maanantai 18. huhtikuuta 2022

Itäsavolaisia uhripuita

Nousialanmäen uhrikuusi Kerimäellä. [1]


Enonkosken Ihamaniemessä sijaitseva Asikkalan tila eli "Hovinpaikka" on yksi sukumme kantatiloista. Sen pellolla kasvoi vielä satakunta vuotta sitten paksu koivu, joka oli perimätiedon mukaan vanha uhripuu. Koivusta on säilynyt useita muistitietoja, joista vanhin on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon vuonna 1939.

Poikasena ollessani olin renkinä Heinävein pitäjässä Ihamaniemen kylässä ja Ihamaniemen hovissa. Sen hovin pellolla keskellä peltoa kasvoi hyvin suuri koivu, jotta kahe aikamiehe sylet ylettivät just ympäri. Sen koivun oksat kun roikkuvat alaspäin, niin talon nuori isäntä otti havukirven ja lyhenti niitä alimaisia oksia. Vanha emäntä kun näki sen, niin se män puun luokse ja itki kauan. Emäntä oli kieltänyt, jotta sitä puuta ei saa vahingoittaa kun se on uhripuu. Sitä minä en tiijä mitä siihe uhrattii, mut nuori isäntä ei tykännyt siitä koivusta kun se oli keskellä peltoa ja olisi sen hakannut pois, mutta vanha emäntä kielti jyrkästi. Tästä on nyt aikaa lähemmäs 60 vuotta. [2]

Kertojan antaman tiedon mukaan muisto kuvaisi tapahtumia noin 1880-luvulla, jolloin Asikkalan vanhana emäntänä oli Eeva Kristiina Pakarinen (1831–1906). Puuta karsinut nuori isäntä oli todennäköisesti hänen poikansa Juho Alarik Asikainen (1853–1915), joka sittemmin vuonna 1899 myi Asikkalan tilan Abraham Kokolle. Kun tila tämän jälkeen jaettiin kahtia Abrahamin poikien Pekan ja Juhon perintöosuuksiin, Juhon osuus myytiin Matti Törröselle, joka muutti paikalle ja kaatoi uhrikoivun 1910–1920-lukujen vaihteessa. [3]

Asikkalan uhrikoivu oli ollut 1910-luvulla tilan riihiaitauksessa yhdessä tuulimyllyn kanssa. Kun Asikkalan tila halottiin kesällä 1919, koivu jäi jaossa Törrösen puolelle, ja Törrönen halusi kaataa puun. [4] Kylällä ennustettiin, että puun kaatajalle seuraisi teosta jotakin pahaa. Ennustus tulikin mieleen, kun Törrönen kuoli syksyllä 1933. Hän oli teurastamassa sikaa, kun ase lipesi hänen kädestään lattialle ja laukesi, jolloin luoti osui Törröstä vatsaan. – Asikkalan uhrikoivun kanto oli vielä muutama vuosikymmen sitten tunnistettavissa, mutta nyt paikka on vesakoitunut. [5]

Isosetäni Otto Asikainen asui nuoruudessaan muutaman kilometrin päässä Asikkalasta Hankamäen tilalla. Uhripuut olivat hänelle tuttuja, mutta hän puhui niistä vain menneisyyteen kuuluvana asiana lähettäessään aiheesta selostuksen Sanakirjasäätiölle ilmeisesti 1920-luvulla: Kylän väki uhrasi sen [uhripuun] ääressä mikkelinä lampaan, kekrinä syötiin talkkunaa sen juurella. [–] Pihkajuusto piti antaa pitämyspuulle. Näin tahdottiin maanhaltijoita kunnioittaa. [6]

Kuten Oton kuvauksesta käy ilmi, uhripuille tuotujen ruokauhrien vastaanottajana ei pidetty niinkään puuta sinänsä, vaan puun ääressä tai sen juurien alla asunutta jumaluutta, jota saatettiin kutsua nimityksillä maanhaltija, maanhaltijat, maahiset tai vanhaset. [7] On ilmeistä, että vanhimpina aikoina kullakin talolla on ollut oma uhripuunsa eli pitämyspuunsa, mutta Savon oloissa jotkin uhripuut ovat ajan myötä kasvaneet myös sukujen tai joissakin tapauksissa kylienkin yhteisiksi pyhiksi puiksi. Esimerkiksi Pitkäsaaressa on ollut yhteinen pitämyspuu, jolle on tuotu uhreja monesta Kangaslammin Harjurannan talosta. [8]

Vanha uhripuu Yläsäiniön kylässä Viipurin maalaiskunnassa. [9]


Pitämyspuuta pidettiin ennen myös perhekunnan kohtaloita ennustavana puuna. Sitä ei saanut mitenkään vahingoittaa, mutta jos puusta putosi oksia, sitä pidettiin jonkun perheenjäsenen kuoleman enteenä. Puun katkeamisen katsottiin ennustavan isännän kuolemaa. Pahinta oli pitämyspuun kaatuminen juurineen myrskyssä, minkä katsottiin merkitsevän jo koko talon häviötä. [10]

Uhripuuta on kutsuttu Savossa myös nimellä lyylityspuu tai lyylitelty puu. Sanana lyylitteleminen on tarkoittanut ainakin suostuttelemista, mutta sillä on ollut myös vahva yhteys uhraamiseen. Esimerkiksi metsästyksessä "lyylillä pyytäminen" on tarkoittanut todennäköisesti sitä, että osa saaliista on annettu uhriksi. Martti Haavio on arvellut, että verbin taustalla voisi olla muinainen metsän jumaluuden nimi Lyyðikki. [11]

Muinaiset luonnonuskonnot ja kristillinen usko ovat eläneet monen pohjoisen kansan elämässä satojen vuosien ajan rinnakkain. Suomessa luterilainen kirkko on pyrkinyt erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden ajasta lähtien hävittämään pakanalliseksi katsomaansa vanhempaa uskonnollisuutta. Esimerkiksi korpraali ja myöhempi Kuopion lukkari Paavo Lyytikäinen kaatoi Savossa vuoden 1656 paikkeilla monia uhripuita, joihin "kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut koskea". Hän teki tämän työn Kuopion rovasti Petrus Fabritiuksen määräyksestä, joka tunnettiin Savossa tarmokkaana "taikauskon" lopettajana. [12]

Fabritius ei kuitenkaan saanut kaikkia Savon uhripuita kaadatettua 1600-luvulla, kuten kertomus meidänkin sukumme uhrikoivusta osoittaa. Se, että ruokauhrien vieminen puille on säilynyt Itä-Suomessa niinkin pitkään, voi olla kuitenkin monelle länsisuomalaiselle jo yllätys. Vanhoja uhripuita on sinänsä kyllä säilynyt myös Länsi-Suomessa, ja esimerkiksi Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat kuvanneet niitä teoksessaan Puiden kansa. [13] Lännessäkin näihin puihin on toki suhtauduttu pitkään kunnioittavasti, mutta puille uhraamisen tapa on kuitenkin jäänyt läntisessä Suomessa historiaan yleensä jo niin kauan sitten, ettei perimätieto enää tavoita sitä. [14]

Itä-Savon vanhoista pitämyspuista yksi tunnetuimmista lienee Punkaharjun Laukansaaren uhripetäjä, joka sijaitsee edelleen valtatien 14 varrella ja josta esimerkiksi Puruvesi-lehti on kertonut. [15] Tunnettu on myös Sulkavan Eerikkilän Matinmäellä kasvanut tasalatvainen tapionpöytäkuusi, joka kaatui syksyllä 1997 ja jonka ontoksi kovertunut runko siirrettiin silloin Juvan puukeskuksen pihalle. [16] Pohjois-Karjalan puolella Kesälahden Hummovaarassa kasvaa edelleen kuuluisa Lönnrotin petäjä, jonka juurella runonlaulaja Juhana Kainulainen esitti Elias Lönnrotille 59 runonlaulua ja loitsua kesäkuussa 1828. Lönnrotin petäjä on ollut uhripuun lisäksi myös niin sanottu karhunkallohonka.

Karhunkallohonka oli puu, johon kaadetun karhun pääkallo kiinnitettiin karhunpeijaisten yhteydessä ja jonka juurelle saatettiin haudata karhun luita. Tällaisen riitin ikä lasketaan ehkä tuhansissa vuosissa, sillä sitä on esiintynyt monen suomensukuisen kansan lisäksi myös Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa. [17] Suomessa karhunkallopuut näyttävät olleen usein juuri mäntyjä, mutta ne saattoivat olla myös muita puita. [18] Uhripuut eli lyylityspuut saattoivat olla minkä lajisia puita hyvänsä. Uhripuiden ja karhunkallohonkien lisäksi suomalaiseen perinteeseen kuuluvat myös karsikkopuut, joiden runkoon tehtiin merkintöjä esimerkiksi vainajaa saatettaessa. [19]

Kun Taivaannaula ry. julkaisi muutama viikko sitten karttapalvelunsa Hiidet.fi suomalaisen kansanuskon pyhistä luonnonpaikoista, se ei sisällyttänyt siihen itäsavolaisista uhripuista muita kuin edellä mainitun Laukansaaren uhripetäjän. Se totesi kuitenkin jättäneensä monia uhripuita tai entisten uhripuiden paikkoja tietoisesti pois karttapalvelustaan, koska ne sijaitsevat tyypillisesti yksityisillä pihamailla, jolloin niiden etsiminen karttapalvelun avulla voisi rikkoa kotirauhaa.

Itä-Savossa entisinä aikoina olleista uhripuista on kuitenkin säilynyt paljon perimätietoja. Kattavan katsauksen niistä julkaisi jo Antero Pelkonen vuonna 1902 teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. [20] Perimätietoa on talletettu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, ja puista on yksittäisiä kertomuksia vanhoissa oikeuden pöytäkirjoissa ja sanomalehdissä.


Martti Kitusen uhrikuusi Virroilla vuonna 1949. [21]


Enonkosken Karvilan kylän Haponmäen tilalla ollut uhrikuusi on kaadettu jo ennen vuotta 1902. Antero Pelkonen talletti siitä tuona vuonna seuraavan muistitiedon:

Karvilan kylän Haponmäellä on ollut uhrikuusi, vaikka se nyt jo on hakattu pois. Siihen vietiin ruokaa silloin kun kyntöä aloitettiin. Kun se hakattiin, oli siitä pahat seuraukset: eläimiä kuoli ja lapsia tuli vaivaseksi kosolta. [22]

SKS:n arkistoon samasta Haponmäen kuusesta talletettiin 1930-luvulla kaksi kertomusta. Niiden kuvaukset puun kaatamisesta ja sen seurauksista poikkeavat jonkin verran Pelkosen aiemmin tallentamista tiedoista. Tässä vaiheessa kuusen kaatamisesta on täytynyt olla jo useampi vuosikymmen aikaa, joten perimätiedot ovat voineet ajan myötä myös muuttua.

Karvilan kylässä Hapomäellä oli köyriä vasten ison kuusen juurelle viety lihapaistia, voita, talkkunaa. Kylän poika oli mennyt ja syönyt ruoat, paskanti vatiin. Talonväki arveli, ettei tuleva vuosi ole onnellinen. Kukaan ei uskaltanut kuusta kaataa. Talonväki luuli, että köyrihönttämö oli käynyt syömässä ja paskalla. [23]

Karvilan kylän Haponmäellä oli pyhä kuusi. Sen kaatoi eräs Haverinen, jonka siihen oli palkannut Olli Turunen -niminen mies. Haverinen kuoli luonnollisen kuoleman, mutta palkkaaja, Turunen, tuli mielenhäiriöön ja hukuttautui kaivoon. Sen sanotaan johtuneen edellä kerrotusta. [24]

Kerimäen Makkolan kylän Pihlaskiven halkeamassa on kasvanut uhripuuna pidetty pihlaja, jolle Pelkosen tallettaman tiedon mukaan oli viety ruokauhreja ainakin vielä 1840-luvulla. [25] A. Lönnbohm haastatteli vuonna 1894 erästä noin 75-vuotiasta eli vuoden 1819 paikkeilla syntynyttä entistä makkolalaista, joka kertoi siitä seuraavat muistitiedot: 

Makkolan kylässä Kerimäellä oli uhripuut ja kivet ennen yhteiset. Siellä asuvat Makkoset, Muhoset, Pesoset ym. Kylän sivulla metsässä oli Pihlaskivi, jossa pihlaja kasvoi ison haljenneen kiven raossa. "Siinä kiven raossa on Pesolan kylän Jumala", mainittiin puheessa. Kertoja oli lapsena samoin kuin muutkin seudun lapset sitä kovasti kammonut. Kylästä vietiin sinne ensi uutisleipiä vuoden päässä, maitoa kun lehmä poiki, sekä lihaa teurastaissa. [26]

Haastateltava mainitsi siis uhripuun lisäksi myös Makkolan kylän uhrikivet. Makkolan kylässä onkin harvinaisen suuri muinaisten uhrikivien keskittymä. [27] – Uhripuina on kunnioitettu Itä-Savossa myös metsälehmuksia, vaahteroita, pajuja ja haapoja.

Tuomas Kutvonen hakkas kolome hoapoo, jotka ol yksillä juurilla. Ei hiän hakatessaan mittään tiennä, mutta unissa hänelle sanottiin, että mitäs sie hakkasit, että ne ol lyyliteltyjä puita. Ja siitä tul sille se, että sormi turpos, ja sille ei mahtana leäkärit mittään. (Sääminki) [28]

Uhripuu oli Enonkosken Kuoppasalossa numero 7 maalla iso lehmus. Siihe sanovat kantanee emännän jos jotai ja voi olla tottakii, koska renki oli uhana hakata sen maaha van emäntä oli sanona: "Sitä et tiijä mikä siitä seuraa." Ja se jäi hakkaamata kunne lahomala kaatu vasta emännän kuoltuu. [29]

Joutsenmäen Koikkalan pellolla seisoo vieläkin noin 150 vuotta vanha vaaher. Sillekin kekrinä y. m. juhlina vietiin ruokaa ja juomaa uhriksi; ja jos taloa vastoinkäymiset uhkasivat, ruokittiin sitä muinakin aikoina. (Rantasalmi) [30] 

Rantasalmen Reijolassa kasvoi 1890-luvulla vanha mänty, jolle ei enää silloin uhrattu ja johon liittyviin uskomuksiin talonväki suhtautui silloin jo pilkallisestikin. Kun puu kuitenkin näytti ennustaneen erään kuolemantapauksen, sitä alettiin kunnioittaa uudelleen. Sanomalehti "Savonlinna" kertoi tapauksesta kesäkuussa 1891:

Rantasalmen pitäjän Reijolan kylässä, isäntä Ambrucinin pellon pientareella aivan lähellä tuparakennuksia, kasvaa suuri petäjä, noin 8 jalkaa ympärimitaten. Vanhus näyttää jo aikoja siinä seisseeksi. Oksia on ainoastaan latvassa ja ne ovat laajalle levinneet joka suunnalle. Puuta sanotaan entisaikoina palveltun uhrien kantamisella sen juurelle. Joka syksy kuin Mikon päivänä teurastettiin pässi, niin sen lihasta keitetystä kaalista ensi kupillinen vietiin petäjän juurelle. Tämän luultiin edeltä käsin jo tietävän, mitä lähemmässä tulevaisuudessa oli tapahtuva talolle erinomaisempia muutoksia. Niinpä sanottiin sen tietävän edeltäkäsin kuoleman kohtauksetkin, jotka talossa tulivat piakkoin tapahtumaan. Jos petäjästä katkesi suurempi oksa, niin kuoli aika ihminen, jos taas pieni oksa, niin lapsi kuoli. Nykyiset talon asukkaat eivät ole tuolle uhria kantaneet, vaan näyttääpä tuo vanhus vaan yhä edelleenkin huolta talon tapahtumista pitävän. Kuin nykyisen isännän poika tuli eräänä päivänä pellolta kyntämästä oli hänellä suuri petäjän oksa kädessä ja sanoi nauraen: no kukahan se meiltä kuolee kuin tiedon puu on pudottanut oksansa. Vaan kaikki nauroivat, että kyllähän sitä kuoleekin kunhan aikaa joutuu ilman oksan putoamisetta. Mutta tuskin kuukaus oli kulunut siitä kuin oksa oli pudonnut, niin sama poika joka sen oksan oli kotiin tuonut, heitti henkensä. Uudelleen on ruvettu puuta pitämään kuolon ennustajana. [31]

Kun sanomalehti Uusi Suometar julkaisi artikkelinsa Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa jo kymmenen vuotta tätä ennen eli vuonna 1881, se kuvasi uhriantimien ja karhunkallojen viemistä puille ainakin Etelä-Savossa silloinkin jo täysin menneisyyteen kuuluneena asiana. Lehti piti puiden säilyttämistä kuitenkin tärkeänä, koska ne olivat sen mielestä matkan määrääjinä sillä tiellä, jota Suomen kansa on hämärän muinaisuuden raakuudesta kulkenut nykyhetken valoisaan sivistykseen. [32]

Säilyneiden perimätietojen tai julkisten asiakirjojen pohjalta ei olekaan mahdollista päätellä kovin tarkasti sitä, missä määrin ruokauhrien viemistä puiden juurelle on harjoitettu Savossa eri aikoina. Kun Rantasalmella käsiteltiin oikeudessa niin sanottuun Vaahersalon aarteeseen liittynyttä tapausta marraskuussa 1732, todistajat kertoivat, että kylässä kasvoi koivu, johon kukaan ei uskaltanut koskea, koska siitä saattoi saada syyhyn. Torppari Iivari Ruuskanen tiesi myös kertoa, että puuta oli kutsuttu ristikannaksi eli sellaiseksi puuksi, jolle oli "muinaisina aikoina" uhrattu. [33]

Lähdeaineisto viittaakin ennen muuta siihen, että suhtautuminen uhripuihin on ollut Savossa jopa usean vuosisadan ajan jännitteistä. Vaikka uhraamista olisi harjoitettu laajemminkin, viranomaisille on ollut tarkoituksenmukaista kuvata sitä vain menneisyyteen kuuluneena asiana. Modernimpien arvojen leviämisen 1800-luvun jälkipuolelta lähtien voinee kuitenkin olettaa lisänneen Asikkalan hovin kaltaisia tilanteita, joissa suhtautuminen uhripuihin on synnyttänyt jo ristiriitoja talonväen kesken. Tällaisesta tilanteesta on säilynyt kuvaava esimerkki myös Länsi-Savon puolelta Kangasniemestä.

Kangasniemen Kutemajärven kylässä Lapin talossa on suuri kuusi. Sanotaan uhri-kuuseksi. Nimi johtuu siitä koska talon vanha emäntä Kaisa Laitinen oli kantanut aina muusta talon väestä salaa puun juurelle maitoa jauhoa ja vasta tapetun eläimen verta. Huom. Mainittu emäntä on ollut hyvin taika-uskoinen. Hän on kuollut noin 45 vuotta sitten. [34]


Viitteet:


[1] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 194. Kuva on piirretty Ramstedtin luonnoksen pohjalta. 
[2] SKS Heinävesi, KV 1939. Peimi, Einar < Abraham Koivisto, työnjohtaja, s. 1872. Kertojan identiteetti ei ole täysin selvillä, mutta SKS:n viitetieto saattaisi viitata Asikkalassa 1880-luvulla renkinä olleeseen ja vuonna 1872 syntyneeseen Abraham Juho Kokkoon, ks. Heinäveden srk, lastenkirja 1880–1889,165. – SKS myönsi kontiolahtelaiselle Einar Peimille vuonna 1939 yhteensä 40 markan palkkion niistä tiedoista, joita hän oli lähettänyt Kansanrunousarkistolle. Ks. Helsingin Sanomat, 9.4.1939, s. 19.
[3] Asikainen, Terho: Ihamaniemen Asikaiset (2003), s. 69 ja 88–93.
[4] Jouslahti, Helmi et al.: Ihamaniemi – isiemme maata, s. 32–37.
[5] Paula Asikaisen kertomus maaliskuussa 2022.
[6] Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko (1948), s. 302 ja 305. Otto Asikaisen kirjeistä Sanakirjasäätiölle kerron tarkemmin täällä.
[7] Harva, Uno 1948, s. 311.
[8] Harva, Uno 1948, s. 308. Lähteenä SKS, Lönnbohm 365.
[9] Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma. Viipurin maalaiskunta, Yläsäiniö, 1910–1920-luku. 
[10] Harva, Uno 1948, s. 308.
[11] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (1967), s. 75–78.
[12] Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, n:o 16/1771 ja 14/1772. Tieto perustunee rovasti Juhana Cajanuksen tarkastuspöytäkirjoihin. Lukkarin nimi oli Cajanuksen tarkastuspöytäkirjojen mukaan kuitenkin Martti Lyytikäinen, ks. Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 529.
[13] Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. 4 uudistettu painos 2014, s. 186–191.
[14] Harva, Uno 1948, s. 309.
[16] Kovalainen & Seppo 2014, s. 136.
[17] Haavio, Martti 1967, s. 31–37.
[18] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.
[19] Kovalainen & Seppo, s. 89–106.
[20] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXII. Helsinki 1902. Teos on julkaistu Kansalliskirjaston digitoimana täällä.
[21] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Jussi Kangas, Virrat. 1949.
[22] Pelkonen 1902, s. 194.
[23] SKS Enonkoski, Ahti Rytkönen 4956. 1934. Korjattu todennäköinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanamuodosta "paskassa".
[24] SKS Enonkoski / Kerimäki, Alli Raila 266. 1937. < Juho Muhonen, maanvilj., s. 1884. – SKS:n uhripuita koskevaan arkistokorttiin tilan nimi on kirjoitettu "Heponmäellä", mikä on ehkä kopiointivirhe.
[25] Pelkonen 1902, 195.
[26] SKS Lönnbohm 720, 1894.
[28] SKS Sääminki, Varparanta. J. Hautala 281. < Aleks Konttinen, 69 v. 1938. Korjattu ilmeinen kirjoitusvirhe arkistokortin sanasta "haopoo".
[29] SKS Enonkoski. Otto Mononen KT 78:8. 1938.
[30] Pelkonen 1902, s. 199. Lähteenä Ramstedt.
[32] Uusi Suometar 23.5.1881, s. 2, Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa.
[33] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1732 (KO a 32), Rantasalmen syyskäräjät 6.–9.11.1732, s. 460–462.
[34] SKS Kangasniemi, Kutemajärvi. PK 19. Nykänen, Elis 3321. 1938.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti