Ruotsalaisen ja keisarillisen armeijan joukko-osastojen järjestys Lützenin taistelussa 1632. Kaivertanut Matthäus Merian 1633. Museovirasto, Historian kuva-arkisto.
1600-luku muistetaan Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen historiassa sotaisana aikana, jolloin valtakunta oli suurimmillaan ja urheat hakkapeliitat toivat Keski-Euroopan retkiltään runsaat sotasaaliit. Vaikka nämäkin mielikuvat perustuvat historiallisiin tapahtumiin, kokonaiskuva 1600-luvun sodista sisältää myös paljon muuta.
Ruotsin suurvalta-aika tarkoitti tavallisille suomalaisille ennen muuta aikaa, jolloin valtio tarvitsi jatkuvasti uusia sotilaita loputtomiin sotiinsa. Väenottoja pidettiin harva se vuosi, eivätkä sotaväkeen päätyneet miehet suinkaan aina päätyneet saksalaisille sotakentille tositoimiin. Hyvin usein heidän kohtalokseen koitui kuoleminen kulkutautiin jonkin kostean liivinmaalaisen jokisuiston varuskunnassa, jota heidät oli marssitettu vartioimaan.
Koska päätyminen jalkamieheksi eli nihdiksi merkitsi 1600-luvun suomalaiselle miehelle lähes varmaa kuolemaa, väkeen joutumista yritettiin välttää monin tavoin. Sopeutuminen jatkuviin väenottoihin ja yritykset selviytyä hengissä sotaisasta aikakaudesta värittivätkin suuresti koko tätä vuosisataa Suomessa.
Jalkaväen väenotot tapahtuivat tuohon aikaan siten, että tietty määrä taloja tai miehiä koottiin yhteen ruoduksi, josta valittiin yksi mies nihdiksi. Ruoduttamisessa pyrittiin siihen, että kussakin ruodussa oli lähekkäin asuvia mutta sosiaaliselta asemaltaan erilaisia miehiä siten, että isännän nihdiksi ottaminen voitaisiin välttää. Pyrittiin myös siihen, ettei talosta vietäisi viimeistä miehenapua.
Viipurin läänin väenottoja tutkineen Anneli Mäkelän mukaan tuolta ajalta säilyneistä väenottoluetteloista vuoden 1629 luettelo on kaikkein täydellisin. 30-vuotista sotaa oli siinä vaiheessa käyty reilut kymmenen vuotta. Pitäjän asekuntoiset miehet on lajiteltu vuoden 1629 ruodutusluetteloon yleensä 10-miehisiksi ruoduiksi. Taloista on merkitty luetteloon ensin isännän nimi, minkä jälkeen on lisätty maininta pojasta, veljestä tai rengistä, jos talossa on ollut näitä miehiä [1].
Esimerkiksi Rantasalmen pitäjän Syväisten kymmenkunnan miehiä koottiin tuona vuonna kuuteen eri ruotuun [2]. Niistä viimeisessä oli miehiä yhdeksästä eri talosta. Olli Rautiaisen talosta ruodutettiin isännän lisäksi myös yksi poika, mutta kahdeksaa muuta taloa edustivat ruodutuksessa vain isännät yksin. Nämä isännät olivat Niilo Turunen, Hannu Seppänen, Lasse Turunen, Erkki Kinnunen, Lauri Sistonen, Juho Paavonpoika Taskinen, Mikko Asikainen ja Antti Seppänen. Suurin osa isäntien etunimistä käännettiin luetteloon tosin ruotsiksi, mutta Laurista ja Lassesta käytettiin heidän omia suomenkielisiä nimiään.
Kun nihti oli valittu, kirjuri merkitsi nimilistan alle sanat Mickel Asickaine[n] sielf k[nech]t om 34 åhr. Tästä ruodusta ei siis lähetetty sotaan poikaa, veljeä, renkiä eikä ulkopuolista, vaan yksi ruodun isännistä, 34-vuotias Mikko Asikainen ryhtyi nihdiksi itse. Luettelo ei tosin paljasta mitenkään, minkälaisten neuvottelujen tuloksena tähän ratkaisuun päädyttiin.
Nihdiksi kirjoittaminen ei silti välttämättä tarkoittanut käytännössä sotaan lähtemistä, sillä väenottoihin liittyi vanhastaan monenlaisia sekä virallisia että epävirallisia tapoja. Ruodun miehet saattoivat sopia keskenään, kuka heistä lähtisi sotaan, tai palkata yhdessä tehtävään jonkun muun. Toisaalta myös nihdiksi otettu saattoi väenoton jälkeen palkata itselleen sijaisen, usein aivan ulkopuolisen. Kaiken lisäksi upseerit näyttävät itse harjoittaneen väenottojen yhteydessä omaa liiketoimintaansa ja välittäneen ruoduille palkkamiehiä. Ruodutuksessa valituille nimettiin usein myös takuumies, jonka oli astuttava palvelukseen, jos laillisesti kirjoitettu pakeni [3].
Kaikesta tästä seurasi, että sotaan joutumista vältelleet suomalaiset tarvitsivat 1600-luvulla usein ylimääräistä rahaa. Nils-Erik Willstrand on esittänyt tutkimuksessaan Anpassning eller protest, kuinka erityisesti 1600-luvun Pohjanmaalla voimakkaasti lisääntynyt tervanpoltto saattoi osaltaan olla sopeutumista jatkuviin väenottoihin: tervakaupasta saatiin rahaa, jolla voitiin selviytyä veroista ja palkata sijaisia armeijaan [4].
Kuusinainen, Kustaa II Aadolfin aikana vuonna 1627 lyöty kuparikolikko. Turun museokeskuksen esinekokoelma.
Kun kapteeni Hans Klickin komppanian katselmusta pidettiin Lappeenrannassa Puolan sodan alkamisen aikaan lokakuussa 1654, katselmusrullaan kirjattiin näkyviin, kenen sijaiseksi kukin oli komppaniaan tullut. Palkatut sijaiset merkittiin katselmusrullaan lyhenteellä L (leigdekarl eli legokarl), ja heitä oli huomattava osa komppanian rantasalmelaismiehistä [5].
Katselmuksessa olivat paikalla muun muassa Juho Ollinpoika Immonen, Arvi Matinpoika Kettunen Heinävedeltä, joka oli torasalolaisen Niilo Rusinpojan palkkamies, Antti Tikkanen Lautakotalahdesta eli nykyiseltä Lahdenkylältä, Tuomas Pekanpoika Tikkanen, joka oli ahvensalmelaisen Pekka Pulkkisen palkkamies, Juho Matinpoika Rautiainen, joka oli syväisläisen Olli Kolehmaisen palkkamies, Heikki Pekanpoika Svensk, joka oli hevonlahtelaisen Juntti Turusen palkkamies ja Olli Matinpoika Sallinen Vaahersalosta, joka oli rauhamäkeläisen Lassi Pekanpoika Vänttisen palkkamies.
Tervakaupalla oli merkitystä sijaisten palkkarahojen hankkimiseen myös Itä-Suomessa, mutta savolaisilla ja karjalaisilla oli käytettävissään myös toinen keino selviytyä jatkuvassa väenottojen paineessa: he saattoivat yksinkertaisesti lähteä karkuun. Usein pakomatka suuntautui Käkisalmen lääniin ja Inkerinmaalle, jotka oli liitetty Ruotsin valtakuntaan Stolbovan rauhassa 1617. Ne olivat voittomaita, joilla väenottoja ei järjestetty, eikä valtio toiminut tuohon aikaan vielä niin tehokkaasti, että yksittäistä Karjalan saloille paennutta savolaissotilasta olisi ollut järkevää lähteä etsimään. Nihtejä pakeni toki muualtakin Suomesta, mutta savolaisilla ja Kannaksen karjalaisilla oli tähän parhaat mahdollisuudet, koska valtakunnan voittomaat olivat lähellä ja reitit niihin olivat tuttuja [6].
Usein karanneista nihdeistä tiedettiin, mihin suuntaan he olivat lähteneet pakosalle. Esimerkiksi edellä mainittuun Hans Klickin komppanian katselmusrullaan laadittiin luettelo myös karanneista rantasalmelaisnihdeistä. Hannu Hannunpoika Leskinen oli paennut Kuopion salomaille. Koivumäkeläinen Olli Ollinpoika Asikainen oli livistänyt pohjoiseen "Norrbotteniin", mikä tarkoitti todnnäköisesti mitä tahansa seutua pohjoisessa – myös Pohjois-Savoa kutsuttiin vielä 1500-luvulla tällä nimellä. Tahvo Parviaisen ja Vilppu Heikinpoika Lautiaisen tiedettiin piileskelevän Venäjän rajan tuntumassa, ja Pekka Pekanpoika Lapveteläinen, rauhamäkeläisen Pekka Tahvonpoika Heiskasen palvelija Matti Pekanpoika ja tiemassaarelaisen Pekka Hanskan palvelija Antti Antinpoika olivat kaikki kolme paenneet Inkerinmaalle.
Valtion tarve saada jatkuvasti uusia sotilaita ja kansalaisten tarve pysyä hengissä loivat 1600-luvun Suomeen kulttuurin, jossa nihtien tilanne oli jatkuvassa muutoksessa. Ruodutuksessa väkeen valitut eli laillisesti kirjoitetut pakenivat ja heidän varamiehensä tai palkkaamansa sijaiset pakenivat, minkä jälkeen paenneita, tauteihin kuolleita ja kaatuneita ruodutuksessa valittuja ja palkkamiehiä korvattiin taas uusilla laillisesti kirjoitetuilla ja heidän varamiehillään tai palkkaamillaan sijaisilla. Osa ruodutuksessa valituista tai palkkamiehistä todettiin puolestaan myöhemmin palvelukseen kelpaamattomiksi, niin että heitä piti korvata jälleen uusilla sotilailla. Nils Erik Willstrand on kuvannut tätä liikehdintää nimellä knektkarusellen eli "nihtikaruselli" [7].
Sukututkijalle tämä kaikki tarkoittaa, että on monissa tapauksissa vaikeaa päästä varmuuteen siitä, onko oma esi-isä todella taistellut 30-vuotisessa sodassa. Vaikka esi-isä olisikin merkitty ruodutusluetteloon nihdiksi, hän saattoi palkata itselleen sijaisen, joten esi-isä pitää löytää ruodutusluettelon lisäksi myös armeijan katselmusrullista. Näiden lisäksi on vielä vaarana, että sukututkija luulee esi-isäkseen toista samannimistä miestä, minkä takia on tärkeää varmistaa, että mies katoaa sotaan lähtiessään myös oikean pitäjän ja kymmenkunnan henkikirjoista, koska sotilaat eivät olleet henkirahavelvollisia. Parhaassa tapauksessa esimerkiksi palkkausriitoja setvittiin käräjillä, jolloin tietoja esi-isän palveluksesta voi löytää myös tuomiokirjoista.
Nihtikarusellista huolimatta moni jalkamies päätyi kaikesta huolimatta myös sotakentille, oli mukana taisteluissa piikki- tai muskettimiehenä ja saattoi jopa palata hengissä kotiin. Kun kapteeni Hans Klickin komppania oli laivattu 30-vuotisen sodan jälkeen Saksasta takaisin kotimaahan ja sille pidettiin katselmus vuonna 1650, sen riveissä oli kolme rantasalmelaismiestä: Pekka Pekanpoika Lappalainen, Matti Pekanpoika Innonen ja Pekka Antinpoika Mustonen [8].
Ruotsin suurvaltakausi alkoi Stolbovan rauhasta vuonna 1617, ja sitä seuraavat kymmenen vuotta olivat valtakunnassa voimakasta armeijan uudelleenorganisoinnin aikaa. Vuonna 1626 Suomeen luotiin kuusi maakunnallista rykmenttiä, joiden perinteitä useat nykypäivän prikaatit edelleen jatkavat. Nihtikarusellin aikakausi päättyi 1680-luvulla, kun siirryttiin vähitellen vakinaiseen sotamiehenpitoon. Tämä tarkoitti talojen järjestämistä pysyviksi ruoduiksi, jotka asettivat sotamiehen jalkaväkeen ja antoivat tälle torpan asuttavaksi. Savonlinnan läänissä tästä uudesta järjestelmästä sovittiin syyskuussa 1681, ensimmäisenä koko Suomessa. [9]
Viitteet:
[1] Mäkelä, Anneli: Viipurin läänin väenotot 1600-luvulla. Teoksessa Historiallinen Arkisto, Suomen historiallinen seura 1975, s. 23–24.
[2] KrA Roterings- och utskrivningslängder, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0025/0/186 (1627-1633), Pien-Savo 1629, Rantasalmi, Syväinen, bildid: A0055035_00068
[3] Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie, Suomen sotilaat 1617–1721. SKS 2001, s. 27–28.
[4] Willstrand, Nils Erik: Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo akademis förlag 1992, s. 228.
[5] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1654/5 (1654), bildid: A0053662_00087
[6] Willstrand 1992, s. 247.
[7] Willstrand 1992, s. 182–183.
[8] KrA Rullor 1620–1723, SE/KrA/0022/1650/6 (1650), bildid: A0053620_00210
[9] Lappalainen 2001, s. 23, 31 ja 159.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti