 |
| Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria. |
Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]
Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.
Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.
Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.
Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.
Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].
Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin
Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".
Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]
Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).
Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:
Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]
Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]
************
Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]
 |
| Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12]. |
Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]
Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:
Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]
Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]
 |
| Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17]. |
Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].
Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].
Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].
Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].
Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].
 |
| Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24]. |
Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:
Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].
Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].
Viitteet:
[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.
[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.
[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.
[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.
[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.
[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.
[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.
[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363
[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.
[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.
[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.
[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17. Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.
[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.
[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.
[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.
[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.
[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.
[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.
[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.
[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.
[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.
[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285.
[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.
[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.
[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.
