Kaskikuokista katepillareihin – maatalouden muutosten aikoja 1800- ja 1900-lukujen Itä-Savossa

Kaskipalon kuokkija Maaningalla vuonna 1928. Kuva Ahti Rytkönen. [1]

Savolaiset ovat eläneet satojen vuosien ajan maataloudesta. Siihen on kuulunut erilaisia maanviljelyksen ja karjanhoidon menetelmiä, joista kaskiviljelys oli aikanaan kaikkein tärkein.

Savon asutushistorian kannalta erityinen merkitys oli huhta- eli huuhtakaskella eli ruiskaskien raivaamisella moreenimaiden vanhoihin ja karuihin havumetsiin. Savolaiset näyttävät omaksuneen tämän innovaation karjalaisilta, joiden käyttöön se tuli ilmeisesti noin tuhat vuotta sitten. [2]

Huuhtakaskitekniikka sekä helpotti uudisasutusta että toisaalta myös aiheutti sitä: kaskiviljely oli tuottoisaa, mutta se vaati suuria metsäaloja. Savolaiset kertoivat itsekin jo 1500-luvulla, että osan heistä oli muutettava erämaihin aina silloin, kun heitä alkoi olla liikaa asumaan samalla paikalla. [3]

Kaskiviljelyn lisäksi perinteiseen maatalouteen kuuluivat peltoviljely, suoviljely ja niittyviljely, mikä tarkoitti karjanrehun kokoamista joko kosteilta luonnonniityiltä tai kuivalle maalle erikseen raivatuilta niityiltä. Savossa niittyjen raivaamiselle ei vanhoina aikoina ollut samanlaista tarvetta kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, koska keskeinen osa karjanrehusta saatiin kaskiahoilta viljelyvuosien jälkeen. [4] Eri viljelymenetelmät kuuluivat yhteen: niittyjä tarvittiin karjan ruokkimiseen ja karjanlantaa vuorostaan peltojen lannoittamiseen.

Kun väkiluku kasvoi eikä asutukseen kelpaavia uusia erämaita ollut enää olemassa, perinteinen maatalous ajautui 1800-luvulla kriisiin. Kaskimaiden kiertoa oli pakko lyhentää, jolloin kaskien tuottavuus väheni ensin viljan ja sen jälkeen ahoilta saadun karjanrehun osalta. [5] Peltoa koetettiin raivata kilpaa väestönkasvun kanssa, mutta pelto vaati lantaa, eikä karjan määrää voitu lisätä, koska karja oli riippuvainen luonnonniityiltä ja ahoilta kootusta heinästä.

Maatalouden kriisin keskelle tulivat vielä täysin poikkeukselliset sääolot, jotka aiheuttivat vuosien 1866–1868 nälkäkatastrofin. Oli selvää, että perinteinen maatalous vaati kipeästi uudistamista.

Kriisin seurauksena maanviljelys, karjanhoito ja metsätalous muuttuivat 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa monella perustavanlaatuisella tavalla. Yksi suurimmista käytännön muutoksista oli heinänviljelyn aloittaminen: karjanrehua ei koottukaan enää vain perinteiseen tapaan niityiltä ja ahoilta, vaan heinää alettiin kylvää peltoon. Tämä herätti myös epäluuloa, koska peltojen ikiaikainen tarkoitus oli ollut ruoan tuottaminen ihmisille. Kun kylvöheinän edut kävivät ilmi, uudistus toteutui kuitenkin vähitellen joka puolella maata.

Kylvöheinä toi mukanaan myös uuden heinänkorjuutavan. Niittyheinää oli kuivattu maassa, haasioilla tai telineillä, mutta paksumpaa ja pitempää kylvöheinää alettiin kuivata seipäillä. Heinäseipään käyttö oli yleistä koko maassa 1920–1930-lukuihin mennessä. [6]

Heinäseipäitä Juvalla vuonna 1962. Kuva Matti Poutvaara. [7]

Maatalouden murrokseen oli myös muita syitä. Nouseva metsäteollisuus alkoi tarvita puutavaraa ja nostaa metsien arvoa, mikä aiheutti tarvetta rajoittaa kaskenpolttoa. Samaan aikaan etenkin nälkävuosien jälkeen Venäjältä tuotu halpa vilja laski viljanviljelyn kannattavuutta. Suomen maatalouden painopiste siirtyikin jo 1870–1880-luvuilla viljanviljelystä karjanhoitoon ja metsänhoitoon.

Vaikka rehuntuotanto siirtyikin vähitellen kylvöheinänviljelyyn, niittyala kuitenkin kasvoi monissa kaskiviljelyalueen kunnissa aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Kun kaskiviljely taantui ja karjatalouden merkitys kasvoi, osa kaskiahoista raivattiin pysyviksi niityiksi. [8]

Maataloustyön arkea muuttivat osaltaan myös koneet. 1800-luvun suuria teknisiä innovaatioita olivat höyrykone, polttomoottori ja sähkö, jotka tulivat maatiloille ihmis- ja hevosvoimien tueksi 1900-luvulla. [9] Suuri merkitys oli myös niittokoneen, haravakoneen, puimakoneen ja rautaisen kääntösiipiauran kaltaisilla laitteilla. Separaattorin keksiminen vuonna 1878 vauhditti karjatalouden nousua, maidontuotannon kaupallistumista ja meijerilaitoksen syntyä.

Vanhassa maataloudessa tilat tuottivat lähes kaiken tarvitsemansa itse, eivätkä joutuneet ostamaan suolan lisäksi juuri mitään muuta. Savossakin viljeltiin aikanaan esimerkiksi hamppua ja pellavaa köysien ja vaatteiden raaka-aineiksi. Kuitukasvien viljely väheni, kun tekstiilituotteita alettiin yhä enemmän ostaa. Yhteiskunnan kehityksen myötä suomalaiset erikoistuivat muutenkin yhä enemmän erilaisiin ammatteihin. Kun vielä 1800-luvun puolivälissä 85 % suomalaisista oli saanut elantonsa maataloudesta, tämä osuus oli vuonna 1950 enää 40 %. Tämä aikakausi merkitsikin koko maatalouden käsitteen muuttumista: kun maatalous oli alkuaan ollut elämäntapa, siitä kehittyi yhä enemmän oma ammattinsa. Talonpojasta tuli tuottaja. [10]

**********

Maatalouden muutokset eivät ole tapahtuneet vain omalla painollaan keksintöjen ja markkinavoimien vaikutuksesta, vaan valtiovallan harjoittamalla seurannalla, ohjauksella ja lainsäädäntötyöllä on ollut myös suuri merkitys kehityksen ohjaamisessa. Valtion toimet ovat tuottaneet tilastotietoa, jonka pohjalta on aikanaan tehty päätöksiä. Säilyneillä tilastoilla on edelleen merkitystä paitsi maatalouden historian tutkimukselle, myös yksittäisten sukujen ja maatilojen historian tutkijoille.

Vuoden 1877 asetuksen mukaan kunnallislautakuntien piti lähettää kylvö-, sato- ja karjatietonsa kuvernöörille erityisen kaavakkeen mukaan. Nämä vuosina 1881–1889 kerätyt tilakohtaiset tiedustelut ovat säilyneet Senaatin Kamarikonttorin arkistossa. Tilastot antoivat tietoa maatalouden tilanteesta itsenäisillä maatiloilla, mutta niissä ei vielä kuvattu torppareiden ja muiden vuokralaisten talouksia erikseen.

Kattavamman kokonaiskuvan saamiseksi vuonna 1901 asetettiin tilattoman väestön alakomitea, joka alkoi koota tilastotietoa jokaisen suomalaisen ruokakunnan asuinoloista ja maataloudesta. Talollisten lisäksi nyt tilastoitiin siis myös torpparien, mäkitupalaisten ja itsellisten maataloutta. [11]

Vuonna 1907 senaatti antoi asetuksen, joka velvoitti maanviljelyshallituksen ”jokaiselta kymmeneltä vuodelta, joka päättyy tasaiseen kymmenlukuun, toimeenpanemaan täydellisen ja seikkaperäisen tutkimuksen maanviljelys- ja karjanhoitoelinkeinosta”. Tämän asetuksen perustella syntyneet tilastot olivat nimeltään maataloustiedusteluja vuosina 1910, 1920, 1929–1930 ja 1941, ja sen jälkeen ne ovat olleet maatalouslaskentoja vuosina 1950, 1959, 1969, 1990, 2000, 2010 ja 2020. Nykyisin maatalouslaskenta on osa maailmanlaajuista tiedonkeruuta. [12]

**********

Kamarikonttorin arkiston tilastotiedot antavat yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi rantasalmelaisen Torasalon kylän maatiloista vuonna 1881.

Torasalossa on 11 vanhaa kantatilaa. Niistä Karhula, Kankkula, Kauppila, Säynetlahti, Seppälä, Hietalahti, Rami, Kukkola ja Kurikkala olivat vuonna 1881 jakamattomia, mutta Ikäheimolan ja Turulan kantatilat oli jo jaettu useammiksi tiloiksi. Kylässä oli tänä tilastointivuonna yhteensä 14 itsenäistä maatilaa. [13]

Suurimmalla osalla torasalolaistiloista oli tuohon aikaan vain yksi savu, mutta viidellä tilalla oli lisäksi torppia tai muita savuja. Torasalon tiloilla oli keskimäärin 7 hehtaaria viljeltyä maata ja hieman yli 10 hehtaaria luonnonniittyjä. [14] Luonnonniityillä oli tuon ajan Itä-Savossa siis edelleen suuri merkitys. Viljelykasveja, joista oli korjattu satoa jokaisella tilalla, olivat ruis, ohra, kaura, herne, peruna ja hamppu. Lähes yhtä paljon oli viljelty tattaria ja pellavaa sekä nauriita ja muita juurikkaita, joista oli saatu satoa 13 tilalla. Sen sijaan vehnää ja sekaviljaa oli viljelty keskimäärin vain joka toisella tilalla.

Satomäärissä mitattuina ylivoimaisesti tärkeimmät viljelykasvit olivat ruis, ohra, kaura ja peruna. Torasalon tilat olivat kylväneet ruista keskimäärin 2,5 tynnyriä ja kokosivat näiltä viljelyksiltä keskimäärin 13,7 tynnyrin sadon. Rukiinviljelyn jyväluku eli sadon ja kylvön suhteesta laskettu luku oli siis 5,48. Vehnää viljelleet tilat korjasivat vehnästään keskimäärin 1,1 tynnyrin sadon.

Tiedustelussa kysyttiin myös kaski- ja suoviljelysten tuottamaa osuutta sadosta. Kaskiviljelyä harjoitti vuonna 1881 edelleen 11 tilaa eli suurin osa kylän taloista. Esimerkiksi Seppälänsalmen tila oli korjannut ravintokasveistaan yhteensä 91 tynnyrin sadon, minkä lisäksi tila oli saanut yhden leiviskän pellavia ja kaksi leiviskää hamppua. Tästä kokonaissadosta 10 tynnyrin osuus oli saatu kaskiviljelyksiltä.

Suoviljelys oli tuon ajan Rantasalmella kaskiviljelykseen verrattuna paljon harvinaisempaa. Torasalon tiloista suoviljelyä harjoitti vuonna 1881 ainoastaan Kurikkala, joka ilmoitti korjanneensa suoviljelyksiltään 10 tynnyrin sadon. Tilastoihin merkittiin myös tilan viljelytapa: Karhulassa ja Hietalahdessa harjoitettiin kaksivuoroviljelyä, mutta kaikilla muilla Torasalon tiloilla oli vuonna 1881 käytössä kolmivuoroviljely. Itäsuomalaisessa kolmijaossa vuorottelivat kesanto, syysvilja ja kevätvilja. [15]

Vuoden 1881 tilastoon kirjattiin myös kotieläinten määrä, joskin vain kantatiloittain. Kaikilla Torasalon 11 kantatilalla oli hevosia, lehmiä, nuorta karjaa, lampaita ja sikoja. Lähes kaikilla tiloilla oli myös sonneja (tai härkiä) ja kanoja (tai kalkkunoita). Kun kylässä oli yhteensä 114 lehmää, yhden kantatilan keskimääräinen lehmäluku oli 10,4. [16]

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin laadittu vuoden 1910 maataloustiedustelu laadittiin Kamarikonttorin tilastoja tarkemmin. Nyt itsenäisten tilojen alueilta ilmoitettiin myös torpparien ja lampuotien viljelemät vuokramaat omina viljelyksinään. Kun myös tilojen halkominen oli samaan aikaan edennyt, Torasalosta tilastoitiin vuonna 1910 kaikkiaan 18 viljelmää. [17]

Torasalon kylässä oli nyt yhteensä 103 lehmää eli hiukan vähemmän kuin vuonna 1881. Viljaa kasvavaa kaskea oli enää kahdella viljelmällä ja niilläkin vain vähän, Seppälänsalmella 0,5 hehtaaria ja Kurikkalassa 0,1 ha. Kurikkala oli myös ainoa tila, joka viljeli vielä tattaria. Hamppua kasvatti enää kuusi viljelmää. Pellavaa viljeltiin vielä yhdeksällä viljelmällä.

Vuoden 1910 maataloustiedustelussa seurattiin myös maataloustyön koneellistumista. Jokaiselta tilalta kysyttiin, kuinka monta höyryauraa, kylvökonetta, niittokonetta, hevosharavaa, puimakonetta tai voimanlähteenä käytettyä höyry- tai muuta konetta sillä oli. Koko Torasalon kylässä oli tuona vuonna vasta yksi ainoa kone: Karhulan tilan käytössä oli niittokone. Karhulaa isännöivät tuohon aikaan Juho Kinnunen ja hänen vaimonsa Hilda. [18]

Torasalon tilanne ei ollut niittokoneiden määrän suhteen poikkeuksellinen savolaiseksi kyläksi. Niittokoneet alkoivat yleistyä Suomessa jo 1890-luvulla, mutta niitä hankittiin aluksi varsinkin Pohjanmaalle. Siirtolaisina olleet pohjalaiset olivat usein tutustuneet niittokoneisiin USA:ssa, ja heillä oli myös varaa ostaa niitä. Vuonna 1910 niittokoneita oli suhteellisesti eniten ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa koneen omisti 75 % tiloista. Etelä-Karjalassakin niittokone oli tuolloin jo joka toisella tilalla, mutta varsinkin Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan niittokone levisi hitaasti. [19]

Deering-niittokoneen mainos Käytännön Maamiehessä vuonna 1933. [20]

Vuoden 1920 maataloustiedustelussa jokaisesta tilasta laadittiin ensimmäisen kerran oma lomakkeensa. Satomäärät ilmoitettiin nyt painon mukaan, ja heinäsadosta kirjattiin ensimmäisen kerran erikseen näkyviin kylvöheinästä ja niittyheinästä korjatut sadot. Nämä tiedot ovat mielenkiintoisia, koska rehuntuotanto oli tuohon aikaan edelleen murrosvaiheessa. [21]

Voinsalmen Rantalan isäntä J.F. Eronen [Geni] kokosi vuonna 1920 tilaltaan 20 000 kiloa kylvöheinää, ja niittyheinää enää 5000 kiloa eli 20 % koko rehun määrästä. Hänen veljensä, naapuritilaa Ristolaa isännöineen G.M. Erosen päähuomio oli samalla tavoin kylvöheinässä: 15 000 kiloa kylvöheinää ja 6000 kiloa niittyheinää.

Voinsalmen Virranniemen emäntä Fredrika Siljander [Geni] korjasi hänkin 5000 kiloa niittyheinää, mutta kylvöheinää ainoastaan 1500 kiloa. Tiemassaaren Lajunniemen isäntä Kusti Kainulainen korjasi 7000 kiloa niittyheinää ja 700 kiloa kylvöheiniä. Repomäen Aleksanteri Pulliainen kokosi puolestaan edelleen kaiken rehunsa niityiltä. Mikään edellä mainituista tiloista ei harjoittanut vuonna 1920 enää lainkaan kaski- tai kytöviljelystä. [22]

**********

Maatalouden koneellistuminen eteni pitkin 1900-lukua. Vuonna 1950 Virranniemen tilaa isännöivät J.F. Erosen poika Timo ja hänen puolisonsa Meeri Eronen. Tilalla oli tuona vuonna käytössään kaksi kääntöauraa, äes, puimakone ja separaattori. Auroja ja äkeitä veti edelleen hevonen. Tilan pinta-ala oli vuonna 1950 noin 78 hehtaaria, josta peltoa oli 3,79 hehtaaria. Tästä yli puolet eli 2,04 ha oli peltoheinällä, mutta tilalla oli silti edelleen käytössään myös kahden hehtaarin verran luonnonniittyä. [23] Tämä ei ollut poikkeuksellista tuon ajan Itä-Savossa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa korjattiin niittyheinää enää vain paikoitellen, mutta käytäntö säilyi pisimpään Itä- ja Pohjois-Suomessa. [24]

Sodanjälkeisen Suomen maatalous voimakasta pellonraivauksen aikaa. Peltoalan määrä lisääntyi kaikkein eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa. [25] Uusien raivioiden lisäksi myös vanhoilta pelloilta oli uudenaikaisten caterpillareiden eli ”katepillareiden” avulla mahdollista työntää pois suuria kiviä ja siirtolohkareita, joille ei ollut aikaisemmin ihmis- tai hevosvoimien avulla mahdettu mitään.

Myös Virranniemen tilalle tuli Pellonraivaus Oy:n katepillari 1960-luvun alussa useamman kerran. Uutta peltoa raivattiin sekä saunan että maantien alapuolelle. Pellonraivaustyön tulokset näkyvät kymmenen vuoden välein laadituissa maatalouslaskennoissa selvästi: kun Virranniemen peltoala oli vuoteen 1960 mennessä noussut 4,18 hehtaariin, vuoteen 1969 mennessä se oli kasvanut tästä edelleen lähes kaksinkertaiseksi aina 8,08 hehtaariin asti. [26]

**********

Niittyalan kasvaminen 1800-luvun lopulla ja peltoalan kasvaminen 1960-luvulla näkyvät myös Virranniemen maista laadituissa vanhoissa kartoissa hyvin.

1800-luvun alun isojakokartta on tehty vielä perinteisen maatalouden aikana. Virranniemen asuinpaikalla oli tuohon aikaan Immolan tilan rakuunan torppa. Sen kotipellot on kuvattu karttaan vaaleanpunaisella värillä. Mustalahden pohjukassa ja Virranniemen kärjessä oli luonnonniittyjä. Muu alue oli kaskiviljelyksen käytössä.

Virranniemen alue Voinsalmi 6:n isojakokartassa. Kartta perustuu vuosina 1781, 1804 ja 1811 tehtyihin mittauksiin. [27]

Virranniemen tilan maat kartoitettiin halkomista varten noin sata vuotta isojaon jälkeen vuonna 1915. Halkomiskarttaan kuvattiin pellot keltaisella, niityt vihreällä, kaskimaat vaaleanpunaisella ja joutomaat harmaalla. Virranniemen kärjessä olevat niityt ovat pitkälti samalla alueella kuin sata vuotta aiemmin, mutta asuinpaikan lounaispuolella niittymaata on nyt enemmän. Tämä liittyy todennäköisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kehitykseen, jossa osa kaskiahoista raivattiin niityiksi.

Osa Virranniemen halkomiskartasta vuodelta 1915. [28]

Erityisesti 1960-luvun alussa suoritetun pellonraivaustyön vaikutukset näkyvät vuonna 1973 julkaistussa peruskartassa. Niemen halki rakennettiin 1950-luvulla maantie, ja sen lounaispuolella aiemmin olleet niityt ja kaskimaat on nyt raivattu pelloksi. Peltoala on kasvanut samalla tavoin myös niemen kärjessä.

Virranniemen alue Maanmittauslaitoksen vuonna 1973 julkaisemassa peruskartassa. [29]

Tämän päivän savolaisessa maisemassa vuorottelevat ennen muuta talousmetsät ja pellot. Vaikka peltojen keskellä ei olekaan enää isoja kiviä samaan tapaan kuin vielä 1900-luvun alussa, maisema ei silti ole niin avara kuin se tuohon aikaan oli. Niityt, kaskiahot ja karjan valoisat metsälaitumet ovat jääneet historiaan.

**********

Aina 1960-luvun loppuun asti Suomessa koetettiin saada maata tuottamaan elantoa yhä paremmin. Eräänlainen käännekohta koettiin vuonna 1969, kun Suomessa säädettiin pellonvarauslaki eli niin sanottu pakettipeltojärjestelmä. Siinä viljelijälle maksettiin korvausta, jos hän sitoutui panemaan peltonsa ”pakettiin” eli jättämään ne viljelemättä.

Mahdollisuuteen tarttui yli kymmenesosa Suomen maatiloista, suhteellisesti eniten Oulun ja Lapin lääneissä. Itä- ja Pohjois-Suomesta järjestelmä siirsi paikoin kokonaisia kyläkuntia pois maatalouden piiristä. Järjestelmää täydennettiin vuonna 1970 lehmien teurastuspalkkiolla.

Vaikka kyseessä olikin eräänlainen maanviljelijöiden eläkejärjestelmä, sen taustalla oli myös tarve leikata maatalouden ylituotantoa. Siksi peltojen paketointi oli ristiriitaista aikaa. Yhtäkkiä tuottavuuden kasvattaminen – eli juuri se, mihin maataloudessa oli sukupolvien ajan pyritty – olikin muuttunut ongelmaksi. Moni koki, että pakettipeltojärjestelmä riisti kunnian raivaajasukupolven sodanjälkeiseltä työltä. Suuri osa pakettipelloista kun oli raivattu käyttöön vain pari vuosikymmentä aiemmin.[30]

Suomen maatalous koki 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa myös nopean ja voimakkaan rakennemuutoksen. Muuttoliike varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomesta Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin muiden elinkeinojen pariin oli hyvin voimakasta. Vuonna 1960 maatalousväestön osuus koko Suomen väestöstä oli vielä 32 %, mutta viisitoista vuotta myöhemmin se oli enää 12 %.

Viitteet:


[1] Kuvakortin kuvateksti: "Palonkuokkija. Kuokkamies kopeloi kantojen tyvet, mihin aatra ei kuonnu." Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. 

[2] Rasila, Viljo et al. (toim.): Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, s. 78 ja 160.

[3] Erämaihin muuttamisesta ks. kirjoitukseni Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi.

[4] Suomen maatalouden historia I, s. 160.

[5] Suomen maatalouden historia I, s. 458–459.

[6] Peltonen, Matti (toim.): Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle, s. 38–43.

[7] Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5079:24.JUVA.4 

[8] Suomen maatalouden historia II, s. 41.

[9] Suomen maatalouden historia II, s. 31.

[10] Suomen maatalouden historia II, esipuhe.

[11] Kerron tilattomien alakomitean arkistosta lähemmin kirjoituksessani Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten. 

[12] Lento, Katri (toim.): Sata vuotta maatalouslaskentaa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus, s. 21. – Vuosien 1910–1969 maataloustiedusteluja ja maatalouslaskentoja säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä, ja osa niistä on digitoitu. Aineisto on tällä hetkellä vapaasti käytettävissä vuoden 1950 laskentaan asti, ja vuosien 1959 ja 1969 laskentojen tutkiminen vaatii käyttöluvan. Ks. Kansallisarkiston tiedote 28.10.2025, Maatalouslaskentojen alkuaineistoja vapaaseen käyttöön. 

[13] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 1–326 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 255 

[14] Tilojen viljelysalat ilmoitettiin vielä tuolloin tynnyrinaloina. Luvut voi muuntaa hehtaareiksi riittävällä tarkkuudella jakamalla ne kahtia, sillä yksi tynnyrinala vastaa 0,49364 hehtaaria.

[15] Suomen maatalouden historia II, s. 46.

[16] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 327–610 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 550 

[17] Maataloustiedustelu 1910, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmen tiedustelupiiri (Ha:55) 

[18] Mikkelin läänin henkikirja 1910, Rantasalmi, s. 713 

[19] Suomen maatalouden historia II, s. 28.

[20] Käytännön Maamies 1.6.1933, s. 28. 

[21] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1920 (Ha:397), Mikkelin lääni, Rantasalmi. 

[22] Aleksanteri Pulliainen oli vuonna 1895 mukana matkalla, jolla J.F. ja Gabriel Erosen isä Mikko Eronen löi päänsä kiveen ja kuoli. Tästä liikenneonnettomuudesta kerron lähemmin kirjoituksessani Liikenneonnettomuus Rantasalmella vuonna 1895.

[23] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1950, Rantasalmi (Ha:1939–1940). 

[24] Suomen maatalouden historia II, s. 41.

[25] Markkola, Pirjo (toim.): Suomen maatalouden historia III. Suurten muutosten aika, jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen, s. 79.

[26] Maataloushallituksen I arkisto, Yleinen maatalouslaskenta 1969, Mikkelin läänin maatalouskeskus, Rantasalmi (Ha:4001–4002). 

[27] Maanmittauslaitos, Voinsalmi 6:n isojakokartta.

[28] Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, Rantasalmi, C48:7/36–41 Voinsalmi, 1/3 N:o 6 Virranniemi, RN:o 6:10–12 halkominen. 

[29] Maanmittauslaitos, peruskartat, Voinsalmi (3234 07), Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki 1973. Julkaistu CC 4.0 -lisenssillä Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat -palvelussa.

[30] Suomen maatalouden historia III, s. 171–174.

Pekka Auvinen eli Tropil – pillipiipari, karoliini ja rantasalmelainen perheenisä

Savon jalkaväkirykmentin sotilaan univormu vuodelta 1765. [1]

Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniaan otettiin suuren pohjan sodan aikana 7.9.1712 huilunsoittajaksi eli pillipiipariksi noin 12-vuotias Savosta kotoisin ollut poika, jonka nimeksi kirjattiin Petter Tropil. [2] [Geni] Kolme vuotta myöhemmin 6.5.1715 hänet otettiin samaan komppaniaan kuormastorengiksi, [3] ja hän osallistui komppanian katselmukseen Vallentunassa Tukholman lähellä 23.10.1716. [4] Petter palveli kuormarenkinä vähän yli kaksi vuotta, kunnes hänet otettiin 19.10.1717 edelleen samaan komppaniaan ruodun 34 sotilaaksi. Hänen suomenkielinen etunimensä on ollut ehkä Pekka tai Pekko.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pekan sukunimi kirjoitettiin Rantasalmen kirkonkirjoihin muodossa Auvinen. [5] Näyttää siis siltä, että hän syntyi joskus vuosisadan vaihteessa Auvisena ja sai nimen Tropil armeijassa sotilasnimekseen. Ruotsin sana pil tarkoittaa nuolta, ja alkuosa tro- voi tarkoittaa tällaisessa yhteydessä uskollista tai luotettavaa, kuten sanassa trotjänare, jonka merkitys on uskollinen palvelija. Sotilasnimi on siis lausuttu "truupiil" ja sen merkitys on varma nuoli tai "luottonuoli". [6]

Auvisia oli palvellut Ruotsin armeijassa jo ennen Pekkaa – esimerkiksi juvalainen ratsusotilas Antti Auvinen kaatui syksyllä 1637 Pommerissa, [7] ja lippumies Niilo Auvisen virkatalo Sulkavalla todettiin sodan takia autioituneeksi vuodesta 1709 alkaen. [8] Pekka Auvisen omaa syntyperää ei kuitenkaan tunneta.

Ruotsin armeijan olosuhteet olivat 1710-luvulla poikkeukselliset. Ruotsin suurvalta-aika päättyi Pultavan katastrofiin kesällä 1709, ja Suomen alueella hävittiin ratkaiseva taistelu Isonkyrön Napuella kevättalvella 1714. Olavinlinna antautui 29.7.1714. Venäläiset asettivat Savonlinnaan elokuussa 1714 oman komendanttinsa johtamaan alueen hallintoa. [9] Suomessa alkoi isovihana tunnettu venäläismiehityksen aika.

Savon rykmentin lippu vuodelta 1686. [10]

Savon jalkaväkirykmentin rippeet järjestäytyivät Pohjanlahden länsipuolelle. Ruotsin armeijaan yritettiin kuitenkin jatkuvasti kerätä Savosta sotilaskarkureita ja loismiehiä. Luutnantti Ehrenrooth, korpraali Hussu ja vänrikki Sund kiertelivät jo kesällä 1714 Kuopiossa ja Iisalmella näissä tehtävissä.

Ruotusotilaana Petter Tropil edusti rantasalmelaista ruotua 34, johon kuului Lautakotalahdessa eli nykyisessä Lahdenkylässä olleita taloja. Pekan rekrytoiminen kuormarengistä ruotusotilaaksi tuli mahdolliseksi, kun hänellä oli enemmän ikää – mutta se tapahtui myös aikana, jolloin rykmentissä oli suuri tarve paikata Napuen ja Savonlinnan taisteluissa sulaneita komppanioita. Hengissä säilyneet ja uusina riviin pestatut sotilaat saivat ilmeisesti viettää Ruotsissa pari vuotta ilman taisteluja, mutta rauhallinen jakso päättyi vuonna 1718, kun kuningas Kaarle XII halusi valloittaa tanskalaisilta Norjan.

Kenraali Armfelt johti joukkonsa Jämtlannin poikki kohti Trondheimia. Joukossa oli noin 7500 miestä, joista puolet oli suomalaisia, ja näistä noin kuusisataa savolaisia. Stjørdalin luona syntyi syyskuussa taistelu, jossa useita savolaisia jäi sotavangiksi. Armeija eteni vielä Trondheimin eteläpuolellekin, kunnes kenraali sai viestin, että kuningas oli kaatunut Fredrikstenin linnaa piirittäessään 30.11.1718. [11]

Kaarle XII:n ruumis kannetaan Norjan rajan yli. [12]

Kenraali Armfelt määräsi joukkonsa paluumarssille Ruotsiin tuntureiden yli joulukuun lumimyrskyissä ja pakkasissa. Vaikein taival kulki Essandjärveltä tunturiharjanteen yli Handöliin. Tuntureille menetettiin kuolleina ja paleltuneina niin paljon miehiä, että paluumatkaa on kutsuttu karoliinien kuolonmarssiksi. [13]

Petter Tropil oli yksi niistä, jotka selvisivät marssista hengissä. Kun everstiluutnantin komppaniassa pidettiin pääkatselmus Pohjanlahden rannikolla Säbrossa 26.10.1719, Pekka oli paikalla. Hänen todettiin menettäneen miekkansa tuntureilla, ja hän sai katselmuksessa uuden pistimellä varustetun musketin. [14]

Pekka osallistui sodan aikana Ruotsin puolella vielä kahteen pääkatselmukseen. Ne pidettiin Gävlessä, ensimmäinen vuonna 1720 ja toinen 21.9.1721, kun rauhansopimus oli jo allekirjoitettu. [15] Koko Savon rykmentti oli sodan loppuvaiheessa sijoitettuna Gävlen tienoille, mutta se teki sieltä käsin partioretkiä Suomen puolelle. [16]

Näiden katselmusten rulliin kirjattiin myös tieto siitä, oliko sotilas naimisissa vai ei. Monet komppanian nuorista sotilaista olivat tässä vaiheessa naimattomia, mutta Pekan mainitaan olleen naimisissa jo sodan aikana vuonna 1720, kun hän oli 19 ½ vuoden ikäinen.

On tuntematonta, mistä Pekan vaimo oli kotoisin ja missä vihkiminen oli toimitettu. Vielä 1600-luvulla sotilaiden perheet kulkivat usein mukana sodissa, mutta ruotujakoisen armeijan myötä tapa alkoi vähitellen hiipua: vaimon tärkeäksi tehtäväksi tuli huolehtia sotilastorpasta sillä välin, kun sotilas oli sotaharjoituksissa tai sodassa.

Kun rauha oli solmittu, sotilaat pääsivät palaamaan ruotuihinsa. Sodan jälkeen eli vuodesta 1722 lähtien Petter Tropil siirtyi palvelemaan everstiluutnantin komppanian ruodussa 22, jossa hänen palveluksensa kestikin kymmeniä vuosia, aina vuoteen 1758 asti. Tätä ruotua ylläpiti kolme Rantasalmen Tiemassaarella sijainnutta taloa. [17] Sotilastorppa oli Juutilan tilan (Tiemassaari 2) mailla, josta Pekan puoliso maksoi henkirahaa. [18]

Tiemassalon eli Tiemassaaren kylää Rantasalmen ensimmäisessä yksityiskohtaisessa pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1745–1752. [19]

Petter Tropil haastettiin Rantasalmen syyskäräjille lokakuussa 1722. Haastaja oli tiemassaarelainen 33-vuotias Matti Matinpoika Tolvanen. Hänen isänsä Matti Tolvanen vanhempi oli Pekan ruotutalonpoika eli yksi hänen sotapalveluksensa ylläpitäjistä. [20]

Matti Matinpoika oli yöpynyt isänsä luona Tiemassaarella mikkelinpäivän vastaisena yönä. Häneltä oli kadonnut yön aikana kukkaro, jossa oli ollut sekä 12 karoliinin arvosta venäläisiä rahoja että 30 äyrin arvoinen hopeinen risku. Katoaminen oli tapahtunut Tolvasen mukaan yön aikana siitä huolimatta, että kukkaro oli ollut housuihin kiinnitetyssä pussissa, ja Tolvanen oli pitänyt housuja yön aikana päänsä alla tyynynä.

Tolvanen epäili varkaudesta Petter Tropilia, koska he olivat yöpyneet samassa tuvassa, eikä siellä ollut silloin muita Tolvaselle vieraita ihmisiä kuin sotamies Petter Tropil. Lisäksi Tropil oli ollut hänen tietääkseen täysin pennitön mies, mutta nyt hän oli kuitenkin pian Tolvasen kukkaron katoamisen jälkeen kyennyt ostamaan paitsi lihaa, myös tupakkaa Matin veljeltä, Lassi Natuselta ja Pitkäsaaressa asuneelta pikkupojalta Antti Lassinpojalta. Hän oli myös maksanut toiselle Tiemassaarella asuneelle [21] sotilaalle Kasper Pitkäselle viljasta – mutta kun Pitkänen oli kuullut Tolvasen kadonneesta kukkarosta, hän oli palauttanut rahat ja pyytänyt sotilastoveriaan maksamaan mieluummin jollakin muulla kuin tällä tavoin epäilyksenalaisilla rahoilla. Näiden tapahtumien lisäksi Petter Tropil oli vielä maksanut kolmen kopeekan velkansa unilukkarin pojalle Paavo Huttuselle.

Petter Tropil myönsi oikeudelle nukkuneensa kyseisenä yönä samassa tuvassa Matti Tolvasen kanssa, samoin kuin sen, että hän oli tosiaan ollut siihen aikaan aivan varaton. Hän kertoi kuitenkin saaneensa mikkelinpäivän aamuna toiselta ruotutalonpojaltaan Abraham Tolvaselta pestuurahansa, minkä lisäksi hän oli lainannut vielä lisää rahaa lukkarinpoika Henrik Philippaeukselta. Näillä rahoilla hän oli sitten hoitanut asioitaan.

Matti Tolvanen ei kuitenkaan uskonut Tropilin väitteitä. Aiemmin kertomansa lisäksi hän tiesi Tropilin ostaneen myös lehmän pölkynniemeläiseltä torpparilta Niilo Juutilaiselta, ja arvioi Tropilin saaman pestuurahan menneen kokonaan tähän kauppaan. Tropil puolustautui sanomalla, että hän oli onnistunut tinkimään lehmäkaupassa ja saanut eläimen halvemmalla kuin Juutilainen oli alun perin pyytänyt. Koska kaupoissa oli käytelty sekä ruotsalaisia että venäläisiä rahoja, Tropil selvitti vielä oikeudelle, miten hän oli vaihtanut valuuttaa ja paljonko mitäkin rahaa eri kauppoihin oli kulunut.

Tolvanen ei kiistänyt sitä, etteikö Tropil ollut vaihtanut itselleen Venäjän valuuttaa hänen veljeltään, mutta tiesi vielä kertoa Tropilin ostaneen kaiken lisäksi puolikkaan sian ja lampaan ja maksaneen erään toisenkin velan, joten Tropilin pestuurahat eivät hänen mielestään olleet millään voineet riittää kaikkiin näihin toimiin. Tropil koetti vielä puolustautua erittelemällä, miten hän oli maksanut torppari Abraham Juutilaiselle lampaasta Ruotsin rahalla ja läskistä Venäjän rahalla. Tolvanen ei tyytynyt näihinkään selityksiin, vaan vaati oikeudelta lupaa haastaa kaikki Tropilin kanssa kauppoja tehneet seuraaviin käräjiin. Oikeus myönsi tähän luvan.

Käräjätapaus valaisee hyvin Pekan elämäntilannetta, jossa hänen piti huolehtia perheensä toimeentulosta ja hankkia uuteen sotilastorppaansa ruokaa ja kotieläimiä. Ruotsalainen yhteiskuntajärjestys oli käynnistymässä uudelleen miehitysajan jäljiltä, ja pitäjässä käytettiin edelleen sekä ruotsalaista että venäläistä rahaa.

Oikeuden myöntämästä luvasta huolimatta asiaan ei kuitenkaan palattu enää vuoden 1723 käräjissä. [22] Sen jälkeen Matti Matinpoika ei olisi enää voinutkaan ajaa asiaansa, sillä hän hukkui – ehkä syysjäissä olleeseen virtapaikkaan – marraskuussa 1723. [23] Hänen isänsä tosin kantoi huolta poikansa rahoista vielä senkin jälkeen. Matti Tolvanen vanhempi kertoi vuoden 1725 talvikäräjillä, että hänen poikansa oli oleskellut ennen hukkumistaan kirkonkyläläisen Jussi Erosen luona ja että hänellä oli silloin ollut hallussaan seitsemän ruplan arvosta Viipurissa ansaittuja rahoja. Kun hänen ruumiinsa oli sitten vedetty ylös virrasta, vaatteista ei kuitenkaan löytynyt enempää kuin 31 kuparitaalaria ja 28 äyriä Ruotsin valuutassa.

Tolvanen väitti, että puuttuvat rahat olisivat edelleen Erosen hallussa. Hän ei kuitenkaan esittänyt täsmällistä laskelmaa puuttuvan rahan määrästä Ruotsin valuutassa, ja Eronenkin kiisti, että hänelle olisi jätetty mitään rahoja säilytettäviksi, joten oikeus jätti asian sikseen. [24]

Torasalolaisesta pellosta löytynyt taalari vuodelta 1715. Kyseessä on suuren pohjan sodan aikainen hätäraha, joita lyötiin Kaarle XII:n Norjan retken rahoittamiseksi. Hätäraha tarkoitti sitä, että kolikko on oikeasti kuparia, vaikka sillä on hopeataalarin (silvermynt) nimellisarvo. [25]

Ruotusotilas Petter Tropilin puolison nimi Anna Mikontytär mainitaan Rantasalmen seurakunnan kastekirjassa vuonna 1726, jolloin perheeseen syntyi Petter-niminen poika. [26] Rantasalmen vanhimmissa säilyneissä eli 1760-luvun kirkonkirjoissa on mainittu Annan sukunimi Forsman. [27] Siinä vaiheessa Pekan sotilasura oli jo ohi, ja hänestä käytettiin rippikirjoissa nimeä Auvinen. Pekka sai eron armeijasta vuonna 1758. [28] Hänen palvelusajakseen laskettiin 44 vuotta. [29]

Pekan ja Annan asuinpaikkoja ei merkitty kirkonkirjoihin kovin täsmällisesti heidän viimeisinä vuosinaan. Pekka oli kuitenkin eläkkeelle jäätyään ainakin hetken Lajunniemen (Tiemassaari 9) lampuoti, [30] kunnes perheen poika Jussi jatkoi tässä tehtävässä mentyään naimisiin. Vanhemmat asuivat ehkä hetken myös Eerik-pojan perheen luona Asikkalassa, kunnes kuolivat Osikonmäessä, jossa heidän poikansa Olli Auvisen perhe oli asunut torppareina 1760-luvun alusta lähtien. [31] Pekka kuoli marraskuussa 1771 [32] ja Anna maaliskuussa 1777. [33]

Pekan sotilasnimeä ei unohdettu hänen sotilasuransa jälkeen kokonaan. Vaikka hänet kirjattiin Rantasalmen rippikirjoihin Auvisena, saman seurakunnan haudattujen kirjaan hänet merkittiin edelleen Tropilina. Kun perheen poika Eerik oli Rouhialan kartanon torpparina Asikkalassa, hänen sukunimensä oli kastekirjoissa aina Auvinen, [34] mutta henkikirjoissa Tropil. [35] Lajunniemen lampuotina isänsä jälkeen toiminut Jussi oli vuoden 1761 henkikirjassa Tropil, [36] mutta seuraavana vuonna Auvinen. [37]

Nimi Tropil mainitaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin kahdella Pekan lapsenlapsella vaihtoehtoisena sukunimenä. Kun Paavo Ollinpoika Auvinen meni 1800-luvun alussa vävyksi Lautakotalahteen, pappi kirjoitti hänen kohdalleen rippikirjaan lisätiedon ”eller Tropill”. [38] Hänen veljensä Kustaa Ollinpoika Auvinen sai kaikki muut lapsensa Kustaa Auvisena, mutta kun perheen lapsi Anna Helena syntyi vuonna 1808, pappi kirjoittikin isän nimeksi kastekirjaan yllättäen Gustaf Tropil. [39]

Esimerkit saattavat tarkoittaa sitä, että perhe itse piti isoisän sotilasnimeä hyvinkin oikeana sukunimenä, mutta kirkonkirjoista vastaavat papit olivat enemmän sillä kannalla, että sotilasuran päättymisen jälkeen savolaisen sotilaan ja hänen perheensä kuului palata alkuperäisen sukunimensä käyttöön. Vähitellen nimi Tropil unohtui myös suvun piirissä, eikä vuonna 1915 syntynyt isoäitini Meeri Auvinen tiennyt siitä enää mitään. Hän oli Petter Tropilin pojanpojan pojanpojan pojantytär.

**********

Suuri osa edellä mainituista Petter Tropilia koskevista lähdetiedoista löytyy kätevästi Väinö Holopaisen ylläpitämästä Savon rykmentin tietokannasta. [40] Tietokanta on ainutlaatuinen apuneuvo kaikille savolaisten ruotusotilaiden tutkijoille. Suuri kiitos siitä Väinölle ja muille tietokantaa rakentaneille!



Viitteet:


[1] KrA Savolax Läns Regemente. Soldat med gevär. SE/KrA/0429/001/39

[2] KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/63 (1712), bildid: A0065770_00853 ; KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/64 (1713), bildid: A0065771_00749

[3] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00119 

[4] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00115 

[5] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389

[6] SAOB: tro (adj.) ja pil. Vanhan ortografian mukainen Pihl on ollut myös käytössä sotilasnimenä. – Sama sotilasnimi on ollut myös Karjalan rakuunarykmentin Ala-Savon komppanian rakuunalla Henrik Tropililla, joka astui palvelukseen 26.2.1742 ja oli myös omalta sukunimeltään Auvinen.

[7] Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla (2016), s. 165, 353.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (1990), s. 565.

[9] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 571.

[10] KrA Savolax Regemente. Kompanifana, vapensida, SE/KrA/0418/001/095

[11] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 582.

[12] Cederström, Gustaf (1845–1933), kaivertaja Thiriat, Henri. Museovirasto, historian kuvakokoelma 

[13] Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n aikaisia sotilaita on vanhastaan kutsuttu karoliineiksi. Nimen taustalla on kuninkaiden nimen latinankielinen muoto Carolus. Samaa sanaa on käytetty tänä aikakautena käytetyistä rahoista.

[14] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00244

[15] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00041 ; Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00233

[16] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 583.

[17] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, pääkatselmusluettelo 1735, s. 195

[18] Rantasalmi, vuoden 1725 henkikirja, s. 2596

[19] RA Geographisk charta öfver Randasalmi sochn i Sawolax, Medledels härad och Nyslotts län. Affattad til en del af Anders Westermark 1745, en del af Jonas Cajanus, Olof Borgström och Eric Wijk åren 1748, 1749, 1750 och änteligen til slut bragter, enligt orders, år 1752 af Pehr Almgren. [Papper, ritad, 241 x 440.] /Reversal/ 1850/230 - 163.

[20] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, varsinaisasiat 1722 (KO a 22), Rantasalmen syyskäräjät, s. 704 – Petterin sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan muodossa Trumpill.

[21] Rantasalmi, vuoden 1735 henkikirja, s. 2337v

[22] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vuoden 1723 varsinaisasiat (KO a 23), asialuettelo

[23] Rantasalmi, haudatut 1723

[24] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1725 (KO a 25), Rantasalmen syyskäräjät s. 3

[25] Wikipedia: Nödmynt

[26] Rantasalmi, kastetut 1726

[27] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389 . Puoliso oli ehkä samaa sukua kuin Johan Forsman, joka valittiin everstiluutnantin komppanian huilistiksi vuonna 1721. Ks. KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/71 (1722), bildid: A0065778_00525 – Anna Forsman lienee ollut sukua myös Maria Forsmanille, joka oli Rantasalmen lukkari Thomas Philippaeuksen puoliso. Ks. Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vars. asiat 1725, s. 546. Tämän perheen pojalta Henrikiltä Petter Tropil lainasi rahaa.

[28] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirymentti, luetteloita 1744–1763, vuoden 1758 palkkaluettelo

[29] SSHY Vadstenan sotamieshuone, luetteloita 1755–1783, s. 699

[30] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 – Perheen poikia kutsutaan vuosien 1759 ja 1760 vihittyjen kirjoissa lampuodinpojiksi Tiemassaarelta. Tietoa ei näy henkikirjassa, mutta luonnollinen syy siihen on se, että Pekka oli vapautettu henkirahasta.

[31] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,231

[32] Rantasalmi, haudatut 1771 nimellä Pehr Tropihl, Vadstenan sotamieshuoneen luettelot nimelllä Peter Tropihl, Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 nimellä Pehr Auvin.

[33] Rantasalmi, haudatut 1777

[34] Rantasalmi, 24.3.1757 kastettu Olof

[35] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1759 henkikirja, s. 414

[36] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1761 henkikirja (8879), Rantasalmi, s. 358

[37] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1762 henkikirja (8883), Rantasalmi, s. 410 – 

[38] Rantasalmi, pääkirja I 1800–1811,415 – käsiala tosin viitannee mahdollisesti väärin kuultuun muotoon Tropin.

[39] Rantasalmi, kastetut 1808

[40] Savon rykmentti, Petter Tropil

Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva ”skrithifinnien” metsästystavoista.

Muistan kuulleeni jo lapsena Rantasalmella leikkisän sanonnan, jonka mukaan jokin kaukainen paikka oli "ulokomailla Leppävirroilla". Sanonta on ollut eri muodoissaan tunnettu ympäri Itä-Suomea. Mikkeliläiset ovat sanoneet "männöö mualimasta poes Leppävirralle" ja Terijoella asti on tunnettu määritelmä "Leppävirta on ulkomaata". [1]

Tällaisten sanontojen alkuperää tai ikää on mahdotonta tutkia. Savon asutushistoriaa ajatellen tuntuisi kuitenkin mahdolliselta, että mielikuva Leppävirrasta ulkomaana olisi syntynyt keskiajalla, kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten eränkäyntialueena. Pohjois-Savon vanhin pysyvä asutus on sijainnut juuri Leppävirralla, ja onkin tulkinnanvaraista, tulisiko Leppävirran 1500-luvun asutus tulkita vielä rintamaaksi vai jo eränkäyntialueeksi. [2] Leppävirta on siis tuohon aikaan sijainnut juuri siellä, mistä savolaisten ulkopalstat – eli takamaat tai "ulkomaat" (ruotsin utmark) ovat alkaneet.

Puhe Leppävirrasta ulkomaana voi viitata myös Ruotsin ja Novgorodin ja myöhemmin Ruotsin ja Venäjän väliseen rajaan Pähkinäsaaren rauhan (1323) ja Täyssinän rauhan (1595) välisenä aikana. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Karjalan kannakselta luoteeseen ja pitkin Haukivettä siten, että Pohjois-Savo ei kuulunut enää Ruotsiin. [3] Ruotsi pyrki kuitenkin omavaltaisesti siirtämään rajaa pohjoisemmaksi, ja savolaisasutus alkoi pian levittäytyä valtionrajan yli. [4] Mahdollisesti jo piankin Pähkinäsaaren rauhan jälkeen savolaiset ovat alkaneet pitää nykyistä Pohjois-Savoa valtiollisen ulkomaan sijasta omana ulkomaanaan.

********

Savon vanhimpien voudintilien aikaan 1540-luvulla Savossa oli viisi hallintopitäjää: Pellosniemi ja Vesulahti eteläisessä Savossa ja Juva, Rantasalmi ja Sääminki niiden pohjoispuolella. Pohjois-Savo näyttää olleen aluksi kaikissa näissä pitäjissä asuneiden talonpoikien erämaana. 1500-luvulle tultaessa juvalaisten ja rantasalmelaisten ote erämaasta oli kuitenkin vahvin. [5] Pohjois-Savoon syntyneet arviokunnat kirjattiin 1540-luvun voudintileissä Rantasalmen ja Juvan pitäjiin, ja seurakuntajaossa koko Pohjois-Savo kuului ennen Tavinsalmen perustamista Juvaan.

Savonlinnan vouti Klemetti ”Kirjuri” Krook alkoi rakennuttaa Pohjois-Savoon Tavinsalmen kuninkaankartanoa vuonna 1543. [6] Paikka oli todennäköisesti Maaningalla. [7] Eteläsavolaiset talonpojat eivät ilahtuneet erämaidensa ottamisesta kuninkaankartanon käyttöön, eikä verotuskaan miellyttänyt heitä. He tekivät vuonna 1545 kuninkaalle valituksen, joka valaisee mielenkiintoisella tavalla Savon asutushistoriaa. Valitus kirjoitettiin vanhalla ruotsin kielellä, ja A.I. Arwidsson julkaisi sen vuonna 1853 puhtaaksikirjoitettuna teossarjassaan Handlingar till upplysning af Finlands Häfder. [8]

Talonpojat valittivat, että Klemetti oli antanut rakentaa kartanon heidän Lapinmaahansa, josta viisi pitäjää sai suurimman osan elannostaan ja jossa olivat heidän parhaat kalavetensä. He valittivat Klemetin myös pakottaneen heidät köyhät talonpojat kuljettamaan rakennustarpeita kartanon työmaalle 30 peninkulman päähän.

Savon historian tutkimuksessa on keskusteltu siitä, missä määrin Pohjois-Savon pysyvä asuttaminen oli kruunun ja missä määrin savolaisten itsensä aloitteellisuuden seurausta. Pentti Renvall korosti kruunun roolia ja piti Klemetti Krookia Pohjois-Savon asuttajana. Arvo M. Soininen taas piti Klemetin merkitystä vähäisempänä ja korosti savolaisten luontaista omatoimista liikkuvuutta. [9]

Savon historian kirjoittaja Kauko Pirinen liittyi varovasti enemmän Renvalliin, mutta huomautti, että kysymyksenasettelu on näin esitettynä kapea. Asutustoiminta vaikutti myös rintamaan oloihin, ja kruunulla ja talonpojilla oli omat, osin erilaiset intressinsä. Talonpoikien näkökulmasta heidän maaomistuksensa pysyivät samoina, vaikka osa sukujen jäsenistä muuttikin suvun perinteisille eräsijoille pohjoiseen – heidän verotuksensakin olisi siis pitänyt pysyä samana. Kruunu taas näki erämaat valtion omaisuutena, jonka käyttöön se alkoi myöntää omia anekkejaan. Kruunun tavoitteena oli uusien itsenäisten tilojen syntyminen ja valtion verotulojen kasvattaminen niiden avulla. [10]

Kruunun ja talonpoikien erilaiset katsantokannat tulevat esiin vuoden 1545 valituskirjeessä. Savolaiset kertovat ensin, miten uudisasutus käytännössä syntyi: ”Ja niin tapahtui, että meitä kasvoi liian monta samaan taloon, niin ettemme voineet elättää itseämme. Silloin erosimme toisistamme ja teimme itsellemme taloja ja tiloja erämaallemme.” [11]

Tämän jälkeen savolaiset kuvaavat, miten heitä oli kuitenkin sakotettu tästä erämaille muuttamisesta kolme markkaa savulta ja väitetty, että he olivat anastaneet kuninkaan erämaata maksamatta siitä veroa. Savolaiset kiistävät tämän. Heidän mukaansa 12 miehen lautakunta oli tutkinut asian ja todennut, että heillä oli suurempi vero kuin heidän omistamansa maat edellyttivät. Siksi he pakenivat erämaalleen, ja heitä sakotettiin siitä.

Pohjois-Savon erämaata kutsuttiin vuoden 1545 valituksessa siis nimellä Lappmark eli Lapinmaa. Alueella tuohon aikaan toimineella voutikunnalla oli myös pohjoista syrjäseutua kuvaava ruotsinkielinen nimi, Norrbotten. Tällä nimellä kutsutaan nykyisin Ruotsin pohjoisinta maakuntaa. Nimen kirjaimellinen käännös on Pohjois-Pohjanmaa, mutta suomalaisessa historiankirjoituksessa savolainen Norrbottenin voutikunta on käännetty Pohjan voutikunnaksi. [12]

Savon jako Suur-Savon ja Norrbottenin voutikuntiin oli voimassa viimeistään vuonna 1537. Aluksi Suur-Savoon kuului vanha Savon kanta-alue eli Pellosniemi, Vesulahti ja Juva. Norrbottenin voutikuntaan kuuluivat Rantasalmi, Sääminki ja pohjoinen eränkäyntialue, joka sitten itsenäistyi Tavinsalmena. Vuosina 1552–1555 Norrbotteniin kuuluivat myös Juvan pohjoiset neljännekset Vesikansa ja Joroinen. Lyhyen kartanovoutikunta-ajan ja kolmijaon jälkeen palattiin kahteen voutikuntaan, mutta nyt pohjoista voutikuntaa ei kutsuttu enää Norrbotteniksi, vaan Pien-Savoksi. [13] Tavinsalmen pitäjää alettiin myöhemmin kutsua kirkon paikan mukaan Kuopioksi.

Voudintilin otsikkoteksti ”Savonlinnan läänin Norrbottenin voutikunnan verokirja vuodelta 1552”. [14]

Ruotsinkielisten asiakirjojen termit Lappmark ja Norrbotten herättävät kysymyksen, ovatko eteläsavolaiset ehkä itsekin käyttäneet Pohjois-Savon erämaasta vastaavia suomenkielisiä nimityksiä ja kutsuneet sitä esimerkiksi Pohjolaksi tai Lapiksi. Lappi-sanan on arveltu tarkoittaneen alun perin syrjäseutua. Itärajan toisella puolen asuvat lyydiläiset ovat viitanneet sanoilla lap ja lappalaine Vienan Karjalaan – eli vastaavalla tavalla oman kotiseutunsa pohjoispuolella olevaan alueeseen ja sen asukkaisiin. [15]

**********

Savon asutushistorian keskeinen osapuoli ovat kuitenkin myös saamelaiset eli lappalaiset, kuten suomalaiset heitä aiemmin kutsuivat. Savossa asui vielä 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella muutamia perhekuntia, jotka luokiteltiin verokirjoissa lappalaisiksi. [16] He maksoivat niin sanotun lappalaisveronsa haukina, turkiksina tai rahana.

Savon saamelaiset asuivat tuohon aikaan pääosin Tavinsalmen pitäjässä eli Pohjois-Savossa. Rantasalmella asui vuonna 1565 yksi saamelaisperhe, ja se maksoi veronsa rahana. Tavinsalmella oli samana vuonna kuusi lappalaisveroa maksavaa perhekuntaa. He suorittivat veroinaan 8 leiviskää kapahaukia, 7 hyvälaatuista oravannahkaa (klockverk), 17 keskilaatuista oravannahkaa (samfång) ja 2 kärpännahkaa (hermelin). [17]

Lappalaisveroa maksaneiden miesten sukunimi oli useassa tapauksessa Lappalainen, [18] mutta muitakin nimiä esiintyi. 1590-luvun tilikirjoissa mainitaan muun muassa Niilo Pensainen ja Huumo-Lauri. [19]

Saamelaiskieliä on puhuttu esihistoriallisena aikana lähes koko Suomessa, [20] ja saamelaisen lapinkyläjärjestelmän korvautuminen savolaisella eränkäynti- ja kaskikulttuurilla on ollut vähittäinen prosessi. Aikaisemmin luultiin, että suomalainen uudisasutus olisi työntänyt saamelaisia tieltään kohti pohjoista. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että saamelaisilla itsellään on ollut merkittäväkin rooli uudisasukkaina. [21]

Saamelaiset ovat siis kadonneet Savosta todennäköisesti suurelta osin siten, että he ovat alkaneet viljellä maata ja puhua suomea. Tässä prosessissa monet saamenkieliset paikannimet ovat jääneet käyttöön myös sen jälkeen, kun saamelaiskielen puhuminen on jäänyt historiaan. Esimerkiksi Varkauden eteläpuolella olevan Haukiveden Siitinselän nimen taustalla on todennäköisesti joko saamelaisten talvikylää tarkoittava siida tai seitaa tarkoittava sieidi. [22]

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva kaskihalmeiden satoisuudesta.

Viitteet:


[1] Virtanen, Leea (toim.): Kasvantaviärät leuvat – savolaisia sananparsia. (Savolainen osakunta 1964), s. 235.

[2] Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (Suomen historiallinen seura 1961), s. 34.

[3] Pirinen, Kauko: Savon historia I (Kustannuskiila 1988), s. 298. Rajalinjan sijainti Siestarjoelta Siittiin Varkauden tienoille on Pirisen mukaan kiistaton.

[4] Pirinen (1988), s. 305.

[5] Soininen (1961), s. 49.

[6] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (Kustannuskiila 1982), s. 81.

[7] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Klemetti Krook. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[8] Arwidsson, Adolf Iwar: Handlingar till upplysning af Finlands häfder VI (Stockholm 1853): Konu:gh Ma:ttz vndhersåters och böndhers Clagamåll J Nyslottz län &c, ss. 306–312.

[9] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Krook, Klemetti. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[10] Pirinen (1982), s. 64.

[11] Käännös: Pirinen (1982), s. 65.

[12] Pirinen (1982), s. 433.

[13] Pirinen (1982), s. 44.

[14] KA 6170:9

[15] Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja 2 (Kotus ja SKS 2012), s. 48.

[16] Viimeiset lappalaisverot kannettiin ilmeisesti Kuopion ja Iisalmen pitäjistä vuonna 1653. KA 8611:1v 

[17] KA 6388:7v 

[18] KA 6585:5v

[19] KA 6609:121v

[20] Häkkinen, Jaakko (2014): Kielet Suomessa kautta aikain.

[21] Lehtola, Veli-Pekka: Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi (Gaudeamus 2022), s. 166.

[22] Aikio, Ante: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä (Virittäjä 1/2003), s. 104.

Savon vanhat maantarkastuskirjat

Timo Alanen ja Kotimaisten kielten keskus ovat tehneet aikanaan kulttuuriteon ja palveluksen sukututkimukselle julkaisemalla 1500–1600-lukujen savolaisia maantarkastusluetteloita puhtaaksikirjoitettuina [1]. Paitsi että nämä lähteet tarjoavat ikkunan tämän aikakauden henkilön- ja paikannimistöön, ne ovat välttämättömiä lähteitä savolaisten sukujen ja maatilojen alkuperän etsijälle.

Ennen kuin näitä lähteitä tai niiden puhtaaksikirjoituksia käyttää sukututkimukseen, on kuitenkin syytä opiskella julkaisujen johdannot ja selvittää itselleen, milloin eri luettelot on kirjoitettu ja miten ne suhtautuvat toisiinsa. Kannattaa lukea myös Kauko Pirisen vuonna 1983 julkaisema lähdekriittinen artikkeli Savon vanhin verollepanomaakirja [2].

********

Tilahistorian tutkiminen on Savossa läntistä Suomea vaikeampaa siksi, että entisajan savolaiset viljelivät viljansa pääosin kaskeamalla. Kun kaskimaiden käyttö muuttui jatkuvasti, maaverotus perustui arvioon siitä, paljonko yhden tai muutaman talollisen muodostaman arviokunnan omistamilta kaskimailta oli mahdollista saada tuottoa kaskiviljelyn avulla. Maiden koon ja luonteen perusteella arviokunnalle annettiin veronahkaluku. Se viittasi nimenä vanhaan tapaan maksaa verot turkiksina. Kun veronmaksu alkoi tapahtua pääasiassa viljana ja muina maatalouden tuotteina, nimitys muuttui veromarkkaluvuksi.

Varhaisin tunnettu savolainen lähde, johon arviokuntia ja niiden omistamia maakappaleita on luetteloitu, on Olavinlinnassa säilytetty "linnan maakirja" eli niin kutsuttu vuoden 1561 verollepanomaakirja. Nimitys on vakiintunut tällaiseksi vanhan arkistonimen mukaan, vaikka verollepano todellisuudessa valmistuikin Juvalla ja Säämingissä ilmeisesti vasta vuonna 1562 ja Rantasalmella vuonna 1563. Alkuperäinen kirja on kadonnut 1600-luvulla, ja sen tietoja on säilynyt vain myöhemmin laadituissa kopioissa.

Savossa elettiin vielä 1500-luvulla vilkkaan uudisasutuksen aikaa. Tiiviimmin asutusta eteläisestä Savosta muutti talonpoikia muun muassa Pohjois-Savoon. Kruunu piti asumattomia alueita valtion omaisuutena, ja antoi niitä tilusryhminä eli anekkeina talonpoikien viljeltäväksi. Dokumentoitu anekkien myöntäminen keskittyy neljän Savonlinnan linnanvoudin käskynhaltijakausiin vuosina 1542–1575. Anekeista ja muista omistussuhteiden muutoksista tehtiin lisämerkintöjä linnan maakirjaan.

Kun lisäyksiä alkoi kertyä ja kirja kului käytössä, siitä alettiin tehdä kopioita. Kopioiden tekeminen liittyi myös ajankohtaisiin maantarkastustoimiin. Esimerkiksi niin sanotun Kupiaisen maakirjan (KA 6345b) laatiminen näyttää liittyneen syksyllä 1588 pidettyyn autiotutkintaan [3]. Siitä ovat säilyneet Suur-Säämingin ja Suur-Rantasalmen osuudet, joiden kopiointi on tehty vuosina 1588 ja 1589. Lorentz Röösin 1640-luvulla laatimien maakirjakarttojen alussa on puolestaan säilynyt vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio Suur-Säämingin osalta.

Henrik Kupiainen vahvistaa vuonna 1580 Paavo Paavonpoika Kärsä-Laitiselle "vanhan maakirjan mukaan" kuuluneet maat. Knuut Knuutinpoika puolestaan vahvistaa Leppävirran käräjillä vuonna 1644, että Kupiaisen antama todistus on silloin kopioitu oikein vanhasta originaalista, joka oli "rikkinäinen, mutta luettava". [4]

Maanomistuksen tilanne muuttui uudisasutuksen lisäksi myös muista syistä, kun talonpojat ostivat ja myivät maitaan tai talonpoikia kuoli ja tiloja autioitui. Syntyi tarvetta järjestää uusia maantarkastuksia, joissa myös aiemmin kokonaan luetteloimattomia kaskimaita selvitettiin järjestelmällisesti. Vouti Johan Henrichsson Haberman laati 1620-luvulla päivitetyn maantarkastuskirjan Pien-Savosta.

Lopulta 1660-luvulla oltiin tilanteessa, jossa verolukuja piti kohtuullistaa kattavasti ja koko Savon maanomistusolot piti tarkastaa perusteellisesti uudelleen. Vuoden 1664 maantarkastuksessa tilat tutkittiin jälleen useamman tilan ryppäinä, mutta niitä ei enää kutsuttu arviokunniksi, vaan jakokunniksi (partie). Tämän tarkastuksen yhteydessä sadan vuoden takaisesta eli vuoden 1561 verollepanomaakirjasta laadittiin jälleen uusi versio, todennäköisesti kopion kopio (KA 6331a). Se on kattavin tunnetuista kopioista ja käsittää kaikki Savon pitäjät, mutta siinäkin on puutteita.

Vuoden 1561 arviokunnat numeroitiin kopioon 6331a juoksevalla numeroinnilla. Samaan aikaan laadittuun vuoden 1664 maantarkastuskirjaan (KA 8646) tehtiin sarake, johon merkittiin, mihin arviokuntaan kunkin jakokunnan maakappaleet kuuluivat vuoden 1561 kirjassa – eli siis sen kopiossa 6331a – jos ne olivat siellä. Tässä vaiheessa anekki-sanaa käytettiin jo kuvaamaan koko vanhaa arviokuntaa.

********

Rantasalmen tilojen ja sukujen tutkija on siitä hyvässä asemassa, että hänellä on käytettävissään kaksi eri-ikäistä kopiota vuoden 1561 verollepanomaakirjasta: Kupiaisen maakirja (6345b) vuodelta 1589 ja maantarkastuksen yhteydessä tehty kopio (6331a) vuodelta 1664. Kauko Pirinen on laatinut näiden kopioiden rakenteellisista eroista taulukon niteen 6331a alkuun [5].

Vanhemmassa eli vuoden 1589 kopiossa kuvataan esimerkiksi seuraava Asikaisten suvun omistama 7 veronahan arviokunta Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljänneskunnan viidennessä eli Rantasalon kylän mukaan nimetyssä kymmenkunnassa [6]:

Arviokunnan osakkaat ovat Olli, Jöns, To[ma]s, p[er]r, Martti ja M[a]tt[i] Mi[chi]l[inpoi]ca Asikainen. Heidän maanomistuksinaan mainitaan Staffanan aho, Hijsi mäen aho, Sijuän maann aho, pitke kangas, Timoi aho, kijnsen aho, Rawan salmen kangas, kataija selke, kuren nemi, kiffui Nemi, Be[gieradh] aff G[östaff] F[inche] Ratimon Laxi, Kurki Lahen sijffw, tolckahan Laxi ja Musta Laxi.

Arviokunnan ensimmäiset 10 maakappaletta ovat sen vanhoja omistuksia. Niiden jälkeen on lueteltu Kustaa Fincken myöntämään anekkiin sisältyneet maat. Fincke oli linnanpäällikkönä vuosina 1547–1561, joten tämä anekki on todennäköisesti ollut mukana jo verollepanomaakirjan vanhimmassa versiossa. Finckeen viitataan nimikirjaimilla GF, hänen seuraajaansa Eerik Arvidinpoika Stålarmiin (1561–1566) kirjaimilla EA ja anekkikauden viimeiseen linnanpäällikköön Yrjänä Maununpoikaan (1567–1575) kirjaimilla JM. Varhaisimmat tunnetut anekit olivat jo Fincken edeltäjän Klemetti Kirjurin (1542–1547) myöntämiä. Häneen viitataan nimikirjaimilla C:t [7].

Timo Alanen on tulkinnut maantarkastuskirjojen puhtaaksikirjoituksissaan nimikirjainten GF viittaavan aina Kustaa Fincken poikaan Gödik Finckeen, joka oli Savonlinnan linnanpäällikkönä 1582–1599 [8]. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Kauko Pirinen on osoittanut, kuinka verollepanomaakirjojen kopioihin merkittyjen anekkien myöntäminen keskittyi neljän linnanpäällikön kausiin vuosina 1542–1575, ja kuinka niistä ehdoton valtaosa (4/5) oli juuri Kustaa Fincken myöntämiä. Myös merkintöjen kronologia tukee tätä. Niissä arviokunnissa, joihin on kirjattu anekkeja sekä linnanpäälliköiltä GF että EA, edelliset ovat aina ensimmäisenä [9].

Vuoden 1561 verollepanomaakirjan nuoremmassa kopiossa eli vuonna 1664 laaditussa niteessä 6331a tätä arviokuntaa kuvataan numerolla 1388 [10].

Tässä kopiossa arviokunnan osakkaiden nimet on kirjoitettu muodossa Oluff, Jöns, Thomas, Peer, Mårthen, Matz Michelsson Asikainen. Nimet ovat siis samat kuin vanhemmassakin kopiossa, mutta ne on nyt kaikki käännetty ruotsiksi. Kupiaisen maakirjassa ja muissakin Savon 1500-luvun lähteissä käytettiin vielä jonkin verran suomenkielisiä nimimuotoja, mutta 1600-luvulla etunimet kirjoitettiin yleensä vain valtakunnan virallisella kielellä.

Arviokunnan maaomistuksina luetellaan Staphanan aho, Hijsimäenaho, Syffwän man aho, Pitkä kangas, Tijmon aho, Kijrsten aho, Rönänn salmen kangas, Kataja selkä, Kuren Niemi, Kiwinemj, B[egieradt] aff G[östaff] F[incke] Ratimonlaxj, Curkj lahen siffw, Taakahanlax ja Mustelax.

Näille maakappaleille on selvät vastineensa vuoden 1589 kopiossa, mutta kirjoitusasuissa on eroja. Esimerkiksi Rawan salmen kangas ja Rönänn salmen kangas on kirjoitettu niin eri tavoin, että toinen lienee jossakin vaiheessa väärin kopioitu, vaikka Ravansalmi ja Ryönänsalmi eivät merkityksensä puolesta ehkä olisikaan kaukana toisistaan.

Kauko Pirinen piti verollepanomaakirjan vanhempaa kopiota 6345b yleisellä tasolla luotettavampana. Hän katsoi, että sitä pitäisi käyttää nuorempien kopioiden sijasta aina kun mahdollista, ja piti sitä päälähteenä, kun tutkitaan suomen kielen kirjoittamista savolaiselta murrepohjalta 1500-luvulla [11].

Kopiot eroavat toisistaan myös hallinnollisten alueiden osalta. Neljänneskunta on toisessa kopiossa Putkilahti ja toisessa Putkisalmi, mutta ne tarkoittavat kuitenkin samaa aluetta. Sen sijaan neljänneskuntaan sisältyvä kymmenkunta on määritelty eri tavoin. Kopiossa 6345b tämä arviokunta on sijoitettu neljänneskunnan viidenteen eli Rantasalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan, kopiossa 6331a puolestaan kolmanteen eli Vaahersalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan.

Asuivatko Asikaiset sitten Rantasalossa vai Vaahersalossa? Asiakirjojen laajempi vertailu osoittaa, että eivät välttämättä kummassakaan. 1500-luvun savolaisissa voudintileissä käytetyt kymmenkunnat eivät olleet kyliä, vaan hallinnollisia yksiköitä, joissa oli usein taloja monesta eri kylästä. Niitä saatettiin kutsua jonkin kymmenkunnan alueella olleen kylän mukaan, mutta ne saatettiin muodostaa eri vuosina hyvinkin eri tavoin.

Kun tämän arviokunnan omistukset selvitettiin vuoden 1664 maantarkastuksessa, savolaisissa läänintileissä oli jo siirrytty käyttämään kyläjakoa [12]. Vanhan arviokunnan 1388 omistukset käsiteltiin jakokunnassa 1246, johon kuului usean eri kylän taloja. Vanhalla Sydänmaanahon palstalla asuivat silloin [Mikko] Mikonpoika Asikainen ja Juho Paavonpoika Lyytikäinen, joiden talot luettiin Asikkalan kylään kuuluviksi [13]. On siis mahdollista, että arviokunnan 1388 Asikaiset asuivat jo 1500-luvulla Asikkalassa. Kymmenkuntien nimissä käytetyt Rantasalo ja Vaahersalo viittaavat kuitenkin samaan suuntaan, ne kun ovat molemmat Asikkalan naapurikyliä.

********

Savon vanhimmat maantarkastuskirjat tarjoavat paljon mahdollisuuksia sukujen ja talojen alkuperän selvittäjälle. Niiden tutkiminen edellyttää kuitenkin malttia, lähdekritiikkiä ja eri lähteiden vertailua. Tutkijan on myös hyväksyttävä se, että 1500-luvun todelliset asuinpaikat jäävät Savossa usein epävarmoiksi [14].

Koska maantarkastuskirjojen tutkimisen tueksi tarvitaan muita saman aikakauden voudin- ja läänintilejä, tutkija joutuu perehtymään voudintilien yleiseen luonteeseen ja varsinkin maakirjojen erilaiseen luotettavuuteen verrattuna esimerkiksi 1500-luvun kymmenysluetteloihin ja 1600-luvun henkikirjoihin. Tästä aihepiiristä kannattaa edelleen lukea Pentti Renvallin jo 1940-luvulla laatima esitys [15].

Jos 1500-luvun puolivälin käsialat herättävät kysymyksiä, voudintileistä löytyviä nimiä kannattaa verrata Aulikki Ylösen vuosina 1972–1984 kokoamaan Savon asiakirjanimet -kokoelmaan, jossa nimet ovat lähdeviitteineen aakkosjärjestyksessä [16].

Viitteet:

[1] Kotimaisten kielten keskus: Nimet Savon vanhoissa asiakirjoissa.

[2] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys. Julkaisussa Arkisto,  Arkistoyhdistyksen julkaisuja 1 (Helsinki 1983), ss. 15–38.

[3] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 16.

[4] KA 6331a:292.

[5] KA 6331a, liitetaulukko.

[6] KA 6345b:45v.

[7] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 25; Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, Savolainen kylä ja talo, Anekit asutuspolitiikan välineenä.

[8] Adelsvapen, Fincke.

[9] Lyhenteen tulkitsee Göstaff Finckeksi myös Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961), s. 23. – Väärinkäsitys on voinut syntyä siitä, että niteen 6331a lopussa (6331a:277) on myös myöhäinen luettelo arviokunnista Venäjältä saadulla rajamaalla. Nämä anekit on myönnetty vasta vuonna 1598 Gödik Fincken aikana.

[10] KA 6331a:204. Arviokuntien numerointi on sama myös Ruotsin valtionarkistossa säilytettävässä versiossa Längd öfver jord i Safvolax, jonka Kotus on julkaissut puhtaaksikirjoitettuna nimellä Pien-Savon pohjoisosan maantarkastusluettelo.

[11] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 37.

[12] Kyläjaon käyttöön ottamisesta ks. artikkelini Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat.

[13] KA 8646, jakokunta 1246.

[14] Arvo M. Soininen on päätellyt pohjoissavolaisia 1500-luvun asuinpaikkoja teoksessaan Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961) vertaamalla maantarkastuskirjoja ja muuta tiliaineistoa toisiinsa mm. päättelemällä, että vuoden 1561 luettelossa ensimmäisenä mainittu maakappale tarkoittaisi asuinpaikkaa. Kauko Pirinen on kuitenkin kritisoinut tätä ja katsonut, ettei tämä periaate voi pitää ainakaan aina paikkaansa. Ks. Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 105.

[15] Renvall, Pentti: Voutikuntatilien tililuonteen merkitys. Teoksessa Historiantutkimuksen työmenetelmät (s. 172–184), Turku 1947.

[16] Kotimaisten kielten keskus: Savon asiakirjanimet.

Kangaslammin Gerdt-suku

Hevonlahden Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen tila ja torppa vuoden 1919 jakokartassa. [1]

Entisen Kangaslammin kunnan Hevonlahden kylästä kotoisin oleva Gerdtin suku on saanut nimensä suvun kantaisän, 1600-luvulla eläneen Gerdt Mattssonin eli Matinpojan etunimestä [Geni]. Tuon ajan asiakirjat olivat ruotsinkielisiä, joten hänen isännimensä kirjoitettiin niihin aina muodossa Mattsson. Emme kuitenkaan tiedä, oliko kantaisä omasta mielestään Mattsson vai Matinpoika; hänen alkuperänsä ja äidinkielensä ovat tuntemattomia. Gerdt ei kuitenkaan näytä olleen savolaista talonpoikaista sukujuurta, koska hänellä ei ollut savolaista sukunimeä. Myös hänen etunimensä oli seudulla harvinainen.

Gerdt on etunimenä alun perin saksalainen, ja se on lyhyempi versio nimestä Gerhard. Tämän ovat myös entisajan savolaiset papit tienneet. Kantaisän nimi periytyi hänen jälkeläisilleen sukunimenä muodossa Gerdt, mutta kun muutamat jälkeläiset saivat kantaisän nimen myös etunimekseen, papit kirjoittivat sen 1700-luvun kirjoihin muodossa Gerhard. Nimet eivät kuitenkaan tarkoita, että kantaisän itsensä olisi täytynyt olla saksalainen. Gerhardia ja Gerdtiä on käytetty etuniminä muuallakin, esimerkiksi pohjoismaissa.

Olipa kantaisä kotoisin mistä vain, hänen 1700–1800-luvuilla eläneet jälkeläisensä olivat kuitenkin savolaisia talonpoikia, joiden kieleen g-äänne ei kuulunut. Suvun jäsenet ovat kuulleet nimestään Rantasalmen seudulla perinteisesti sekä versioita Kertti että Jertti. Esimerkiksi Voinsalmella 1950-luvulla postia kantanut Erkki Gerdt oli kyläläisten puheessa Jertin Erkko.

Nimen lausumistapaan liittyvä epäselvyys voi johtua siitä, että g-äänteen lausuminen on ruotsin kielessä vaihtelevaa. Sanan alussa oleva g lausutaan ruotsissa g:nä, jos sitä seuraa esimerkiksi vokaali a tai o – mutta j:nä, jos sitä seuraa vokaali e. Esimerkiksi sukunimi Gerkman lausutaan Järkman. [2] Etunimenä Gerdt on kuitenkin poikkeus säännöstä, sillä sen äänneasussa alkuperäinen saksalainen g-äänne on säilynyt myös ruotsin kielessä. [3] Ei olekaan ihme, jos Gerdt-nimen lausuminen on herättänyt epätietoisuutta suomenkielisessä ympäristössä, jossa ruotsin ja saksan kielen eroista ei ole voinut olla tarkempaa käsitystä.

Kantaisän hevonlahtelaiset jälkeläiset ovat ehkä itse käyttäneet Jertti-nimeä 1800-luvun alkupuolella, sillä suvun kantatilan nimeksi on kirjoitettu isojaon jälkeiseen vuoden 1830 maakirjaan Hjertilä. [4] Asukkaat ovat ehkä ilmoittaneet tilansa nimeksi Jerttilä, ja virkamies on kirjoittanut sen kirjoihinsa mahdollisesti kuvitellen, että nimi viittaisi ruotsin sydäntä tarkoittavaan sanaan hjärta. Hjertilä-muotoa käytettiin kirjoissa kuitenkin vain hetken ajan, ja se korjattiin pian nimeksi Gertilä tai Gerdtilä.

*********

Kangaslampi perustettiin Rantasalmen osista vasta 1800-luvulla, joten suvun kantaisä Gerdt Matinpoika oli vielä rantasalmelainen. Rantasalmen seurakunnan haudattujen kirjan mukaan Gerdt Matinpoika kuoli kesäkuussa 1708 Hevonlahdella 82 vuoden ikäisenä. [5] Merkinnän perusteella hänen voi siis olettaa syntyneen vuoden 1626 paikkeilla.

Gerdt näyttää asuneen Rantasalmen alueella viimeistään 1650-luvun alkupuolella. Erään vuonna 1683 käsitellyn maariidan yhteydessä todettiin, että Gerdt Matinpoika oli ollut 30 vuotta aiemmin Melker Laurinpojan apen, voinsalmelaisen Martti Hannunpojan renkinä. [6]

Melker Laurinpojan jälkeläiset käyttivät sittemmin sukunimeä Juutilainen. Melkerin isä Lauri Melkerinpoika Juuti asui viimeistään vuonna 1650 Voinsalmen naapurikylässä Pölkynniemessä, ja Laurin isä Melker Laurinpoika Jut oli Savon nostoväen päällikkö. Hänen lisänimensä tarkoittaa tanskalaista. [7] Tanskalaisten liikkuminen Savonlinnan seudulla ei ollut tuohon aikaan enää uutta, Olavinlinnan 1470-luvulla perustanut ritari Erik Axelinpoika Tott oli myös syntynyt Tanskassa. [8] Ei olekaan mahdotonta, että Melker Laurinpojan sukupiirin kanssa samassa talossa asuneella Gerdt Matinpojallakin olisi ollut sukujuuria ulkomailla.

Gerdt Matinpoika solmi noin 1660-luvulla avioliiton rusthollari Heikki Maununpoika Multasen tyttären kanssa, ja alkoi suorittaa asepalvelusta Viipurin läänin ratsuväkirykmentissä appensa tilan puolesta. Multasen rustholli luettiin aiemmin laajaan Palvalahden seutukylään, [9] mutta vuoden 1664 maantarkastuksesta lähtien se oli hevonlahtelainen tila. Rusthollin veroluku kohtuullistettiin tarkastuksessa kahdeksasta kahteen, ja tilan asuinpaikka oli Hevonlahden Naurislahdessa. [10] Gerdtin puoliso eli Heikin tytär oli syntynyt noin vuonna 1643 ja oli nimeltään Anna Mullatar. [11]

Hindrich Muldaisen eli Heikki Multasen rustholli ja sen ryttäri eli ratsusotilas, Multasen vävy Gerdt Matssonn. Merkintä on ratsumestari Jöran Pistolekorsin komppanian katselmusrullassa. Katselmus toimitettiin Lappeenrannassa 28.8.1667. [12]

Heikki Multanen oli näinä aikoina jo vanha mies. Hänet kutsuttiin todistajaksi vuoden 1669 talvikäräjille kertomaan Vääräntauksen alueen omistussuhteista; kerron tapauksesta lähemmin artikkelissani Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla. Vielä saman vuoden aikana Heikki Multanen muutti kuitenkin "Venäjälle", ja hänen vävystään ja ratsusotilaastaan Gerdt Matinpojasta tuli Naurislahdessa sijainneen rusthollin uusi isäntä.

Gerdt Matinpoika saapui kukkarokirjansa kanssa vuoden 1669 kesäkäräjille. Hän kertoi hallitsevansa nyt Hevonlahden kylässä kahden uuden veromarkan kokoista tilaa ja varustavansa armeijaan ratsumiehen eli ryttärin niiden edestä. Hän kertoi tilansa olevan kuitenkin niin pieni, että ryttärin varustaminen pelkästään sen tuotolla oli vaikeaa. Siksi hän pyysi saada lisämaata rusthollinsa tueksi.

Asiaa kysyttiin käräjien lautamiehiltä, ja he vahvistivat Gerdt Matinpojan olleen oikeassa. Tilalla oli vähän metsää, niityt tuottivat vähemmän kuin kolme lassia heinää ja pelto oli pieni. Siksi edellinen omistaja Heikki Multanen ei ollutkaan tullut tilalla toimeen, vaan oli lähtenyt Venäjälle. [13] Anomus tuotti tulosta, ja aiemmin Olli Pekanpoika Marttisen hallussa ollut yhden veromarkan hevonlahtelaistila annettiin Gerdtille lisämaaksi. [14]

Vaikka tuomiokirjoissa puhutaankin Venäjästä, Heikki Multasen todellinen muuttosuunta oli Käkisalmen lääni, mikä tarkoittaa nykyistä Suomen Pohjois-Karjalaa tai Venäjän Laatokan Karjalaa. Ruotsin valtakunta oli saanut tämän läänin haltuunsa Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Heikki Maununpoika Multanen asui tiettävästi sittemmin Ilomantsissa tai Impilahdella. [15]

Gerdt Matinpoika ja Anna Mullatar jäivät perheineen Savoon ja Naurislahteen. Tilan ja siihen liitetyn lisämaan hallinnan peri Aatami Gerdtinpoika, joka syntyi noin vuonna 1678 ja isännöi tilaa vuodesta 1711 lähtien. [16] Hän oli naimisissa Riitta Quintuksen kanssa viimeistään vuonna 1706. [17] Kun tiloille annettiin rekisterinumerot, suvun kantatila sai numeron Hevonlahti n:o 1 ja lisämaaksi annettu entinen autiotila numeron Hevonlahti 2. [18]

Kolmannen sukupolven isännät Gerhard Aataminpoika ja Tuomas Aataminpoika asuivat Gertilän rusthollissa jo omina ruokakuntinaan. [19] Kantaisän etunimi vakiintui jälkeläisten sukunimeksi 1700-luvun kuluessa. [20]

Hevonlahti 1:n isojako toimitettiin 1800-luvun alussa. Tilalle ja sen ulkopalstoille oli syntynyt siihen mennessä yhteensä neljä erillistä asuinpaikkaa, ja kaikki osakkaat kuuluivat Gerdtin sukuun. Omistusten jakamisesta käytiin välillä kiivastakin sananvaihtoa, mutta lopulta jaosta päästiin sopuun. [21]

Tilan vanhan asuinpaikan alueelle muodostettiin isojaossa tilat Gertilä, Välitalo ja Ylätalo, jotka kaikki säilyttivät rekisterinumeron Hevonlahti n:o 1. Rusthollin liikamaista perustettiin lisäksi uudistilat Ihamaniemi n:o 5 Kähkölä ja Malkkila n:o 1 Karkkola. Gerdtien lisämaaksi 1600-luvulla annetusta kruununtilasta Hevonlahti n:o 2 muodostettiin isojaossa tilat Hevonlahti n:o 2 Kuvala, Kuittua n:o 2 Petäjämäki, Kuittua n:o 3 Mattila ja Kuittua n:o 4 Umpila. [22]

Hevonlahti 1:n vanhalle asuinpaikalle ja sen viereen muodostetut tilat Gertilä (E), Välitalo (F) ja Ylätalo (G) vuonna 1807 vahvistetussa isojaossa. [23]

Hevonlahti 1:n omistajien puumerkit vuonna 1806 allekirjoitetussa isojaon pöytäkirjassa.

Isojakotoimitukseen ei sisältynyt talonpaikkojen siirtoja, eikä pöytäkirjoissa ollut syytä käydä läpi jakoa vanhempia asuinpaikkojen syntyvaiheita. Tämän alueen vanhin asuinpaikka vaikuttaa kuitenkin olleen jo nimensäkin perusteella Gertilä. Siitä puhuttiin vielä vuonna 1901 laaditussa jakokirjassa "vanhana paikkana". Todennäköisesti sen jälkeen, kun Gertilä ei enää ollut alueen ainoa asuinpaikka, siitä alettiin puhua myös Alatalona tai Alapaikkana. Lopulta koko rekisterinumeron Hevonlahti 1 yhteiseksi nimeksi valittiin vuonna 1899 Alatalo. [24] On kuitenkin vaikea arvioida, sisältyikö Alapaikka jo 1600-luvulla Naurislahdeksi kutsuttuun maapalstaan, vai onko Gerdtien asuinpaikka siirretty vasta 1600–1700-luvuilla lammen pohjoispuolelle. Nykyisen Naurislahden tilan alue oli joka tapauksessa isojaon aikaan asumatonta.

Välitaloa alettiin myöhemmin kutsua myös Anttilaksi sen isännäksi 1800-luvulla tulleen Antti Kuvajan mukaan. Välitalon paikalle perustettiin 1900-luvulla Hevonlahden koulu.

Alatalo ja Ylätalo yhdistyivät väliaikaisesti uudelleen, kun Ylätalon omistaja Henrik Aataminpoika Gerdt ja hänen puolisonsa Maria Serafia Tolonen myivät tilansa Alatalon omistajalle Matti Gerhardinpoika Gerdtille vuonna 1853. [25] Kaupan jälkeen Matti Gerdt (1801–1876) omisti molemmat tilat ja 2/3 koko rekisterinumerosta. Hänen pojanpoikansa Asarias Matinpoika Gerdt (1850–1916) ja Matti Heikki Matinpoika Gerdt (1861–1909) saivat yhteisen kiinnekirjan näille omistuksille vuonna 1895.

Alatalo ja Ylätalo erotettiin jälleen eri tiloiksi vuonna 1901, kun Asarias ja Matti Heikki jakoivat perintönsä. Asarias Gerdt sai vanhan paikan eli Alapaikan rakennuksineen, ja hänen veljensä Matti Heikki Gerdt sai Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen ja 900 markkaa tasausta. Jaossa käytettiin vanhoja eli jo isojaossa määriteltyjä rajoja. [26]

Asarias Gerdtin ja hänen puolisonsa Elisabet Maria os. Heiskasen lapset suomensivat sukunimensä Rannanheimoksi vuonna 1906. [27] Tähän perheeseen kuulunut taiteilija Alpo Rannanheimo on signeerannut ainakin osan maalauksistaan nimellä A. Gerdt-Rannanheimo. Suku on muuttanut sittemmin pois tilalta, ja Alapaikka kuuluu nykyisin Kuvajan suvulle.

Pekkolanmäen isännän Matti Heikki Gerdtin ja hänen puolisonsa Hilda os. Heiskasen perheeseen syntyivät lapset Aleksander (1888–1923), Lempi Maria (1890), Aino Sylvia (1899–1900) ja Seth (1902–1944). Heistä Aino oli jo kuollut ja nuorin Seth alle vuoden ikäinen, kun perheen äiti Hilda menehtyi vuonna 1903. [28]

Lempi Maria avioitui sittemmin Matti Pölläsen kanssa, ja Aleksander menehtyi vuonna 1923. Seth Gerdt jäi oman perheensä kanssa Pekkolanmäelle. Hän avioitui vuonna 1930 kansakoulunopettaja Aino Ellen Viljasen kanssa. [29] Viljanen oli syntynyt Kivijärvellä mutta asunut lapsuutensa Karstulassa. Hän tutustui Seth Gerdtiin tultuaan aivan Pekkolanmäen naapuriin vuonna 1927 perustetun Hevonlahden kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi. Perheeseen syntyi kolme lasta.

Seth Gerdt oli maanviljelijä ja puuseppä, joka valmisti huonekaluja ja soittimia ja opetti veistoa Hevonlahden koulussa. Aino Ellen Gerdt toimi Hevonlahden koulun opettajana vuosina 1927–1947. Hänet muistetaan voimakastahtoisena ja värikkäänä persoonana, joka joutui välillä hankaluuksiin hallintoelinten kanssa ja hoiti opettajantyönsä suurella antaumuksella. Hän kykeni omalle ajalleen poikkeuksellisella tavalla yhdistämään opettajan tehtävät ja ison talon emännyyden. [30]

Seth Gerdt osallistui jatkosotaan kiväärimiehenä. Hän menehtyi sydänhalvaukseen vartiopaikalta poistuessaan 17.7.1944, [31] ja hänet haudattiin Kangaslammin sankarihautausmaalle.

Viimeinen yhteinen kuva Seth Gerdtistä ja hänen lapsistaan, otettu vuonna 1944.

Pekkolanmäki eli Ylä-Gerdtilä kuuluu edelleen Gerdtin suvulle. Sen päärakennuksen tuvan katto, seinät ja lattia ovat säilyneet ajalta, jolloin tupa on toiminut savupirttinä.

Oikealla Ylä-Gerdtilän päärakennus. Vasemmalla navetta, joka on myöhemmin purettu.

Vuosisatojen aikana Hevonlahden Gerdt-suvun jäseniä on muuttanut erityisesti lähiseudulle eli Kangaslammille, Heinävedelle, Enonkoskelle ja Rantasalmelle. Gerdt-sukuiset emännät mainitaan esimerkiksi Hevonlahden Kuvalan ja Ihamaniemen Hankamäen sukutilakunniakirjoissa.

Myös viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Kaiho Tuomas Albin Gerdt (1922–2020) kuului tähän sukuun. Hänen isoisänsä Ernesti Joosepinpoika Gerdt [Geni] syntyi vielä Hevonlahdella, mutta muutti vanhempiensa mukana Ihamaniemeen vuonna 1858. Tuomas Gerdt on syntynyt Heinävedellä.

Vuonna 2022 pystytetty Tuomas Gerdtin muistokivi Lauritsalassa. Kuva Päivi Makkonen, Lappeenrannan museot.

Gerdt-suvun piirissä ja muualla Itä-Savossa on säilynyt useita perimätietoja siitä, mistä suku voisi olla alun perin kotoisin. Tätä artikkelia valmistellessani olen kuullut aiheesta kolme erilaista kertomusta: 1) suku on saanut alkunsa kolmesta veljeksestä, jotka olivat muurareita ja tulivat seudulle Saksasta Olavinlinnan rakentamisen aikaan, 2) suvun kantaisä oli puolalainen ratsusotilas, joka sai Hevonlahden tilan lahjana kuninkaalta ja 3) suku oli alun perin balttilaislähtöinen aatelissuku von Gertten eli von Gerdten, jonka jäsenet jättivät sittemmin von -etuliitteen pois nimestään.

Vaikka myöhemmin tehtyjen oletusten erottaminen vanhemmista muistitiedoista onkin aina vaikeaa, on kiinnostavaa, että myös perimätiedoissa on kiinnitetty huomiota sekä Olavinlinnan läheisyyteen että Ruotsin vallan ajan sotiin. Molemmilla on voinut olla jokin rooli suvun kantaisän asettumisessa itäiseen Savoon.

Gerdt-suvun jäsenten geneettistä isälinjaa ei tiettävästi ole tähän mennessä tutkittu. Mikäli joku suvun miespuolisista jäsenistä olisi kiinnostunut DNA-testistä, se voisi antaa arvokasta tietoa suvun kantaisän mahdollisesta alkuperästä.

Mikäli DNA-testi herättää kiinnostusta, mutta testin tilaaminen ja tulkitseminen herättävät kysymyksiä, asiassa voi olla yhteydessä esimerkiksi sukututkija Ari Kolehmaiseen, jolla on meneillään projekti Savon geneettisten isälinjojen selvittämiseksi. Kolehmainen kertoo projektista lähemmin fb-sivuillaan täällä.


Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/28–33, Hevonlahti n:o 1 Ylä-Gerdtilä, halkominen 1919.

[2] KOTUS, Uttal av finlandssvenska efternamn.

[3] Sukunimen Gerdt oikeaa ääntämisasua ei voi tarkistaa Kotuksen suomenruotsalaisten sukunimien luettelosta, koska kyseessä ei ole suomenruotsalainen vaan suomenkielisen väestön käyttämä sukunimi.

[4] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[5] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1708.

[6] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1683–1688 (KO a 3), Rantasalmen käräjät 26–27.7.1683, s. 116–117.

[7] Karppinen, Teppo: Juuti – sukua Savossa : Juuttien maalta Juuteja ja Juutilaisia Savon sydänmaille. Omakustanne 2005, ISBN 952-91-8916-8.

[8] Tott, Erik Axelinpoika. Suomen Kansallisbiografia 9 (SKS 2007), s. 888–891.

[9] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, maakirja 1660 (8634), s. 409v–410. 

[10] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), ak 1246.

[11] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1721.

[12] KrA Rullor 1620-1723, SE/KrA/0022/1668/3 (1668), bildid: A0053824_00118.

[13] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670 (KO a 1), Rantasalmen kesäkäräjät 21.–23.6.1669, s. 118 (390).

[14] Viipurin ja Savonlinnan lääni, vuoden 1673 maakirja (8669), s. 479.

[15] Saloheimo, Veijo: Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Savosta ja Viipurin-Karjalasta poismuuttaneita. (SSS 1993), s. 67.

[16] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Tositekirja 1711 (8762), s. 2196.

[17] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1706. 

[18] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, Maakirja 1725 (8775), s. 400v. 

[19] Rantasalmen seurakunta, rippikirja 1761–1772,70.

[20] Kolmannen polven Aatami Aataminpojan nimi on jo vuoden 1747 kastekirjassa Adam Giertson, joka voi tosin olla vielä virhekin.

[21] Maanmittauslaitos, Hevonlahti 1:n isojakopöytäkirjat.

[22] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[23] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/2–4 Hevonlahti, isojaonkartta talosta n:o 1 Alatalo.

[24] Maanmittaushallituksen maakirjat, Mikkelin läänin maakirja 1905, Kangaslampi, s. 56.

[25] Pien-Savon alinen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1853–1855 (KO b 17), Rantasalmen talvikäräjät 1853, lainhuudot, §38. 

[26] Rantasalmen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1907 (KO b 16), Rantasalmen ja Kangaslammin talvikäräjät 1907, lainhuudot, §2.

[27] Helsingin Sanomat 25.9.1906, s. 8.

[28] Päivälehti 7.5.1903, s. 2.

[29] Sisä-Suomi 16.7.1930, s. 2. 

[30] Ikonen, Antti: Kangaslampi – historiaa kivikaudelta 2000-luvulle (Kangaslampi-seura 2009), s. 191–192.

[31] Gerdt, Seth. Sotilaskantakortti, s. 10/14.