 16 kuukaudeksi. Thure Saarnion puoliso oli Bertha Wilhelmina Tallberg.

Ewert Leopold Saarnio (1867–1920) oli puolestaan kuvanveistäjä. Hänen töihinsä kuului mm. muotokuvia ja suurikokoisia eläinveistoksia, joista tunnetuin on nykyisin Kultarannan puistossa oleva pronssinen Kotka ja hauki. Ewert Saarnion puoliso oli Alma Matilda Irene Hedman, ja heidän poikansa oli diplomi-insinööri ja sukututkija Runar Saarnio.

Evert Saarnion veistos Kotka ja hauki kuvattuna vuonna 1916, jolloin se oli tilapäisesti näytteillä Kaivopuistossa [15].


Maakauppias Karl Johan Pölläsen perhe


Maakauppias Karl Johan Pöllänen ja hänen vaimonsa Maria Siljander perheineen noin vuonna 1864. Lapset vasemmalta Josefina, Johan Henrik, Albin ja Kaarlo Wilho.

Nimismies Henrikin nuorempi veli Karl Johan Pöllänen (1824–1871), jälkeläisten perimätiedoissa Kalle Pöllänen, toimi 1850-luvulla sahan kirjanpitäjänä ja 1860-luvulta lähtien maakauppiaana. Hän oli naimisissa Maria Loviisa Siljanderin kanssa, ja perheeseen syntyi kuusi lasta. Perhe asui sekä Kerimäellä että Kallen kotikylällä Ahvensalmella.

Itse kuulin tästä isoisäni isoisästä jo lapsuudessani, ja häntä kutsuttiin perhepiirissä "Patruuna Pölläseksi" arvellen, että hän olisi ollut Oravin ruukin patruuna. Nimitystä patruuna käytettiin kuitenkin 1800-luvulla yleisesti johtajista ja isojen talojen isännistä, eikä Pöllänen näytäkään lähteiden perusteella olleen tekemisissä Oravin ruukin kanssa – ellei hän sitten ollut kauppiaana ruukin ylläpitämässä puodissa, joka perustettiin 1869.

Isoisäni kotona säilytettiin myös yllä olevaa kauppias Pölläsen perhekuvaa, joka oli muistitiedon mukaan otettu perheenisän syntymäpäivien yhteydessä. Kuvassa olevien perheen neljän vanhimman lapsen ulkonäöstä päätellen kysymykseen voisi tulla K.J. Pölläsen 40-vuotispäivä kesällä 1864. Valokuvaamoissa käyminen alkoi Suomessa varsinaisesti vasta 1860-luvulla, joten perheenjäsenet olivat varmasti tuolloin ensimmäistä kertaa elämässään kuvattavina, ja todennäköisesti ainakin vanhemmille kerta oli samalla myös viimeinen.

Kalle Pöllänen kuoli kohtaukseen 47-vuotiaana. Hänet haudattiin Rantasalmen hautausmaalle, jossa hänen valurautaristinsä on edelleen olemassa. Kauppias jätti jälkeensä konkurssipesän, ja huutokauppa suvun kotitilan myymiseksi kuulutettiin pidettäväksi 12.10.1875. Se tarkoitti Ruutananhovin siirtymistä pois Pöllästen suvun hallusta. Leskeksi jäänyt Maria meni naimisiin Kalle Niirasen kanssa ja muutti lapsineen tämän kotitilalle Ruutananhovin naapuriin Leipälään.




Pöllästen perheen vanhin poika Johan Henrik Pöllänen (1854–1886) seurasi ammatinvalinnassa isänsä jalanjälkiä ja oli jo kauppakirjurina Heinävedellä, kunnes kuoli 32-vuotiaana tapaturmaisesti "ajettuaan kumoon" [16]. Hänen sisaruksena Josefina, Albin ja Aleksandra kuolivat vielä nuorempina, joten maakauppias K.J. Pölläsen lapsista sukua jatkoivat ainoastaan Kaarlo Wilho ja Olga Maria.

Olga Maria Pöllänen (1865–1928) vihittiin vuonna 1888 enonkoskelaisen talollisen Otto Asikaisen kanssa, ja he isännöivät yhdessä ihamaniemeläistä Hankamäen tilaa. Oton ja Olgan pojan Aatto Asikaisen 1920-luvun päiväkirjoista kerron täällä ja heidän tyttärensä Edith Asikaisen häistä Emil Klemettisen kanssa täällä.


Olga Maria Asikainen, os. Pöllänen (1865–1928).
Maakauppias Pölläsen toiseksi vanhimman pojan, nurmekselaisen kauppiaan Kaarlo Wilho Pölläsen (1857–1911) elämänvaiheita on kuvattu Karjalan Sanomien muistokirjoituksessa. Hän kävi yläalkeiskoulua Savonlinnassa ja oli siellä sittemmin konttoristina. Vuonna 1882 hän muutti Nurmeksen kauppalaan, jossa hän oli aluksi kauppias Otto Tuhkusen kauppapalvelijana, ja meni hänen ottotyttärensä Hilma Maria Tuhkusen kanssa naimisiin [17].

Ensimmäisen oman liikkeensä Kaarlo Wilho Pöllänen perusti vuonna 1886 Joensuuhun, mutta nuori perhe muutti kuitenkin jo seuraavana vuonna takaisin Nurmekseen, jossa Kaarlo Wilho Pöllänen oli sitten itsenäisenä kauppiaana kuolemaansa asti. Hänen talonsa oli torin ja Kirkkokadun kulmassa, ja siellä oli Nurmeksen kauppalan ensimmäinen puhelinkeskus [18].

Pöllänen oli Nurmeksessa pidetty mies, koska hänet tunnettiin sekä suorana ja rehellisenä että myös leikkisänä ja hilpeänä ihmisenä. Kaarlo Wilhon, hänen vaimonsa ja perheen pienenä kuolleiden lasten haudalla oleva punagraniittinen muistomerkki on Nurmeksen hautausmaalla.

Kaarlo Wilhon poika Veikko Vilho Pöllänen (1889–1974) valmistui Suomen liikemiesten kauppaopistosta vuonna 1911 ja jatkoi samana vuonna kuolleen isänsä kaupan pitoa Nurmeksessa [19]. 



Veikko Pöllänen solmi avioliiton sääminkiläisen Emma Maria "Emmi" Kettusen kanssa ja jatkoi isänsä kaupan pitämistä Nurmeksessa muutaman vuoden ajan. Hän kuitenkin myi liikkeen vuonna 1919, ja perhe muutti Tampereelle. Muuttoon saattoi liiketaloudellisten tekijöiden lisäksi vaikuttaa se, että Emmin veli Ossi Kettunen asui jo siellä – hän oli perustanut Papinkadun ja Satamakadun kulmaan "Tampereen Trikoo- ja Nauha-Kutomo" -nimisen tehtaan. Yritys oli myöhemmin nimeltään Pirkka Trikoo Oy, ja se sijaitsi lähellä nykyistä Tampereen Työväen teatteria.



Veikko Vilho Pöllänen johti Tampereella aluksi omaa "Tampereen Trikooteosten Kauppa Oy" -nimistä liikettään, mutta hän oli sittemmin myyntipäällikkönä lankonsa perustamassa Pirkka Trikoossa. Perheellä oli Parras-niminen huvila Villilässä, ja Veikko Pölläsen serkku eli isoisäni Aatto Asikainen kertoo päiväkirjoissaan yöpyneensä siellä, kun hän oli tutustumassa Tampereen maatalousnäyttelyyn kesällä 1922 [20].

Veikko ja Emmi Pöllänen.

Veikko ja Emmi Pölläsen poika Erkki Pöllänen (1913–1987) opiskeli tekstiili-insinööriksi Tampereen teknillisessä opistossa ja Englannissa. Hän teki työuransa Lapinniemen puuvillatehtaassa ja oli eläkkeelle jäädessään tehtaan kehräämön johtaja. Hänen puolisonsa oli pälkäneläinen Maija-Liisa Laitinen. Veikko Vilho, Emmi, Erkki ja Maija-Liisa lepäävät perhehaudassa Kalevankankaan hautausmaalla.

Pöllästen suvun kauppiasperinne ei ole vieläkään katkennut. Erkki Pölläsen poika Erkki Olavi (Olli) Pöllänen on nimittäin tehnyt uransa vientikaupan piirissä ja oli mm. toimittamassa Exelin hiilikuituisia suksisauvoja Suomen hiihtomaajoukkueen käyttöön 1970-luvulla. Vuonna 2019 Juha Mieto kutsui kaverinsa Olli Pölläsen mukaansa, kun hänet kutsuttiin kunniavieraaksi Seefeldin MM-kisoihin muistelemaan näitä aikoja. Matkasta kertova Helsingin Sanomien juttu on täällä.

Ruutananhovin myöhemmät vaiheet


Roustialan vanha päärakennus noin vuonna 1920. Kuvassa Laitisten suvun jäseniä.


Pöllästen vanha sukutila kuului 1900-luvun alussa Ada Salliselle, joka myi sen Heikki ja Abram Laitiselle. Päärakennuksessa oli niin paljon tilaa, että veljekset asuivat siinä kumpikin omien perheidensä kanssa. Laitisten ajasta Ruutananhovissa kerrotaan Ahvensalmen–Oravin kyläkirjassa [21].

Ruutananhovin vanha päärakennus tuhoutui tulipalossa joulukuussa 1925. Perimätiedon mukaan Laitiset olivat tulossa Rantasalmen suunnasta kotiinsa, ja he näkivät tulipalon jo kaukaa. Lähempänä selvisi sitten, että tulessa olikin oma koti. Palossa pystyyn jääneistä savupiipuista otettiin muistoksi valokuva. Pihapiirin suuri kolmekerroksinen navettarakennus selviytyi kuitenkin palosta, ja se on olemassa tänäkin päivänä [22].

Heikki Laitisen perhe muutti palon jälkeen Veijalan tilalle, mutta Abramin perhe jäi Ruutanaan ja rakensi sinne pihapiirin vilja-aittojen hirsistä uuden päärakennuksen.




Viitteet:


[1] Hämynen, Tapio: Heinäveden historia I (Joensuu 1986), s. 224. Teoksessa mainittu talonnimi "Raustila" saattaa olla lähteen kirjoittajan virhe.

[2] Kuopion läänin henkikirja 1830, Rantasalmi, s. 1544 > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=486526

[3] Loikkanen, Tuomo (toim.): Vesikansaa (Jyväskylä 1999), s. 156.

[4] Alanen, Timo (toim.): Säämingin ja Rantasalmen maantarkastusluettelo 1562–1563, fol. 64. > http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk4/saaminki.php?f=folio64

[5] Oletuksen perusteista ks. Saarnio, Runar: Pöllänen – Saarnio, sukuselvitys (Helsinki 1977), s. 3–5. Lautamies Matti Pöllänen omisti 1700-luvun alussa tilat Juvola 2 ja 3, joista ovat syntyneet myöhemmin tilat Leskelä, Pekkola, Heikkilä, Sippola, Vaikontaipale, Karvila, Karvilanairas ja Kylänairas, ks. Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:2 (Pieksämäki 1971), s. 610–611.

[6] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin läänintilit, Rantasalmen henkikirja 1725, s. 2573 > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=12035753 Siirolan rekisterinumero oli ennen isojakoa Ahvensalmi 9, isojaon jälkeen aluksi 19 ja lopulta 1800-luvun puolivälistä lähtien nykyinen 16.

[7] Pien-Savon tuomiokunta, Rantasalmi 13.4.1741, s. 379 > http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24151939

[8] Åbo Tidning 16.04.1803, s. 3 > https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/413983?page=3

[9] Hämynen, Tapio: Heinäveden historia I (Joensuu 1986), s. 224.

[10] Kopiot Pöllälänhovin vanhaa päärakennusta esittävistä valokuvista ja niihin liittyvät perimätiedot olen saanut makkolalaiselta Sakari Pölläseltä, joka on saanut ne aikanaan savonlinnalaisen Pöllästen sukuhaaran jäseniltä. Kuvatekstin mukaan sukuun kuulunut Adolf Pöllänen oli aikanaan kertonut talon olleen (ilmeisesti palaessaan vuonna 1925) 123 vuotta vanha.

[11] Hämynen, Tapio: Heinäveden historia I (Joensuu 1986), s. 489.

[12] Mohell-suvusta ks. Murtomäki, Eva-Maija: Mohell-suku. Gummerus kirjapaino Oy, Saarijärvi 2005, ISBN 952-91-9300-9.

[13] Saarnio, Runar: Pöllänen – Saarnio, sukuselvitys (Helsinki 1977). Kyseessä on omakustanne, jolla ei ole ISBN-numeroa ja jota ei löydy kirjastojen tietokannoista, mutta josta liikkuu silloin tällöin yksittäisiä kappaleita antikvariaateissa. – Tässä artikkelissa olevat tiedot nimismies Pölläsen perheestä perustuvat tähän selvitykseen, ellei muuta lähdettä ole mainittu.

[14] Saarnio, Runar: Pöllänen–Saarnio.

[15] Timiriasew Ivan, valokuvaaja. Kuvanveistäjä Evert Saarnion veistos Kotka ja Hauki. Helsingin kaupunginmuseo, Finna.fi

[16] Heinäveden seurakunta, kuolleet ja haudatut 1886. Johan Henrik Pölläsen kuolinilmoitus julkaistiin Uudessa Suomettaressa 21.12.1886.

[17] Nurmeksen seurakunta, pääkirja 1877–1886, s. 1180.

[18] Saloheimo, Veijo: Nurmeksen historia (Kuopio 1953), s. 718.

[19] Helsingin Sanomat, Veikko Pölläsen 50-vuotisuutinen 4.5.1939 ja 60-vuotisuutinen 4.5.1949.

[20] Asikainen, Terho: Aatto Asikaisen päiväkirjat – Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta, s. 74–77.

[21] Loikkanen, Tuomo (toim.): Vesikansaa: Ahvensalmi–Oravi (Ahvensalmi 1999), s. 156–158.

[22] Terho Laitisen kertoma perimätieto 2020.

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Aatto Asikaisen päiväkirjat – Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta


Enonkoskelainen maanviljelijä, isoisäni Aatto Asikainen (1898–1981) teki vuosina 1920–1931 lähes päivittäin muistiinpanoja tekemistään töistä, tapaamistaan ihmisistä ja kokemistaan tunnelmista. Hän asui tuohon aikaan vielä naimattomana Ihamaniemen kylän Hankamäen tilalla yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa.

Olen toimittanut muistiinpanojen pohjalta kirjan Aatto Asikaisen päiväkirjat – Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta.  Kirjassa on päiväkirjojen lisäksi myös taustatietoa Ihamaniemen Asikaisten sukupiiristä, Hankamäen tilasta 1920-luvulla ja Aaton elämänvaiheista.

Aatto Asikainen rippikuvassaan 1915.

Aaton muistiinpanot valaisevat monin tavoin suomalaista 1920-luvun arkea ja juhlaa. Päiväkirjoissa kerrotaan Aaton varusmiespalveluksesta, Ihamaniemen nuorisoseurasta, maanviljelyksestä, Hankamäen perhejuhlista ja juhlaperinteistä yleensä, liikkumisesta niin naapureissa kuin kaupungeissakin, sairauksista ja tapaturmista, kieltolain vaikutuksista elämään ja "tytöstämisestäkin". Muistiinpanoissa mainitaan myös paljon tuon ajan enonkoskelaisia. Lukija voi etsiä omia sukulaisiaan kirjan henkilöhakemistosta, joka on julkaistu myös tämän blogitekstin lopussa.

Aaton kaikki muistiinpanot – samoin kuin hänen nuorisoseuran tilaisuuksissa pitämänsä puheet – ovat kirjassa puhtaaksikirjoitettuina. Esimerkiksi tammikuussa 1930 Aatto kirjoitti vihkoonsa:

7 pv 3° Tulin jäädä ja venheellä Hepovirrasta yli Ihamaniemelle, jossa kävelin kyliä koko päivän, sitten iltasella olin Saloaholla, Aukustin päivillä. Isä jo tuli etsimään kun niin kauan viivyin. Olihan sitä väsyksissäkin kun pitkän matkan käveli lämpöisellä ilmalla ja nilepulla kelillä, sekä piti kiirettä aina pitää, Vaan jäihän sinne hyvä muisto paljon siellä näki jota ei ole ennen nähnyt.
8 pv Olin tukin ajossa kasaan metsässä
9 pv 5° Ajettiin heinässä Suureltamäeltä, jossa ei ollut lunta yhtään
10 pv 4° Ajon polttopuita läjään metsässä
12 pv Olin Kuoppasalossa kävelemässä tilasto tietoja keräämässä Maataloushallitukselle.

Ihamaniemen nuorisoseuran joulujuhlassa, ehkä vuonna 1932, Aatto piti puheen, joka tuntuu edelleen ajankohtaiselta:

Ajassamme on paljon rauhattomuuten aiheita. Varmaan moni rauhaa rakastava kansalainen niiden suhteen ajattelee mielensä tyynnyttämiseksi: Minä en niistä halua kuullakkaan. Minä vetäydyn omaan elämääni ja koetan hiljaisuudessa hoitaa omia jokapäiväisiä tehtäviäni. Tällainen uskollisuus vähässä on hyvin arvokas asia ja se vaikuttaa sen, että yhteinen elämä levottomuuksienkin aikana kulkee säännöllistä kulkuansa. Mutta nämä yhteiskunnan rauhantekijät kaipaavat hekin hengelleen ja toiminnalleen jotakin sellaista joka heitä samalla kohottaa ja syventää. Muuten heitän elämänsä vajoisi harmaaseen jokapäiväisyyteen ja tylsään välinpitämättömyyteen. He kaipaavat juhlahetkiä, jotka ylentävät heidän sydämensä korkeutta kohden. Tällaisia juhlahetkiä ei voi olla, jollei ole juhla-aihetta, joka heidänkin hiljaisen, vakavan sydämensä kaipuuta voisi tyydyttää. Joulu on sellainen juhla-aika jota kaikki tällaiset maan hiljaisetkin halajavat. Sillä on juhla-aihe, jonka arvo säilyy kautta kaikkien aikojen.

***

Kirjaan on koottu yli 60 suvussa säilynyttä valokuvaa, joista suurin osa on otettu 1910–1930-luvuilla. Valokuvien etsimiseen ja niissä olevien ihmisten tunnistamiseen osallistuivat monet sukumme jäsenet, ystävät ja naapurit.

Enonkosken ja Kerimäen nuoria retkellä Savonlinnassa noin vuonna 1916. Retkellä käytiin valokuvaamon lisäksi Aino Acktén laulujuhlilla, eli joillakin ensimmäisistä oopperajuhlista. Aatto on ensimmäisenä oikealla, ja eturivissä ovat Siiri Mälkiä Kärenkoskelta, Pekka Bolents Kerimäeltä ja Vieno Kauppinen Hälvälästä. Takarivin miehet Aaton vasemmalla puolen ovat Turunen ja Pesonen.

Perunannostoväkeä Hankamäen viljavaraston edessä. Kuvassa on sekä Asikaisten perhettä että palkattua työväkeä. Vasemmalla Aaton isä Otto, toisena Aatto, neljäntenä Aaton veli Otto, viidentenä Aaton sisko Hilja, oikeassa reunassa Aaton veli Veikko ja istuvista naisista vasemmalla Aaton sisko Edith ja oikealla Johanna Pesonen. Kuva on otettu viimeistään 1923.

***

Kirjan toteuttaminen oli monessa mielessä sukumme yhteinen projekti. Rauni Siljanderin myöntämä taloudellinen tuki teki mahdolliseksi sekä kirjan työstämisen että sen julkaisemisen. Mikael Asikainen piirsi kirjaa varten kartan Hankamäen ympäristöstä 1920-luvulla. Paljon arvokasta taustatietoa saatiin kyläkirjasta Ihamaniemi–isiemme maata, jota Paula Asikainen oli puolestaan tekemässä jo kolmekymmentä vuotta sitten. Outi Syväniemi oli suureksi avuksi Aaton käsialan tulkitsemisessa ja Kuisma Asikainen oikolukuvaiheessa.

Mikael Asikaisen kirjaa varten piirtämä kartta

Terho Asikainen ja Rauni Siljander

Kirja julkaistiin perhepiirissä Heimo Asikaisen 80-vuotisjuhlissa lauantaina 15.8.2020 Enonkoskella. Sitä myy Kukka- ja Sekatavarapuoti Enonkosken Kodinhelmi Oy Enonkoskella.

Kirjan voi tilata myös suoraan tekijältä. Ota yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen terho@asikainengenealogy.fi tai soita numeroon 050-5178243, niin saat tarkemmat maksuohjeet.

Kirjan hinta on ostopaikasta riippumatta 30€/kpl, johon lisätään vain postikuluja tarvittaessa.


Kirjan henkilöhakemisto:

Ackté, Aino
Aho, Juhani
Ala-Kulju, emäntä
Asikainen, Aku
Asikainen, Albertiina
Asikainen, Anna Leena
Asikainen, Annikki
Asikainen os. Eronen, Hilda Maria
Asikainen, Eino Artturi
Asikainen os. Kinnunen, Elsa
Asikainen os. Kinnunen, Ida
Asikainen os. Kinnunen, Veera
Asikainen, Elli
Asikainen os. Pöllänen, Olga Maria
Asikainen os. Torpakko, Aino
Asikainen os. Vellonen, Hilja Siviä
Asikainen, Heimo
Asikainen, Jaakko
Asikainen, Jooseppi
Asikainen, Juhana
Asikainen, Kaarle Veikko
Asikainen, Matti
Asikainen, Mikko Mikonpoika
Asikainen, Mikko Mikonpoika, s. 1744
Asikainen, Mikko Mikonpoika, s. 1768
Asikainen, Osmo
Asikainen, Otto, s. 1863
Asikainen, Otto, s. 1895
Asikainen, Paavo Laurinpoika, s. 1520
Asikainen, Paula
Asikainen, Rauni
Asikainen, Veikko

Backman, Matti
Behm, Vilho
Bilund, Bernhard
Bilund, Emil
Bilund, Hugo
Bilund, Olga
Bilund, Otto
Bobrikov, Nikolai
Bolents, Pekka

Eronen, A.
Eronen, Aino
Eronen, Toivo
Eronen, Valtteri
Forsström, kauppias

Gerdt, Riitta

Haavikko, Heikki
Haavikko, Paavo
Halme, konemestari
Halonen, Matti
Hannikainen, Helvi
Hartikainen, sahanhoitaja
Hartikainen, T. K.
Heliövaara, M.M.
Herranen, Hjalmar
Hurskainen, Juho
Huttunen, Anna

Ilvonen, poika
Immonen, Juho
Immonen, P. seppä
Immonen, Robert
Isojärvi, Otto
Itkonen, Hugo

Jouslahti, perhe
Järveläinen, Veikko

Kansanen, kirkkoherra
Kapanen, Väinö
Karinen os. Asikainen, Elli
Karinen, Mikko
Karvinen, Albin
Kauppinen, Vieno
Kautonen, Hulda
Kilpeläinen, Kusti
Kilpeläinen, Maria
Kilpeläinen, Matti
Kilpeläinen, Otto
Kinnunen, Aino
Kinnunen, Arvi
Kinnunen os. Asikainen, Angelina
Kinnunen os. Asikainen, Lyyli Maria
Kinnunen, Aune
Kinnunen, Edith
Kinnunen, Edith assistentti
Kinnunen, Elsa
Kinnunen os. Ryhänen, Sylvi
Kinnunen, Ester
Kinnunen, Ferdinand
Kinnunen, Heikki
Kinnunen, Hilkka
Kinnunen, Iida
Kinnunen, Impi
Kinnunen, Juho
Kinnunen, Mauno
Kinnunen, Oskar
Kinnunen, Ville
Kinnunen, Yrjö
Klemettinen, David
Klemettinen, Juho
Koikkalainen, Erkki
Koikkalainen, Kusti
Koikkalainen, Lassi
Koikkalainen, Lauri
Koikkalainen, Pekka
Kontiainen, Hilma
Koponen, palvelija
Korvenmäki ent. Klemettinen os. Asikainen, Edith Johanna
Korvenmäki ent. Klemettinen, Emil
Korvenmäki, Kyösti
Korvenmäki, Liisa
Kosonen, Eenokki
Kosonen, Onni E.
Kosunen, N.
Kotilainen, Uuno
Kuikka, P.
Kuikka, Yrjö
Kuokkanen, Aimo
Kuosma, Venni
Kuvaja, Alma

Laakkonen, Helli
Laakkonen, J.
Laitinen, Jalmari
Lappalainen, Kalle
Laukkanen, Eljas
Leskinen, K.V. neuvoja
Liipola, Yrjö
Liukko, David
Liukko, Hertta
Liukko, Pekka
Loikkanen, Aarne
Loikkanen, Ada
Loikkanen, Aili
Loikkanen, Antti
Loikkanen, Emil
Loikkanen, Ferdinand
Loikkanen, Selma
Loikkanen, Toivo
Lundqvist, opettaja
Luostarinen, A.
Luostarinen, Antti
Luostarinen, Impi
Luukkanen, Aino
Lyytikäinen os. Asikainen, Vuokko Eila
Lyytikäinen, Helmi
Lyytikäinen, Ida
Lyytikäinen, Matti
Lyytikäinen,Taavetti
Löppönen os. Teittinen, Ada
Löppönen, Matti
Löppönen, Mauno
Löppönen, Olavi
Löppönen, P.
Löppönen, Pekka
Löppönen, Toini
Löppönen, Uuno
Löppönen, Yrjö
Lötjönen, työnjohtaja

Makkonen, E.
Makkonen, Hilda Maria
Makkonen, H. räätäli
Makkonen, Otto
Makkonen, perhe
Makkonen, Unto
Makkonen, Vilho
Malkki, Antti
Mohell-suku
Muhonen, Ali
Muhonen, O.
Muhonen, Otto
Muhonen, Paavo
Muhonen, Rikhard
Munk, Wilhelmiina
Mälkiä, Siiri
Möykkynen, Anni
Möykkynen, Edith
Möykkynen, Jahvet

Natunen, E.
Natunen os. Kinnunen, Hilkka
Natunen, Fredrik
Natunen, Heikki
Natunen, Otto
Natunen, Yrjö
Natutar, Malin
Niemelä, Helmi
Nieminen, agronomi
Niiranen, Antti
Niiranen, Kalle
Nikkonen, Heikki
Nordenswan os. Saarnio, Airi-Anni Leocadie
Nylander, Hannes

Pakarinen, Aleks
Pakarinen, Eukar
Pakarinen, Hilma
Pakarinen, Juho
Pakarinen, kauppias
Pakarinen, Maria piika
Pakarinen, Selma
Pakarinen, Veikko
Pakaritar, Maria
Pekkarinen, Olga
Pesonen, Emil
Pesonen, Hanna
Pesonen, Johanna
Pesonen, Matti, räätäli
Pesonen, Mikko
Pesonen, Otto
Pesonen, Pekka
Pesonen, Taavetti
Pesonen, Topi
Pesonen, Ulla Maria
Pirskanen, Antti
Pirskanen, Matti
Pitkonen os. Asikainen, Hilja
Pitkonen, Optatus
Pitkonen, Pekka
Pulkkinen, Aino
Pulkkinen, Helvi
Purhonen, Antti
Purhonen, Armas
Purhonen, Lempi
Purhonen, Otto
Puttonen, Onni
Puustinen, Anselm
Pärnänen, Paavo
Pöllänen, Albin
Pöllänen, Alfred
Pöllänen, A. suutari
Pöllänen, Emma ”Emmi” Maria
Pöllänen, Erkki
Pöllänen, Josefiina
Pöllänen, Juhana Henrik
Pöllänen, Kaarlo Wilho
Pöllänen, Kalle Juhana
Pöllänen, Lauri
Pöllänen, Lilli Maija-Liisa
Pöllänen, Matias
Pöllänen, Matias Henrik
Pöllänen, Olli
Pöllänen, Veikko Vilho

Rautiainen, J.
Rautiainen, Jaakko
Redsven, Aatos
Redsven os. Asikainen, Ida
Redsven, Edith
Redsven, Emil
Redsven, Hilda
Redsven, Kalle
Redsven, perhe
Redsven, Topias
Redsven, Viljam
Redsven, Ville
Relander, Lauri Kristian
Reponen, Aarno
Rinkinen, Riitta Liisa
Ripsaluoma, Aukusti
Ruuskanen, Matti
Ryhänen, Einari
Ryhänen, Erik
Ryhänen, Kusti
Ryhänen, Sylvi
Ryhänen, Taimi

Saari, Maria
Saarnio, Aarni Henrik Ilmari
Saarnio, Aatos Arthur Armahin
Saarnio os. Lojander, Aina Leocadie
Saarnio ent. Pöllänen, Arthur Henrik
Saarnio, Hertta Lempeni Aino
Saarnio, Enni Ilmi Iloni
Sairanen, Alba
Sairanen, Alfred
Sairanen, Anselmi
Sairanen, E.
Sairanen os. Asikainen, Karoliina
Sairanen, Emil
Sairanen, Esteri
Sairanen, Henrik
Sairanen, Ilma
Sairanen, Juho
Sairanen, Jussi
Sairanen, Otto
Sairanen, Soini
Sairanen, Valter
Sairanen, Vera
Sallinen, Tuomas
Salo, Elsa
Santala, opettaja
Saramäki os. Asikainen, Lea
Saramäki, Edith
Saramäki, Helka
Saramäki, Iida
Saramäki, Otto
Saramäki, perhe
Saramäki, Taavetti
Sarkamies, Aina
Sarkamies ent. Siljander, Aleksanteri
Sarkamies ent. Siljander, Väinö
Sarkamies, Pentti
Sarkamies, Sakari
Sarkamies, Tyyne
Seyn, Franz Albert
Sidorow, Paul
Sihvonen, jääkärikapteeni
Sikanen, Antti
Sikanen, Arttu
Sikanen, Hilda
Sikanen, Hilja
Sikanen, Job
Sikanen, Martti
Sikanen, Pekka
Sikanen, Veikko
Siljander os. Torpakko, Kristiina Elisabet
Siljander, Juhana Adolf
Siljander, Kalle
Siljander, Kalle, s. 1806
Siljander, Kalle Fredrik
Siljander, Maria
Siljander, Niilo
Siljander, suku
Silvennoinen, Maija
Sopanen, muurari
Ståhlberg, Kaarlo Juho
Sursillin suku

Takkinen, Alma
Tamminen, Eemeli
Tiilikainen, seppä
Tirkkonen, Albin
Tirkkonen, Tauno
Tolvanen, Paavo
Torpakko, Adolf Fredrik
Torpakko, Armas
Torpakko, Ferdinand
Torpakko, Juhana
Torpakko, Juho
Torpakko, Kalle
Torpakko, Olli
Torpakko, Petter Johannes
Tuomainen, A. J.
Turtiainen, A.
Turtiainen, Antti
Turtiainen, Maikki
Turtiainen, Siiri
Turunen, A.
Turunen, Essi
Turunen, Ester
Turunen, Kalle
Turunen, P. J.
Turunen, T. muurari
Törrönen, Matti

Uotila, maatalousneuvoja

Vartiainen, Eevert
Vartio, Marja-Liisa
Vartio, Valter
Vellonen, Aino
Vellonen, Albin
Vellonen, Eero
Vellonen, Eino
Vellonen os. Karjalainen, Beeda
Vellonen, Helga
Vellonen, Hintriikka
Voutilainen, Klaara
Voutilainen, Saara

Wright, A. maisteri

Östring, Aino
Östring, Albin
Östring, Kerttu
Östring, Tyyne
Östring, Veikko