 |
| Kaskipalon kuokkija Maaningalla vuonna 1928. Kuva Ahti Rytkönen. [1] |
Savon asutushistorian kannalta erityinen merkitys oli huhta- eli huuhtakaskella eli ruiskaskien raivaamisella moreenimaiden vanhoihin ja karuihin havumetsiin. Savolaiset näyttävät omaksuneen tämän innovaation karjalaisilta, joiden käyttöön se tuli ilmeisesti noin tuhat vuotta sitten. [2]
Huuhtakaskitekniikka sekä helpotti uudisasutusta että toisaalta myös aiheutti sitä: kaskiviljely oli tuottoisaa, mutta se vaati suuria metsäaloja. Savolaiset kertoivat itsekin jo 1500-luvulla, että osan heistä oli muutettava erämaihin aina silloin, kun heitä alkoi olla liikaa asumaan samalla paikalla. [3]
Kaskiviljelyn lisäksi perinteiseen maatalouteen kuuluivat peltoviljely, suoviljely ja niittyviljely, mikä tarkoitti karjanrehun kokoamista joko kosteilta luonnonniityiltä tai kuivalle maalle erikseen raivatuilta niityiltä. Savossa niittyjen raivaamiselle ei vanhoina aikoina ollut samanlaista tarvetta kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, koska keskeinen osa karjanrehusta saatiin kaskiahoilta viljelyvuosien jälkeen. [4] Eri viljelymenetelmät kuuluivat yhteen: niittyjä tarvittiin karjan ruokkimiseen ja karjanlantaa vuorostaan peltojen lannoittamiseen.
Kun väkiluku kasvoi eikä asutukseen kelpaavia uusia erämaita ollut enää olemassa, perinteinen maatalous ajautui 1800-luvulla kriisiin. Kaskimaiden kiertoa oli pakko lyhentää, jolloin kaskien tuottavuus väheni ensin viljan ja sen jälkeen ahoilta saadun karjanrehun osalta. [5] Peltoa koetettiin raivata kilpaa väestönkasvun kanssa, mutta pelto vaati lantaa, eikä karjan määrää voitu lisätä, koska karja oli riippuvainen luonnonniityiltä ja ahoilta kootusta heinästä.
Maatalouden kriisin keskelle tulivat vielä täysin poikkeukselliset sääolot, jotka aiheuttivat vuosien 1866–1868 nälkäkatastrofin. Oli selvää, että perinteinen maatalous vaati kipeästi uudistamista.
Kriisin seurauksena maanviljelys, karjanhoito ja metsätalous muuttuivat 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa monella perustavanlaatuisella tavalla. Yksi suurimmista käytännön muutoksista oli heinänviljelyn aloittaminen: karjanrehua ei koottukaan enää vain perinteiseen tapaan niityiltä ja ahoilta, vaan heinää alettiin kylvää peltoon. Tämä herätti myös epäluuloa, koska peltojen ikiaikainen tarkoitus oli ollut ruoan tuottaminen ihmisille. Kun kylvöheinän edut kävivät ilmi, uudistus toteutui kuitenkin vähitellen joka puolella maata.
Kylvöheinä toi mukanaan myös uuden heinänkorjuutavan. Niittyheinää oli kuivattu maassa, haasioilla tai telineillä, mutta paksumpaa ja pitempää kylvöheinää alettiin kuivata seipäillä. Heinäseipään käyttö oli yleistä koko maassa 1920–1930-lukuihin mennessä. [6]
 |
| Heinäseipäitä Juvalla vuonna 1962. Kuva Matti Poutvaara. [7] |
Vaikka rehuntuotanto siirtyikin vähitellen kylvöheinänviljelyyn, niittyala kuitenkin kasvoi monissa kaskiviljelyalueen kunnissa aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Kun kaskiviljely taantui ja karjatalouden merkitys kasvoi, osa kaskiahoista raivattiin pysyviksi niityiksi. [8]
Maataloustyön arkea muuttivat osaltaan myös koneet. 1800-luvun suuria teknisiä innovaatioita olivat höyrykone, polttomoottori ja sähkö, jotka tulivat maatiloille ihmis- ja hevosvoimien tueksi 1900-luvulla. [9] Suuri merkitys oli myös niittokoneen, haravakoneen, puimakoneen ja rautaisen kääntösiipiauran kaltaisilla laitteilla. Separaattorin keksiminen vuonna 1878 vauhditti karjatalouden nousua, maidontuotannon kaupallistumista ja meijerilaitoksen syntyä.
Vanhassa maataloudessa tilat tuottivat lähes kaiken tarvitsemansa itse, eivätkä joutuneet ostamaan suolan lisäksi juuri mitään muuta. Savossakin viljeltiin aikanaan esimerkiksi hamppua ja pellavaa köysien ja vaatteiden raaka-aineiksi. Kuitukasvien viljely väheni, kun tekstiilituotteita alettiin yhä enemmän ostaa. Yhteiskunnan kehityksen myötä suomalaiset erikoistuivat muutenkin yhä enemmän erilaisiin ammatteihin. Kun vielä 1800-luvun puolivälissä 85 % suomalaisista oli saanut elantonsa maataloudesta, tämä osuus oli vuonna 1950 enää 40 %. Tämä aikakausi merkitsikin koko maatalouden käsitteen muuttumista: kun maatalous oli alkuaan ollut elämäntapa, siitä kehittyi yhä enemmän oma ammattinsa. Talonpojasta tuli tuottaja. [10]
**********
Maatalouden muutokset eivät ole tapahtuneet vain omalla painollaan keksintöjen ja markkinavoimien vaikutuksesta, vaan valtiovallan harjoittamalla seurannalla, ohjauksella ja lainsäädäntötyöllä on ollut myös suuri merkitys kehityksen ohjaamisessa. Valtion toimet ovat tuottaneet tilastotietoa, jonka pohjalta on aikanaan tehty päätöksiä. Säilyneillä tilastoilla on edelleen merkitystä paitsi maatalouden historian tutkimukselle, myös yksittäisten sukujen ja maatilojen historian tutkijoille.
Vuoden 1877 asetuksen mukaan kunnallislautakuntien piti lähettää kylvö-, sato- ja karjatietonsa kuvernöörille erityisen kaavakkeen mukaan. Nämä vuosina 1881–1889 kerätyt tilakohtaiset tiedustelut ovat säilyneet Senaatin Kamarikonttorin arkistossa. Tilastot antoivat tietoa maatalouden tilanteesta itsenäisillä maatiloilla, mutta niissä ei vielä kuvattu torppareiden ja muiden vuokralaisten talouksia erikseen.
Kattavamman kokonaiskuvan saamiseksi vuonna 1901 asetettiin tilattoman väestön alakomitea, joka alkoi koota tilastotietoa jokaisen suomalaisen ruokakunnan asuinoloista ja maataloudesta. Talollisten lisäksi nyt tilastoitiin siis myös torpparien, mäkitupalaisten ja itsellisten maataloutta. [11]
Vuonna 1907 senaatti antoi asetuksen, joka velvoitti maanviljelyshallituksen ”jokaiselta kymmeneltä vuodelta, joka päättyy tasaiseen kymmenlukuun, toimeenpanemaan täydellisen ja seikkaperäisen tutkimuksen maanviljelys- ja karjanhoitoelinkeinosta”. Tämän asetuksen perustella syntyneet tilastot olivat nimeltään maataloustiedusteluja vuosina 1910, 1920, 1929–1930 ja 1941, ja sen jälkeen ne ovat olleet maatalouslaskentoja vuosina 1950, 1959, 1969, 1990, 2000, 2010 ja 2020. Nykyisin maatalouslaskenta on osa maailmanlaajuista tiedonkeruuta. [12]
Kamarikonttorin arkiston tilastotiedot antavat yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi rantasalmelaisen Torasalon kylän maatiloista vuonna 1881.
Torasalossa on 11 vanhaa kantatilaa. Niistä Karhula, Kankkula, Kauppila, Säynetlahti, Seppälä, Hietalahti, Rami, Kukkola ja Kurikkala olivat vuonna 1881 jakamattomia, mutta Ikäheimolan ja Turulan kantatilat oli jo jaettu useammiksi tiloiksi. Kylässä oli tänä tilastointivuonna yhteensä 14 itsenäistä maatilaa. [13]
Suurimmalla osalla torasalolaistiloista oli tuohon aikaan vain yksi savu, mutta viidellä tilalla oli lisäksi torppia tai muita savuja. Torasalon tiloilla oli keskimäärin 7 hehtaaria viljeltyä maata ja hieman yli 10 hehtaaria luonnonniittyjä. [14] Luonnonniityillä oli tuon ajan Itä-Savossa siis edelleen suuri merkitys. Viljelykasveja, joista oli korjattu satoa jokaisella tilalla, olivat ruis, ohra, kaura, herne, peruna ja hamppu. Lähes yhtä paljon oli viljelty tattaria ja pellavaa sekä nauriita ja muita juurikkaita, joista oli saatu satoa 13 tilalla. Sen sijaan vehnää ja sekaviljaa oli viljelty keskimäärin vain joka toisella tilalla.
Satomäärissä mitattuina ylivoimaisesti tärkeimmät viljelykasvit olivat ruis, ohra, kaura ja peruna. Torasalon tilat olivat kylväneet ruista keskimäärin 2,5 tynnyriä ja kokosivat näiltä viljelyksiltä keskimäärin 13,7 tynnyrin sadon. Rukiinviljelyn jyväluku eli sadon ja kylvön suhteesta laskettu luku oli siis 5,48. Vehnää viljelleet tilat korjasivat vehnästään keskimäärin 1,1 tynnyrin sadon.
Tiedustelussa kysyttiin myös kaski- ja suoviljelysten tuottamaa osuutta sadosta. Kaskiviljelyä harjoitti vuonna 1881 edelleen 11 tilaa eli suurin osa kylän taloista. Esimerkiksi Seppälänsalmen tila oli korjannut ravintokasveistaan yhteensä 91 tynnyrin sadon, minkä lisäksi tila oli saanut yhden leiviskän pellavia ja kaksi leiviskää hamppua. Tästä kokonaissadosta 10 tynnyrin osuus oli saatu kaskiviljelyksiltä.
Suoviljelys oli tuon ajan Rantasalmella kaskiviljelykseen verrattuna paljon harvinaisempaa. Torasalon tiloista suoviljelyä harjoitti vuonna 1881 ainoastaan Kurikkala, joka ilmoitti korjanneensa suoviljelyksiltään 10 tynnyrin sadon. Tilastoihin merkittiin myös tilan viljelytapa: Karhulassa ja Hietalahdessa harjoitettiin kaksivuoroviljelyä, mutta kaikilla muilla Torasalon tiloilla oli vuonna 1881 käytössä kolmivuoroviljely. Itäsuomalaisessa kolmijaossa vuorottelivat kesanto, syysvilja ja kevätvilja. [15]
Vuoden 1881 tilastoon kirjattiin myös kotieläinten määrä, joskin vain kantatiloittain. Kaikilla Torasalon 11 kantatilalla oli hevosia, lehmiä, nuorta karjaa, lampaita ja sikoja. Lähes kaikilla tiloilla oli myös sonneja (tai härkiä) ja kanoja (tai kalkkunoita). Kun kylässä oli yhteensä 114 lehmää, yhden kantatilan keskimääräinen lehmäluku oli 10,4. [16]
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin laadittu vuoden 1910 maataloustiedustelu laadittiin Kamarikonttorin tilastoja tarkemmin. Nyt itsenäisten tilojen alueilta ilmoitettiin myös torpparien ja lampuotien viljelemät vuokramaat omina viljelyksinään. Kun myös tilojen halkominen oli samaan aikaan edennyt, Torasalosta tilastoitiin vuonna 1910 kaikkiaan 18 viljelmää. [17]
Torasalon kylässä oli nyt yhteensä 103 lehmää eli hiukan vähemmän kuin vuonna 1881. Viljaa kasvavaa kaskea oli enää kahdella viljelmällä ja niilläkin vain vähän, Seppälänsalmella 0,5 hehtaaria ja Kurikkalassa 0,1 ha. Kurikkala oli myös ainoa tila, joka viljeli vielä tattaria. Hamppua kasvatti enää kuusi viljelmää. Pellavaa viljeltiin vielä yhdeksällä viljelmällä.
Vuoden 1910 maataloustiedustelussa seurattiin myös maataloustyön koneellistumista. Jokaiselta tilalta kysyttiin, kuinka monta höyryauraa, kylvökonetta, niittokonetta, hevosharavaa, puimakonetta tai voimanlähteenä käytettyä höyry- tai muuta konetta sillä oli. Koko Torasalon kylässä oli tuona vuonna vasta yksi ainoa kone: Karhulan tilan käytössä oli niittokone. Karhulaa isännöivät tuohon aikaan Juho Kinnunen ja hänen vaimonsa Hilda. [18]
Torasalon tilanne ei ollut niittokoneiden määrän suhteen poikkeuksellinen savolaiseksi kyläksi. Niittokoneet alkoivat yleistyä Suomessa jo 1890-luvulla, mutta niitä hankittiin aluksi varsinkin Pohjanmaalle. Siirtolaisina olleet pohjalaiset olivat usein tutustuneet niittokoneisiin USA:ssa, ja heillä oli myös varaa ostaa niitä. Vuonna 1910 niittokoneita oli suhteellisesti eniten ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa koneen omisti 75 % tiloista. Etelä-Karjalassakin niittokone oli tuolloin jo joka toisella tilalla, mutta varsinkin Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan niittokone levisi hitaasti. [19]
Vuoden 1920 maataloustiedustelussa jokaisesta tilasta laadittiin ensimmäisen kerran oma lomakkeensa. Satomäärät ilmoitettiin nyt painon mukaan, ja heinäsadosta kirjattiin ensimmäisen kerran erikseen näkyviin kylvöheinästä ja niittyheinästä korjatut sadot. Nämä tiedot ovat mielenkiintoisia, koska rehuntuotanto oli tuohon aikaan edelleen murrosvaiheessa. [21]
Voinsalmen Rantalan isäntä J.F. Eronen [Geni] kokosi vuonna 1920 tilaltaan 20 000 kiloa kylvöheinää, ja niittyheinää enää 5000 kiloa eli 20 % koko rehun määrästä. Hänen veljensä, naapuritilaa Ristolaa isännöineen G.M. Erosen päähuomio oli samalla tavoin kylvöheinässä: 15 000 kiloa kylvöheinää ja 6000 kiloa niittyheinää.
Voinsalmen Virranniemen emäntä Fredrika Siljander [Geni] korjasi hänkin 5000 kiloa niittyheinää, mutta kylvöheinää ainoastaan 1500 kiloa. Tiemassaaren Lajunniemen isäntä Kusti Kainulainen korjasi 7000 kiloa niittyheinää ja 700 kiloa kylvöheiniä. Repomäen Aleksanteri Pulliainen kokosi puolestaan edelleen kaiken rehunsa niityiltä. Mikään edellä mainituista tiloista ei harjoittanut vuonna 1920 enää lainkaan kaski- tai kytöviljelystä. [22]
Virranniemen tilan maat kartoitettiin halkomista varten noin sata vuotta isojaon jälkeen vuonna 1915. Halkomiskarttaan kuvattiin pellot keltaisella, niityt vihreällä, kaskimaat vaaleanpunaisella ja joutomaat harmaalla. Virranniemen kärjessä olevat niityt ovat pitkälti samalla alueella kuin sata vuotta aiemmin, mutta asuinpaikan lounaispuolella niittymaata on nyt enemmän. Tämä liittyy todennäköisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kehitykseen, jossa osa kaskiahoista raivattiin niityiksi.
Erityisesti 1960-luvun alussa suoritetun pellonraivaustyön vaikutukset näkyvät vuonna 1973 julkaistussa peruskartassa. Niemen halki rakennettiin 1950-luvulla maantie, ja sen lounaispuolella aiemmin olleet niityt ja kaskimaat on nyt raivattu pelloksi. Peltoala on kasvanut samalla tavoin myös niemen kärjessä.
Tämän päivän savolaisessa maisemassa vuorottelevat ennen muuta talousmetsät ja pellot. Vaikka peltojen keskellä ei olekaan enää isoja kiviä samaan tapaan kuin vielä 1900-luvun alussa, maisema ei silti ole niin avara kuin se tuohon aikaan oli. Niityt, kaskiahot ja karjan valoisat metsälaitumet ovat jääneet historiaan.
[7] Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5079:24.JUVA.4
[8] Suomen maatalouden historia II, s. 41.
[9] Suomen maatalouden historia II, s. 31.
[10] Suomen maatalouden historia II, esipuhe.
[11] Kerron tilattomien alakomitean arkistosta lähemmin kirjoituksessani Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten.
[12] Lento, Katri (toim.): Sata vuotta maatalouslaskentaa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus, s. 21. – Vuosien 1910–1969 maataloustiedusteluja ja maatalouslaskentoja säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä, ja osa niistä on digitoitu. Aineisto on tällä hetkellä vapaasti käytettävissä vuoden 1950 laskentaan asti, ja vuosien 1959 ja 1969 laskentojen tutkiminen vaatii käyttöluvan. Ks. Kansallisarkiston tiedote 28.10.2025, Maatalouslaskentojen alkuaineistoja vapaaseen käyttöön.
[13] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 1–326 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 255
[14] Tilojen viljelysalat ilmoitettiin vielä tuolloin tynnyrinaloina. Luvut voi muuntaa hehtaareiksi riittävällä tarkkuudella jakamalla ne kahtia, sillä yksi tynnyrinala vastaa 0,49364 hehtaaria.
[15] Suomen maatalouden historia II, s. 46.
[16] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 327–610 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 550
[17] Maataloustiedustelu 1910, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmen tiedustelupiiri (Ha:55)
[18] Mikkelin läänin henkikirja 1910, Rantasalmi, s. 713
[19] Suomen maatalouden historia II, s. 28.
[20] Käytännön Maamies 1.6.1933, s. 28.
[21] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1920 (Ha:397), Mikkelin lääni, Rantasalmi.
[22] Aleksanteri Pulliainen oli vuonna 1895 mukana matkalla, jolla J.F. ja Gabriel Erosen isä Mikko Eronen löi päänsä kiveen ja kuoli. Tästä liikenneonnettomuudesta kerron lähemmin kirjoituksessani Liikenneonnettomuus Rantasalmella vuonna 1895.
[23] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1950, Rantasalmi (Ha:1939–1940).
[24] Suomen maatalouden historia II, s. 41.
[25] Markkola, Pirjo (toim.): Suomen maatalouden historia III. Suurten muutosten aika, jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen, s. 79.
[26] Maataloushallituksen I arkisto, Yleinen maatalouslaskenta 1969, Mikkelin läänin maatalouskeskus, Rantasalmi (Ha:4001–4002).
[27] Maanmittauslaitos, Voinsalmi 6:n isojakokartta.
[28] Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, Rantasalmi, C48:7/36–41 Voinsalmi, 1/3 N:o 6 Virranniemi, RN:o 6:10–12 halkominen.
[29] Maanmittauslaitos, peruskartat, Voinsalmi (3234 07), Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki 1973. Julkaistu CC 4.0 -lisenssillä Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat -palvelussa.
[30] Suomen maatalouden historia III, s. 171–174.
Vuoden 1877 asetuksen mukaan kunnallislautakuntien piti lähettää kylvö-, sato- ja karjatietonsa kuvernöörille erityisen kaavakkeen mukaan. Nämä vuosina 1881–1889 kerätyt tilakohtaiset tiedustelut ovat säilyneet Senaatin Kamarikonttorin arkistossa. Tilastot antoivat tietoa maatalouden tilanteesta itsenäisillä maatiloilla, mutta niissä ei vielä kuvattu torppareiden ja muiden vuokralaisten talouksia erikseen.
Kattavamman kokonaiskuvan saamiseksi vuonna 1901 asetettiin tilattoman väestön alakomitea, joka alkoi koota tilastotietoa jokaisen suomalaisen ruokakunnan asuinoloista ja maataloudesta. Talollisten lisäksi nyt tilastoitiin siis myös torpparien, mäkitupalaisten ja itsellisten maataloutta. [11]
Vuonna 1907 senaatti antoi asetuksen, joka velvoitti maanviljelyshallituksen ”jokaiselta kymmeneltä vuodelta, joka päättyy tasaiseen kymmenlukuun, toimeenpanemaan täydellisen ja seikkaperäisen tutkimuksen maanviljelys- ja karjanhoitoelinkeinosta”. Tämän asetuksen perustella syntyneet tilastot olivat nimeltään maataloustiedusteluja vuosina 1910, 1920, 1929–1930 ja 1941, ja sen jälkeen ne ovat olleet maatalouslaskentoja vuosina 1950, 1959, 1969, 1990, 2000, 2010 ja 2020. Nykyisin maatalouslaskenta on osa maailmanlaajuista tiedonkeruuta. [12]
**********
Kamarikonttorin arkiston tilastotiedot antavat yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi rantasalmelaisen Torasalon kylän maatiloista vuonna 1881.
Torasalossa on 11 vanhaa kantatilaa. Niistä Karhula, Kankkula, Kauppila, Säynetlahti, Seppälä, Hietalahti, Rami, Kukkola ja Kurikkala olivat vuonna 1881 jakamattomia, mutta Ikäheimolan ja Turulan kantatilat oli jo jaettu useammiksi tiloiksi. Kylässä oli tänä tilastointivuonna yhteensä 14 itsenäistä maatilaa. [13]
Suurimmalla osalla torasalolaistiloista oli tuohon aikaan vain yksi savu, mutta viidellä tilalla oli lisäksi torppia tai muita savuja. Torasalon tiloilla oli keskimäärin 7 hehtaaria viljeltyä maata ja hieman yli 10 hehtaaria luonnonniittyjä. [14] Luonnonniityillä oli tuon ajan Itä-Savossa siis edelleen suuri merkitys. Viljelykasveja, joista oli korjattu satoa jokaisella tilalla, olivat ruis, ohra, kaura, herne, peruna ja hamppu. Lähes yhtä paljon oli viljelty tattaria ja pellavaa sekä nauriita ja muita juurikkaita, joista oli saatu satoa 13 tilalla. Sen sijaan vehnää ja sekaviljaa oli viljelty keskimäärin vain joka toisella tilalla.
Satomäärissä mitattuina ylivoimaisesti tärkeimmät viljelykasvit olivat ruis, ohra, kaura ja peruna. Torasalon tilat olivat kylväneet ruista keskimäärin 2,5 tynnyriä ja kokosivat näiltä viljelyksiltä keskimäärin 13,7 tynnyrin sadon. Rukiinviljelyn jyväluku eli sadon ja kylvön suhteesta laskettu luku oli siis 5,48. Vehnää viljelleet tilat korjasivat vehnästään keskimäärin 1,1 tynnyrin sadon.
Tiedustelussa kysyttiin myös kaski- ja suoviljelysten tuottamaa osuutta sadosta. Kaskiviljelyä harjoitti vuonna 1881 edelleen 11 tilaa eli suurin osa kylän taloista. Esimerkiksi Seppälänsalmen tila oli korjannut ravintokasveistaan yhteensä 91 tynnyrin sadon, minkä lisäksi tila oli saanut yhden leiviskän pellavia ja kaksi leiviskää hamppua. Tästä kokonaissadosta 10 tynnyrin osuus oli saatu kaskiviljelyksiltä.
Suoviljelys oli tuon ajan Rantasalmella kaskiviljelykseen verrattuna paljon harvinaisempaa. Torasalon tiloista suoviljelyä harjoitti vuonna 1881 ainoastaan Kurikkala, joka ilmoitti korjanneensa suoviljelyksiltään 10 tynnyrin sadon. Tilastoihin merkittiin myös tilan viljelytapa: Karhulassa ja Hietalahdessa harjoitettiin kaksivuoroviljelyä, mutta kaikilla muilla Torasalon tiloilla oli vuonna 1881 käytössä kolmivuoroviljely. Itäsuomalaisessa kolmijaossa vuorottelivat kesanto, syysvilja ja kevätvilja. [15]
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin laadittu vuoden 1910 maataloustiedustelu laadittiin Kamarikonttorin tilastoja tarkemmin. Nyt itsenäisten tilojen alueilta ilmoitettiin myös torpparien ja lampuotien viljelemät vuokramaat omina viljelyksinään. Kun myös tilojen halkominen oli samaan aikaan edennyt, Torasalosta tilastoitiin vuonna 1910 kaikkiaan 18 viljelmää. [17]
Torasalon kylässä oli nyt yhteensä 103 lehmää eli hiukan vähemmän kuin vuonna 1881. Viljaa kasvavaa kaskea oli enää kahdella viljelmällä ja niilläkin vain vähän, Seppälänsalmella 0,5 hehtaaria ja Kurikkalassa 0,1 ha. Kurikkala oli myös ainoa tila, joka viljeli vielä tattaria. Hamppua kasvatti enää kuusi viljelmää. Pellavaa viljeltiin vielä yhdeksällä viljelmällä.
Vuoden 1910 maataloustiedustelussa seurattiin myös maataloustyön koneellistumista. Jokaiselta tilalta kysyttiin, kuinka monta höyryauraa, kylvökonetta, niittokonetta, hevosharavaa, puimakonetta tai voimanlähteenä käytettyä höyry- tai muuta konetta sillä oli. Koko Torasalon kylässä oli tuona vuonna vasta yksi ainoa kone: Karhulan tilan käytössä oli niittokone. Karhulaa isännöivät tuohon aikaan Juho Kinnunen ja hänen vaimonsa Hilda. [18]
Torasalon tilanne ei ollut niittokoneiden määrän suhteen poikkeuksellinen savolaiseksi kyläksi. Niittokoneet alkoivat yleistyä Suomessa jo 1890-luvulla, mutta niitä hankittiin aluksi varsinkin Pohjanmaalle. Siirtolaisina olleet pohjalaiset olivat usein tutustuneet niittokoneisiin USA:ssa, ja heillä oli myös varaa ostaa niitä. Vuonna 1910 niittokoneita oli suhteellisesti eniten ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa koneen omisti 75 % tiloista. Etelä-Karjalassakin niittokone oli tuolloin jo joka toisella tilalla, mutta varsinkin Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan niittokone levisi hitaasti. [19]
 |
| Deering-niittokoneen mainos Käytännön Maamiehessä vuonna 1933. [20] |
Voinsalmen Rantalan isäntä J.F. Eronen [Geni] kokosi vuonna 1920 tilaltaan 20 000 kiloa kylvöheinää, ja niittyheinää enää 5000 kiloa eli 20 % koko rehun määrästä. Hänen veljensä, naapuritilaa Ristolaa isännöineen G.M. Erosen päähuomio oli samalla tavoin kylvöheinässä: 15 000 kiloa kylvöheinää ja 6000 kiloa niittyheinää.
Voinsalmen Virranniemen emäntä Fredrika Siljander [Geni] korjasi hänkin 5000 kiloa niittyheinää, mutta kylvöheinää ainoastaan 1500 kiloa. Tiemassaaren Lajunniemen isäntä Kusti Kainulainen korjasi 7000 kiloa niittyheinää ja 700 kiloa kylvöheiniä. Repomäen Aleksanteri Pulliainen kokosi puolestaan edelleen kaiken rehunsa niityiltä. Mikään edellä mainituista tiloista ei harjoittanut vuonna 1920 enää lainkaan kaski- tai kytöviljelystä. [22]
**********
Maatalouden koneellistuminen eteni pitkin 1900-lukua. Vuonna 1950 Virranniemen tilaa isännöivät J.F. Erosen poika Timo ja hänen puolisonsa Meeri Eronen. Tilalla oli tuona vuonna käytössään kaksi kääntöauraa, äes, puimakone ja separaattori. Auroja ja äkeitä veti edelleen hevonen. Tilan pinta-ala oli vuonna 1950 noin 78 hehtaaria, josta peltoa oli 3,79 hehtaaria. Tästä yli puolet eli 2,04 ha oli peltoheinällä, mutta tilalla oli silti edelleen käytössään myös kahden hehtaarin verran luonnonniittyä. [23] Tämä ei ollut poikkeuksellista tuon ajan Itä-Savossa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa korjattiin niittyheinää enää vain paikoitellen, mutta käytäntö säilyi pisimpään Itä- ja Pohjois-Suomessa. [24]
Sodanjälkeisen Suomen maatalous voimakasta pellonraivauksen aikaa. Peltoalan määrä lisääntyi kaikkein eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa. [25] Uusien raivioiden lisäksi myös vanhoilta pelloilta oli uudenaikaisten caterpillareiden eli ”katepillareiden” avulla mahdollista työntää pois suuria kiviä ja siirtolohkareita, joille ei ollut aikaisemmin ihmis- tai hevosvoimien avulla mahdettu mitään.
Myös Virranniemen tilalle tuli Pellonraivaus Oy:n katepillari 1960-luvun alussa useamman kerran. Uutta peltoa raivattiin sekä saunan että maantien alapuolelle. Pellonraivaustyön tulokset näkyvät kymmenen vuoden välein laadituissa maatalouslaskennoissa selvästi: kun Virranniemen peltoala oli vuoteen 1960 mennessä noussut 4,18 hehtaariin, vuoteen 1969 mennessä se oli kasvanut tästä edelleen lähes kaksinkertaiseksi aina 8,08 hehtaariin asti. [26]
Sodanjälkeisen Suomen maatalous voimakasta pellonraivauksen aikaa. Peltoalan määrä lisääntyi kaikkein eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa. [25] Uusien raivioiden lisäksi myös vanhoilta pelloilta oli uudenaikaisten caterpillareiden eli ”katepillareiden” avulla mahdollista työntää pois suuria kiviä ja siirtolohkareita, joille ei ollut aikaisemmin ihmis- tai hevosvoimien avulla mahdettu mitään.
Myös Virranniemen tilalle tuli Pellonraivaus Oy:n katepillari 1960-luvun alussa useamman kerran. Uutta peltoa raivattiin sekä saunan että maantien alapuolelle. Pellonraivaustyön tulokset näkyvät kymmenen vuoden välein laadituissa maatalouslaskennoissa selvästi: kun Virranniemen peltoala oli vuoteen 1960 mennessä noussut 4,18 hehtaariin, vuoteen 1969 mennessä se oli kasvanut tästä edelleen lähes kaksinkertaiseksi aina 8,08 hehtaariin asti. [26]
**********
Niittyalan kasvaminen 1800-luvun lopulla ja peltoalan kasvaminen 1960-luvulla näkyvät myös Virranniemen maista laadituissa vanhoissa kartoissa hyvin.
1800-luvun alun isojakokartta on tehty vielä perinteisen maatalouden aikana. Virranniemen asuinpaikalla oli tuohon aikaan Immolan tilan rakuunan torppa. Sen kotipellot on kuvattu karttaan vaaleanpunaisella värillä. Mustalahden pohjukassa ja Virranniemen kärjessä oli luonnonniittyjä. Muu alue oli kaskiviljelyksen käytössä.
1800-luvun alun isojakokartta on tehty vielä perinteisen maatalouden aikana. Virranniemen asuinpaikalla oli tuohon aikaan Immolan tilan rakuunan torppa. Sen kotipellot on kuvattu karttaan vaaleanpunaisella värillä. Mustalahden pohjukassa ja Virranniemen kärjessä oli luonnonniittyjä. Muu alue oli kaskiviljelyksen käytössä.
 |
| Virranniemen alue Voinsalmi 6:n isojakokartassa. Kartta perustuu vuosina 1781, 1804 ja 1811 tehtyihin mittauksiin. [27] |
 |
| Osa Virranniemen halkomiskartasta vuodelta 1915. [28] |
 |
| Virranniemen alue Maanmittauslaitoksen vuonna 1973 julkaisemassa peruskartassa. [29] |
**********
Aina 1960-luvun loppuun asti Suomessa koetettiin saada maata tuottamaan elantoa yhä paremmin. Eräänlainen käännekohta koettiin vuonna 1969, kun Suomessa säädettiin pellonvarauslaki eli niin sanottu pakettipeltojärjestelmä. Siinä viljelijälle maksettiin korvausta, jos hän sitoutui panemaan peltonsa ”pakettiin” eli jättämään ne viljelemättä.
Mahdollisuuteen tarttui yli kymmenesosa Suomen maatiloista, suhteellisesti eniten Oulun ja Lapin lääneissä. Itä- ja Pohjois-Suomesta järjestelmä siirsi paikoin kokonaisia kyläkuntia pois maatalouden piiristä. Järjestelmää täydennettiin vuonna 1970 lehmien teurastuspalkkiolla.
Vaikka kyseessä olikin eräänlainen maanviljelijöiden eläkejärjestelmä, sen taustalla oli myös tarve leikata maatalouden ylituotantoa. Siksi peltojen paketointi oli ristiriitaista aikaa. Yhtäkkiä tuottavuuden kasvattaminen – eli juuri se, mihin maataloudessa oli sukupolvien ajan pyritty – olikin muuttunut ongelmaksi. Moni koki, että pakettipeltojärjestelmä riisti kunnian raivaajasukupolven sodanjälkeiseltä työltä. Suuri osa pakettipelloista kun oli raivattu käyttöön vain pari vuosikymmentä aiemmin.[30]
Suomen maatalous koki 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa myös nopean ja voimakkaan rakennemuutoksen. Muuttoliike varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomesta Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin muiden elinkeinojen pariin oli hyvin voimakasta. Vuonna 1960 maatalousväestön osuus koko Suomen väestöstä oli vielä 32 %, mutta viisitoista vuotta myöhemmin se oli enää 12 %.
Mahdollisuuteen tarttui yli kymmenesosa Suomen maatiloista, suhteellisesti eniten Oulun ja Lapin lääneissä. Itä- ja Pohjois-Suomesta järjestelmä siirsi paikoin kokonaisia kyläkuntia pois maatalouden piiristä. Järjestelmää täydennettiin vuonna 1970 lehmien teurastuspalkkiolla.
Vaikka kyseessä olikin eräänlainen maanviljelijöiden eläkejärjestelmä, sen taustalla oli myös tarve leikata maatalouden ylituotantoa. Siksi peltojen paketointi oli ristiriitaista aikaa. Yhtäkkiä tuottavuuden kasvattaminen – eli juuri se, mihin maataloudessa oli sukupolvien ajan pyritty – olikin muuttunut ongelmaksi. Moni koki, että pakettipeltojärjestelmä riisti kunnian raivaajasukupolven sodanjälkeiseltä työltä. Suuri osa pakettipelloista kun oli raivattu käyttöön vain pari vuosikymmentä aiemmin.[30]
Suomen maatalous koki 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa myös nopean ja voimakkaan rakennemuutoksen. Muuttoliike varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomesta Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin muiden elinkeinojen pariin oli hyvin voimakasta. Vuonna 1960 maatalousväestön osuus koko Suomen väestöstä oli vielä 32 %, mutta viisitoista vuotta myöhemmin se oli enää 12 %.
Viitteet:
[1] Kuvakortin kuvateksti: "Palonkuokkija. Kuokkamies kopeloi kantojen tyvet, mihin aatra ei kuonnu." Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.
[2] Rasila, Viljo et al. (toim.): Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, s. 78 ja 160.
[3] Erämaihin muuttamisesta ks. kirjoitukseni Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi.
[4] Suomen maatalouden historia I, s. 160.
[5] Suomen maatalouden historia I, s. 458–459.
[6] Peltonen, Matti (toim.): Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle, s. 38–43.
[1] Kuvakortin kuvateksti: "Palonkuokkija. Kuokkamies kopeloi kantojen tyvet, mihin aatra ei kuonnu." Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.
[2] Rasila, Viljo et al. (toim.): Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, s. 78 ja 160.
[3] Erämaihin muuttamisesta ks. kirjoitukseni Ulkomailla Leppävirroilla – kun Pohjois-Savo oli eteläsavolaisten Lappi.
[4] Suomen maatalouden historia I, s. 160.
[5] Suomen maatalouden historia I, s. 458–459.
[6] Peltonen, Matti (toim.): Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle, s. 38–43.
[7] Finna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5079:24.JUVA.4
[8] Suomen maatalouden historia II, s. 41.
[9] Suomen maatalouden historia II, s. 31.
[10] Suomen maatalouden historia II, esipuhe.
[11] Kerron tilattomien alakomitean arkistosta lähemmin kirjoituksessani Rantasalmelaisten asuntoja ja allekirjoituksia 120 vuotta sitten.
[12] Lento, Katri (toim.): Sata vuotta maatalouslaskentaa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus, s. 21. – Vuosien 1910–1969 maataloustiedusteluja ja maatalouslaskentoja säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä, ja osa niistä on digitoitu. Aineisto on tällä hetkellä vapaasti käytettävissä vuoden 1950 laskentaan asti, ja vuosien 1959 ja 1969 laskentojen tutkiminen vaatii käyttöluvan. Ks. Kansallisarkiston tiedote 28.10.2025, Maatalouslaskentojen alkuaineistoja vapaaseen käyttöön.
[13] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 1–326 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 255
[14] Tilojen viljelysalat ilmoitettiin vielä tuolloin tynnyrinaloina. Luvut voi muuntaa hehtaareiksi riittävällä tarkkuudella jakamalla ne kahtia, sillä yksi tynnyrinala vastaa 0,49364 hehtaaria.
[15] Suomen maatalouden historia II, s. 46.
[16] Kamarikonttorin arkisto, Em:3a Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta, s. 327–610 (1881), Mikkelin lääni, Rantasalmi, s. 550
[17] Maataloustiedustelu 1910, Mikkelin lääni, Rantasalmi, Voinsalmen tiedustelupiiri (Ha:55)
[18] Mikkelin läänin henkikirja 1910, Rantasalmi, s. 713
[19] Suomen maatalouden historia II, s. 28.
[20] Käytännön Maamies 1.6.1933, s. 28.
[21] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1920 (Ha:397), Mikkelin lääni, Rantasalmi.
[22] Aleksanteri Pulliainen oli vuonna 1895 mukana matkalla, jolla J.F. ja Gabriel Erosen isä Mikko Eronen löi päänsä kiveen ja kuoli. Tästä liikenneonnettomuudesta kerron lähemmin kirjoituksessani Liikenneonnettomuus Rantasalmella vuonna 1895.
[23] Maataloushallituksen I arkisto, Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto, Maataloustiedustelu 1950, Rantasalmi (Ha:1939–1940).
[24] Suomen maatalouden historia II, s. 41.
[25] Markkola, Pirjo (toim.): Suomen maatalouden historia III. Suurten muutosten aika, jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen, s. 79.
[26] Maataloushallituksen I arkisto, Yleinen maatalouslaskenta 1969, Mikkelin läänin maatalouskeskus, Rantasalmi (Ha:4001–4002).
[27] Maanmittauslaitos, Voinsalmi 6:n isojakokartta.
[28] Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, Rantasalmi, C48:7/36–41 Voinsalmi, 1/3 N:o 6 Virranniemi, RN:o 6:10–12 halkominen.
[29] Maanmittauslaitos, peruskartat, Voinsalmi (3234 07), Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki 1973. Julkaistu CC 4.0 -lisenssillä Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat -palvelussa.
[30] Suomen maatalouden historia III, s. 171–174.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti