Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva ”skrithifinnien” metsästystavoista.

Muistan kuulleeni jo lapsena Rantasalmella leikkisän sanonnan, jonka mukaan jokin kaukainen paikka oli "ulokomailla Leppävirroilla". Sanonta on ollut eri muodoissaan tunnettu ympäri Itä-Suomea. Mikkeliläiset ovat sanoneet "männöö mualimasta poes Leppävirralle" ja Terijoella asti on tunnettu määritelmä "Leppävirta on ulkomaata". [1]

Tällaisten sanontojen alkuperää tai ikää on mahdotonta tutkia. Savon asutushistoriaa ajatellen tuntuisi kuitenkin mahdolliselta, että mielikuva Leppävirrasta ulkomaana olisi syntynyt keskiajalla, kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten eränkäyntialueena. Pohjois-Savon vanhin pysyvä asutus on sijainnut juuri Leppävirralla, ja onkin tulkinnanvaraista, tulisiko Leppävirran 1500-luvun asutus tulkita vielä rintamaaksi vai jo eränkäyntialueeksi. [2] Leppävirta on siis tuohon aikaan sijainnut juuri siellä, mistä savolaisten ulkopalstat – eli takamaat tai "ulkomaat" (ruotsin utmark) ovat alkaneet.

Puhe Leppävirrasta ulkomaana voi viitata myös Ruotsin ja Novgorodin ja myöhemmin Ruotsin ja Venäjän väliseen rajaan Pähkinäsaaren rauhan (1323) ja Täyssinän rauhan (1595) välisenä aikana. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Karjalan kannakselta luoteeseen ja pitkin Haukivettä siten, että Pohjois-Savo ei kuulunut enää Ruotsiin. [3] Ruotsi pyrki kuitenkin omavaltaisesti siirtämään rajaa pohjoisemmaksi, ja savolaisasutus alkoi pian levittäytyä valtionrajan yli. [4] Mahdollisesti jo piankin Pähkinäsaaren rauhan jälkeen savolaiset ovat alkaneet pitää nykyistä Pohjois-Savoa valtiollisen ulkomaan sijasta omana ulkomaanaan.

********

Savon vanhimpien voudintilien aikaan 1540-luvulla Savossa oli viisi hallintopitäjää: Pellosniemi ja Vesulahti eteläisessä Savossa ja Juva, Rantasalmi ja Sääminki niiden pohjoispuolella. Pohjois-Savo näyttää olleen aluksi kaikissa näissä pitäjissä asuneiden talonpoikien erämaana. 1500-luvulle tultaessa juvalaisten ja rantasalmelaisten ote erämaasta oli kuitenkin vahvin. [5] Pohjois-Savoon syntyneet arviokunnat kirjattiin 1540-luvun voudintileissä Rantasalmen ja Juvan pitäjiin, ja seurakuntajaossa koko Pohjois-Savo kuului ennen Tavinsalmen perustamista Juvaan.

Savonlinnan vouti Klemetti ”Kirjuri” Krook alkoi rakennuttaa Pohjois-Savoon Tavinsalmen kuninkaankartanoa vuonna 1543. [6] Paikka oli todennäköisesti Maaningalla. [7] Eteläsavolaiset talonpojat eivät ilahtuneet erämaidensa ottamisesta kuninkaankartanon käyttöön, eikä verotuskaan miellyttänyt heitä. He tekivät vuonna 1545 kuninkaalle valituksen, joka valaisee mielenkiintoisella tavalla Savon asutushistoriaa. Valitus kirjoitettiin vanhalla ruotsin kielellä, ja A.I. Arwidsson julkaisi sen vuonna 1853 puhtaaksikirjoitettuna teossarjassaan Handlingar till upplysning af Finlands Häfder. [8]

Talonpojat valittivat, että Klemetti oli antanut rakentaa kartanon heidän Lapinmaahansa, josta viisi pitäjää sai suurimman osan elannostaan ja jossa olivat heidän parhaat kalavetensä. He valittivat Klemetin myös pakottaneen heidät köyhät talonpojat kuljettamaan rakennustarpeita kartanon työmaalle 30 peninkulman päähän.

Savon historian tutkimuksessa on keskusteltu siitä, missä määrin Pohjois-Savon pysyvä asuttaminen oli kruunun ja missä määrin savolaisten itsensä aloitteellisuuden seurausta. Pentti Renvall korosti kruunun roolia ja piti Klemetti Krookia Pohjois-Savon asuttajana. Arvo M. Soininen taas piti Klemetin merkitystä vähäisempänä ja korosti savolaisten luontaista omatoimista liikkuvuutta. [9]

Savon historian kirjoittaja Kauko Pirinen liittyi varovasti enemmän Renvalliin, mutta huomautti, että kysymyksenasettelu on näin esitettynä kapea. Asutustoiminta vaikutti myös rintamaan oloihin, ja kruunulla ja talonpojilla oli omat, osin erilaiset intressinsä. Talonpoikien näkökulmasta heidän maaomistuksensa pysyivät samoina, vaikka osa sukujen jäsenistä muuttikin suvun perinteisille eräsijoille pohjoiseen – heidän verotuksensakin olisi siis pitänyt pysyä samana. Kruunu taas näki erämaat valtion omaisuutena, jonka käyttöön se alkoi myöntää omia anekkejaan. Kruunun tavoitteena oli uusien itsenäisten tilojen syntyminen ja valtion verotulojen kasvattaminen niiden avulla. [10]

Kruunun ja talonpoikien erilaiset katsantokannat tulevat esiin vuoden 1545 valituskirjeessä. Savolaiset kertovat ensin, miten uudisasutus käytännössä syntyi: ”Ja niin tapahtui, että meitä kasvoi liian monta samaan taloon, niin ettemme voineet elättää itseämme. Silloin erosimme toisistamme ja teimme itsellemme taloja ja tiloja erämaallemme.” [11]

Tämän jälkeen savolaiset kuvaavat, miten heitä oli kuitenkin sakotettu tästä erämaille muuttamisesta kolme markkaa savulta ja väitetty, että he olivat anastaneet kuninkaan erämaata maksamatta siitä veroa. Savolaiset kiistävät tämän. Heidän mukaansa 12 miehen lautakunta oli tutkinut asian ja todennut, että heillä oli suurempi vero kuin heidän omistamansa maat edellyttivät. Siksi he pakenivat erämaalleen, ja heitä sakotettiin siitä.

Pohjois-Savon erämaata kutsuttiin vuoden 1545 valituksessa siis nimellä Lappmark eli Lapinmaa. Alueella tuohon aikaan toimineella voutikunnalla oli myös pohjoista syrjäseutua kuvaava ruotsinkielinen nimi, Norrbotten. Tällä nimellä kutsutaan nykyisin Ruotsin pohjoisinta maakuntaa. Nimen kirjaimellinen käännös on Pohjois-Pohjanmaa, mutta suomalaisessa historiankirjoituksessa savolainen Norrbottenin voutikunta on käännetty Pohjan voutikunnaksi. [12]

Savon jako Suur-Savon ja Norrbottenin voutikuntiin oli voimassa viimeistään vuonna 1537. Aluksi Suur-Savoon kuului vanha Savon kanta-alue eli Pellosniemi, Vesulahti ja Juva. Norrbottenin voutikuntaan kuuluivat Rantasalmi, Sääminki ja pohjoinen eränkäyntialue, joka sitten itsenäistyi Tavinsalmena. Vuosina 1552–1555 Norrbotteniin kuuluivat myös Juvan pohjoiset neljännekset Vesikansa ja Joroinen. Lyhyen kartanovoutikunta-ajan ja kolmijaon jälkeen palattiin kahteen voutikuntaan, mutta nyt pohjoista voutikuntaa ei kutsuttu enää Norrbotteniksi, vaan Pien-Savoksi. [13] Tavinsalmen pitäjää alettiin myöhemmin kutsua kirkon paikan mukaan Kuopioksi.

Voudintilin otsikkoteksti ”Savonlinnan läänin Norrbottenin voutikunnan verokirja vuodelta 1552”. [14]

Ruotsinkielisten asiakirjojen termit Lappmark ja Norrbotten herättävät kysymyksen, ovatko eteläsavolaiset ehkä itsekin käyttäneet Pohjois-Savon erämaasta vastaavia suomenkielisiä nimityksiä ja kutsuneet sitä esimerkiksi Pohjolaksi tai Lapiksi. Lappi-sanan on arveltu tarkoittaneen alun perin syrjäseutua. Itärajan toisella puolen asuvat lyydiläiset ovat viitanneet sanoilla lap ja lappalaine Vienan Karjalaan – eli vastaavalla tavalla oman kotiseutunsa pohjoispuolella olevaan alueeseen ja sen asukkaisiin. [15]

**********

Savon asutushistorian keskeinen osapuoli ovat kuitenkin myös saamelaiset eli lappalaiset, kuten suomalaiset heitä aiemmin kutsuivat. Savossa asui vielä 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella muutamia perhekuntia, jotka luokiteltiin verokirjoissa lappalaisiksi. [16] He maksoivat niin sanotun lappalaisveronsa haukina, turkiksina tai rahana.

Savon saamelaiset asuivat tuohon aikaan pääosin Tavinsalmen pitäjässä eli Pohjois-Savossa. Rantasalmella asui vuonna 1565 yksi saamelaisperhe, ja se maksoi veronsa rahana. Tavinsalmella oli samana vuonna kuusi lappalaisveroa maksavaa perhekuntaa. He suorittivat veroinaan 8 leiviskää kapahaukia, 7 hyvälaatuista oravannahkaa (klockverk), 17 keskilaatuista oravannahkaa (samfång) ja 2 kärpännahkaa (hermelin). [17]

Lappalaisveroa maksaneiden miesten sukunimi oli useassa tapauksessa Lappalainen, [18] mutta muitakin nimiä esiintyi. 1590-luvun tilikirjoissa mainitaan muun muassa Niilo Pensainen ja Huumo-Lauri. [19]

Saamelaiskieliä on puhuttu esihistoriallisena aikana lähes koko Suomessa, [20] ja saamelaisen lapinkyläjärjestelmän korvautuminen savolaisella eränkäynti- ja kaskikulttuurilla on ollut vähittäinen prosessi. Aikaisemmin luultiin, että suomalainen uudisasutus olisi työntänyt saamelaisia tieltään kohti pohjoista. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että saamelaisilla itsellään on ollut merkittäväkin rooli uudisasukkaina. [21]

Saamelaiset ovat siis kadonneet Savosta todennäköisesti suurelta osin siten, että he ovat alkaneet viljellä maata ja puhua suomea. Tässä prosessissa monet saamenkieliset paikannimet ovat jääneet käyttöön myös sen jälkeen, kun saamelaiskielen puhuminen on jäänyt historiaan. Esimerkiksi Varkauden eteläpuolella olevan Haukiveden Siitinselän nimen taustalla on todennäköisesti joko saamelaisten talvikylää tarkoittava siida tai seitaa tarkoittava sieidi. [22]

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva kaskihalmeiden satoisuudesta.

Viitteet:


[1] Virtanen, Leea (toim.): Kasvantaviärät leuvat – savolaisia sananparsia. (Savolainen osakunta 1964), s. 235.

[2] Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (Suomen historiallinen seura 1961), s. 34.

[3] Pirinen, Kauko: Savon historia I (Kustannuskiila 1988), s. 298. Rajalinjan sijainti Siestarjoelta Siittiin Varkauden tienoille on Pirisen mukaan kiistaton.

[4] Pirinen (1988), s. 305.

[5] Soininen (1961), s. 49.

[6] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (Kustannuskiila 1982), s. 81.

[7] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Klemetti Krook. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[8] Arwidsson, Adolf Iwar: Handlingar till upplysning af Finlands häfder VI (Stockholm 1853): Konu:gh Ma:ttz vndhersåters och böndhers Clagamåll J Nyslottz län &c, ss. 306–312.

[9] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Krook, Klemetti. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[10] Pirinen (1982), s. 64.

[11] Käännös: Pirinen (1982), s. 65.

[12] Pirinen (1982), s. 433.

[13] Pirinen (1982), s. 44.

[14] KA 6170:9

[15] Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja 2 (Kotus ja SKS 2012), s. 48.

[16] Viimeiset lappalaisverot kannettiin ilmeisesti Kuopion ja Iisalmen pitäjistä vuonna 1653. KA 8611:1v 

[17] KA 6388:7v 

[18] KA 6585:5v

[19] KA 6609:121v

[20] Häkkinen, Jaakko (2014): Kielet Suomessa kautta aikain.

[21] Lehtola, Veli-Pekka: Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi (Gaudeamus 2022), s. 166.

[22] Aikio, Ante: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä (Virittäjä 1/2003), s. 104.

Savon vanhat maantarkastuskirjat

Timo Alanen ja Kotimaisten kielten keskus ovat tehneet aikanaan kulttuuriteon ja palveluksen sukututkimukselle julkaisemalla 1500–1600-lukujen savolaisia maantarkastusluetteloita puhtaaksikirjoitettuina [1]. Paitsi että nämä lähteet tarjoavat ikkunan tämän aikakauden henkilön- ja paikannimistöön, ne ovat välttämättömiä lähteitä savolaisten sukujen ja maatilojen alkuperän etsijälle.

Ennen kuin näitä lähteitä tai niiden puhtaaksikirjoituksia käyttää sukututkimukseen, on kuitenkin syytä opiskella julkaisujen johdannot ja selvittää itselleen, milloin eri luettelot on kirjoitettu ja miten ne suhtautuvat toisiinsa. Kannattaa lukea myös Kauko Pirisen vuonna 1983 julkaisema lähdekriittinen artikkeli Savon vanhin verollepanomaakirja [2].

********

Tilahistorian tutkiminen on Savossa läntistä Suomea vaikeampaa siksi, että entisajan savolaiset viljelivät viljansa pääosin kaskeamalla. Kun kaskimaiden käyttö muuttui jatkuvasti, maaverotus perustui arvioon siitä, paljonko yhden tai muutaman talollisen muodostaman arviokunnan omistamilta kaskimailta oli mahdollista saada tuottoa kaskiviljelyn avulla. Maiden koon ja luonteen perusteella arviokunnalle annettiin veronahkaluku. Se viittasi nimenä vanhaan tapaan maksaa verot turkiksina. Kun veronmaksu alkoi tapahtua pääasiassa viljana ja muina maatalouden tuotteina, nimitys muuttui veromarkkaluvuksi.

Varhaisin tunnettu savolainen lähde, johon arviokuntia ja niiden omistamia maakappaleita on luetteloitu, on Olavinlinnassa säilytetty "linnan maakirja" eli niin kutsuttu vuoden 1561 verollepanomaakirja. Nimitys on vakiintunut tällaiseksi vanhan arkistonimen mukaan, vaikka verollepano todellisuudessa valmistuikin Juvalla ja Säämingissä ilmeisesti vasta vuonna 1562 ja Rantasalmella vuonna 1563. Alkuperäinen kirja on kadonnut 1600-luvulla, ja sen tietoja on säilynyt vain myöhemmin laadituissa kopioissa.

Savossa elettiin vielä 1500-luvulla vilkkaan uudisasutuksen aikaa. Tiiviimmin asutusta eteläisestä Savosta muutti talonpoikia muun muassa Pohjois-Savoon. Kruunu piti asumattomia alueita valtion omaisuutena, ja antoi niitä tilusryhminä eli anekkeina talonpoikien viljeltäväksi. Dokumentoitu anekkien myöntäminen keskittyy neljän Savonlinnan linnanvoudin käskynhaltijakausiin vuosina 1542–1575. Anekeista ja muista omistussuhteiden muutoksista tehtiin lisämerkintöjä linnan maakirjaan.

Kun lisäyksiä alkoi kertyä ja kirja kului käytössä, siitä alettiin tehdä kopioita. Kopioiden tekeminen liittyi myös ajankohtaisiin maantarkastustoimiin. Esimerkiksi niin sanotun Kupiaisen maakirjan (KA 6345b) laatiminen näyttää liittyneen syksyllä 1588 pidettyyn autiotutkintaan [3]. Siitä ovat säilyneet Suur-Säämingin ja Suur-Rantasalmen osuudet, joiden kopiointi on tehty vuosina 1588 ja 1589. Lorentz Röösin 1640-luvulla laatimien maakirjakarttojen alussa on puolestaan säilynyt vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio Suur-Säämingin osalta.

Henrik Kupiainen vahvistaa vuonna 1580 Paavo Paavonpoika Kärsä-Laitiselle "vanhan maakirjan mukaan" kuuluneet maat. Knuut Knuutinpoika puolestaan vahvistaa Leppävirran käräjillä vuonna 1644, että Kupiaisen antama todistus on silloin kopioitu oikein vanhasta originaalista, joka oli "rikkinäinen, mutta luettava". [4]

Maanomistuksen tilanne muuttui uudisasutuksen lisäksi myös muista syistä, kun talonpojat ostivat ja myivät maitaan tai talonpoikia kuoli ja tiloja autioitui. Syntyi tarvetta järjestää uusia maantarkastuksia, joissa myös aiemmin kokonaan luetteloimattomia kaskimaita selvitettiin järjestelmällisesti. Vouti Johan Henrichsson Haberman laati 1620-luvulla päivitetyn maantarkastuskirjan Pien-Savosta.

Lopulta 1660-luvulla oltiin tilanteessa, jossa verolukuja piti kohtuullistaa kattavasti ja koko Savon maanomistusolot piti tarkastaa perusteellisesti uudelleen. Vuoden 1664 maantarkastuksessa tilat tutkittiin jälleen useamman tilan ryppäinä, mutta niitä ei enää kutsuttu arviokunniksi, vaan jakokunniksi (partie). Tämän tarkastuksen yhteydessä sadan vuoden takaisesta eli vuoden 1561 verollepanomaakirjasta laadittiin jälleen uusi versio, todennäköisesti kopion kopio (KA 6331a). Se on kattavin tunnetuista kopioista ja käsittää kaikki Savon pitäjät, mutta siinäkin on puutteita.

Vuoden 1561 arviokunnat numeroitiin kopioon 6331a juoksevalla numeroinnilla. Samaan aikaan laadittuun vuoden 1664 maantarkastuskirjaan (KA 8646) tehtiin sarake, johon merkittiin, mihin arviokuntaan kunkin jakokunnan maakappaleet kuuluivat vuoden 1561 kirjassa – eli siis sen kopiossa 6331a – jos ne olivat siellä. Tässä vaiheessa anekki-sanaa käytettiin jo kuvaamaan koko vanhaa arviokuntaa.

********

Rantasalmen tilojen ja sukujen tutkija on siitä hyvässä asemassa, että hänellä on käytettävissään kaksi eri-ikäistä kopiota vuoden 1561 verollepanomaakirjasta: Kupiaisen maakirja (6345b) vuodelta 1589 ja maantarkastuksen yhteydessä tehty kopio (6331a) vuodelta 1664. Kauko Pirinen on laatinut näiden kopioiden rakenteellisista eroista taulukon niteen 6331a alkuun [5].

Vanhemmassa eli vuoden 1589 kopiossa kuvataan esimerkiksi seuraava Asikaisten suvun omistama 7 veronahan arviokunta Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljänneskunnan viidennessä eli Rantasalon kylän mukaan nimetyssä kymmenkunnassa [6]:

Arviokunnan osakkaat ovat Olli, Jöns, To[ma]s, p[er]r, Martti ja M[a]tt[i] Mi[chi]l[inpoi]ca Asikainen. Heidän maanomistuksinaan mainitaan Staffanan aho, Hijsi mäen aho, Sijuän maann aho, pitke kangas, Timoi aho, kijnsen aho, Rawan salmen kangas, kataija selke, kuren nemi, kiffui Nemi, Be[gieradh] aff G[östaff] F[inche] Ratimon Laxi, Kurki Lahen sijffw, tolckahan Laxi ja Musta Laxi.

Arviokunnan ensimmäiset 10 maakappaletta ovat sen vanhoja omistuksia. Niiden jälkeen on lueteltu Kustaa Fincken myöntämään anekkiin sisältyneet maat. Fincke oli linnanpäällikkönä vuosina 1547–1561, joten tämä anekki on todennäköisesti ollut mukana jo verollepanomaakirjan vanhimmassa versiossa. Finckeen viitataan nimikirjaimilla GF, hänen seuraajaansa Eerik Arvidinpoika Stålarmiin (1561–1566) kirjaimilla EA ja anekkikauden viimeiseen linnanpäällikköön Yrjänä Maununpoikaan (1567–1575) kirjaimilla JM. Varhaisimmat tunnetut anekit olivat jo Fincken edeltäjän Klemetti Kirjurin (1542–1547) myöntämiä. Häneen viitataan nimikirjaimilla C:t [7].

Timo Alanen on tulkinnut maantarkastuskirjojen puhtaaksikirjoituksissaan nimikirjainten GF viittaavan aina Kustaa Fincken poikaan Gödik Finckeen, joka oli Savonlinnan linnanpäällikkönä 1582–1599 [8]. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Kauko Pirinen on osoittanut, kuinka verollepanomaakirjojen kopioihin merkittyjen anekkien myöntäminen keskittyi neljän linnanpäällikön kausiin vuosina 1542–1575, ja kuinka niistä ehdoton valtaosa (4/5) oli juuri Kustaa Fincken myöntämiä. Myös merkintöjen kronologia tukee tätä. Niissä arviokunnissa, joihin on kirjattu anekkeja sekä linnanpäälliköiltä GF että EA, edelliset ovat aina ensimmäisenä [9].

Vuoden 1561 verollepanomaakirjan nuoremmassa kopiossa eli vuonna 1664 laaditussa niteessä 6331a tätä arviokuntaa kuvataan numerolla 1388 [10].

Tässä kopiossa arviokunnan osakkaiden nimet on kirjoitettu muodossa Oluff, Jöns, Thomas, Peer, Mårthen, Matz Michelsson Asikainen. Nimet ovat siis samat kuin vanhemmassakin kopiossa, mutta ne on nyt kaikki käännetty ruotsiksi. Kupiaisen maakirjassa ja muissakin Savon 1500-luvun lähteissä käytettiin vielä jonkin verran suomenkielisiä nimimuotoja, mutta 1600-luvulla etunimet kirjoitettiin yleensä vain valtakunnan virallisella kielellä.

Arviokunnan maaomistuksina luetellaan Staphanan aho, Hijsimäenaho, Syffwän man aho, Pitkä kangas, Tijmon aho, Kijrsten aho, Rönänn salmen kangas, Kataja selkä, Kuren Niemi, Kiwinemj, B[egieradt] aff G[östaff] F[incke] Ratimonlaxj, Curkj lahen siffw, Taakahanlax ja Mustelax.

Näille maakappaleille on selvät vastineensa vuoden 1589 kopiossa, mutta kirjoitusasuissa on eroja. Esimerkiksi Rawan salmen kangas ja Rönänn salmen kangas on kirjoitettu niin eri tavoin, että toinen lienee jossakin vaiheessa väärin kopioitu, vaikka Ravansalmi ja Ryönänsalmi eivät merkityksensä puolesta ehkä olisikaan kaukana toisistaan.

Kauko Pirinen piti verollepanomaakirjan vanhempaa kopiota 6345b yleisellä tasolla luotettavampana. Hän katsoi, että sitä pitäisi käyttää nuorempien kopioiden sijasta aina kun mahdollista, ja piti sitä päälähteenä, kun tutkitaan suomen kielen kirjoittamista savolaiselta murrepohjalta 1500-luvulla [11].

Kopiot eroavat toisistaan myös hallinnollisten alueiden osalta. Neljänneskunta on toisessa kopiossa Putkilahti ja toisessa Putkisalmi, mutta ne tarkoittavat kuitenkin samaa aluetta. Sen sijaan neljänneskuntaan sisältyvä kymmenkunta on määritelty eri tavoin. Kopiossa 6345b tämä arviokunta on sijoitettu neljänneskunnan viidenteen eli Rantasalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan, kopiossa 6331a puolestaan kolmanteen eli Vaahersalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan.

Asuivatko Asikaiset sitten Rantasalossa vai Vaahersalossa? Asiakirjojen laajempi vertailu osoittaa, että eivät välttämättä kummassakaan. 1500-luvun savolaisissa voudintileissä käytetyt kymmenkunnat eivät olleet kyliä, vaan hallinnollisia yksiköitä, joissa oli usein taloja monesta eri kylästä. Niitä saatettiin kutsua jonkin kymmenkunnan alueella olleen kylän mukaan, mutta ne saatettiin muodostaa eri vuosina hyvinkin eri tavoin.

Kun tämän arviokunnan omistukset selvitettiin vuoden 1664 maantarkastuksessa, savolaisissa läänintileissä oli jo siirrytty käyttämään kyläjakoa [12]. Vanhan arviokunnan 1388 omistukset käsiteltiin jakokunnassa 1246, johon kuului usean eri kylän taloja. Vanhalla Sydänmaanahon palstalla asuivat silloin [Mikko] Mikonpoika Asikainen ja Juho Paavonpoika Lyytikäinen, joiden talot luettiin Asikkalan kylään kuuluviksi [13]. On siis mahdollista, että arviokunnan 1388 Asikaiset asuivat jo 1500-luvulla Asikkalassa. Kymmenkuntien nimissä käytetyt Rantasalo ja Vaahersalo viittaavat kuitenkin samaan suuntaan, ne kun ovat molemmat Asikkalan naapurikyliä.

********

Savon vanhimmat maantarkastuskirjat tarjoavat paljon mahdollisuuksia sukujen ja talojen alkuperän selvittäjälle. Niiden tutkiminen edellyttää kuitenkin malttia, lähdekritiikkiä ja eri lähteiden vertailua. Tutkijan on myös hyväksyttävä se, että 1500-luvun todelliset asuinpaikat jäävät Savossa usein epävarmoiksi [14].

Koska maantarkastuskirjojen tutkimisen tueksi tarvitaan muita saman aikakauden voudin- ja läänintilejä, tutkija joutuu perehtymään voudintilien yleiseen luonteeseen ja varsinkin maakirjojen erilaiseen luotettavuuteen verrattuna esimerkiksi 1500-luvun kymmenysluetteloihin ja 1600-luvun henkikirjoihin. Tästä aihepiiristä kannattaa edelleen lukea Pentti Renvallin jo 1940-luvulla laatima esitys [15].

Jos 1500-luvun puolivälin käsialat herättävät kysymyksiä, voudintileistä löytyviä nimiä kannattaa verrata Aulikki Ylösen vuosina 1972–1984 kokoamaan Savon asiakirjanimet -kokoelmaan, jossa nimet ovat lähdeviitteineen aakkosjärjestyksessä [16].

Viitteet:

[1] Kotimaisten kielten keskus: Nimet Savon vanhoissa asiakirjoissa.

[2] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys. Julkaisussa Arkisto,  Arkistoyhdistyksen julkaisuja 1 (Helsinki 1983), ss. 15–38.

[3] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 16.

[4] KA 6331a:292.

[5] KA 6331a, liitetaulukko.

[6] KA 6345b:45v.

[7] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 25; Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, Savolainen kylä ja talo, Anekit asutuspolitiikan välineenä.

[8] Adelsvapen, Fincke.

[9] Lyhenteen tulkitsee Göstaff Finckeksi myös Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961), s. 23. – Väärinkäsitys on voinut syntyä siitä, että niteen 6331a lopussa (6331a:277) on myös myöhäinen luettelo arviokunnista Venäjältä saadulla rajamaalla. Nämä anekit on myönnetty vasta vuonna 1598 Gödik Fincken aikana.

[10] KA 6331a:204. Arviokuntien numerointi on sama myös Ruotsin valtionarkistossa säilytettävässä versiossa Längd öfver jord i Safvolax, jonka Kotus on julkaissut puhtaaksikirjoitettuna nimellä Pien-Savon pohjoisosan maantarkastusluettelo.

[11] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 37.

[12] Kyläjaon käyttöön ottamisesta ks. artikkelini Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat.

[13] KA 8646, jakokunta 1246.

[14] Arvo M. Soininen on päätellyt pohjoissavolaisia 1500-luvun asuinpaikkoja teoksessaan Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961) vertaamalla maantarkastuskirjoja ja muuta tiliaineistoa toisiinsa mm. päättelemällä, että vuoden 1561 luettelossa ensimmäisenä mainittu maakappale tarkoittaisi asuinpaikkaa. Kauko Pirinen on kuitenkin kritisoinut tätä ja katsonut, ettei tämä periaate voi pitää ainakaan aina paikkaansa. Ks. Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 105.

[15] Renvall, Pentti: Voutikuntatilien tililuonteen merkitys. Teoksessa Historiantutkimuksen työmenetelmät (s. 172–184), Turku 1947.

[16] Kotimaisten kielten keskus: Savon asiakirjanimet.

Kangaslammin Gerdt-suku

Hevonlahden Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen tila ja torppa vuoden 1919 jakokartassa. [1]

Entisen Kangaslammin kunnan Hevonlahden kylästä kotoisin oleva Gerdtin suku on saanut nimensä suvun kantaisän, 1600-luvulla eläneen Gerdt Mattssonin eli Matinpojan etunimestä [Geni]. Tuon ajan asiakirjat olivat ruotsinkielisiä, joten hänen isännimensä kirjoitettiin niihin aina muodossa Mattsson. Emme kuitenkaan tiedä, oliko kantaisä omasta mielestään Mattsson vai Matinpoika; hänen alkuperänsä ja äidinkielensä ovat tuntemattomia. Gerdt ei kuitenkaan näytä olleen savolaista talonpoikaista sukujuurta, koska hänellä ei ollut savolaista sukunimeä. Myös hänen etunimensä oli seudulla harvinainen.

Gerdt on etunimenä alun perin saksalainen, ja se on lyhyempi versio nimestä Gerhard. Tämän ovat myös entisajan savolaiset papit tienneet. Kantaisän nimi periytyi hänen jälkeläisilleen sukunimenä muodossa Gerdt, mutta kun muutamat jälkeläiset saivat kantaisän nimen myös etunimekseen, papit kirjoittivat sen 1700-luvun kirjoihin muodossa Gerhard. Nimet eivät kuitenkaan tarkoita, että kantaisän itsensä olisi täytynyt olla saksalainen. Gerhardia ja Gerdtiä on käytetty etuniminä muuallakin, esimerkiksi pohjoismaissa.

Olipa kantaisä kotoisin mistä vain, hänen 1700–1800-luvuilla eläneet jälkeläisensä olivat kuitenkin savolaisia talonpoikia, joiden kieleen g-äänne ei kuulunut. Suvun jäsenet ovat kuulleet nimestään Rantasalmen seudulla perinteisesti sekä versioita Kertti että Jertti. Esimerkiksi Voinsalmella 1950-luvulla postia kantanut Erkki Gerdt oli kyläläisten puheessa Jertin Erkko.

Nimen lausumistapaan liittyvä epäselvyys voi johtua siitä, että g-äänteen lausuminen on ruotsin kielessä vaihtelevaa. Sanan alussa oleva g lausutaan ruotsissa g:nä, jos sitä seuraa esimerkiksi vokaali a tai o – mutta j:nä, jos sitä seuraa vokaali e. Esimerkiksi sukunimi Gerkman lausutaan Järkman. [2] Etunimenä Gerdt on kuitenkin poikkeus säännöstä, sillä sen äänneasussa alkuperäinen saksalainen g-äänne on säilynyt myös ruotsin kielessä. [3] Ei olekaan ihme, jos Gerdt-nimen lausuminen on herättänyt epätietoisuutta suomenkielisessä ympäristössä, jossa ruotsin ja saksan kielen eroista ei ole voinut olla tarkempaa käsitystä.

Kantaisän hevonlahtelaiset jälkeläiset ovat ehkä itse käyttäneet Jertti-nimeä 1800-luvun alkupuolella, sillä suvun kantatilan nimeksi on kirjoitettu isojaon jälkeiseen vuoden 1830 maakirjaan Hjertilä. [4] Asukkaat ovat ehkä ilmoittaneet tilansa nimeksi Jerttilä, ja virkamies on kirjoittanut sen kirjoihinsa mahdollisesti kuvitellen, että nimi viittaisi ruotsin sydäntä tarkoittavaan sanaan hjärta. Hjertilä-muotoa käytettiin kirjoissa kuitenkin vain hetken ajan, ja se korjattiin pian nimeksi Gertilä tai Gerdtilä.

*********

Kangaslampi perustettiin Rantasalmen osista vasta 1800-luvulla, joten suvun kantaisä Gerdt Matinpoika oli vielä rantasalmelainen. Rantasalmen seurakunnan haudattujen kirjan mukaan Gerdt Matinpoika kuoli kesäkuussa 1708 Hevonlahdella 82 vuoden ikäisenä. [5] Merkinnän perusteella hänen voi siis olettaa syntyneen vuoden 1626 paikkeilla.

Gerdt näyttää asuneen Rantasalmen alueella viimeistään 1650-luvun alkupuolella. Erään vuonna 1683 käsitellyn maariidan yhteydessä todettiin, että Gerdt Matinpoika oli ollut 30 vuotta aiemmin Melker Laurinpojan apen, voinsalmelaisen Martti Hannunpojan renkinä. [6]

Melker Laurinpojan jälkeläiset käyttivät sittemmin sukunimeä Juutilainen. Melkerin isä Lauri Melkerinpoika Juuti asui viimeistään vuonna 1650 Voinsalmen naapurikylässä Pölkynniemessä, ja Laurin isä Melker Laurinpoika Jut oli Savon nostoväen päällikkö. Hänen lisänimensä tarkoittaa tanskalaista. [7] Tanskalaisten liikkuminen Savonlinnan seudulla ei ollut tuohon aikaan enää uutta, Olavinlinnan 1470-luvulla perustanut ritari Erik Axelinpoika Tott oli myös syntynyt Tanskassa. [8] Ei olekaan mahdotonta, että Melker Laurinpojan sukupiirin kanssa samassa talossa asuneella Gerdt Matinpojallakin olisi ollut sukujuuria ulkomailla.

Gerdt Matinpoika solmi noin 1660-luvulla avioliiton rusthollari Heikki Maununpoika Multasen tyttären kanssa, ja alkoi suorittaa asepalvelusta Viipurin läänin ratsuväkirykmentissä appensa tilan puolesta. Multasen rustholli luettiin aiemmin laajaan Palvalahden seutukylään, [9] mutta vuoden 1664 maantarkastuksesta lähtien se oli hevonlahtelainen tila. Rusthollin veroluku kohtuullistettiin tarkastuksessa kahdeksasta kahteen, ja tilan asuinpaikka oli Hevonlahden Naurislahdessa. [10] Gerdtin puoliso eli Heikin tytär oli syntynyt noin vuonna 1643 ja oli nimeltään Anna Mullatar. [11]

Hindrich Muldaisen eli Heikki Multasen rustholli ja sen ryttäri eli ratsusotilas, Multasen vävy Gerdt Matssonn. Merkintä on ratsumestari Jöran Pistolekorsin komppanian katselmusrullassa. Katselmus toimitettiin Lappeenrannassa 28.8.1667. [12]

Heikki Multanen oli näinä aikoina jo vanha mies. Hänet kutsuttiin todistajaksi vuoden 1669 talvikäräjille kertomaan Vääräntauksen alueen omistussuhteista; kerron tapauksesta lähemmin artikkelissani Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla. Vielä saman vuoden aikana Heikki Multanen muutti kuitenkin "Venäjälle", ja hänen vävystään ja ratsusotilaastaan Gerdt Matinpojasta tuli Naurislahdessa sijainneen rusthollin uusi isäntä.

Gerdt Matinpoika saapui kukkarokirjansa kanssa vuoden 1669 kesäkäräjille. Hän kertoi hallitsevansa nyt Hevonlahden kylässä kahden uuden veromarkan kokoista tilaa ja varustavansa armeijaan ratsumiehen eli ryttärin niiden edestä. Hän kertoi tilansa olevan kuitenkin niin pieni, että ryttärin varustaminen pelkästään sen tuotolla oli vaikeaa. Siksi hän pyysi saada lisämaata rusthollinsa tueksi.

Asiaa kysyttiin käräjien lautamiehiltä, ja he vahvistivat Gerdt Matinpojan olleen oikeassa. Tilalla oli vähän metsää, niityt tuottivat vähemmän kuin kolme lassia heinää ja pelto oli pieni. Siksi edellinen omistaja Heikki Multanen ei ollutkaan tullut tilalla toimeen, vaan oli lähtenyt Venäjälle. [13] Anomus tuotti tulosta, ja aiemmin Olli Pekanpoika Marttisen hallussa ollut yhden veromarkan hevonlahtelaistila annettiin Gerdtille lisämaaksi. [14]

Vaikka tuomiokirjoissa puhutaankin Venäjästä, Heikki Multasen todellinen muuttosuunta oli Käkisalmen lääni, mikä tarkoittaa nykyistä Suomen Pohjois-Karjalaa tai Venäjän Laatokan Karjalaa. Ruotsin valtakunta oli saanut tämän läänin haltuunsa Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Heikki Maununpoika Multanen asui tiettävästi sittemmin Ilomantsissa tai Impilahdella. [15]

Gerdt Matinpoika ja Anna Mullatar jäivät perheineen Savoon ja Naurislahteen. Tilan ja siihen liitetyn lisämaan hallinnan peri Aatami Gerdtinpoika, joka syntyi noin vuonna 1678 ja isännöi tilaa vuodesta 1711 lähtien. [16] Hän oli naimisissa Riitta Quintuksen kanssa viimeistään vuonna 1706. [17] Kun tiloille annettiin rekisterinumerot, suvun kantatila sai numeron Hevonlahti n:o 1 ja lisämaaksi annettu entinen autiotila numeron Hevonlahti 2. [18]

Kolmannen sukupolven isännät Gerhard Aataminpoika ja Tuomas Aataminpoika asuivat Gertilän rusthollissa jo omina ruokakuntinaan. [19] Kantaisän etunimi vakiintui jälkeläisten sukunimeksi 1700-luvun kuluessa. [20]

Hevonlahti 1:n isojako toimitettiin 1800-luvun alussa. Tilalle ja sen ulkopalstoille oli syntynyt siihen mennessä yhteensä neljä erillistä asuinpaikkaa, ja kaikki osakkaat kuuluivat Gerdtin sukuun. Omistusten jakamisesta käytiin välillä kiivastakin sananvaihtoa, mutta lopulta jaosta päästiin sopuun. [21]

Tilan vanhan asuinpaikan alueelle muodostettiin isojaossa tilat Gertilä, Välitalo ja Ylätalo, jotka kaikki säilyttivät rekisterinumeron Hevonlahti n:o 1. Rusthollin liikamaista perustettiin lisäksi uudistilat Ihamaniemi n:o 5 Kähkölä ja Malkkila n:o 1 Karkkola. Gerdtien lisämaaksi 1600-luvulla annetusta kruununtilasta Hevonlahti n:o 2 muodostettiin isojaossa tilat Hevonlahti n:o 2 Kuvala, Kuittua n:o 2 Petäjämäki, Kuittua n:o 3 Mattila ja Kuittua n:o 4 Umpila. [22]

Hevonlahti 1:n vanhalle asuinpaikalle ja sen viereen muodostetut tilat Gertilä (E), Välitalo (F) ja Ylätalo (G) vuonna 1807 vahvistetussa isojaossa. [23]

Hevonlahti 1:n omistajien puumerkit vuonna 1806 allekirjoitetussa isojaon pöytäkirjassa.

Isojakotoimitukseen ei sisältynyt talonpaikkojen siirtoja, eikä pöytäkirjoissa ollut syytä käydä läpi jakoa vanhempia asuinpaikkojen syntyvaiheita. Tämän alueen vanhin asuinpaikka vaikuttaa kuitenkin olleen jo nimensäkin perusteella Gertilä. Siitä puhuttiin vielä vuonna 1901 laaditussa jakokirjassa "vanhana paikkana". Todennäköisesti sen jälkeen, kun Gertilä ei enää ollut alueen ainoa asuinpaikka, siitä alettiin puhua myös Alatalona tai Alapaikkana. Lopulta koko rekisterinumeron Hevonlahti 1 yhteiseksi nimeksi valittiin vuonna 1899 Alatalo. [24] On kuitenkin vaikea arvioida, sisältyikö Alapaikka jo 1600-luvulla Naurislahdeksi kutsuttuun maapalstaan, vai onko Gerdtien asuinpaikka siirretty vasta 1600–1700-luvuilla lammen pohjoispuolelle. Nykyisen Naurislahden tilan alue oli joka tapauksessa isojaon aikaan asumatonta.

Välitaloa alettiin myöhemmin kutsua myös Anttilaksi sen isännäksi 1800-luvulla tulleen Antti Kuvajan mukaan. Välitalon paikalle perustettiin 1900-luvulla Hevonlahden koulu.

Alatalo ja Ylätalo yhdistyivät väliaikaisesti uudelleen, kun Ylätalon omistaja Henrik Aataminpoika Gerdt ja hänen puolisonsa Maria Serafia Tolonen myivät tilansa Alatalon omistajalle Matti Gerhardinpoika Gerdtille vuonna 1853. [25] Kaupan jälkeen Matti Gerdt (1801–1876) omisti molemmat tilat ja 2/3 koko rekisterinumerosta. Hänen pojanpoikansa Asarias Matinpoika Gerdt (1850–1916) ja Matti Heikki Matinpoika Gerdt (1861–1909) saivat yhteisen kiinnekirjan näille omistuksille vuonna 1895.

Alatalo ja Ylätalo erotettiin jälleen eri tiloiksi vuonna 1901, kun Asarias ja Matti Heikki jakoivat perintönsä. Asarias Gerdt sai vanhan paikan eli Alapaikan rakennuksineen, ja hänen veljensä Matti Heikki Gerdt sai Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen ja 900 markkaa tasausta. Jaossa käytettiin vanhoja eli jo isojaossa määriteltyjä rajoja. [26]

Asarias Gerdtin ja hänen puolisonsa Elisabet Maria os. Heiskasen lapset suomensivat sukunimensä Rannanheimoksi vuonna 1906. [27] Tähän perheeseen kuulunut taiteilija Alpo Rannanheimo on signeerannut ainakin osan maalauksistaan nimellä A. Gerdt-Rannanheimo. Suku on muuttanut sittemmin pois tilalta, ja Alapaikka kuuluu nykyisin Kuvajan suvulle.

Pekkolanmäen isännän Matti Heikki Gerdtin ja hänen puolisonsa Hilda os. Heiskasen perheeseen syntyivät lapset Aleksander (1888–1923), Lempi Maria (1890), Aino Sylvia (1899–1900) ja Seth (1902–1944). Heistä Aino oli jo kuollut ja nuorin Seth alle vuoden ikäinen, kun perheen äiti Hilda menehtyi vuonna 1903. [28]

Lempi Maria avioitui sittemmin Matti Pölläsen kanssa, ja Aleksander menehtyi vuonna 1923. Seth Gerdt jäi oman perheensä kanssa Pekkolanmäelle. Hän avioitui vuonna 1930 kansakoulunopettaja Aino Ellen Viljasen kanssa. [29] Viljanen oli syntynyt Kivijärvellä mutta asunut lapsuutensa Karstulassa. Hän tutustui Seth Gerdtiin tultuaan aivan Pekkolanmäen naapuriin vuonna 1927 perustetun Hevonlahden kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi. Perheeseen syntyi kolme lasta.

Seth Gerdt oli maanviljelijä ja puuseppä, joka valmisti huonekaluja ja soittimia ja opetti veistoa Hevonlahden koulussa. Aino Ellen Gerdt toimi Hevonlahden koulun opettajana vuosina 1927–1947. Hänet muistetaan voimakastahtoisena ja värikkäänä persoonana, joka joutui välillä hankaluuksiin hallintoelinten kanssa ja hoiti opettajantyönsä suurella antaumuksella. Hän kykeni omalle ajalleen poikkeuksellisella tavalla yhdistämään opettajan tehtävät ja ison talon emännyyden. [30]

Seth Gerdt osallistui jatkosotaan kiväärimiehenä. Hän menehtyi sydänhalvaukseen vartiopaikalta poistuessaan 17.7.1944, [31] ja hänet haudattiin Kangaslammin sankarihautausmaalle.

Viimeinen yhteinen kuva Seth Gerdtistä ja hänen lapsistaan, otettu vuonna 1944.

Pekkolanmäki eli Ylä-Gerdtilä kuuluu edelleen Gerdtin suvulle. Sen päärakennuksen tuvan katto, seinät ja lattia ovat säilyneet ajalta, jolloin tupa on toiminut savupirttinä.

Oikealla Ylä-Gerdtilän päärakennus. Vasemmalla navetta, joka on myöhemmin purettu.

Vuosisatojen aikana Hevonlahden Gerdt-suvun jäseniä on muuttanut erityisesti lähiseudulle eli Kangaslammille, Heinävedelle, Enonkoskelle ja Rantasalmelle. Gerdt-sukuiset emännät mainitaan esimerkiksi Hevonlahden Kuvalan ja Ihamaniemen Hankamäen sukutilakunniakirjoissa.

Myös viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Kaiho Tuomas Albin Gerdt (1922–2020) kuului tähän sukuun. Hänen isoisänsä Ernesti Joosepinpoika Gerdt [Geni] syntyi vielä Hevonlahdella, mutta muutti vanhempiensa mukana Ihamaniemeen vuonna 1858. Tuomas Gerdt on syntynyt Heinävedellä.

Vuonna 2022 pystytetty Tuomas Gerdtin muistokivi Lauritsalassa. Kuva Päivi Makkonen, Lappeenrannan museot.

Gerdt-suvun piirissä ja muualla Itä-Savossa on säilynyt useita perimätietoja siitä, mistä suku voisi olla alun perin kotoisin. Tätä artikkelia valmistellessani olen kuullut aiheesta kolme erilaista kertomusta: 1) suku on saanut alkunsa kolmesta veljeksestä, jotka olivat muurareita ja tulivat seudulle Saksasta Olavinlinnan rakentamisen aikaan, 2) suvun kantaisä oli puolalainen ratsusotilas, joka sai Hevonlahden tilan lahjana kuninkaalta ja 3) suku oli alun perin balttilaislähtöinen aatelissuku von Gertten eli von Gerdten, jonka jäsenet jättivät sittemmin von -etuliitteen pois nimestään.

Vaikka myöhemmin tehtyjen oletusten erottaminen vanhemmista muistitiedoista onkin aina vaikeaa, on kiinnostavaa, että myös perimätiedoissa on kiinnitetty huomiota sekä Olavinlinnan läheisyyteen että Ruotsin vallan ajan sotiin. Molemmilla on voinut olla jokin rooli suvun kantaisän asettumisessa itäiseen Savoon.

Gerdt-suvun jäsenten geneettistä isälinjaa ei tiettävästi ole tähän mennessä tutkittu. Mikäli joku suvun miespuolisista jäsenistä olisi kiinnostunut DNA-testistä, se voisi antaa arvokasta tietoa suvun kantaisän mahdollisesta alkuperästä.

Mikäli DNA-testi herättää kiinnostusta, mutta testin tilaaminen ja tulkitseminen herättävät kysymyksiä, asiassa voi olla yhteydessä esimerkiksi sukututkija Ari Kolehmaiseen, jolla on meneillään projekti Savon geneettisten isälinjojen selvittämiseksi. Kolehmainen kertoo projektista lähemmin fb-sivuillaan täällä.


Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/28–33, Hevonlahti n:o 1 Ylä-Gerdtilä, halkominen 1919.

[2] KOTUS, Uttal av finlandssvenska efternamn.

[3] Sukunimen Gerdt oikeaa ääntämisasua ei voi tarkistaa Kotuksen suomenruotsalaisten sukunimien luettelosta, koska kyseessä ei ole suomenruotsalainen vaan suomenkielisen väestön käyttämä sukunimi.

[4] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[5] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1708.

[6] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1683–1688 (KO a 3), Rantasalmen käräjät 26–27.7.1683, s. 116–117.

[7] Karppinen, Teppo: Juuti – sukua Savossa : Juuttien maalta Juuteja ja Juutilaisia Savon sydänmaille. Omakustanne 2005, ISBN 952-91-8916-8.

[8] Tott, Erik Axelinpoika. Suomen Kansallisbiografia 9 (SKS 2007), s. 888–891.

[9] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, maakirja 1660 (8634), s. 409v–410. 

[10] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), ak 1246.

[11] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1721.

[12] KrA Rullor 1620-1723, SE/KrA/0022/1668/3 (1668), bildid: A0053824_00118.

[13] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670 (KO a 1), Rantasalmen kesäkäräjät 21.–23.6.1669, s. 118 (390).

[14] Viipurin ja Savonlinnan lääni, vuoden 1673 maakirja (8669), s. 479.

[15] Saloheimo, Veijo: Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Savosta ja Viipurin-Karjalasta poismuuttaneita. (SSS 1993), s. 67.

[16] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Tositekirja 1711 (8762), s. 2196.

[17] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1706. 

[18] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, Maakirja 1725 (8775), s. 400v. 

[19] Rantasalmen seurakunta, rippikirja 1761–1772,70.

[20] Kolmannen polven Aatami Aataminpojan nimi on jo vuoden 1747 kastekirjassa Adam Giertson, joka voi tosin olla vielä virhekin.

[21] Maanmittauslaitos, Hevonlahti 1:n isojakopöytäkirjat.

[22] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[23] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/2–4 Hevonlahti, isojaonkartta talosta n:o 1 Alatalo.

[24] Maanmittaushallituksen maakirjat, Mikkelin läänin maakirja 1905, Kangaslampi, s. 56.

[25] Pien-Savon alinen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1853–1855 (KO b 17), Rantasalmen talvikäräjät 1853, lainhuudot, §38. 

[26] Rantasalmen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1907 (KO b 16), Rantasalmen ja Kangaslammin talvikäräjät 1907, lainhuudot, §2.

[27] Helsingin Sanomat 25.9.1906, s. 8.

[28] Päivälehti 7.5.1903, s. 2.

[29] Sisä-Suomi 16.7.1930, s. 2. 

[30] Ikonen, Antti: Kangaslampi – historiaa kivikaudelta 2000-luvulle (Kangaslampi-seura 2009), s. 191–192.

[31] Gerdt, Seth. Sotilaskantakortti, s. 10/14.

Oi sinä rauta raukka – raudanvalmistusta ja raudan mytologiaa entisajan Savossa

Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria.

Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]

Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.

Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.

O Sinä Rauta Rauka, ett sä silloin suuri ollu, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makaisit, nourin neitosen nisäsä, Caswanen Cainoloisa, hän Lypsi maalle maitoian, nittulle nisuxian, pellole peruxian, sijtä ättä syndy syndi, jo Caswo Caswoi Siki Sikiminen. Rauta on Colmen jaettu, Kassari Kiutarille, mieka melweterille, sirpi Kaurietaille, Kirwes iskilterille, Kassari Kiutarille, Keihäs Syöxerittille, muut ra[ud]at muruttarille, weitzi wijlieitille, tuonne Kiwus wie paten ala perä, Koiwuun colmi kaandan, haapaan halennesen, ihost ihmisen raukan, soihiin mättäittömän, Karwast emäkapeen, ihost alastomast, waiwon waattelisest. Nijn puhelen sulalla suula, Leuwolla Lepoellan, Herran Hengellä hywällä, Luojain collmela sanalla, Keskea Kiwittomax. Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla Lepoille, Jesuxel on sanat sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan Kielen Keittimixi, Kulla haawan suun sulaisin, Kulla Keitin raavan Kielen, Keskeen kiwuttomaxi, alla aina terweexi, kulla itze Lujoa woittion, Pirulaisen pijnattu, paha wallan waiwattu, techkön yölen terwexi, päiwäni mandexi. [2]

Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.

Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.

Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].

Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin

O Sinuas rauta raucka, Ett sillåin kåuana ållut, kåskas Neitåisen Nisäsä, Waimån karskin kainaloisa, lypsi Nelie neitosta Mahan Maituansa Nituhun Nisuxenhensa, Peldåhån Pesuxenhänsa, Mahan Mättähittömähän, Kandåhån Wesattomahan, Puuhun Jurittåmahan, yxi lypsi Raudan, Toinen Raudan karkiuden, Colmas Teren Teräxi, Nelies Kupari Waskena; Wapsoi Ilman lindåhinen, Itki rautåhånsa, karuastansa karkiahan, Tule Jesus Ilman Herra, Tule tänne taruitahan, Tule Tuskaa Tundemahan, kipiät siwelemähän, hauat Suuret hautåmahan [–] [5]

Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".

Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]

Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).

Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:

Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]

Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]

************

Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]

Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12].

Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]

Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:

Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]

Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]

Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17].

Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].

Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].

Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].

Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].

Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].

Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24].

Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:

Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].

Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].

Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.

[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.

[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.

[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.

[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.

[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.

[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.

[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363

[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.

[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.

[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.

[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17.  Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.

[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.

[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.

[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.

[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.

[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.

[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.

[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.

[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.

[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.

[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285. 

[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.

[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.

[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.

[26] Ennallistettu hytti, Rajupusuwiki.fi

Vakoojia ja sotilaskarkureita Kustaa III:n sodan ajan Savossa

Kirjainsymbolit kuvaavat Ruotsin armeijan joukkojen ryhmittelyä Olavinlinnan piirityksessä sodan alussa heinäkuussa 1788. [1] Piiritetyn linnan venäläissotilaat eivät saaneet mistään apua eivätkä muonaa, mutta eivät antautuneet. Joukkojen turkkilaissyntyinen komentaja Pjotr Kuzmin totesi piirittäjille: "Ilolla avaisin, mutta minulla on vain yksi käsi, ja siinä on miekka". Ruotsin armeija vetäytyi piirityksestä 20.8.1788. [2]

Hattujen sodan jälkeen vuonna 1743 solmitulla Turun rauhalla oli suuri vaikutus itäsavolaisten elämään. Uusi valtakunnanraja jätti Savonlinnan kaupungin ja osia Kerimäestä ja Rantasalmesta Venäjän puolelle. Rajavalvonta oli kuitenkin heikkoa, ja tullin haaviin jäi vain pieni osa rajan yli käydystä kaupasta. Kaiken lisäksi rajalinjasta ei päästy Kerimäen kohdalla yksimielisyyteen, vaan rajalle jäi riitamaa – ja Ruotsin puolella tuli tavaksi, että riitamaalle myydystä tavarasta ei koskaan peritty tullia. [3] Rajaseudun asukkaat liikkuivat siis paljon kummassakin valtakunnassa. Liikkuminen rajan takana ei edellyttänyt kielitaitoakaan, kun väki puhui savoa rajan molemmin puolin.

Ruotsi yritti vallata menettämänsä alueet takaisin vuosina 1788–1790 käydyssä Kustaa III:n sodassa. Savon kannalta tämän sodan merkittäviin tapahtumiin kuuluivat Porrassalmen taistelu Mikkelissä 13.6.1789 ja Parkuinmäen taistelu Rantasalmella 21.7.1789, jotka päättyivät Ruotsin voittoihin. Kokonaisuutena katsoen Kustaan sota sujui kuitenkin huonosti, ja se olisi voinut päättyä suurempaankin katastrofiin ilman Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa 9.–10.7.1790 saavutettua voittoa. Tämän voiton jälkeen sota päättyi Värälässä 14.8.1790 solmittuun rauhaan, jossa Turun rauhan rajat eivät muuttuneet.

Kun Savo oli sotatoimialueena, Ruotsin armeija käytti rajaseudulla liikkumaan tottuneita savolaisia tiedustelijoina saadakseen tietoja sekä omien että vihollisen joukkojen liikkeistä. Esimerkiksi everstiluutnantti Anders Johan Ramsay lähetti Rantasalmen Asikkalan kylässä asuneen torppari Heikki Parviaisen 4.5.1790 tiedusteluretkelle Kerimäen Ylä-Kuonaan. Tämä retki ei suuntautunut rintaman taakse, sillä majuri Gripenbergin johtamat ruotsalaiset joukot olivat ottaneet Ylä-Kuonan tukikohdakseen jo vuonna 1789 voidakseen valvoa sieltä käsin Olavinlinnan venäläisten liikkeitä. [4] Parviainen palasi Rantasalmelle 5.5. ja antoi raporttinsa Ramsaylle.

Ramsayn kirjoittaman Parviaisen raportin alku.

Parviaisen mukaan kapteeni Montgomery ja hänen upseerinsa olivat vetäytyneet takaisin Oravisaloon ja sieltä edelleen Varpasalon kautta Raikuuseen, jossa he nyt majailivat. Siellä oli käynyt ruotsinpuoleisia talonpoikia, joille sotilaat olivat kertoneet menettäneensä 30 miestä. Heidän ruumiinsa oli kuljetettu pois neljällä hevosella. Yksikön tarvikkeet ja huolto oli sijoitettu Vuokalaan eli Savonrannalle.

Parviainen oli saanut myös tietää, että kun venäläiset olivat ryöstäneet, tuhonneet ja polttaneet talonpoikien omaisuutta Ylä-Kuonassa, he olivat edellisenä lauantaina siirtyneet Kesälahdelle rajan ruotsinpuoleiselle alueelle, todennäköisesti selvittääkseen Ruotsin armeijan asemia siellä. Jotkut olivat arvelleet vihollisen sotilaiden kokonaismäärän tällä alueella olleen tuohon aikaan noin 2000 miestä. [5]

Rajaseudulla liikkuminen oli varmasti tuttua torppari Heikki Parviaiselle, sillä hänen kotikylänsä Asikkala sijaitsi aivan valtakunnanrajan tuntumassa: vuoden 1743 raja halkaisi Rantasalmella Vaahersalon ja Putkisalon. Torpparina Heikki saattoi toki asua myös jonkin asikkalalaistilan kaukopalstalla Heinävedellä.

Yksityiskohta 1700-luvun lopulla laaditusta Rantasalmen ja Heinäveden kartasta Asikkalan, Putkisalon ja Vaahersalon kohdalta. [6] Koko valtakunnanrajaa kutsutaan kartassa nimellä "Disputerliga Riksgräntsen emellan Sverige och Ryssland" eli "Kiistanalainen raja Ruotsin ja Venäjän välillä", vaikka varsinainen riitamaa sijaitsikin Kerimäellä.

Mikkelissä armeija lähetti jonkun talonpojan tiedusteluretkelle viimeisen sotavuoden maaliskuussa kauas rintamalinjojen taakse aina Viipuriin asti. Hänen havainnoistaan kirjoitettiin raportti 18.3.1790. Talonpoika kertoi, ettei Viipurissa ollut sillä hetkellä enempää kuin neljä komppaniaa vartiosotilaita, mutta että maantien varressa sotilaita oli majoitettuina 4–5 miestä jokaisessa talossa aina Lappeenrantaan asti.

Neljännespeninkulman päässä Lappeenrannasta tuulimyllyn mäellä oli ollut suuri koko mäen levyinen tykkipatteri. Sitä ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä vartioitu, eikä tiedustelija ollut nähnyt siellä tykkejä. Taipalsaarelle vihollinen oli sijoittanut kaksi rykmenttiä. Toiset olivat henkikrenatöörejä, mutta toisen yksikön nimeä tiedustelija ei tiennyt.

Viipurissa oli rakenteilla 25 uutta tykkisluuppia. Lappeenrannassakin oli aiemmin rakennettu yhtä, mutta työ oli keskeytetty ja päätetty, että Viipurissa rakennettavat tykkipurret tultaisiin myöhemmin kiskomaan Saimaan puolelle. Talonpojan mukaan sekä Lappeenrannassa että Viipurissa oli riittävästi jauhoja, sillä niitä kuljetettiin sinne Pietarista joka viikko 300–400 hevosen voimin. [7]

Tykkisluuppi eli tykkipursi oli alun perin 1700-luvun lopun Ruotsissa saaristolaivastoa varten suunniteltu uusi alustyyppi. Ruotsalaisessa tykkipurressa (Canon Slup) oli tykit sekä keulassa että perässä, pienemmässä tykkijollassa (Canon Jolle) ainoastaan perässä. [8] Venäläiset kopioivat idean nopeasti, ja tykkipursien määrä kasvoi sodan aikana nopeasti myös Venäjän saaristolaivastossa. [9]

Yksityiskohta Fredrik Henrik af Chapmanin tykkipursipiirustuksista vuodelta 1789. [10]

Kuten kaikissa sodissa, myös Kustaan sodassa pyrittiin saamaan tietoja vihollisen liikkeistä myös niiltä yksittäisiltä vihollisarmeijan sotilailta, jotka olivat syystä tai toisesta päätyneet armeijan käsiin. Sulkavalla kuulusteltiin toukokuussa 1790 venäläistä sotilaskarkuria, joka oli paennut Savonlinnassa ruotsalaisten puolelle, koska hänen omat upseerinsa olivat hänen kertomansa mukaan olleet niin ankaria.

Miehen nimi kirjattiin ruotsinkieliseen kuulusteluraporttiin muotoon "Jöran Jogor". Hän oli syntynyt Novgorodin kuvernementissa ja oli nyt 40-vuotias. Hän oli 11 korttelia ja 3 tuumaa (eli noin 170 cm) pitkä ja laiha, ja oli palvellut jääkärirykmentissä välskärinkisällinä. Hän kertoi, että Savonlinnassa oli tuohon aikaan noin 500 sotilasta neljästä eri rykmentistä. Heistä 50 oli kasakoita. Laitaatsillassa oli neljä mörssäriä sillä mäellä, jolla Ruotsin patterit olivat aiemmin olleet. Savonlinnassa oli tässä vaiheessa neljä tykkisluuppia valmiina, ja useampia muita oli Viipurissa odottamassa siirtoa. Sairaita Venäjän joukoissa oli hänen kertomansa mukaan toista sataa. [11]

Huhtikuun alussa 1790 Venäjän armeijasta karkasi ruotsalaisten puolelle Vasili Siskoff -niminen sotilas. Hän oli 20-vuotias, syntynyt Siperiassa ja tunnusti ortodoksista uskoa. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset ja ruskeat silmät. Hän kertoi palvelleensa viipurilaisessa rykmentissä ja sanoi, että niin Pietarissa, Viipurissa kuin Lappeenrannassakin kaikki sairaalat olivat täynnä ja kuolleisuutta oli paljon. Hän tiesi tämän siitä, että oli tullut Pietarista edellisenä syksynä. [12]

Sairaita oli tietysti paljon myös Ruotsin puolella. Ruotsin armeijan pääsairaala oli koko Kustaan sodan ajan Rantasalmen Haapaniemessä, [13] ja sairaala joutui niin pitkään pyytämään kuljetusta uusille sängyille ja muille tarvikkeille, ettei tarvikkeiden saamiseen jaksettu huhtikuussa 1790 enää uskoa. [14] Kun tämän päivän sotasairaaloihin joudutaan ennen muuta sodassa saatujen vammojen takia, 1700-luvulla sotilaat tarvitsivat sairaanhoitoa ennen muuta joukkojen keskuudessa levinneiden kulkutautien takia.

Edellä kuvatut Kustaa III:n sodan aikaiset kuulusteluraportit sisältyvät Kansallisarkistossa säilytettävään Curt von Stedingkin arkistoon. Kyseinen arkisto sisältää kymmeniä tuhansia sivuja materiaalia. Arkisto kuului aiemmin herttualliselle d'Otrante -suvulle Ruotsissa, mutta Suomen Kansallisarkisto osti sen vuonna 2013. Kauppahinta oli 465 000 euroa. Aineisto on nykyisin digitoitu ja vapaasti luettavissa Kansallisarkiston sivuilla. Arkisto sisältää paljon ainutlaatuista tietoa sotatapahtumista, koska sotamarsalkka ja kreivi Curt von Stedingk (1746–1837) oli Savon prikaatin komentaja Kustaan sodan aikana. [15]

Kurt Bogislaus Ludvig Kristoffer von Stedingk. Johan Gustaf Sandbergin maalaus. Valokuvannut Daniel Nyblin 1893. Kansallisgalleria, finna.fi.

Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Rekognosointikartastoon liittyvät erilliset lehdet, Situations Charta öfver trachten omkring Nyslotts fästning. Piirtänyt O.C. von Fieandt.

[2] Lappalainen, Jussi T.: Sodankäynnin ongelmia Kustaa III:n sodan Savossa, s. 4. ; Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 25.

[3] Wirilander, Kaarlo: Savon historia III – Savo kaskisavujen kautena (Savon säätiö 1989), s. 835.

[4] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota – Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 58.

[5] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 85. 

[6] KA Maanmittaushallituksen kartat, MH MH 92, Geographisk Charta öfver Randasalmi Sockn samt Heinäwesi Capell i Nedre Safxolax Härad och Cuopio län.

[7] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 35.

[8] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 50–53.

[9] Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti – Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. (SKS 2011), s. 55.

[10] RA Marinens ritningar, Däckade kanonslupar, SE/KrA/0492/A 4h/02:01 (1789), bildid: K0035307_00001

[11] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 87.

[12] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 46.

[13] Lappalainen, Jussi T.: Kustaa III:n maasota, Savo ja Kymenlaakso 1788–1790 (SKS 2014), s. 127.

[14] KA Curt von Stedingks arkiv, C Myndighetens m. fl. handlingar, ICb Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv, ICb3 Ingående brev och rapporter, Från ett flertal militärer 1790, n:o 59.

[15] YLE 22.1.2013: Uusi arkistolöytö kertoo Savon Prikaatin historiaa 1780-luvulta.