Pekka Auvinen eli Tropil – pillipiipari, karoliini ja rantasalmelainen perheenisä

Savon jalkaväkirykmentin sotilaan univormu vuodelta 1765. [1]

Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniaan otettiin suuren pohjan sodan aikana 7.9.1712 huilunsoittajaksi eli pillipiipariksi noin 12-vuotias Savosta kotoisin ollut poika, jonka nimeksi kirjattiin Petter Tropil. [2] [Geni] Kolme vuotta myöhemmin 6.5.1715 hänet otettiin samaan komppaniaan kuormastorengiksi, [3] ja hän osallistui komppanian katselmukseen Vallentunassa Tukholman lähellä 23.10.1716. [4] Petter palveli kuormarenkinä vähän yli kaksi vuotta, kunnes hänet otettiin 19.10.1717 edelleen samaan komppaniaan ruodun 34 sotilaaksi. Hänen suomenkielinen etunimensä on ollut ehkä Pekka tai Pekko.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pekan sukunimi kirjoitettiin Rantasalmen kirkonkirjoihin muodossa Auvinen. [5] Näyttää siis siltä, että hän syntyi joskus vuosisadan vaihteessa Auvisena ja sai nimen Tropil armeijassa sotilasnimekseen. Ruotsin sana pil tarkoittaa nuolta, ja alkuosa tro- voi tarkoittaa tällaisessa yhteydessä uskollista tai luotettavaa, kuten sanassa trotjänare, jonka merkitys on uskollinen palvelija. Sotilasnimi on siis lausuttu "truupiil" ja sen merkitys on varma nuoli tai "luottonuoli". [6]

Auvisia oli palvellut Ruotsin armeijassa jo ennen Pekkaa – esimerkiksi juvalainen ratsusotilas Antti Auvinen kaatui syksyllä 1637 Pommerissa, [7] ja lippumies Niilo Auvisen virkatalo Sulkavalla todettiin sodan takia autioituneeksi vuodesta 1709 alkaen. [8] Pekka Auvisen omaa syntyperää ei kuitenkaan tunneta.

Ruotsin armeijan olosuhteet olivat 1710-luvulla poikkeukselliset. Ruotsin suurvalta-aika päättyi Pultavan katastrofiin kesällä 1709, ja Suomen alueella hävittiin ratkaiseva taistelu Isonkyrön Napuella kevättalvella 1714. Olavinlinna antautui 29.7.1714. Venäläiset asettivat Savonlinnaan elokuussa 1714 oman komendanttinsa johtamaan alueen hallintoa. [9] Suomessa alkoi isovihana tunnettu venäläismiehityksen aika.

Savon rykmentin lippu vuodelta 1686. [10]

Savon jalkaväkirykmentin rippeet järjestäytyivät Pohjanlahden länsipuolelle. Ruotsin armeijaan yritettiin kuitenkin jatkuvasti kerätä Savosta sotilaskarkureita ja loismiehiä. Luutnantti Ehrenrooth, korpraali Hussu ja vänrikki Sund kiertelivät jo kesällä 1714 Kuopiossa ja Iisalmella näissä tehtävissä.

Ruotusotilaana Petter Tropil edusti rantasalmelaista ruotua 34, johon kuului Lautakotalahdessa eli nykyisessä Lahdenkylässä olleita taloja. Pekan rekrytoiminen kuormarengistä ruotusotilaaksi tuli mahdolliseksi, kun hänellä oli enemmän ikää – mutta se tapahtui myös aikana, jolloin rykmentissä oli suuri tarve paikata Napuen ja Savonlinnan taisteluissa sulaneita komppanioita. Hengissä säilyneet ja uusina riviin pestatut sotilaat saivat ilmeisesti viettää Ruotsissa pari vuotta ilman taisteluja, mutta rauhallinen jakso päättyi vuonna 1718, kun kuningas Kaarle XII halusi valloittaa tanskalaisilta Norjan.

Kenraali Armfelt johti joukkonsa Jämtlannin poikki kohti Trondheimia. Joukossa oli noin 7500 miestä, joista puolet oli suomalaisia, ja näistä noin kuusisataa savolaisia. Stjørdalin luona syntyi syyskuussa taistelu, jossa useita savolaisia jäi sotavangiksi. Armeija eteni vielä Trondheimin eteläpuolellekin, kunnes kenraali sai viestin, että kuningas oli kaatunut Fredrikstenin linnaa piirittäessään 30.11.1718. [11]

Kaarle XII:n ruumis kannetaan Norjan rajan yli. [12]

Kenraali Armfelt määräsi joukkonsa paluumarssille Ruotsiin tuntureiden yli joulukuun lumimyrskyissä ja pakkasissa. Vaikein taival kulki Essandjärveltä tunturiharjanteen yli Handöliin. Tuntureille menetettiin kuolleina ja paleltuneina niin paljon miehiä, että paluumatkaa on kutsuttu karoliinien kuolonmarssiksi. [13]

Petter Tropil oli yksi niistä, jotka selvisivät marssista hengissä. Kun everstiluutnantin komppaniassa pidettiin pääkatselmus Pohjanlahden rannikolla Säbrossa 26.10.1719, Pekka oli paikalla. Hänen todettiin menettäneen miekkansa tuntureilla, ja hän sai katselmuksessa uuden pistimellä varustetun musketin. [14]

Pekka osallistui sodan aikana Ruotsin puolella vielä kahteen pääkatselmukseen. Ne pidettiin Gävlessä, ensimmäinen vuonna 1720 ja toinen 21.9.1721, kun rauhansopimus oli jo allekirjoitettu. [15] Koko Savon rykmentti oli sodan loppuvaiheessa sijoitettuna Gävlen tienoille, mutta se teki sieltä käsin partioretkiä Suomen puolelle. [16]

Näiden katselmusten rulliin kirjattiin myös tieto siitä, oliko sotilas naimisissa vai ei. Monet komppanian nuorista sotilaista olivat tässä vaiheessa naimattomia, mutta Pekan mainitaan olleen naimisissa jo sodan aikana vuonna 1720, kun hän oli 19 ½ vuoden ikäinen.

On tuntematonta, mistä Pekan vaimo oli kotoisin ja missä vihkiminen oli toimitettu. Vielä 1600-luvulla sotilaiden perheet kulkivat usein mukana sodissa, mutta ruotujakoisen armeijan myötä tapa alkoi vähitellen hiipua: vaimon tärkeäksi tehtäväksi tuli huolehtia sotilastorpasta sillä välin, kun sotilas oli sotaharjoituksissa tai sodassa.

Kun rauha oli solmittu, sotilaat pääsivät palaamaan ruotuihinsa. Sodan jälkeen eli vuodesta 1722 lähtien Petter Tropil siirtyi palvelemaan everstiluutnantin komppanian ruodussa 22, jossa hänen palveluksensa kestikin kymmeniä vuosia, aina vuoteen 1758 asti. Tätä ruotua ylläpiti kolme Rantasalmen Tiemassaarella sijainnutta taloa. [17] Sotilastorppa oli Juutilan tilan (Tiemassaari 2) mailla, josta Pekan puoliso maksoi henkirahaa. [18]

Tiemassalon eli Tiemassaaren kylää Rantasalmen ensimmäisessä yksityiskohtaisessa pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1745–1752. [19]

Petter Tropil haastettiin Rantasalmen syyskäräjille lokakuussa 1722. Haastaja oli tiemassaarelainen 33-vuotias Matti Matinpoika Tolvanen. Hänen isänsä Matti Tolvanen vanhempi oli Pekan ruotutalonpoika eli yksi hänen sotapalveluksensa ylläpitäjistä. [20]

Matti Matinpoika oli yöpynyt isänsä luona Tiemassaarella mikkelinpäivän vastaisena yönä. Häneltä oli kadonnut yön aikana kukkaro, jossa oli ollut sekä 12 karoliinin arvosta venäläisiä rahoja että 30 äyrin arvoinen hopeinen risku. Katoaminen oli tapahtunut Tolvasen mukaan yön aikana siitä huolimatta, että kukkaro oli ollut housuihin kiinnitetyssä pussissa, ja Tolvanen oli pitänyt housuja yön aikana päänsä alla tyynynä.

Tolvanen epäili varkaudesta Petter Tropilia, koska he olivat yöpyneet samassa tuvassa, eikä siellä ollut silloin muita Tolvaselle vieraita ihmisiä kuin sotamies Petter Tropil. Lisäksi Tropil oli ollut hänen tietääkseen täysin pennitön mies, mutta nyt hän oli kuitenkin pian Tolvasen kukkaron katoamisen jälkeen kyennyt ostamaan paitsi lihaa, myös tupakkaa Matin veljeltä, Lassi Natuselta ja Pitkäsaaressa asuneelta pikkupojalta Antti Lassinpojalta. Hän oli myös maksanut toiselle Tiemassaarella asuneelle [21] sotilaalle Kasper Pitkäselle viljasta – mutta kun Pitkänen oli kuullut Tolvasen kadonneesta kukkarosta, hän oli palauttanut rahat ja pyytänyt sotilastoveriaan maksamaan mieluummin jollakin muulla kuin tällä tavoin epäilyksenalaisilla rahoilla. Näiden tapahtumien lisäksi Petter Tropil oli vielä maksanut kolmen kopeekan velkansa unilukkarin pojalle Paavo Huttuselle.

Petter Tropil myönsi oikeudelle nukkuneensa kyseisenä yönä samassa tuvassa Matti Tolvasen kanssa, samoin kuin sen, että hän oli tosiaan ollut siihen aikaan aivan varaton. Hän kertoi kuitenkin saaneensa mikkelinpäivän aamuna toiselta ruotutalonpojaltaan Abraham Tolvaselta pestuurahansa, minkä lisäksi hän oli lainannut vielä lisää rahaa lukkarinpoika Henrik Philippaeukselta. Näillä rahoilla hän oli sitten hoitanut asioitaan.

Matti Tolvanen ei kuitenkaan uskonut Tropilin väitteitä. Aiemmin kertomansa lisäksi hän tiesi Tropilin ostaneen myös lehmän pölkynniemeläiseltä torpparilta Niilo Juutilaiselta, ja arvioi Tropilin saaman pestuurahan menneen kokonaan tähän kauppaan. Tropil puolustautui sanomalla, että hän oli onnistunut tinkimään lehmäkaupassa ja saanut eläimen halvemmalla kuin Juutilainen oli alun perin pyytänyt. Koska kaupoissa oli käytelty sekä ruotsalaisia että venäläisiä rahoja, Tropil selvitti vielä oikeudelle, miten hän oli vaihtanut valuuttaa ja paljonko mitäkin rahaa eri kauppoihin oli kulunut.

Tolvanen ei kiistänyt sitä, etteikö Tropil ollut vaihtanut itselleen Venäjän valuuttaa hänen veljeltään, mutta tiesi vielä kertoa Tropilin ostaneen kaiken lisäksi puolikkaan sian ja lampaan ja maksaneen erään toisenkin velan, joten Tropilin pestuurahat eivät hänen mielestään olleet millään voineet riittää kaikkiin näihin toimiin. Tropil koetti vielä puolustautua erittelemällä, miten hän oli maksanut torppari Abraham Juutilaiselle lampaasta Ruotsin rahalla ja läskistä Venäjän rahalla. Tolvanen ei tyytynyt näihinkään selityksiin, vaan vaati oikeudelta lupaa haastaa kaikki Tropilin kanssa kauppoja tehneet seuraaviin käräjiin. Oikeus myönsi tähän luvan.

Käräjätapaus valaisee hyvin Pekan elämäntilannetta, jossa hänen piti huolehtia perheensä toimeentulosta ja hankkia uuteen sotilastorppaansa ruokaa ja kotieläimiä. Ruotsalainen yhteiskuntajärjestys oli käynnistymässä uudelleen miehitysajan jäljiltä, ja pitäjässä käytettiin edelleen sekä ruotsalaista että venäläistä rahaa.

Oikeuden myöntämästä luvasta huolimatta asiaan ei kuitenkaan palattu enää vuoden 1723 käräjissä. [22] Sen jälkeen Matti Matinpoika ei olisi enää voinutkaan ajaa asiaansa, sillä hän hukkui – ehkä syysjäissä olleeseen virtapaikkaan – marraskuussa 1723. [23] Hänen isänsä tosin kantoi huolta poikansa rahoista vielä senkin jälkeen. Matti Tolvanen vanhempi kertoi vuoden 1725 talvikäräjillä, että hänen poikansa oli oleskellut ennen hukkumistaan kirkonkyläläisen Jussi Erosen luona ja että hänellä oli silloin ollut hallussaan seitsemän ruplan arvosta Viipurissa ansaittuja rahoja. Kun hänen ruumiinsa oli sitten vedetty ylös virrasta, vaatteista ei kuitenkaan löytynyt enempää kuin 31 kuparitaalaria ja 28 äyriä Ruotsin valuutassa.

Tolvanen väitti, että puuttuvat rahat olisivat edelleen Erosen hallussa. Hän ei kuitenkaan esittänyt täsmällistä laskelmaa puuttuvan rahan määrästä Ruotsin valuutassa, ja Eronenkin kiisti, että hänelle olisi jätetty mitään rahoja säilytettäviksi, joten oikeus jätti asian sikseen. [24]

Torasalolaisesta pellosta löytynyt taalari vuodelta 1715. Kyseessä on suuren pohjan sodan aikainen hätäraha, joita lyötiin Kaarle XII:n Norjan retken rahoittamiseksi. Hätäraha tarkoitti sitä, että kolikko on oikeasti kuparia, vaikka sillä on hopeataalarin (silvermynt) nimellisarvo. [25]

Ruotusotilas Petter Tropilin puolison nimi Anna Mikontytär mainitaan Rantasalmen seurakunnan kastekirjassa vuonna 1726, jolloin perheeseen syntyi Petter-niminen poika. [26] Rantasalmen vanhimmissa säilyneissä eli 1760-luvun kirkonkirjoissa on mainittu Annan sukunimi Forsman. [27] Siinä vaiheessa Pekan sotilasura oli jo ohi, ja hänestä käytettiin rippikirjoissa nimeä Auvinen. Pekka sai eron armeijasta vuonna 1758. [28] Hänen palvelusajakseen laskettiin 44 vuotta. [29]

Pekan ja Annan asuinpaikkoja ei merkitty kirkonkirjoihin kovin täsmällisesti heidän viimeisinä vuosinaan. Pekka oli kuitenkin eläkkeelle jäätyään ainakin hetken Lajunniemen (Tiemassaari 9) lampuoti, [30] kunnes perheen poika Jussi jatkoi tässä tehtävässä mentyään naimisiin. Vanhemmat asuivat ehkä hetken myös Eerik-pojan perheen luona Asikkalassa, kunnes kuolivat Osikonmäessä, jossa heidän poikansa Olli Auvisen perhe oli asunut torppareina 1760-luvun alusta lähtien. [31] Pekka kuoli marraskuussa 1771 [32] ja Anna maaliskuussa 1777. [33]

Pekan sotilasnimeä ei unohdettu hänen sotilasuransa jälkeen kokonaan. Vaikka hänet kirjattiin Rantasalmen rippikirjoihin Auvisena, saman seurakunnan haudattujen kirjaan hänet merkittiin edelleen Tropilina. Kun perheen poika Eerik oli Rouhialan kartanon torpparina Asikkalassa, hänen sukunimensä oli kastekirjoissa aina Auvinen, [34] mutta henkikirjoissa Tropil. [35] Lajunniemen lampuotina isänsä jälkeen toiminut Jussi oli vuoden 1761 henkikirjassa Tropil, [36] mutta seuraavana vuonna Auvinen. [37]

Nimi Tropil mainitaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin kahdella Pekan lapsenlapsella vaihtoehtoisena sukunimenä. Kun Paavo Ollinpoika Auvinen meni 1800-luvun alussa vävyksi Lautakotalahteen, pappi kirjoitti hänen kohdalleen rippikirjaan lisätiedon ”eller Tropill”. [38] Hänen veljensä Kustaa Ollinpoika Auvinen sai kaikki muut lapsensa Kustaa Auvisena, mutta kun perheen lapsi Anna Helena syntyi vuonna 1808, pappi kirjoittikin isän nimeksi kastekirjaan yllättäen Gustaf Tropil. [39]

Esimerkit saattavat tarkoittaa sitä, että perhe itse piti isoisän sotilasnimeä hyvinkin oikeana sukunimenä, mutta kirkonkirjoista vastaavat papit olivat enemmän sillä kannalla, että sotilasuran päättymisen jälkeen savolaisen sotilaan ja hänen perheensä kuului palata alkuperäisen sukunimensä käyttöön. Vähitellen nimi Tropil unohtui myös suvun piirissä, eikä vuonna 1915 syntynyt isoäitini Meeri Auvinen tiennyt siitä enää mitään. Hän oli Petter Tropilin pojanpojan pojanpojan pojantytär.

**********

Suuri osa edellä mainituista Petter Tropilia koskevista lähdetiedoista löytyy kätevästi Väinö Holopaisen ylläpitämästä Savon rykmentin tietokannasta. [40] Tietokanta on ainutlaatuinen apuneuvo kaikille savolaisten ruotusotilaiden tutkijoille. Suuri kiitos siitä Väinölle ja muille tietokantaa rakentaneille!



Viitteet:


[1] KrA Savolax Läns Regemente. Soldat med gevär. SE/KrA/0429/001/39

[2] KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/63 (1712), bildid: A0065770_00853 ; KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/64 (1713), bildid: A0065771_00749

[3] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00119 

[4] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00115 

[5] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389

[6] SAOB: tro (adj.) ja pil. Vanhan ortografian mukainen Pihl on ollut myös käytössä sotilasnimenä. – Sama sotilasnimi on ollut myös Karjalan rakuunarykmentin Ala-Savon komppanian rakuunalla Henrik Tropililla, joka astui palvelukseen 26.2.1742 ja oli myös omalta sukunimeltään Auvinen.

[7] Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla (2016), s. 165, 353.

[8] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2 (1990), s. 565.

[9] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 571.

[10] KrA Savolax Regemente. Kompanifana, vapensida, SE/KrA/0418/001/095

[11] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 582.

[12] Cederström, Gustaf (1845–1933), kaivertaja Thiriat, Henri. Museovirasto, historian kuvakokoelma 

[13] Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n aikaisia sotilaita on vanhastaan kutsuttu karoliineiksi. Nimen taustalla on kuninkaiden nimen latinankielinen muoto Carolus. Samaa sanaa on käytetty tänä aikakautena käytetyistä rahoista.

[14] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1039 (1712-1719), bildid: A0029078_00244

[15] KrA Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00041 ; Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1040 (1720-1721), bildid: A0029079_00233

[16] Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2, s. 583.

[17] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, pääkatselmusluettelo 1735, s. 195

[18] Rantasalmi, vuoden 1725 henkikirja, s. 2596

[19] RA Geographisk charta öfver Randasalmi sochn i Sawolax, Medledels härad och Nyslotts län. Affattad til en del af Anders Westermark 1745, en del af Jonas Cajanus, Olof Borgström och Eric Wijk åren 1748, 1749, 1750 och änteligen til slut bragter, enligt orders, år 1752 af Pehr Almgren. [Papper, ritad, 241 x 440.] /Reversal/ 1850/230 - 163.

[20] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, varsinaisasiat 1722 (KO a 22), Rantasalmen syyskäräjät, s. 704 – Petterin sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan muodossa Trumpill.

[21] Rantasalmi, vuoden 1735 henkikirja, s. 2337v

[22] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vuoden 1723 varsinaisasiat (KO a 23), asialuettelo

[23] Rantasalmi, haudatut 1723

[24] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1725 (KO a 25), Rantasalmen syyskäräjät s. 3

[25] Wikipedia: Nödmynt

[26] Rantasalmi, kastetut 1726

[27] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,17 ja 1761–1772,389 . Puoliso oli ehkä samaa sukua kuin Johan Forsman, joka valittiin everstiluutnantin komppanian huilistiksi vuonna 1721. Ks. KrA Krigskollegium, Militiekontoret, Avlöningshandlingar, SE/KrA/0009/A/G IV b/71 (1722), bildid: A0065778_00525 – Anna Forsman lienee ollut sukua myös Maria Forsmanille, joka oli Rantasalmen lukkari Thomas Philippaeuksen puoliso. Ks. Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, vars. asiat 1725, s. 546. Tämän perheen pojalta Henrikiltä Petter Tropil lainasi rahaa.

[28] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirymentti, luetteloita 1744–1763, vuoden 1758 palkkaluettelo

[29] SSHY Vadstenan sotamieshuone, luetteloita 1755–1783, s. 699

[30] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 – Perheen poikia kutsutaan vuosien 1759 ja 1760 vihittyjen kirjoissa lampuodinpojiksi Tiemassaarelta. Tietoa ei näy henkikirjassa, mutta luonnollinen syy siihen on se, että Pekka oli vapautettu henkirahasta.

[31] Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,231

[32] Rantasalmi, haudatut 1771 nimellä Pehr Tropihl, Vadstenan sotamieshuoneen luettelot nimelllä Peter Tropihl, Rantasalmi, rippikirja 1761–1772,389 nimellä Pehr Auvin.

[33] Rantasalmi, haudatut 1777

[34] Rantasalmi, 24.3.1757 kastettu Olof

[35] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1759 henkikirja, s. 414

[36] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1761 henkikirja (8879), Rantasalmi, s. 358

[37] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, vuoden 1762 henkikirja (8883), Rantasalmi, s. 410 – 

[38] Rantasalmi, pääkirja I 1800–1811,415 – käsiala tosin viitannee mahdollisesti väärin kuultuun muotoon Tropin.

[39] Rantasalmi, kastetut 1808

[40] Savon rykmentti, Petter Tropil

Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva ”skrithifinnien” metsästystavoista.

Muistan kuulleeni jo lapsena Rantasalmella leikkisän sanonnan, jonka mukaan jokin kaukainen paikka oli "ulokomailla Leppävirroilla". Sanonta on ollut eri muodoissaan tunnettu ympäri Itä-Suomea. Mikkeliläiset ovat sanoneet "männöö mualimasta poes Leppävirralle" ja Terijoella asti on tunnettu määritelmä "Leppävirta on ulkomaata". [1]

Tällaisten sanontojen alkuperää tai ikää on mahdotonta tutkia. Savon asutushistoriaa ajatellen tuntuisi kuitenkin mahdolliselta, että mielikuva Leppävirrasta ulkomaana olisi syntynyt keskiajalla, kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten eränkäyntialueena. Pohjois-Savon vanhin pysyvä asutus on sijainnut juuri Leppävirralla, ja onkin tulkinnanvaraista, tulisiko Leppävirran 1500-luvun asutus tulkita vielä rintamaaksi vai jo eränkäyntialueeksi. [2] Leppävirta on siis tuohon aikaan sijainnut juuri siellä, mistä savolaisten ulkopalstat – eli takamaat tai "ulkomaat" (ruotsin utmark) ovat alkaneet.

Puhe Leppävirrasta ulkomaana voi viitata myös Ruotsin ja Novgorodin ja myöhemmin Ruotsin ja Venäjän väliseen rajaan Pähkinäsaaren rauhan (1323) ja Täyssinän rauhan (1595) välisenä aikana. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Karjalan kannakselta luoteeseen ja pitkin Haukivettä siten, että Pohjois-Savo ei kuulunut enää Ruotsiin. [3] Ruotsi pyrki kuitenkin omavaltaisesti siirtämään rajaa pohjoisemmaksi, ja savolaisasutus alkoi pian levittäytyä valtionrajan yli. [4] Mahdollisesti jo piankin Pähkinäsaaren rauhan jälkeen savolaiset ovat alkaneet pitää nykyistä Pohjois-Savoa valtiollisen ulkomaan sijasta omana ulkomaanaan.

********

Savon vanhimpien voudintilien aikaan 1540-luvulla Savossa oli viisi hallintopitäjää: Pellosniemi ja Vesulahti eteläisessä Savossa ja Juva, Rantasalmi ja Sääminki niiden pohjoispuolella. Pohjois-Savo näyttää olleen aluksi kaikissa näissä pitäjissä asuneiden talonpoikien erämaana. 1500-luvulle tultaessa juvalaisten ja rantasalmelaisten ote erämaasta oli kuitenkin vahvin. [5] Pohjois-Savoon syntyneet arviokunnat kirjattiin 1540-luvun voudintileissä Rantasalmen ja Juvan pitäjiin, ja seurakuntajaossa koko Pohjois-Savo kuului ennen Tavinsalmen perustamista Juvaan.

Savonlinnan vouti Klemetti ”Kirjuri” Krook alkoi rakennuttaa Pohjois-Savoon Tavinsalmen kuninkaankartanoa vuonna 1543. [6] Paikka oli todennäköisesti Maaningalla. [7] Eteläsavolaiset talonpojat eivät ilahtuneet erämaidensa ottamisesta kuninkaankartanon käyttöön, eikä verotuskaan miellyttänyt heitä. He tekivät vuonna 1545 kuninkaalle valituksen, joka valaisee mielenkiintoisella tavalla Savon asutushistoriaa. Valitus kirjoitettiin vanhalla ruotsin kielellä, ja A.I. Arwidsson julkaisi sen vuonna 1853 puhtaaksikirjoitettuna teossarjassaan Handlingar till upplysning af Finlands Häfder. [8]

Talonpojat valittivat, että Klemetti oli antanut rakentaa kartanon heidän Lapinmaahansa, josta viisi pitäjää sai suurimman osan elannostaan ja jossa olivat heidän parhaat kalavetensä. He valittivat Klemetin myös pakottaneen heidät köyhät talonpojat kuljettamaan rakennustarpeita kartanon työmaalle 30 peninkulman päähän.

Savon historian tutkimuksessa on keskusteltu siitä, missä määrin Pohjois-Savon pysyvä asuttaminen oli kruunun ja missä määrin savolaisten itsensä aloitteellisuuden seurausta. Pentti Renvall korosti kruunun roolia ja piti Klemetti Krookia Pohjois-Savon asuttajana. Arvo M. Soininen taas piti Klemetin merkitystä vähäisempänä ja korosti savolaisten luontaista omatoimista liikkuvuutta. [9]

Savon historian kirjoittaja Kauko Pirinen liittyi varovasti enemmän Renvalliin, mutta huomautti, että kysymyksenasettelu on näin esitettynä kapea. Asutustoiminta vaikutti myös rintamaan oloihin, ja kruunulla ja talonpojilla oli omat, osin erilaiset intressinsä. Talonpoikien näkökulmasta heidän maaomistuksensa pysyivät samoina, vaikka osa sukujen jäsenistä muuttikin suvun perinteisille eräsijoille pohjoiseen – heidän verotuksensakin olisi siis pitänyt pysyä samana. Kruunu taas näki erämaat valtion omaisuutena, jonka käyttöön se alkoi myöntää omia anekkejaan. Kruunun tavoitteena oli uusien itsenäisten tilojen syntyminen ja valtion verotulojen kasvattaminen niiden avulla. [10]

Kruunun ja talonpoikien erilaiset katsantokannat tulevat esiin vuoden 1545 valituskirjeessä. Savolaiset kertovat ensin, miten uudisasutus käytännössä syntyi: ”Ja niin tapahtui, että meitä kasvoi liian monta samaan taloon, niin ettemme voineet elättää itseämme. Silloin erosimme toisistamme ja teimme itsellemme taloja ja tiloja erämaallemme.” [11]

Tämän jälkeen savolaiset kuvaavat, miten heitä oli kuitenkin sakotettu tästä erämaille muuttamisesta kolme markkaa savulta ja väitetty, että he olivat anastaneet kuninkaan erämaata maksamatta siitä veroa. Savolaiset kiistävät tämän. Heidän mukaansa 12 miehen lautakunta oli tutkinut asian ja todennut, että heillä oli suurempi vero kuin heidän omistamansa maat edellyttivät. Siksi he pakenivat erämaalleen, ja heitä sakotettiin siitä.

Pohjois-Savon erämaata kutsuttiin vuoden 1545 valituksessa siis nimellä Lappmark eli Lapinmaa. Alueella tuohon aikaan toimineella voutikunnalla oli myös pohjoista syrjäseutua kuvaava ruotsinkielinen nimi, Norrbotten. Tällä nimellä kutsutaan nykyisin Ruotsin pohjoisinta maakuntaa. Nimen kirjaimellinen käännös on Pohjois-Pohjanmaa, mutta suomalaisessa historiankirjoituksessa savolainen Norrbottenin voutikunta on käännetty Pohjan voutikunnaksi. [12]

Savon jako Suur-Savon ja Norrbottenin voutikuntiin oli voimassa viimeistään vuonna 1537. Aluksi Suur-Savoon kuului vanha Savon kanta-alue eli Pellosniemi, Vesulahti ja Juva. Norrbottenin voutikuntaan kuuluivat Rantasalmi, Sääminki ja pohjoinen eränkäyntialue, joka sitten itsenäistyi Tavinsalmena. Vuosina 1552–1555 Norrbotteniin kuuluivat myös Juvan pohjoiset neljännekset Vesikansa ja Joroinen. Lyhyen kartanovoutikunta-ajan ja kolmijaon jälkeen palattiin kahteen voutikuntaan, mutta nyt pohjoista voutikuntaa ei kutsuttu enää Norrbotteniksi, vaan Pien-Savoksi. [13] Tavinsalmen pitäjää alettiin myöhemmin kutsua kirkon paikan mukaan Kuopioksi.

Voudintilin otsikkoteksti ”Savonlinnan läänin Norrbottenin voutikunnan verokirja vuodelta 1552”. [14]

Ruotsinkielisten asiakirjojen termit Lappmark ja Norrbotten herättävät kysymyksen, ovatko eteläsavolaiset ehkä itsekin käyttäneet Pohjois-Savon erämaasta vastaavia suomenkielisiä nimityksiä ja kutsuneet sitä esimerkiksi Pohjolaksi tai Lapiksi. Lappi-sanan on arveltu tarkoittaneen alun perin syrjäseutua. Itärajan toisella puolen asuvat lyydiläiset ovat viitanneet sanoilla lap ja lappalaine Vienan Karjalaan – eli vastaavalla tavalla oman kotiseutunsa pohjoispuolella olevaan alueeseen ja sen asukkaisiin. [15]

**********

Savon asutushistorian keskeinen osapuoli ovat kuitenkin myös saamelaiset eli lappalaiset, kuten suomalaiset heitä aiemmin kutsuivat. Savossa asui vielä 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella muutamia perhekuntia, jotka luokiteltiin verokirjoissa lappalaisiksi. [16] He maksoivat niin sanotun lappalaisveronsa haukina, turkiksina tai rahana.

Savon saamelaiset asuivat tuohon aikaan pääosin Tavinsalmen pitäjässä eli Pohjois-Savossa. Rantasalmella asui vuonna 1565 yksi saamelaisperhe, ja se maksoi veronsa rahana. Tavinsalmella oli samana vuonna kuusi lappalaisveroa maksavaa perhekuntaa. He suorittivat veroinaan 8 leiviskää kapahaukia, 7 hyvälaatuista oravannahkaa (klockverk), 17 keskilaatuista oravannahkaa (samfång) ja 2 kärpännahkaa (hermelin). [17]

Lappalaisveroa maksaneiden miesten sukunimi oli useassa tapauksessa Lappalainen, [18] mutta muitakin nimiä esiintyi. 1590-luvun tilikirjoissa mainitaan muun muassa Niilo Pensainen ja Huumo-Lauri. [19]

Saamelaiskieliä on puhuttu esihistoriallisena aikana lähes koko Suomessa, [20] ja saamelaisen lapinkyläjärjestelmän korvautuminen savolaisella eränkäynti- ja kaskikulttuurilla on ollut vähittäinen prosessi. Aikaisemmin luultiin, että suomalainen uudisasutus olisi työntänyt saamelaisia tieltään kohti pohjoista. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että saamelaisilla itsellään on ollut merkittäväkin rooli uudisasukkaina. [21]

Saamelaiset ovat siis kadonneet Savosta todennäköisesti suurelta osin siten, että he ovat alkaneet viljellä maata ja puhua suomea. Tässä prosessissa monet saamenkieliset paikannimet ovat jääneet käyttöön myös sen jälkeen, kun saamelaiskielen puhuminen on jäänyt historiaan. Esimerkiksi Varkauden eteläpuolella olevan Haukiveden Siitinselän nimen taustalla on todennäköisesti joko saamelaisten talvikylää tarkoittava siida tai seitaa tarkoittava sieidi. [22]

Olaus Magnuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia (1555) julkaistu kuva kaskihalmeiden satoisuudesta.

Viitteet:


[1] Virtanen, Leea (toim.): Kasvantaviärät leuvat – savolaisia sananparsia. (Savolainen osakunta 1964), s. 235.

[2] Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (Suomen historiallinen seura 1961), s. 34.

[3] Pirinen, Kauko: Savon historia I (Kustannuskiila 1988), s. 298. Rajalinjan sijainti Siestarjoelta Siittiin Varkauden tienoille on Pirisen mukaan kiistaton.

[4] Pirinen (1988), s. 305.

[5] Soininen (1961), s. 49.

[6] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (Kustannuskiila 1982), s. 81.

[7] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Klemetti Krook. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[8] Arwidsson, Adolf Iwar: Handlingar till upplysning af Finlands häfder VI (Stockholm 1853): Konu:gh Ma:ttz vndhersåters och böndhers Clagamåll J Nyslottz län &c, ss. 306–312.

[9] Mäkelä-Alitalo, Anneli: Krook, Klemetti. Kansallisbiografia 5 (SKS 2005), s. 471–473.

[10] Pirinen (1982), s. 64.

[11] Käännös: Pirinen (1982), s. 65.

[12] Pirinen (1982), s. 433.

[13] Pirinen (1982), s. 44.

[14] KA 6170:9

[15] Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja 2 (Kotus ja SKS 2012), s. 48.

[16] Viimeiset lappalaisverot kannettiin ilmeisesti Kuopion ja Iisalmen pitäjistä vuonna 1653. KA 8611:1v 

[17] KA 6388:7v 

[18] KA 6585:5v

[19] KA 6609:121v

[20] Häkkinen, Jaakko (2014): Kielet Suomessa kautta aikain.

[21] Lehtola, Veli-Pekka: Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi (Gaudeamus 2022), s. 166.

[22] Aikio, Ante: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä (Virittäjä 1/2003), s. 104.

Savon vanhat maantarkastuskirjat

Timo Alanen ja Kotimaisten kielten keskus ovat tehneet aikanaan kulttuuriteon ja palveluksen sukututkimukselle julkaisemalla 1500–1600-lukujen savolaisia maantarkastusluetteloita puhtaaksikirjoitettuina [1]. Paitsi että nämä lähteet tarjoavat ikkunan tämän aikakauden henkilön- ja paikannimistöön, ne ovat välttämättömiä lähteitä savolaisten sukujen ja maatilojen alkuperän etsijälle.

Ennen kuin näitä lähteitä tai niiden puhtaaksikirjoituksia käyttää sukututkimukseen, on kuitenkin syytä opiskella julkaisujen johdannot ja selvittää itselleen, milloin eri luettelot on kirjoitettu ja miten ne suhtautuvat toisiinsa. Kannattaa lukea myös Kauko Pirisen vuonna 1983 julkaisema lähdekriittinen artikkeli Savon vanhin verollepanomaakirja [2].

********

Tilahistorian tutkiminen on Savossa läntistä Suomea vaikeampaa siksi, että entisajan savolaiset viljelivät viljansa pääosin kaskeamalla. Kun kaskimaiden käyttö muuttui jatkuvasti, maaverotus perustui arvioon siitä, paljonko yhden tai muutaman talollisen muodostaman arviokunnan omistamilta kaskimailta oli mahdollista saada tuottoa kaskiviljelyn avulla. Maiden koon ja luonteen perusteella arviokunnalle annettiin veronahkaluku. Se viittasi nimenä vanhaan tapaan maksaa verot turkiksina. Kun veronmaksu alkoi tapahtua pääasiassa viljana ja muina maatalouden tuotteina, nimitys muuttui veromarkkaluvuksi.

Varhaisin tunnettu savolainen lähde, johon arviokuntia ja niiden omistamia maakappaleita on luetteloitu, on Olavinlinnassa säilytetty "linnan maakirja" eli niin kutsuttu vuoden 1561 verollepanomaakirja. Nimitys on vakiintunut tällaiseksi vanhan arkistonimen mukaan, vaikka verollepano todellisuudessa valmistuikin Juvalla ja Säämingissä ilmeisesti vasta vuonna 1562 ja Rantasalmella vuonna 1563. Alkuperäinen kirja on kadonnut 1600-luvulla, ja sen tietoja on säilynyt vain myöhemmin laadituissa kopioissa.

Savossa elettiin vielä 1500-luvulla vilkkaan uudisasutuksen aikaa. Tiiviimmin asutusta eteläisestä Savosta muutti talonpoikia muun muassa Pohjois-Savoon. Kruunu piti asumattomia alueita valtion omaisuutena, ja antoi niitä tilusryhminä eli anekkeina talonpoikien viljeltäväksi. Dokumentoitu anekkien myöntäminen keskittyy neljän Savonlinnan linnanvoudin käskynhaltijakausiin vuosina 1542–1575. Anekeista ja muista omistussuhteiden muutoksista tehtiin lisämerkintöjä linnan maakirjaan.

Kun lisäyksiä alkoi kertyä ja kirja kului käytössä, siitä alettiin tehdä kopioita. Kopioiden tekeminen liittyi myös ajankohtaisiin maantarkastustoimiin. Esimerkiksi niin sanotun Kupiaisen maakirjan (KA 6345b) laatiminen näyttää liittyneen syksyllä 1588 pidettyyn autiotutkintaan [3]. Siitä ovat säilyneet Suur-Säämingin ja Suur-Rantasalmen osuudet, joiden kopiointi on tehty vuosina 1588 ja 1589. Lorentz Röösin 1640-luvulla laatimien maakirjakarttojen alussa on puolestaan säilynyt vuoden 1561 verollepanomaakirjan kopio Suur-Säämingin osalta.

Henrik Kupiainen vahvistaa vuonna 1580 Paavo Paavonpoika Kärsä-Laitiselle "vanhan maakirjan mukaan" kuuluneet maat. Knuut Knuutinpoika puolestaan vahvistaa Leppävirran käräjillä vuonna 1644, että Kupiaisen antama todistus on silloin kopioitu oikein vanhasta originaalista, joka oli "rikkinäinen, mutta luettava". [4]

Maanomistuksen tilanne muuttui uudisasutuksen lisäksi myös muista syistä, kun talonpojat ostivat ja myivät maitaan tai talonpoikia kuoli ja tiloja autioitui. Syntyi tarvetta järjestää uusia maantarkastuksia, joissa myös aiemmin kokonaan luetteloimattomia kaskimaita selvitettiin järjestelmällisesti. Vouti Johan Henrichsson Haberman laati 1620-luvulla päivitetyn maantarkastuskirjan Pien-Savosta.

Lopulta 1660-luvulla oltiin tilanteessa, jossa verolukuja piti kohtuullistaa kattavasti ja koko Savon maanomistusolot piti tarkastaa perusteellisesti uudelleen. Vuoden 1664 maantarkastuksessa tilat tutkittiin jälleen useamman tilan ryppäinä, mutta niitä ei enää kutsuttu arviokunniksi, vaan jakokunniksi (partie). Tämän tarkastuksen yhteydessä sadan vuoden takaisesta eli vuoden 1561 verollepanomaakirjasta laadittiin jälleen uusi versio, todennäköisesti kopion kopio (KA 6331a). Se on kattavin tunnetuista kopioista ja käsittää kaikki Savon pitäjät, mutta siinäkin on puutteita.

Vuoden 1561 arviokunnat numeroitiin kopioon 6331a juoksevalla numeroinnilla. Samaan aikaan laadittuun vuoden 1664 maantarkastuskirjaan (KA 8646) tehtiin sarake, johon merkittiin, mihin arviokuntaan kunkin jakokunnan maakappaleet kuuluivat vuoden 1561 kirjassa – eli siis sen kopiossa 6331a – jos ne olivat siellä. Tässä vaiheessa anekki-sanaa käytettiin jo kuvaamaan koko vanhaa arviokuntaa.

********

Rantasalmen tilojen ja sukujen tutkija on siitä hyvässä asemassa, että hänellä on käytettävissään kaksi eri-ikäistä kopiota vuoden 1561 verollepanomaakirjasta: Kupiaisen maakirja (6345b) vuodelta 1589 ja maantarkastuksen yhteydessä tehty kopio (6331a) vuodelta 1664. Kauko Pirinen on laatinut näiden kopioiden rakenteellisista eroista taulukon niteen 6331a alkuun [5].

Vanhemmassa eli vuoden 1589 kopiossa kuvataan esimerkiksi seuraava Asikaisten suvun omistama 7 veronahan arviokunta Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljänneskunnan viidennessä eli Rantasalon kylän mukaan nimetyssä kymmenkunnassa [6]:

Arviokunnan osakkaat ovat Olli, Jöns, To[ma]s, p[er]r, Martti ja M[a]tt[i] Mi[chi]l[inpoi]ca Asikainen. Heidän maanomistuksinaan mainitaan Staffanan aho, Hijsi mäen aho, Sijuän maann aho, pitke kangas, Timoi aho, kijnsen aho, Rawan salmen kangas, kataija selke, kuren nemi, kiffui Nemi, Be[gieradh] aff G[östaff] F[inche] Ratimon Laxi, Kurki Lahen sijffw, tolckahan Laxi ja Musta Laxi.

Arviokunnan ensimmäiset 10 maakappaletta ovat sen vanhoja omistuksia. Niiden jälkeen on lueteltu Kustaa Fincken myöntämään anekkiin sisältyneet maat. Fincke oli linnanpäällikkönä vuosina 1547–1561, joten tämä anekki on todennäköisesti ollut mukana jo verollepanomaakirjan vanhimmassa versiossa. Finckeen viitataan nimikirjaimilla GF, hänen seuraajaansa Eerik Arvidinpoika Stålarmiin (1561–1566) kirjaimilla EA ja anekkikauden viimeiseen linnanpäällikköön Yrjänä Maununpoikaan (1567–1575) kirjaimilla JM. Varhaisimmat tunnetut anekit olivat jo Fincken edeltäjän Klemetti Kirjurin (1542–1547) myöntämiä. Häneen viitataan nimikirjaimilla C:t [7].

Timo Alanen on tulkinnut maantarkastuskirjojen puhtaaksikirjoituksissaan nimikirjainten GF viittaavan aina Kustaa Fincken poikaan Gödik Finckeen, joka oli Savonlinnan linnanpäällikkönä 1582–1599 [8]. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Kauko Pirinen on osoittanut, kuinka verollepanomaakirjojen kopioihin merkittyjen anekkien myöntäminen keskittyi neljän linnanpäällikön kausiin vuosina 1542–1575, ja kuinka niistä ehdoton valtaosa (4/5) oli juuri Kustaa Fincken myöntämiä. Myös merkintöjen kronologia tukee tätä. Niissä arviokunnissa, joihin on kirjattu anekkeja sekä linnanpäälliköiltä GF että EA, edelliset ovat aina ensimmäisenä [9].

Vuoden 1561 verollepanomaakirjan nuoremmassa kopiossa eli vuonna 1664 laaditussa niteessä 6331a tätä arviokuntaa kuvataan numerolla 1388 [10].

Tässä kopiossa arviokunnan osakkaiden nimet on kirjoitettu muodossa Oluff, Jöns, Thomas, Peer, Mårthen, Matz Michelsson Asikainen. Nimet ovat siis samat kuin vanhemmassakin kopiossa, mutta ne on nyt kaikki käännetty ruotsiksi. Kupiaisen maakirjassa ja muissakin Savon 1500-luvun lähteissä käytettiin vielä jonkin verran suomenkielisiä nimimuotoja, mutta 1600-luvulla etunimet kirjoitettiin yleensä vain valtakunnan virallisella kielellä.

Arviokunnan maaomistuksina luetellaan Staphanan aho, Hijsimäenaho, Syffwän man aho, Pitkä kangas, Tijmon aho, Kijrsten aho, Rönänn salmen kangas, Kataja selkä, Kuren Niemi, Kiwinemj, B[egieradt] aff G[östaff] F[incke] Ratimonlaxj, Curkj lahen siffw, Taakahanlax ja Mustelax.

Näille maakappaleille on selvät vastineensa vuoden 1589 kopiossa, mutta kirjoitusasuissa on eroja. Esimerkiksi Rawan salmen kangas ja Rönänn salmen kangas on kirjoitettu niin eri tavoin, että toinen lienee jossakin vaiheessa väärin kopioitu, vaikka Ravansalmi ja Ryönänsalmi eivät merkityksensä puolesta ehkä olisikaan kaukana toisistaan.

Kauko Pirinen piti verollepanomaakirjan vanhempaa kopiota 6345b yleisellä tasolla luotettavampana. Hän katsoi, että sitä pitäisi käyttää nuorempien kopioiden sijasta aina kun mahdollista, ja piti sitä päälähteenä, kun tutkitaan suomen kielen kirjoittamista savolaiselta murrepohjalta 1500-luvulla [11].

Kopiot eroavat toisistaan myös hallinnollisten alueiden osalta. Neljänneskunta on toisessa kopiossa Putkilahti ja toisessa Putkisalmi, mutta ne tarkoittavat kuitenkin samaa aluetta. Sen sijaan neljänneskuntaan sisältyvä kymmenkunta on määritelty eri tavoin. Kopiossa 6345b tämä arviokunta on sijoitettu neljänneskunnan viidenteen eli Rantasalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan, kopiossa 6331a puolestaan kolmanteen eli Vaahersalon kylän mukaan nimettyyn kymmenkuntaan.

Asuivatko Asikaiset sitten Rantasalossa vai Vaahersalossa? Asiakirjojen laajempi vertailu osoittaa, että eivät välttämättä kummassakaan. 1500-luvun savolaisissa voudintileissä käytetyt kymmenkunnat eivät olleet kyliä, vaan hallinnollisia yksiköitä, joissa oli usein taloja monesta eri kylästä. Niitä saatettiin kutsua jonkin kymmenkunnan alueella olleen kylän mukaan, mutta ne saatettiin muodostaa eri vuosina hyvinkin eri tavoin.

Kun tämän arviokunnan omistukset selvitettiin vuoden 1664 maantarkastuksessa, savolaisissa läänintileissä oli jo siirrytty käyttämään kyläjakoa [12]. Vanhan arviokunnan 1388 omistukset käsiteltiin jakokunnassa 1246, johon kuului usean eri kylän taloja. Vanhalla Sydänmaanahon palstalla asuivat silloin [Mikko] Mikonpoika Asikainen ja Juho Paavonpoika Lyytikäinen, joiden talot luettiin Asikkalan kylään kuuluviksi [13]. On siis mahdollista, että arviokunnan 1388 Asikaiset asuivat jo 1500-luvulla Asikkalassa. Kymmenkuntien nimissä käytetyt Rantasalo ja Vaahersalo viittaavat kuitenkin samaan suuntaan, ne kun ovat molemmat Asikkalan naapurikyliä.

********

Savon vanhimmat maantarkastuskirjat tarjoavat paljon mahdollisuuksia sukujen ja talojen alkuperän selvittäjälle. Niiden tutkiminen edellyttää kuitenkin malttia, lähdekritiikkiä ja eri lähteiden vertailua. Tutkijan on myös hyväksyttävä se, että 1500-luvun todelliset asuinpaikat jäävät Savossa usein epävarmoiksi [14].

Koska maantarkastuskirjojen tutkimisen tueksi tarvitaan muita saman aikakauden voudin- ja läänintilejä, tutkija joutuu perehtymään voudintilien yleiseen luonteeseen ja varsinkin maakirjojen erilaiseen luotettavuuteen verrattuna esimerkiksi 1500-luvun kymmenysluetteloihin ja 1600-luvun henkikirjoihin. Tästä aihepiiristä kannattaa edelleen lukea Pentti Renvallin jo 1940-luvulla laatima esitys [15].

Jos 1500-luvun puolivälin käsialat herättävät kysymyksiä, voudintileistä löytyviä nimiä kannattaa verrata Aulikki Ylösen vuosina 1972–1984 kokoamaan Savon asiakirjanimet -kokoelmaan, jossa nimet ovat lähdeviitteineen aakkosjärjestyksessä [16].

Viitteet:

[1] Kotimaisten kielten keskus: Nimet Savon vanhoissa asiakirjoissa.

[2] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys. Julkaisussa Arkisto,  Arkistoyhdistyksen julkaisuja 1 (Helsinki 1983), ss. 15–38.

[3] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 16.

[4] KA 6331a:292.

[5] KA 6331a, liitetaulukko.

[6] KA 6345b:45v.

[7] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 25; Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, Savolainen kylä ja talo, Anekit asutuspolitiikan välineenä.

[8] Adelsvapen, Fincke.

[9] Lyhenteen tulkitsee Göstaff Finckeksi myös Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961), s. 23. – Väärinkäsitys on voinut syntyä siitä, että niteen 6331a lopussa (6331a:277) on myös myöhäinen luettelo arviokunnista Venäjältä saadulla rajamaalla. Nämä anekit on myönnetty vasta vuonna 1598 Gödik Fincken aikana.

[10] KA 6331a:204. Arviokuntien numerointi on sama myös Ruotsin valtionarkistossa säilytettävässä versiossa Längd öfver jord i Safvolax, jonka Kotus on julkaissut puhtaaksikirjoitettuna nimellä Pien-Savon pohjoisosan maantarkastusluettelo.

[11] Pirinen, Kauko: Savon vanhin verollepanomaakirja, s. 37.

[12] Kyläjaon käyttöön ottamisesta ks. artikkelini Savon vanhimmat eli 1640-luvun pitäjänkartat.

[13] KA 8646, jakokunta 1246.

[14] Arvo M. Soininen on päätellyt pohjoissavolaisia 1500-luvun asuinpaikkoja teoksessaan Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa (1961) vertaamalla maantarkastuskirjoja ja muuta tiliaineistoa toisiinsa mm. päättelemällä, että vuoden 1561 luettelossa ensimmäisenä mainittu maakappale tarkoittaisi asuinpaikkaa. Kauko Pirinen on kuitenkin kritisoinut tätä ja katsonut, ettei tämä periaate voi pitää ainakaan aina paikkaansa. Ks. Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 105.

[15] Renvall, Pentti: Voutikuntatilien tililuonteen merkitys. Teoksessa Historiantutkimuksen työmenetelmät (s. 172–184), Turku 1947.

[16] Kotimaisten kielten keskus: Savon asiakirjanimet.

Kangaslammin Gerdt-suku

Hevonlahden Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen tila ja torppa vuoden 1919 jakokartassa. [1]

Entisen Kangaslammin kunnan Hevonlahden kylästä kotoisin oleva Gerdtin suku on saanut nimensä suvun kantaisän, 1600-luvulla eläneen Gerdt Mattssonin eli Matinpojan etunimestä [Geni]. Tuon ajan asiakirjat olivat ruotsinkielisiä, joten hänen isännimensä kirjoitettiin niihin aina muodossa Mattsson. Emme kuitenkaan tiedä, oliko kantaisä omasta mielestään Mattsson vai Matinpoika; hänen alkuperänsä ja äidinkielensä ovat tuntemattomia. Gerdt ei kuitenkaan näytä olleen savolaista talonpoikaista sukujuurta, koska hänellä ei ollut savolaista sukunimeä. Myös hänen etunimensä oli seudulla harvinainen.

Gerdt on etunimenä alun perin saksalainen, ja se on lyhyempi versio nimestä Gerhard. Tämän ovat myös entisajan savolaiset papit tienneet. Kantaisän nimi periytyi hänen jälkeläisilleen sukunimenä muodossa Gerdt, mutta kun muutamat jälkeläiset saivat kantaisän nimen myös etunimekseen, papit kirjoittivat sen 1700-luvun kirjoihin muodossa Gerhard. Nimet eivät kuitenkaan tarkoita, että kantaisän itsensä olisi täytynyt olla saksalainen. Gerhardia ja Gerdtiä on käytetty etuniminä muuallakin, esimerkiksi pohjoismaissa.

Olipa kantaisä kotoisin mistä vain, hänen 1700–1800-luvuilla eläneet jälkeläisensä olivat kuitenkin savolaisia talonpoikia, joiden kieleen g-äänne ei kuulunut. Suvun jäsenet ovat kuulleet nimestään Rantasalmen seudulla perinteisesti sekä versioita Kertti että Jertti. Esimerkiksi Voinsalmella 1950-luvulla postia kantanut Erkki Gerdt oli kyläläisten puheessa Jertin Erkko.

Nimen lausumistapaan liittyvä epäselvyys voi johtua siitä, että g-äänteen lausuminen on ruotsin kielessä vaihtelevaa. Sanan alussa oleva g lausutaan ruotsissa g:nä, jos sitä seuraa esimerkiksi vokaali a tai o – mutta j:nä, jos sitä seuraa vokaali e. Esimerkiksi sukunimi Gerkman lausutaan Järkman. [2] Etunimenä Gerdt on kuitenkin poikkeus säännöstä, sillä sen äänneasussa alkuperäinen saksalainen g-äänne on säilynyt myös ruotsin kielessä. [3] Ei olekaan ihme, jos Gerdt-nimen lausuminen on herättänyt epätietoisuutta suomenkielisessä ympäristössä, jossa ruotsin ja saksan kielen eroista ei ole voinut olla tarkempaa käsitystä.

Kantaisän hevonlahtelaiset jälkeläiset ovat ehkä itse käyttäneet Jertti-nimeä 1800-luvun alkupuolella, sillä suvun kantatilan nimeksi on kirjoitettu isojaon jälkeiseen vuoden 1830 maakirjaan Hjertilä. [4] Asukkaat ovat ehkä ilmoittaneet tilansa nimeksi Jerttilä, ja virkamies on kirjoittanut sen kirjoihinsa mahdollisesti kuvitellen, että nimi viittaisi ruotsin sydäntä tarkoittavaan sanaan hjärta. Hjertilä-muotoa käytettiin kirjoissa kuitenkin vain hetken ajan, ja se korjattiin pian nimeksi Gertilä tai Gerdtilä.

*********

Kangaslampi perustettiin Rantasalmen osista vasta 1800-luvulla, joten suvun kantaisä Gerdt Matinpoika oli vielä rantasalmelainen. Rantasalmen seurakunnan haudattujen kirjan mukaan Gerdt Matinpoika kuoli kesäkuussa 1708 Hevonlahdella 82 vuoden ikäisenä. [5] Merkinnän perusteella hänen voi siis olettaa syntyneen vuoden 1626 paikkeilla.

Gerdt näyttää asuneen Rantasalmen alueella viimeistään 1650-luvun alkupuolella. Erään vuonna 1683 käsitellyn maariidan yhteydessä todettiin, että Gerdt Matinpoika oli ollut 30 vuotta aiemmin Melker Laurinpojan apen, voinsalmelaisen Martti Hannunpojan renkinä. [6]

Melker Laurinpojan jälkeläiset käyttivät sittemmin sukunimeä Juutilainen. Melkerin isä Lauri Melkerinpoika Juuti asui viimeistään vuonna 1650 Voinsalmen naapurikylässä Pölkynniemessä, ja Laurin isä Melker Laurinpoika Jut oli Savon nostoväen päällikkö. Hänen lisänimensä tarkoittaa tanskalaista. [7] Tanskalaisten liikkuminen Savonlinnan seudulla ei ollut tuohon aikaan enää uutta, Olavinlinnan 1470-luvulla perustanut ritari Erik Axelinpoika Tott oli myös syntynyt Tanskassa. [8] Ei olekaan mahdotonta, että Melker Laurinpojan sukupiirin kanssa samassa talossa asuneella Gerdt Matinpojallakin olisi ollut sukujuuria ulkomailla.

Gerdt Matinpoika solmi noin 1660-luvulla avioliiton rusthollari Heikki Maununpoika Multasen tyttären kanssa, ja alkoi suorittaa asepalvelusta Viipurin läänin ratsuväkirykmentissä appensa tilan puolesta. Multasen rustholli luettiin aiemmin laajaan Palvalahden seutukylään, [9] mutta vuoden 1664 maantarkastuksesta lähtien se oli hevonlahtelainen tila. Rusthollin veroluku kohtuullistettiin tarkastuksessa kahdeksasta kahteen, ja tilan asuinpaikka oli Hevonlahden Naurislahdessa. [10] Gerdtin puoliso eli Heikin tytär oli syntynyt noin vuonna 1643 ja oli nimeltään Anna Mullatar. [11]

Hindrich Muldaisen eli Heikki Multasen rustholli ja sen ryttäri eli ratsusotilas, Multasen vävy Gerdt Matssonn. Merkintä on ratsumestari Jöran Pistolekorsin komppanian katselmusrullassa. Katselmus toimitettiin Lappeenrannassa 28.8.1667. [12]

Heikki Multanen oli näinä aikoina jo vanha mies. Hänet kutsuttiin todistajaksi vuoden 1669 talvikäräjille kertomaan Vääräntauksen alueen omistussuhteista; kerron tapauksesta lähemmin artikkelissani Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla. Vielä saman vuoden aikana Heikki Multanen muutti kuitenkin "Venäjälle", ja hänen vävystään ja ratsusotilaastaan Gerdt Matinpojasta tuli Naurislahdessa sijainneen rusthollin uusi isäntä.

Gerdt Matinpoika saapui kukkarokirjansa kanssa vuoden 1669 kesäkäräjille. Hän kertoi hallitsevansa nyt Hevonlahden kylässä kahden uuden veromarkan kokoista tilaa ja varustavansa armeijaan ratsumiehen eli ryttärin niiden edestä. Hän kertoi tilansa olevan kuitenkin niin pieni, että ryttärin varustaminen pelkästään sen tuotolla oli vaikeaa. Siksi hän pyysi saada lisämaata rusthollinsa tueksi.

Asiaa kysyttiin käräjien lautamiehiltä, ja he vahvistivat Gerdt Matinpojan olleen oikeassa. Tilalla oli vähän metsää, niityt tuottivat vähemmän kuin kolme lassia heinää ja pelto oli pieni. Siksi edellinen omistaja Heikki Multanen ei ollutkaan tullut tilalla toimeen, vaan oli lähtenyt Venäjälle. [13] Anomus tuotti tulosta, ja aiemmin Olli Pekanpoika Marttisen hallussa ollut yhden veromarkan hevonlahtelaistila annettiin Gerdtille lisämaaksi. [14]

Vaikka tuomiokirjoissa puhutaankin Venäjästä, Heikki Multasen todellinen muuttosuunta oli Käkisalmen lääni, mikä tarkoittaa nykyistä Suomen Pohjois-Karjalaa tai Venäjän Laatokan Karjalaa. Ruotsin valtakunta oli saanut tämän läänin haltuunsa Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Heikki Maununpoika Multanen asui tiettävästi sittemmin Ilomantsissa tai Impilahdella. [15]

Gerdt Matinpoika ja Anna Mullatar jäivät perheineen Savoon ja Naurislahteen. Tilan ja siihen liitetyn lisämaan hallinnan peri Aatami Gerdtinpoika, joka syntyi noin vuonna 1678 ja isännöi tilaa vuodesta 1711 lähtien. [16] Hän oli naimisissa Riitta Quintuksen kanssa viimeistään vuonna 1706. [17] Kun tiloille annettiin rekisterinumerot, suvun kantatila sai numeron Hevonlahti n:o 1 ja lisämaaksi annettu entinen autiotila numeron Hevonlahti 2. [18]

Kolmannen sukupolven isännät Gerhard Aataminpoika ja Tuomas Aataminpoika asuivat Gertilän rusthollissa jo omina ruokakuntinaan. [19] Kantaisän etunimi vakiintui jälkeläisten sukunimeksi 1700-luvun kuluessa. [20]

Hevonlahti 1:n isojako toimitettiin 1800-luvun alussa. Tilalle ja sen ulkopalstoille oli syntynyt siihen mennessä yhteensä neljä erillistä asuinpaikkaa, ja kaikki osakkaat kuuluivat Gerdtin sukuun. Omistusten jakamisesta käytiin välillä kiivastakin sananvaihtoa, mutta lopulta jaosta päästiin sopuun. [21]

Tilan vanhan asuinpaikan alueelle muodostettiin isojaossa tilat Gertilä, Välitalo ja Ylätalo, jotka kaikki säilyttivät rekisterinumeron Hevonlahti n:o 1. Rusthollin liikamaista perustettiin lisäksi uudistilat Ihamaniemi n:o 5 Kähkölä ja Malkkila n:o 1 Karkkola. Gerdtien lisämaaksi 1600-luvulla annetusta kruununtilasta Hevonlahti n:o 2 muodostettiin isojaossa tilat Hevonlahti n:o 2 Kuvala, Kuittua n:o 2 Petäjämäki, Kuittua n:o 3 Mattila ja Kuittua n:o 4 Umpila. [22]

Hevonlahti 1:n vanhalle asuinpaikalle ja sen viereen muodostetut tilat Gertilä (E), Välitalo (F) ja Ylätalo (G) vuonna 1807 vahvistetussa isojaossa. [23]

Hevonlahti 1:n omistajien puumerkit vuonna 1806 allekirjoitetussa isojaon pöytäkirjassa.

Isojakotoimitukseen ei sisältynyt talonpaikkojen siirtoja, eikä pöytäkirjoissa ollut syytä käydä läpi jakoa vanhempia asuinpaikkojen syntyvaiheita. Tämän alueen vanhin asuinpaikka vaikuttaa kuitenkin olleen jo nimensäkin perusteella Gertilä. Siitä puhuttiin vielä vuonna 1901 laaditussa jakokirjassa "vanhana paikkana". Todennäköisesti sen jälkeen, kun Gertilä ei enää ollut alueen ainoa asuinpaikka, siitä alettiin puhua myös Alatalona tai Alapaikkana. Lopulta koko rekisterinumeron Hevonlahti 1 yhteiseksi nimeksi valittiin vuonna 1899 Alatalo. [24] On kuitenkin vaikea arvioida, sisältyikö Alapaikka jo 1600-luvulla Naurislahdeksi kutsuttuun maapalstaan, vai onko Gerdtien asuinpaikka siirretty vasta 1600–1700-luvuilla lammen pohjoispuolelle. Nykyisen Naurislahden tilan alue oli joka tapauksessa isojaon aikaan asumatonta.

Välitaloa alettiin myöhemmin kutsua myös Anttilaksi sen isännäksi 1800-luvulla tulleen Antti Kuvajan mukaan. Välitalon paikalle perustettiin 1900-luvulla Hevonlahden koulu.

Alatalo ja Ylätalo yhdistyivät väliaikaisesti uudelleen, kun Ylätalon omistaja Henrik Aataminpoika Gerdt ja hänen puolisonsa Maria Serafia Tolonen myivät tilansa Alatalon omistajalle Matti Gerhardinpoika Gerdtille vuonna 1853. [25] Kaupan jälkeen Matti Gerdt (1801–1876) omisti molemmat tilat ja 2/3 koko rekisterinumerosta. Hänen pojanpoikansa Asarias Matinpoika Gerdt (1850–1916) ja Matti Heikki Matinpoika Gerdt (1861–1909) saivat yhteisen kiinnekirjan näille omistuksille vuonna 1895.

Alatalo ja Ylätalo erotettiin jälleen eri tiloiksi vuonna 1901, kun Asarias ja Matti Heikki jakoivat perintönsä. Asarias Gerdt sai vanhan paikan eli Alapaikan rakennuksineen, ja hänen veljensä Matti Heikki Gerdt sai Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen ja 900 markkaa tasausta. Jaossa käytettiin vanhoja eli jo isojaossa määriteltyjä rajoja. [26]

Asarias Gerdtin ja hänen puolisonsa Elisabet Maria os. Heiskasen lapset suomensivat sukunimensä Rannanheimoksi vuonna 1906. [27] Tähän perheeseen kuulunut taiteilija Alpo Rannanheimo on signeerannut ainakin osan maalauksistaan nimellä A. Gerdt-Rannanheimo. Suku on muuttanut sittemmin pois tilalta, ja Alapaikka kuuluu nykyisin Kuvajan suvulle.

Pekkolanmäen isännän Matti Heikki Gerdtin ja hänen puolisonsa Hilda os. Heiskasen perheeseen syntyivät lapset Aleksander (1888–1923), Lempi Maria (1890), Aino Sylvia (1899–1900) ja Seth (1902–1944). Heistä Aino oli jo kuollut ja nuorin Seth alle vuoden ikäinen, kun perheen äiti Hilda menehtyi vuonna 1903. [28]

Lempi Maria avioitui sittemmin Matti Pölläsen kanssa, ja Aleksander menehtyi vuonna 1923. Seth Gerdt jäi oman perheensä kanssa Pekkolanmäelle. Hän avioitui vuonna 1930 kansakoulunopettaja Aino Ellen Viljasen kanssa. [29] Viljanen oli syntynyt Kivijärvellä mutta asunut lapsuutensa Karstulassa. Hän tutustui Seth Gerdtiin tultuaan aivan Pekkolanmäen naapuriin vuonna 1927 perustetun Hevonlahden kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi. Perheeseen syntyi kolme lasta.

Seth Gerdt oli maanviljelijä ja puuseppä, joka valmisti huonekaluja ja soittimia ja opetti veistoa Hevonlahden koulussa. Aino Ellen Gerdt toimi Hevonlahden koulun opettajana vuosina 1927–1947. Hänet muistetaan voimakastahtoisena ja värikkäänä persoonana, joka joutui välillä hankaluuksiin hallintoelinten kanssa ja hoiti opettajantyönsä suurella antaumuksella. Hän kykeni omalle ajalleen poikkeuksellisella tavalla yhdistämään opettajan tehtävät ja ison talon emännyyden. [30]

Seth Gerdt osallistui jatkosotaan kiväärimiehenä. Hän menehtyi sydänhalvaukseen vartiopaikalta poistuessaan 17.7.1944, [31] ja hänet haudattiin Kangaslammin sankarihautausmaalle.

Viimeinen yhteinen kuva Seth Gerdtistä ja hänen lapsistaan, otettu vuonna 1944.

Pekkolanmäki eli Ylä-Gerdtilä kuuluu edelleen Gerdtin suvulle. Sen päärakennuksen tuvan katto, seinät ja lattia ovat säilyneet ajalta, jolloin tupa on toiminut savupirttinä.

Oikealla Ylä-Gerdtilän päärakennus. Vasemmalla navetta, joka on myöhemmin purettu.

Vuosisatojen aikana Hevonlahden Gerdt-suvun jäseniä on muuttanut erityisesti lähiseudulle eli Kangaslammille, Heinävedelle, Enonkoskelle ja Rantasalmelle. Gerdt-sukuiset emännät mainitaan esimerkiksi Hevonlahden Kuvalan ja Ihamaniemen Hankamäen sukutilakunniakirjoissa.

Myös viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Kaiho Tuomas Albin Gerdt (1922–2020) kuului tähän sukuun. Hänen isoisänsä Ernesti Joosepinpoika Gerdt [Geni] syntyi vielä Hevonlahdella, mutta muutti vanhempiensa mukana Ihamaniemeen vuonna 1858. Tuomas Gerdt on syntynyt Heinävedellä.

Vuonna 2022 pystytetty Tuomas Gerdtin muistokivi Lauritsalassa. Kuva Päivi Makkonen, Lappeenrannan museot.

Gerdt-suvun piirissä ja muualla Itä-Savossa on säilynyt useita perimätietoja siitä, mistä suku voisi olla alun perin kotoisin. Tätä artikkelia valmistellessani olen kuullut aiheesta kolme erilaista kertomusta: 1) suku on saanut alkunsa kolmesta veljeksestä, jotka olivat muurareita ja tulivat seudulle Saksasta Olavinlinnan rakentamisen aikaan, 2) suvun kantaisä oli puolalainen ratsusotilas, joka sai Hevonlahden tilan lahjana kuninkaalta ja 3) suku oli alun perin balttilaislähtöinen aatelissuku von Gertten eli von Gerdten, jonka jäsenet jättivät sittemmin von -etuliitteen pois nimestään.

Vaikka myöhemmin tehtyjen oletusten erottaminen vanhemmista muistitiedoista onkin aina vaikeaa, on kiinnostavaa, että myös perimätiedoissa on kiinnitetty huomiota sekä Olavinlinnan läheisyyteen että Ruotsin vallan ajan sotiin. Molemmilla on voinut olla jokin rooli suvun kantaisän asettumisessa itäiseen Savoon.

Gerdt-suvun jäsenten geneettistä isälinjaa ei tiettävästi ole tähän mennessä tutkittu. Mikäli joku suvun miespuolisista jäsenistä olisi kiinnostunut DNA-testistä, se voisi antaa arvokasta tietoa suvun kantaisän mahdollisesta alkuperästä.

Mikäli DNA-testi herättää kiinnostusta, mutta testin tilaaminen ja tulkitseminen herättävät kysymyksiä, asiassa voi olla yhteydessä esimerkiksi sukututkija Ari Kolehmaiseen, jolla on meneillään projekti Savon geneettisten isälinjojen selvittämiseksi. Kolehmainen kertoo projektista lähemmin fb-sivuillaan täällä.


Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/28–33, Hevonlahti n:o 1 Ylä-Gerdtilä, halkominen 1919.

[2] KOTUS, Uttal av finlandssvenska efternamn.

[3] Sukunimen Gerdt oikeaa ääntämisasua ei voi tarkistaa Kotuksen suomenruotsalaisten sukunimien luettelosta, koska kyseessä ei ole suomenruotsalainen vaan suomenkielisen väestön käyttämä sukunimi.

[4] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[5] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1708.

[6] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1683–1688 (KO a 3), Rantasalmen käräjät 26–27.7.1683, s. 116–117.

[7] Karppinen, Teppo: Juuti – sukua Savossa : Juuttien maalta Juuteja ja Juutilaisia Savon sydänmaille. Omakustanne 2005, ISBN 952-91-8916-8.

[8] Tott, Erik Axelinpoika. Suomen Kansallisbiografia 9 (SKS 2007), s. 888–891.

[9] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, maakirja 1660 (8634), s. 409v–410. 

[10] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), ak 1246.

[11] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1721.

[12] KrA Rullor 1620-1723, SE/KrA/0022/1668/3 (1668), bildid: A0053824_00118.

[13] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670 (KO a 1), Rantasalmen kesäkäräjät 21.–23.6.1669, s. 118 (390).

[14] Viipurin ja Savonlinnan lääni, vuoden 1673 maakirja (8669), s. 479.

[15] Saloheimo, Veijo: Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Savosta ja Viipurin-Karjalasta poismuuttaneita. (SSS 1993), s. 67.

[16] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Tositekirja 1711 (8762), s. 2196.

[17] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1706. 

[18] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, Maakirja 1725 (8775), s. 400v. 

[19] Rantasalmen seurakunta, rippikirja 1761–1772,70.

[20] Kolmannen polven Aatami Aataminpojan nimi on jo vuoden 1747 kastekirjassa Adam Giertson, joka voi tosin olla vielä virhekin.

[21] Maanmittauslaitos, Hevonlahti 1:n isojakopöytäkirjat.

[22] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[23] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/2–4 Hevonlahti, isojaonkartta talosta n:o 1 Alatalo.

[24] Maanmittaushallituksen maakirjat, Mikkelin läänin maakirja 1905, Kangaslampi, s. 56.

[25] Pien-Savon alinen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1853–1855 (KO b 17), Rantasalmen talvikäräjät 1853, lainhuudot, §38. 

[26] Rantasalmen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1907 (KO b 16), Rantasalmen ja Kangaslammin talvikäräjät 1907, lainhuudot, §2.

[27] Helsingin Sanomat 25.9.1906, s. 8.

[28] Päivälehti 7.5.1903, s. 2.

[29] Sisä-Suomi 16.7.1930, s. 2. 

[30] Ikonen, Antti: Kangaslampi – historiaa kivikaudelta 2000-luvulle (Kangaslampi-seura 2009), s. 191–192.

[31] Gerdt, Seth. Sotilaskantakortti, s. 10/14.

Oi sinä rauta raukka – raudanvalmistusta ja raudan mytologiaa entisajan Savossa

Sammon taonta. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kansallisgalleria.

Rantasalmella sattui 1690-luvun alkupuolella tapaus, jossa ratsusotilas Matti Rasonen huitaisi viikatteella neljänneskyynärän mittaisen haavan Eerik Kärkkäisen vaimon Anna Antintytär Ikäheimottaren käsivarteen. Haavasta tuli sen verran syvä, että Anna makasi sen johdosta kymmenen viikkoa sairaana. Rasonen sai tämän ja samassa rytäkässä Annan käsiin ja sormiin lyömiensä pienempien haavojen johdosta sakkoja, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1692 syyskäräjillä. [1]

Tapausta selviteltäessä viranomaisten tietoon tuli samalla toinen rikos, johon oli syyllistynyt Annan haavoja hoitanut ja Juvan Härkälässä asunut Heikki Heikinpoika Ronkainen. Hän oli käyttänyt parannustyössään voiteita, mutta oli samalla lukenut haavan ylle myös niin sanotun raudan luvun. Koska elettiin 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa, Ronkainen joutui loitsunsa johdosta Rasosen kanssa samoille käräjille epäiltynä taikauskosta ja Jumalan pyhän nimen väärinkäytöstä.

Ronkainen oli käräjillä jonkin verran humalassa, ja hänet saatiin siellä paljastamaan käyttämänsä raudan luvun sanat. Ne kopioitiin ruotsinkieliseen tuomiokirjaan suomenkielisessä asussaan, siten kuin kirjuri ne kuuli ja ymmärsi.

O Sinä Rauta Rauka, ett sä silloin suuri ollu, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makaisit, nourin neitosen nisäsä, Caswanen Cainoloisa, hän Lypsi maalle maitoian, nittulle nisuxian, pellole peruxian, sijtä ättä syndy syndi, jo Caswo Caswoi Siki Sikiminen. Rauta on Colmen jaettu, Kassari Kiutarille, mieka melweterille, sirpi Kaurietaille, Kirwes iskilterille, Kassari Kiutarille, Keihäs Syöxerittille, muut ra[ud]at muruttarille, weitzi wijlieitille, tuonne Kiwus wie paten ala perä, Koiwuun colmi kaandan, haapaan halennesen, ihost ihmisen raukan, soihiin mättäittömän, Karwast emäkapeen, ihost alastomast, waiwon waattelisest. Nijn puhelen sulalla suula, Leuwolla Lepoellan, Herran Hengellä hywällä, Luojain collmela sanalla, Keskea Kiwittomax. Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla Lepoille, Jesuxel on sanat sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan Kielen Keittimixi, Kulla haawan suun sulaisin, Kulla Keitin raavan Kielen, Keskeen kiwuttomaxi, alla aina terweexi, kulla itze Lujoa woittion, Pirulaisen pijnattu, paha wallan waiwattu, techkön yölen terwexi, päiwäni mandexi. [2]

Ronkainen tuomittiin käyttämänsä loitsun perusteella 40 markan sakkoihin ja julkirippiin, mikä tarkoitti syntien tunnustamista kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Meidän aikamme näkökulmasta loitsu vaikuttaa silti ehkä yllättävänkin kristilliseltä, sillä 1600-luvun suomalaisten maailmankuvassa oli aineksia niin suomalaisten omasta vanhasta mytologiasta kuin kristinuskostakin.

Kun Antero Pelkonen löysi tämän saman tuomiokirjan, hän toimitti loitsusta Suomen Kansan Vanhojen Runojen Savoa koskevaan osaan ainoastaan sen alkuosan, ja jätti kohdasta Neity Maria Emoinen alkavat sanat pois. [3] Myös Elias Lönnrot kuuli runonlaulajilta paljon kristillisiä aineksia sisältäneitä runoja, mutta jätti ne pois Kalevalasta, koska piti niitä nuorempina lisäyksinä muinaisiin suomalaisiin runoihin.

Emme voi enää tietää, mitä 1600-luvun rantasalmelaiset itse ajattelivat Ronkaisen lukemasta loitsusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että he olisivat lajitelleet loitsun lauseita tällä tavoin pakanallisiin ja kristillisiin. Todennäköisesti he vain turvautuivat hädän hetkellä niihin sanoihin, joissa koettiin olevan voimaa. Samalla tavoin saatettiin karjaa laitumelle laskettaessa polvistua maahan ja rukoilla sulassa sovussa Ukko ylijumalaa, Neitsyt Mariaa, Tapiota, Pyhää Yrjöä ja Katariinaa ja Mielikkiä, metsän emäntää [4].

Rantasalmen käräjillä vuonna 1692 muistiin merkitty raudan luku on arvokas dokumentti siitä, millaisena tätä loitsua on voitu käyttää tuon ajan Savossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain savolaisesta loitsusta, sillä sanat on tunnettu aikanaan eri muodoissaan todennäköisesti joka puolella Suomea. Vanhin tunnettu kirjallinen muistiinpano tästä raudan luvusta on tehty Pohjanmaalla Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjillä vuonna 1658. Tuomiokirjan mukaan loitsua käytettiin nimenomaan rautaesineiden aiheuttamien vammojen parantamiseen. Loitsun tämä toisinto alkaa sanoin

O Sinuas rauta raucka, Ett sillåin kåuana ållut, kåskas Neitåisen Nisäsä, Waimån karskin kainaloisa, lypsi Nelie neitosta Mahan Maituansa Nituhun Nisuxenhensa, Peldåhån Pesuxenhänsa, Mahan Mättähittömähän, Kandåhån Wesattomahan, Puuhun Jurittåmahan, yxi lypsi Raudan, Toinen Raudan karkiuden, Colmas Teren Teräxi, Nelies Kupari Waskena; Wapsoi Ilman lindåhinen, Itki rautåhånsa, karuastansa karkiahan, Tule Jesus Ilman Herra, Tule tänne taruitahan, Tule Tuskaa Tundemahan, kipiät siwelemähän, hauat Suuret hautåmahan [–] [5]

Tässä Pohjanmaalla talletetussa versiossa rauta ei olekaan siis syntynyt yhden, vaan neljän naisen rinnoista, ja he ovat antaneet maailmalle paitsi raudan, myös raudan karkaisijan, teräksen ja kuparin, jotka eivät olleet aluksi kovia. Tämä kuvaus onkin helpommin ymmärrettävä kuin Rantasalmella tallennetun toisinnon hiukan salaperäisempi kuvaus siitä, miten rauta on "kolmeen jaettu".

Christfried Ganander tunsi aikanaan sellaisen raudan synty -loitsun toisinnon, jossa rautaa lypsävät naiset olivat luonnottaria, ja hän sanoi suomalaisten kutsuvan heitä myös nimillä Raudan-haltiat, emuset, tyttäret tai neiet, jotka synnytit rautaa. Ganander kirjoitti loitsusta teoksessaan Mythologia Fennica vuonna 1789. Hän katsoi jo silloin, että nämä luonnottaret ovat itse asiassa samat kuin ne neljä maitovirtaa, joiden Edda sanoo valuneen Audumbla-lehmän utareista. [6]

Kun suomalaista raudan lukua verrataan muiden eurooppalaisten ja aasialaisten kansojen mytologiaan, sillä voidaankin nähdä yhteyksiä laajalle levinneeseen uskomukseen maailman keskuksessa sijainneesta elämänlähteestä tai maitojärvestä. Tästä myyttisestä teemasta on oma versionsa myös Raamatussa, jonka luomiskertomuksen mukaan maailmassa ei ollut aluksi sadetta, vaan maasta kumpuava vesi kasteli maan, ja Eedenistä alkunsa saanut joki jakautui neljäksi haaraksi (1. Moos. 2:4–14).

Neljän myyttisen virran ajatus saattaa tosiaan olla jossakin yhteydessä siihen, että lehmän utareissa on juuri neljä nänniä, vaikka tällaiset pohdinnat jäävätkin aina spekulaatioksi. Itä-Karjalan Repolasta on kuitenkin talletettu myös sellainen raudan synty -loitsu, jossa erilaiset raudan olomuodot ovat tulleet mustan lehmän utareista, kukin omasta nännistään. [7] Lehmän lisäksi myös vuohen utareet mainitaan joidenkin kansojen mytologioissa myyttisen ravinnon tai raaka-aineiden syntysijana. Suomalaisten parista tunnetaan yksi muistuma tällaisesta alkulähde-vuohesta. Se on Värmlannin metsäsuomalaisten parista Karvalasta talletettu versio raudan luvusta:

Voi sinua, rauta raukka, Etpä sinä ollut kovan suuri Etkä kovan korea, Kun sinä maitona makasit Nuoren neitosen nisässä, Mustan vuohen utareessa, Kasvantaisen kainalossa. [8]

Ruotsin ja Norjan rajoilla asuneet metsäsuomalaiset muuttivat asuinsijoilleen 1500–1600-lukujen vaihteessa Savosta ja Keski-Suomesta, eivätkä olleet sen jälkeen juuri yhteydessä Suomeen jääneiden sukulaistensa kanssa. Heidän myyteissään onkin säilynyt monia vanhakantaisia aineksia. [9] Eläinaiheiset teemat edustanevat myös rautamyyttien kohdalla ainakin jossakin määrin niiden varhaisimpia muotoja. [10]

************

Muinaisille suomalaisille oli tärkeää tuntea asioiden alkuperä ja synty, jotta niiden aiheuttamia vaaroja ja vahinkoja voitiin hallita. Rauta oli vaaroistaan huolimatta tärkeä raaka-aine entisajan ihmisille, ja kyky valmistaa ja työstää rautaa mullisti aikanaan sekä aineellisen että henkisen kulttuurin. Raudan valmistustaito levisi Suomeen ilmeisesti lännestä, sillä sana rauta on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisesta kielestä. Ruotsin kielen punaista tarkoittava sana röd on samaa juurta. [11]

Pernajan Malmsbyn rautaesinekätkö on yksi kiinnostavimmista suomalaisista pronssi- ja rautakauden taitteen esinelöydöistä. Siihen kuuluu yhteensä 22 balttilaista ja skandinaavista rautaesinettä: kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, onsikirves ja kahdeksan keihäänkärkeä [12].

Pronssikauden suomalaiset eivät saaneet pronssin raaka-aineita omasta maaperästään, vaikka tuontitavarana hankittuja pronssityökaluja valettiinkin täällä toki uudelleen. Rautakausi muutti kaiken, sillä rauta on yksi maankuoren yleisimpiä alkuaineita. Suomessa sitä saatiin sekä soista että järvenpohjista, mutta tekniikan omaksuminen vei aikaa. Raudanvalmistus alkoi sisämaassa noin 500–300-luvulla eaa. [13]

Rautamalmin nostaminen suosta opittiin ilmeisesti ensin, koska eräissä varhaisissa raudan syntysanoissa kuvataan suomalmin löytämistä tiettyjen kasvien, esimerkiksi suokortteen kasvupaikkojen avulla. [14] Tällainen tieto on säilynyt ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 esittämässä loitsussa:

Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi, suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Tuoho kasvo rauta korte, suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan. Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen, tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa, pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi. [15]

Kun järvimalmia opittiin hyödyntämään, sitä nostettiin talvisin jäältä ja kesäisin lautoilta. "Rautahölmää" nostettiin järven pohjasta pitkävartisella haavilla. Rannalla se ensin kuivattiin, sitten paahdettiin ja murskattiin pelkistystä varten. Pelkistysuunit olivat tavallisesti maakuoppia, joiden pohja oli savettu tai vuorattu kivipaasilla. Ahjoa kuumennettiin ensin puuta polttamalla, minkä jälkeen se täytettiin kerroksittain malmimurskeella ja puuhiilellä. Hiiltä tarvittiin sekä polttoaineeksi että pelkisteeksi, sillä se sitoi malmista vapautuvan hapen. Ahjossa syntynyttä kakkua piti vielä takoa kuonan poistamiseksi. [16]

Hykkilän Könnön isäntä järven jäällä malmin nostossa vuonna 1929 [17].

Pohjois-Savossa on merkitty 1700-luvun lopulla muistiin paikallisten talonpoikien kertomus, jonka mukaan kuhunkin sulatukseen meni 1/2–1 tynnyriä malmia ja noin 15 tynnyriä hiiliä. Sulatus saattoi kestää vuorokauden verran, ja tuloksena saatiin 1–4 leiviskää rautaa yhtenä möhkönä, jota kutsuttiin harkoksi [18].

Savolaiset valmistivat rautaa itse vielä 1500-luvulla varsin yleisesti. Raudanvalmistuspaikka oli nimeltään hytti. Järvimalmia oli Savossa hyvin saatavilla, ja Savo oli tuohon aikaan ainoa Suomen maakunnista, jonka asukkaat joutuivat jopa maksamaan harkkorautaa verona. Valmiin harkkoraudan lisäksi talonpoikien piti toimittaa hölmää eli rautamultaa Olavinlinnan rautahyttiin, joka sijaitsi aluksi Kallislahden Hyttijoessa, mutta siirrettiin vuoteen 1571 mennessä Rantasalmen Kolkonjokeen. [19].

Tavinsalmen käräjillä sakotettiin vuonna 1559 yhtätoista talonpoikaa siitä syystä, että he eivät olleet toimittaneet rautamultaa kruunun hyttiin. Ruotsinkieliseen sakkoluetteloon asia kirjattiin sanoin Th[en]ne epth[ersk]r[eff]ne s[a]c[k] till 3 m[arc] fför tresko atth the wille Innthe fföra Jern muldh till hytten. Ensimmäinen sakotettavista talonpojista oli nimeltään Olli Pippurinen [20].

Rantasalmelainen Tuusmäen kylä oli paitsi raudantuotannon myös ammattiseppien keskus. Tuusmäkeläinen pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen nautti vuodesta 1588 verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautaesineitä ja opetti taitoa myös muille. Kaarle-herttua kutsui hänet poikineen ja oppipoikineen Ruotsiin asti vuonna 1594, koska hän osasi takoa suuria tykkejä [21].

Savolaiset tuottivat rautaa itse edelleen 1600-luvulla, mutta parhaat teräkset olivat silloin jo ostotavaraa [22]. 1700-luvun alkupuolella Savon talonpoikien oma raudantuotanto alkoi selvästi taantua, ja ostoraudan merkitys kasvoi. Tuontiraudan merkitys oli suurimmillaan 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla Savoon perustettiin useampia omia rautatehtaita eli ruukkeja, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti taas malmia järvien pohjasta [23].

Oravin järvimalmiruukki 1880-luvun lopulla [24].

Antero Pelkonen etsi vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja kuvasi niistä teoksessaan Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta vuonna 1902. Vaikka talonpoikainen raudantuotanto oli silloin jo historiaa, sen merkkejä näkyi maastossa vielä enemmän kuin nykyisin. Pelkonen löysi hyttien paikkoja Säämingistä, Sulkavalta, Kerimäeltä ja Rantasalmelta, joista Rantasalmelta ylivoimaisesti eniten. Rantasalmen tärkeintä hyttipaikkaa Tuusmäessä hän kuvasi näin:

Isoin ja parhaiten säilynyt kaikista näistä luetelluista hyttipaikoista on Tuusmäen kylässä, Väänälän tilalla, Ruunaselänteellä. Kuonapengermät ovat siinä lähes 3 m korkeat korkeimmalta puolen; noin 15 m pitkä ja alun toistakymmentä meetriä leveä on koko tereuna. Kuonapengermän sisässä oleva uuni on vielä verrattain hyvin säilynyt: n. 2 m syvä, 2 m leveä ja hiukan pitempi. Tuo tavallinen isompi hauta on tämänkin läheisyydessä. Tuusjärven eteläpää pistää aivan hyttipaikan likelle, josta noin 50 m länteen on malmivarasto ollut. Vielä nytkin näkyy siinä muuan läjä hyvää hernemalmia. Kerrottiin tässä Ruunakankaalla ennen olleen melkein ehyt kivistä kudottu uunintapainen, mutta se oli särjetty ja kiviä vedetty lähellä olevan mökin tuvan uuniksi. Vanhanaikaisia hevosenkenkiä (viskaria) olisi pitänyt siitä löytää 3 kappaletta. – Malminsaalispaikkoihin nähden on huomattava, että lähellä olevassa Tuusjärvessä sitä on runsaasti. Siitä nostetaan nytkin malmia rautatehdasten tarpeiksi. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei näihin Tuusmäenkylässä oleviin sulatus-uuneihin olisi mainitusta järvestä malmia nostettu, varsinkin kun äsken mainitun läheisyydessä vielä nytkin on sitä muuan läjä todistuksena [25].

Tuusmäessä Hakojärven rannalla sijaitsevan Tunnelilavan tanssilavan luona on nykyisin ennallistettu rautahytti [26].

Viitteet:

[1] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 218. Ratsusotilaan sukunimi on kirjoitettu tuomiokirjaan sekä muodossa Rassinen että Rassoinen, joten todellinen nimi on voinut olla myös Rasinen.

[2] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 1692, s. 219–220. Vrt. Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia (1954), s. 254–256, joka esittää vammojen syntyneen heinäpellolla, vaikka tuomiokirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa.

[3] SKVR VI1, 3293: Rantasalmi, Pelkonen Antero, n:o 37, muistiinpanoja Valtionarkiston asiakirjoista.

[4] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 273–292.

[5] Pohjanmaan tuomiokunta, varsinaisasiat 1657–1658 (KO a 10), Isonkyrön ja Vähäkyrön kesäkäräjät 1658, s. 609–609v.

[6] Ganander, Christfried: Mythologia Fennica (1789), s. 52–53.

[7] SKVR II, 662. Kerännyt D.E.D. Europaeus 1846. Musta on lehmä lattialla, m[usta] l[ehmä] kolminänni. Lysmihtihen lypsämäh, heittih[en] heruttam[ah]. Yhen lypsi mustan m[aion], T[oisen on veripunasen], K[olmannen valkean valutti]. Ku on lypsi m[ustan] m[aion], siit on tullut melto r[auta], ku l[ypsi] veripun[asen], siit [on] tullunna teräst[ä], ku on valk[ian valutti], siit [on tullut] maltsarauta.

[8] Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (ensipainos 1967, 2. laitos SKS 2019), s. 363

[9] Norjan yleisradio NRK on tehnyt metsäsuomalaisista dokumentin, jossa kuvataan myös heidän mytologiaansa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 30.4.2025 saakka: Metsäsuomalaiset.

[10] Kuusi, Matti (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963), s. 148; Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 355.

[11] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114–131.

[12] Kuva: Museovirasto, Arkeologian esinekokoelma, KM12130:17.  Kuvateksti Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 209.

[13] Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015), s. 208.

[14] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia (2013), s. 349.

[15] SKVR VII 3, 467. Piimävaara, Heikki Sorjonen. Kerännyt Kaarle Krohn 1884.

[16] Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 116.

[17] Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma KK1929:146. Kuvaaja Esko Aaltonen, Tammela, 14.4.1929.

[18] Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904, s. 37.

[19] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 404–405.

[20] Savon voutikuntien tilejä, Tavinsalmen kartanon ja voutikunnan tilikirja 1559 (6302), s. 54.

[21] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1 (1982), s. 400–401.

[22] Saloheimo, Veijo: Savo suurvallan valjaissa. Savon historia II:2 (1990), s. 276–285. 

[23] Wirilander, Kaarlo: Savo kaskisavujen kautena. Savon historia III (1989), s. 856–858.

[24] Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma, RHO53643.

[25] Pelkonen, Antero: Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta (1902), s. 225–231.

[26] Ennallistettu hytti, Rajupusuwiki.fi