Kangaslammin Gerdt-suku

Hevonlahden Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen tila ja torppa vuoden 1919 jakokartassa. [1]

Entisen Kangaslammin kunnan Hevonlahden kylästä kotoisin oleva Gerdtin suku on saanut nimensä suvun kantaisän, 1600-luvulla eläneen Gerdt Mattssonin eli Matinpojan etunimestä [Geni]. Tuon ajan asiakirjat olivat ruotsinkielisiä, joten hänen isännimensä kirjoitettiin niihin aina muodossa Mattsson. Emme kuitenkaan tiedä, oliko kantaisä omasta mielestään Mattsson vai Matinpoika; hänen alkuperänsä ja äidinkielensä ovat tuntemattomia. Gerdt ei kuitenkaan näytä olleen savolaista talonpoikaista sukujuurta, koska hänellä ei ollut savolaista sukunimeä. Myös hänen etunimensä oli seudulla harvinainen.

Gerdt on etunimenä alun perin saksalainen, ja se on lyhyempi versio nimestä Gerhard. Tämän ovat myös entisajan savolaiset papit tienneet. Kantaisän nimi periytyi hänen jälkeläisilleen sukunimenä muodossa Gerdt, mutta kun muutamat jälkeläiset saivat kantaisän nimen myös etunimekseen, papit kirjoittivat sen 1700-luvun kirjoihin muodossa Gerhard. Nimet eivät kuitenkaan tarkoita, että kantaisän itsensä olisi täytynyt olla saksalainen. Gerhardia ja Gerdtiä on käytetty etuniminä muuallakin, esimerkiksi pohjoismaissa.

Olipa kantaisä kotoisin mistä vain, hänen 1700–1800-luvuilla eläneet jälkeläisensä olivat kuitenkin savolaisia talonpoikia, joiden kieleen g-äänne ei kuulunut. Suvun jäsenet ovat kuulleet nimestään Rantasalmen seudulla perinteisesti sekä versioita Kertti että Jertti. Esimerkiksi Voinsalmella 1950-luvulla postia kantanut Erkki Gerdt oli kyläläisten puheessa Jertin Erkko.

Nimen lausumistapaan liittyvä epäselvyys voi johtua siitä, että g-äänteen lausuminen on ruotsin kielessä vaihtelevaa. Sanan alussa oleva g lausutaan ruotsissa g:nä, jos sitä seuraa esimerkiksi vokaali a tai o – mutta j:nä, jos sitä seuraa vokaali e. Esimerkiksi sukunimi Gerkman lausutaan Järkman. [2] Etunimenä Gerdt on kuitenkin poikkeus säännöstä, sillä sen äänneasussa alkuperäinen saksalainen g-äänne on säilynyt myös ruotsin kielessä. [3] Ei olekaan ihme, jos Gerdt-nimen lausuminen on herättänyt epätietoisuutta suomenkielisessä ympäristössä, jossa ruotsin ja saksan kielen eroista ei ole voinut olla tarkempaa käsitystä.

Kantaisän hevonlahtelaiset jälkeläiset ovat ehkä itse käyttäneet Jertti-nimeä 1800-luvun alkupuolella, sillä suvun kantatilan nimeksi on kirjoitettu isojaon jälkeiseen vuoden 1830 maakirjaan Hjertilä. [4] Asukkaat ovat ehkä ilmoittaneet tilansa nimeksi Jerttilä, ja virkamies on kirjoittanut sen kirjoihinsa mahdollisesti kuvitellen, että nimi viittaisi ruotsin sydäntä tarkoittavaan sanaan hjärta. Hjertilä-muotoa käytettiin kirjoissa kuitenkin vain hetken ajan, ja se korjattiin pian nimeksi Gertilä tai Gerdtilä.

*********

Kangaslampi perustettiin Rantasalmen osista vasta 1800-luvulla, joten suvun kantaisä Gerdt Matinpoika oli vielä rantasalmelainen. Rantasalmen seurakunnan haudattujen kirjan mukaan Gerdt Matinpoika kuoli kesäkuussa 1708 Hevonlahdella 82 vuoden ikäisenä. [5] Merkinnän perusteella hänen voi siis olettaa syntyneen vuoden 1626 paikkeilla.

Gerdt näyttää asuneen Rantasalmen alueella viimeistään 1650-luvun alkupuolella. Erään vuonna 1683 käsitellyn maariidan yhteydessä todettiin, että Gerdt Matinpoika oli ollut 30 vuotta aiemmin Melker Laurinpojan apen, voinsalmelaisen Martti Hannunpojan renkinä. [6]

Melker Laurinpojan jälkeläiset käyttivät sittemmin sukunimeä Juutilainen. Melkerin isä Lauri Melkerinpoika Juuti asui viimeistään vuonna 1650 Voinsalmen naapurikylässä Pölkynniemessä, ja Laurin isä Melker Laurinpoika Jut oli Savon nostoväen päällikkö. Hänen lisänimensä tarkoittaa tanskalaista. [7] Tanskalaisten liikkuminen Savonlinnan seudulla ei ollut tuohon aikaan enää uutta, Olavinlinnan 1470-luvulla perustanut ritari Erik Axelinpoika Tott oli myös syntynyt Tanskassa. [8] Ei olekaan mahdotonta, että Melker Laurinpojan sukupiirin kanssa samassa talossa asuneella Gerdt Matinpojallakin olisi ollut sukujuuria ulkomailla.

Gerdt Matinpoika solmi noin 1660-luvulla avioliiton rusthollari Heikki Maununpoika Multasen tyttären kanssa, ja alkoi suorittaa asepalvelusta Viipurin läänin ratsuväkirykmentissä appensa tilan puolesta. Multasen rustholli luettiin aiemmin laajaan Palvalahden seutukylään, [9] mutta vuoden 1664 maantarkastuksesta lähtien se oli hevonlahtelainen tila. Rusthollin veroluku kohtuullistettiin tarkastuksessa kahdeksasta kahteen, ja tilan asuinpaikka oli Hevonlahden Naurislahdessa. [10] Gerdtin puoliso eli Heikin tytär oli syntynyt noin vuonna 1643 ja oli nimeltään Anna Mullatar. [11]

Hindrich Muldaisen eli Heikki Multasen rustholli ja sen ryttäri eli ratsusotilas, Multasen vävy Gerdt Matssonn. Merkintä on ratsumestari Jöran Pistolekorsin komppanian katselmusrullassa. Katselmus toimitettiin Lappeenrannassa 28.8.1667. [12]

Heikki Multanen oli näinä aikoina jo vanha mies. Hänet kutsuttiin todistajaksi vuoden 1669 talvikäräjille kertomaan Vääräntauksen alueen omistussuhteista; kerron tapauksesta lähemmin artikkelissani Kun Ihamaniemi mitattiin nuoralla. Vielä saman vuoden aikana Heikki Multanen muutti kuitenkin "Venäjälle", ja hänen vävystään ja ratsusotilaastaan Gerdt Matinpojasta tuli Naurislahdessa sijainneen rusthollin uusi isäntä.

Gerdt Matinpoika saapui kukkarokirjansa kanssa vuoden 1669 kesäkäräjille. Hän kertoi hallitsevansa nyt Hevonlahden kylässä kahden uuden veromarkan kokoista tilaa ja varustavansa armeijaan ratsumiehen eli ryttärin niiden edestä. Hän kertoi tilansa olevan kuitenkin niin pieni, että ryttärin varustaminen pelkästään sen tuotolla oli vaikeaa. Siksi hän pyysi saada lisämaata rusthollinsa tueksi.

Asiaa kysyttiin käräjien lautamiehiltä, ja he vahvistivat Gerdt Matinpojan olleen oikeassa. Tilalla oli vähän metsää, niityt tuottivat vähemmän kuin kolme lassia heinää ja pelto oli pieni. Siksi edellinen omistaja Heikki Multanen ei ollutkaan tullut tilalla toimeen, vaan oli lähtenyt Venäjälle. [13] Anomus tuotti tulosta, ja aiemmin Olli Pekanpoika Marttisen hallussa ollut yhden veromarkan hevonlahtelaistila annettiin Gerdtille lisämaaksi. [14]

Vaikka tuomiokirjoissa puhutaankin Venäjästä, Heikki Multasen todellinen muuttosuunta oli Käkisalmen lääni, mikä tarkoittaa nykyistä Suomen Pohjois-Karjalaa tai Venäjän Laatokan Karjalaa. Ruotsin valtakunta oli saanut tämän läänin haltuunsa Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Heikki Maununpoika Multanen asui tiettävästi sittemmin Ilomantsissa tai Impilahdella. [15]

Gerdt Matinpoika ja Anna Mullatar jäivät perheineen Savoon ja Naurislahteen. Tilan ja siihen liitetyn lisämaan hallinnan peri Aatami Gerdtinpoika, joka syntyi noin vuonna 1678 ja isännöi tilaa vuodesta 1711 lähtien. [16] Hän oli naimisissa Riitta Quintuksen kanssa viimeistään vuonna 1706. [17] Kun tiloille annettiin rekisterinumerot, suvun kantatila sai numeron Hevonlahti n:o 1 ja lisämaaksi annettu entinen autiotila numeron Hevonlahti 2. [18]

Kolmannen sukupolven isännät Gerhard Aataminpoika ja Tuomas Aataminpoika asuivat Gertilän rusthollissa jo omina ruokakuntinaan. [19] Kantaisän etunimi vakiintui jälkeläisten sukunimeksi 1700-luvun kuluessa. [20]

Hevonlahti 1:n isojako toimitettiin 1800-luvun alussa. Tilalle ja sen ulkopalstoille oli syntynyt siihen mennessä yhteensä neljä erillistä asuinpaikkaa, ja kaikki osakkaat kuuluivat Gerdtin sukuun. Omistusten jakamisesta käytiin välillä kiivastakin sananvaihtoa, mutta lopulta jaosta päästiin sopuun. [21]

Tilan vanhan asuinpaikan alueelle muodostettiin isojaossa tilat Gertilä, Välitalo ja Ylätalo, jotka kaikki säilyttivät rekisterinumeron Hevonlahti n:o 1. Rusthollin liikamaista perustettiin lisäksi uudistilat Ihamaniemi n:o 5 Kähkölä ja Malkkila n:o 1 Karkkola. Gerdtien lisämaaksi 1600-luvulla annetusta kruununtilasta Hevonlahti n:o 2 muodostettiin isojaossa tilat Hevonlahti n:o 2 Kuvala, Kuittua n:o 2 Petäjämäki, Kuittua n:o 3 Mattila ja Kuittua n:o 4 Umpila. [22]

Hevonlahti 1:n vanhalle asuinpaikalle ja sen viereen muodostetut tilat Gertilä (E), Välitalo (F) ja Ylätalo (G) vuonna 1807 vahvistetussa isojaossa. [23]

Hevonlahti 1:n omistajien puumerkit vuonna 1806 allekirjoitetussa isojaon pöytäkirjassa.

Isojakotoimitukseen ei sisältynyt talonpaikkojen siirtoja, eikä pöytäkirjoissa ollut syytä käydä läpi jakoa vanhempia asuinpaikkojen syntyvaiheita. Tämän alueen vanhin asuinpaikka vaikuttaa kuitenkin olleen jo nimensäkin perusteella Gertilä. Siitä puhuttiin vielä vuonna 1901 laaditussa jakokirjassa "vanhana paikkana". Todennäköisesti sen jälkeen, kun Gertilä ei enää ollut alueen ainoa asuinpaikka, siitä alettiin puhua myös Alatalona tai Alapaikkana. Lopulta koko rekisterinumeron Hevonlahti 1 yhteiseksi nimeksi valittiin vuonna 1899 Alatalo. [24] On kuitenkin vaikea arvioida, sisältyikö Alapaikka jo 1600-luvulla Naurislahdeksi kutsuttuun maapalstaan, vai onko Gerdtien asuinpaikka siirretty vasta 1600–1700-luvuilla lammen pohjoispuolelle. Nykyisen Naurislahden tilan alue oli joka tapauksessa isojaon aikaan asumatonta.

Välitaloa alettiin myöhemmin kutsua myös Anttilaksi sen isännäksi 1800-luvulla tulleen Antti Kuvajan mukaan. Välitalon paikalle perustettiin 1900-luvulla Hevonlahden koulu.

Alatalo ja Ylätalo yhdistyivät väliaikaisesti uudelleen, kun Ylätalon omistaja Henrik Aataminpoika Gerdt ja hänen puolisonsa Maria Serafia Tolonen myivät tilansa Alatalon omistajalle Matti Gerhardinpoika Gerdtille vuonna 1853. [25] Kaupan jälkeen Matti Gerdt (1801–1876) omisti molemmat tilat ja 2/3 koko rekisterinumerosta. Hänen pojanpoikansa Asarias Matinpoika Gerdt (1850–1916) ja Matti Heikki Matinpoika Gerdt (1861–1909) saivat yhteisen kiinnekirjan näille omistuksille vuonna 1895.

Alatalo ja Ylätalo erotettiin jälleen eri tiloiksi vuonna 1901, kun Asarias ja Matti Heikki jakoivat perintönsä. Asarias Gerdt sai vanhan paikan eli Alapaikan rakennuksineen, ja hänen veljensä Matti Heikki Gerdt sai Ylä-Gerdtilän eli Pekkolanmäen ja 900 markkaa tasausta. Jaossa käytettiin vanhoja eli jo isojaossa määriteltyjä rajoja. [26]

Asarias Gerdtin ja hänen puolisonsa Elisabet Maria os. Heiskasen lapset suomensivat sukunimensä Rannanheimoksi vuonna 1906. [27] Tähän perheeseen kuulunut taiteilija Alpo Rannanheimo on signeerannut ainakin osan maalauksistaan nimellä A. Gerdt-Rannanheimo. Suku on muuttanut sittemmin pois tilalta, ja Alapaikka kuuluu nykyisin Kuvajan suvulle.

Pekkolanmäen isännän Matti Heikki Gerdtin ja hänen puolisonsa Hilda os. Heiskasen perheeseen syntyivät lapset Aleksander (1888–1923), Lempi Maria (1890), Aino Sylvia (1899–1900) ja Seth (1902–1944). Heistä Aino oli jo kuollut ja nuorin Seth alle vuoden ikäinen, kun perheen äiti Hilda menehtyi vuonna 1903. [28]

Lempi Maria avioitui sittemmin Matti Pölläsen kanssa, ja Aleksander menehtyi vuonna 1923. Seth Gerdt jäi oman perheensä kanssa Pekkolanmäelle. Hän avioitui vuonna 1930 kansakoulunopettaja Aino Ellen Viljasen kanssa. [29] Viljanen oli syntynyt Kivijärvellä mutta asunut lapsuutensa Karstulassa. Hän tutustui Seth Gerdtiin tultuaan aivan Pekkolanmäen naapuriin vuonna 1927 perustetun Hevonlahden kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi. Perheeseen syntyi kolme lasta.

Seth Gerdt oli maanviljelijä ja puuseppä, joka valmisti huonekaluja ja soittimia ja opetti veistoa Hevonlahden koulussa. Aino Ellen Gerdt toimi Hevonlahden koulun opettajana vuosina 1927–1947. Hänet muistetaan voimakastahtoisena ja värikkäänä persoonana, joka joutui välillä hankaluuksiin hallintoelinten kanssa ja hoiti opettajantyönsä suurella antaumuksella. Hän kykeni omalle ajalleen poikkeuksellisella tavalla yhdistämään opettajan tehtävät ja ison talon emännyyden. [30]

Seth Gerdt osallistui jatkosotaan kiväärimiehenä. Hän menehtyi sydänhalvaukseen vartiopaikalta poistuessaan 17.7.1944, [31] ja hänet haudattiin Kangaslammin sankarihautausmaalle.

Viimeinen yhteinen kuva Seth Gerdtistä ja hänen lapsistaan, otettu vuonna 1944.

Pekkolanmäki eli Ylä-Gerdtilä kuuluu edelleen Gerdtin suvulle. Sen päärakennuksen tuvan katto, seinät ja lattia ovat säilyneet ajalta, jolloin tupa on toiminut savupirttinä.

Oikealla Ylä-Gerdtilän päärakennus. Vasemmalla navetta, joka on myöhemmin purettu.

Vuosisatojen aikana Hevonlahden Gerdt-suvun jäseniä on muuttanut erityisesti lähiseudulle eli Kangaslammille, Heinävedelle, Enonkoskelle ja Rantasalmelle. Gerdt-sukuiset emännät mainitaan esimerkiksi Hevonlahden Kuvalan ja Ihamaniemen Hankamäen sukutilakunniakirjoissa.

Myös viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Kaiho Tuomas Albin Gerdt (1922–2020) kuului tähän sukuun. Hänen isoisänsä Ernesti Joosepinpoika Gerdt [Geni] syntyi vielä Hevonlahdella, mutta muutti vanhempiensa mukana Ihamaniemeen vuonna 1858. Tuomas Gerdt on syntynyt Heinävedellä.

Vuonna 2022 pystytetty Tuomas Gerdtin muistokivi Lauritsalassa. Kuva Päivi Makkonen, Lappeenrannan museot.

Gerdt-suvun piirissä ja muualla Itä-Savossa on säilynyt useita perimätietoja siitä, mistä suku voisi olla alun perin kotoisin. Tätä artikkelia valmistellessani olen kuullut aiheesta kolme erilaista kertomusta: 1) suku on saanut alkunsa kolmesta veljeksestä, jotka olivat muurareita ja tulivat seudulle Saksasta Olavinlinnan rakentamisen aikaan, 2) suvun kantaisä oli puolalainen ratsusotilas, joka sai Hevonlahden tilan lahjana kuninkaalta ja 3) suku oli alun perin balttilaislähtöinen aatelissuku von Gertten eli von Gerdten, jonka jäsenet jättivät sittemmin von -etuliitteen pois nimestään.

Vaikka myöhemmin tehtyjen oletusten erottaminen vanhemmista muistitiedoista onkin aina vaikeaa, on kiinnostavaa, että myös perimätiedoissa on kiinnitetty huomiota sekä Olavinlinnan läheisyyteen että Ruotsin vallan ajan sotiin. Molemmilla on voinut olla jokin rooli suvun kantaisän asettumisessa itäiseen Savoon.

Gerdt-suvun jäsenten geneettistä isälinjaa ei tiettävästi ole tähän mennessä tutkittu. Mikäli joku suvun miespuolisista jäsenistä olisi kiinnostunut DNA-testistä, se voisi antaa arvokasta tietoa suvun kantaisän mahdollisesta alkuperästä.

Mikäli DNA-testi herättää kiinnostusta, mutta testin tilaaminen ja tulkitseminen herättävät kysymyksiä, asiassa voi olla yhteydessä esimerkiksi sukututkija Ari Kolehmaiseen, jolla on meneillään projekti Savon geneettisten isälinjojen selvittämiseksi. Kolehmainen kertoo projektista lähemmin fb-sivuillaan täällä.


Viitteet:

[1] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/28–33, Hevonlahti n:o 1 Ylä-Gerdtilä, halkominen 1919.

[2] KOTUS, Uttal av finlandssvenska efternamn.

[3] Sukunimen Gerdt oikeaa ääntämisasua ei voi tarkistaa Kotuksen suomenruotsalaisten sukunimien luettelosta, koska kyseessä ei ole suomenruotsalainen vaan suomenkielisen väestön käyttämä sukunimi.

[4] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[5] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1708.

[6] Pien-Savon tuomiokunta, varsinaisasiat 1683–1688 (KO a 3), Rantasalmen käräjät 26–27.7.1683, s. 116–117.

[7] Karppinen, Teppo: Juuti – sukua Savossa : Juuttien maalta Juuteja ja Juutilaisia Savon sydänmaille. Omakustanne 2005, ISBN 952-91-8916-8.

[8] Tott, Erik Axelinpoika. Suomen Kansallisbiografia 9 (SKS 2007), s. 888–891.

[9] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, maakirja 1660 (8634), s. 409v–410. 

[10] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Maantarkastuskirja 1664 (8646), ak 1246.

[11] Rantasalmen seurakunta, haudatut 1721.

[12] KrA Rullor 1620-1723, SE/KrA/0022/1668/3 (1668), bildid: A0053824_00118.

[13] Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut pk:t, vars. asiat 1663–1670 (KO a 1), Rantasalmen kesäkäräjät 21.–23.6.1669, s. 118 (390).

[14] Viipurin ja Savonlinnan lääni, vuoden 1673 maakirja (8669), s. 479.

[15] Saloheimo, Veijo: Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Savosta ja Viipurin-Karjalasta poismuuttaneita. (SSS 1993), s. 67.

[16] Viipurin ja Savonlinnan läänin tilit, Tositekirja 1711 (8762), s. 2196.

[17] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1706. 

[18] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilit, Maakirja 1725 (8775), s. 400v. 

[19] Rantasalmen seurakunta, rippikirja 1761–1772,70.

[20] Kolmannen polven Aatami Aataminpojan nimi on jo vuoden 1747 kastekirjassa Adam Giertson, joka voi tosin olla vielä virhekin.

[21] Maanmittauslaitos, Hevonlahti 1:n isojakopöytäkirjat.

[22] Savon ja Karjalan läänin maakirja 1830, s. 384v–385.

[23] KA Maanmittaushallituksen Uudistusarkisto, C45:6/2–4 Hevonlahti, isojaonkartta talosta n:o 1 Alatalo.

[24] Maanmittaushallituksen maakirjat, Mikkelin läänin maakirja 1905, Kangaslampi, s. 56.

[25] Pien-Savon alinen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1853–1855 (KO b 17), Rantasalmen talvikäräjät 1853, lainhuudot, §38. 

[26] Rantasalmen tuomiokunta, ilmoitusasiat 1907 (KO b 16), Rantasalmen ja Kangaslammin talvikäräjät 1907, lainhuudot, §2.

[27] Helsingin Sanomat 25.9.1906, s. 8.

[28] Päivälehti 7.5.1903, s. 2.

[29] Sisä-Suomi 16.7.1930, s. 2. 

[30] Ikonen, Antti: Kangaslampi – historiaa kivikaudelta 2000-luvulle (Kangaslampi-seura 2009), s. 191–192.

[31] Gerdt, Seth. Sotilaskantakortti, s. 10/14.

Ahvensalmen Ruutananhovin Pölläset

 

Pöllälänhovin päärakennus ennen vuoden 1925 tulipaloa. Vanhan kuvatekstin mukaan rakennus olisi ollut "123 vuotta vanha".

Ahvensalmen kylän Roustialassa asuneet Pölläset olivat talonpoikaissuku, jonka jäsenet vaikuttivat aikanaan näkyvästi Rantasalmella ja muuallakin Itä-Savossa. Roustialan vanha päärakennus, joka oli olemassa noin vuosina 1800–1925, oli aikanaan seudun suurimpia talonpoikaistilan päärakennuksia. Tilalla syntyneistä veljeksistä nimismies Matias Henrik ja maakauppias Karl Johan Pölläsestä ja heidän perheistään otettiin jo 1860-luvun puolivälissä valokuvat, jotka ovat säilyneet heidän jälkeläistensä hallussa ja jotka julkaistaan tässä artikkelissa ensimmäisen kerran yhdessä.

Tilan nykyinen karttanimi on Roustiala, ja tätä nimeä tilasta on käytetty jo 1800-luvun alussa [1]. Tilan maakirjanimi on kuitenkin ollut asuttajasuvun mukaan Pöllälä [2], ja tilan vanhaa päärakennusta kutsuttiin sen mukaan Pöllälänhoviksi. Tilaa on kutsuttu läheisen Ruutanalammen mukaan myös Ruutananhoviksi ja Ruutanaksi [3], mutta tällä nimellä ei ole ollut virallista asemaa. Tilan rekisterinumero on ollut sekä ennen isojakoa että sen jälkeen Ahvensalmi n:o 1, ja se sijaitsee kymmenkunta kilometriä Oravista luoteeseen. Ahvensalmen kylä kuului alun perin Rantasalmeen, josta se siirrettiin sittemmin Sääminkiin ja lopulta Savonlinnan kaupunkiin.

Pölläset ovat omistaneet Ruutanan alueen maita jo 1500-luvulla [4], mutta Ahvensalmen ja sen naapurikylän, Sääminkiin jo vanhastaan kuuluneen Juvolan Pöllästen keskinäiset sukulaisuussuhteet jäävät 1700-luvun alussa kuitenkin osittain epävarmoiksi. Noin vuodesta 1719 Ahvensalmen Pöllälän ratsutilan omistajana oli kuitenkin Jaakko Pöllänen, joka oli todennäköisesti Säämingin Juvolassa jo 1700-luvun alussa asuneen suurtilallinen ja lautamies Matti Pölläsen veljenpoika [5]. Jaakko omisti Ahvensalmella myös Siirolan tilan [6].

Lautamies Jaakko Pöllänen kuoli talvella 1741, ja käräjillä todettiin, että hän oli asunut tilalla yhdessä veljiensä Paavon, Matin ja Sihvon sekä näiden kahden sisaren kanssa edelleen jakamattomassa pesässä [7]. Jaakko jätti itse jälkeensä vain kolme tytärtä, ja Roustialan Pöllästen myöhemmät lautamiehet polveutuivat hänen nuorimmasta veljestään Sigfridistä eli Sihvosta.

Sihvo Pöllänen (1710–1775) avioitui Riitta Pakarittaren kanssa, ja heidän poikansa Matti Pöllänen (1744–1809) puolestaan Riitta Niirattaren kanssa. Heidän poikansa oli rusthollari, lautamies, herastuomari, kuudennusmies ja valtiopäivämies Matti Pöllänen (1771–1833), jonka puoliso oli korpraali Johan Mohellin tytär Brita Lisa. Matti Pöllänen edusti Pien-Savon talonpoikia Norrköpingin valtiopäivillä vuonna 1800 ja auttoi usein pitäjäläisiä erilaisten kirjallisten dokumenttien laatimisessa; hänen kirjoittamastaan suomenkielisestä halkokauppakontrahdista kerron täällä.

Matti Pöllänen oli saanut kuninkaalta jo vuonna 1802 mitalin kiviaitojen rakentamisen ja muun edistyksellisen maatalouden avulla [8], ja vuosina 1814–1832 hän sai peltojensa tuoton nousemaan huomattavasti rakentamalla sekä avo-ojia että kivettyjä salaojia; tuohon aikaan savolaiset talonpojat eivät juurikaan vielä harjoittaneet ojitusta. Hän myös laski Ruutanalammen pintaa kuudentoista vuoden ajan ja sai vesijättömaasta itselleen kahdeksan hehtaaria uutta peltoa ja niittyä [9].

Ahvensalmi 1:n isojakokartta on piirretty osittain vuonna 1781 ja osittain 1801, eli se kuvaa aikaa ennen Ruutanalammen pinnanlaskua.

Matti Pöllänen oli todennäköisesti myös Ruutananhovin vanhan päärakennuksen rakennuttaja, sillä rakennus oli perimätiedon mukaan peräisin 1700–1800-lukujen vaihteen tienoilta [10]. Suvun maaomistusten koosta kertoo hyvin se, että kun Pöllälän "liikamaista" perustettiin isojaossa vuonna 1814 Pahkamäen ja Silmutmäen tilat Heinäveden Pölläkälle, pelkkien uudistilojen koko oli yhteensä yli 2000 hehtaaria [11].

Matti Pölläsen vanhin poika Matti Henrik Pöllänen (1795–1859) jatkoi suvun lautamiesperinnettä ja saavutti hänkin vuorollaan herastuomarin arvon. Hän solmi avioliiton serkkunsa Margareta Elisabet Mohellin kanssa; Margaretan isä, tullimies Lars Johan Mohell oli edellisen polven Matin puolison Brita Lisan isoveli [12]. Matti Henrikin ja Margareta Elisabetin poikia olivat Säämingin nimismies Matias Henrik Pöllänen ja maakauppias Karl Johan Pöllänen.

Nimismies Matias Henrik Pölläsen perhe

Nimismies Matias Henrik Pöllänen ja hänen vaimonsa Anna Maria Ohlson vuonna 1865.

Nimismies Matias Henrik Pölläsestä (1820–1870) ja hänen perheestään on talletettu arvokkaita perimätietoja hänen pojanpoikansa, diplomi-insinöörin ja etevän sukututkijan Runar Saarnion (1900–1993) vuonna 1977 laatimassa sukuselvityksessä [13]. Saarnion mukaan Matias Henrik kävi ainakin vuosina 1835–1837 Savonlinnan 3-luokkaista saksankielistä piirikoulua Kreisschule zu Nyslott, joka oli Tarton yliopiston valvonnassa. Hänen äidinkielensä oli suomi, mutta häneltä on säilynyt moitteettomalla ruotsin kielellä kirjoitettu kirje, ja hän on koulutaustansa ansiosta todennäköisesti hallinnut myös saksaa. Hänen kutsumanimensä oli ainakin perhepiirissä Henrik.

Henrik suoritti kameraalitutkinnon Helsingin yliopistossa. Hän oli ainakin vuonna 1844 veronkantokirjurina, ja hänet nimitettiin Säämingin piirin nimismieheksi 1851. Vuonna 1860 hän sai omasta anomuksestaan siirron samaan virkaan Kerimäen eteläiseen piiriin, ja hän muutti Kerimäelle vaimonsa kanssa vuonna 1862. Pöllänen oli "järjestyksen mies ja tuli vihatuksi rahvaan keskuudessa, ja menetti kotinsa ja arkistonsa vuonna 1869 tapahtuneessa murhapoltossa".

Nimismies Pölläsen puoliso Anna Maria Ohlson oli alun perin Ruotsin kansalainen, ja hän oli syntynyt Tyresössä vuonna 1836. Hän tuli Aura-laivalla Tukholmasta Helsinkiin lokakuussa 1859 Schwartz-Dahlgrenin teatteriseurueen jäsenenä. Seurue esitti ajan suosittuja näytelmiä pääasiassa Helsingissä, mutta myös Viipurissa ja Porvoossa. Teatteriseurue hajosi seuraavana vuonna ja useimmat sen jäsenet palasivat Ruotsiin, mutta Anna Maria jäi Suomeen, koska hänet vihittiin Helsingissä 2.10.1860 nimismies Henrik Pölläsen kanssa.

Suvun hallussa on säilynyt ruotsinkielinen kirje, jonka Henrik on kirjoittanut vaimolleen Annalle todennäköisesti kesällä 1862. Henrik kutsuu vaimoaan hellittelynimellä "min lilla snälla Gumma" eli "pikku kiltti Eukkoseni" ja antaa hänelle kodinhoitoon liittyviä ohjeita. Ohjeiden jälkeen hän lohduttaa vaimoaan sanoin "Näin siis Sinulle pikku eukkoseni tulee puuhaa ja vaivaa minun poissaollessani, mutta minä suutelen Sinua kaikesta tästä sitten kun ehdin kotiin" [käännös R. Saarnio].

Perheeseen syntyi kuusi poikaa, joista kolme kuoli pieninä lapsina. Nimismies itse kuoli Kerimäellä äkilliseen halvaukseen jouluaattona 1870 jättämättä perintöä, eikä Anna saanut hänen jälkeensä kuin puolikkaan eläkkeen. Hän muutti kuitenkin lastensa kanssa Helsinkiin ja sai toimeentulonsa järjestettyä siten, että perheen kolme poikaa pääsivät käymään Helsingin suomalaista alkeisopistoa. Perimätiedon mukaan helsinkiläiset koulutoverit pilkkasivat poikia heidän savolaisen sukunimensä takia ja nimittelivät heitä "pöllökissoiksi". Mahdollisesti osin sen takia veljekset Arthur Henrik, Thure Gottlieb ja Ewert Leopold muuttivat sukunimensä Saarnioksi vuonna 1886.

Arthur Henrik Saarnio (1861–1937) toimi pappina Ruokolahdella, Rantasalmella, Enonkoskella, Kirvussa ja Viipurin maaseurakunnassa, kunnes hänestä tuli Muolaan kirkkoherra ja lopulta lääninrovasti. Hän joutui Kirvussa ollessaan syytteeseen Venäjän sortotoimiin kuuluneiden "laittomien arvannostojen" vastustamisesta. Saarnion elämänvaiheita on kuvattu esimerkiksi Karjala-lehden syntymäpäiväuutisessa. Hänen puolisonsa oli Aina Léocadie Lojander, ja perheen molemmista pojista tuli everstiluutnantteja.

Rovasti Arthur Henrik Saarnio ja Aina Léocadie os. Lojander perheineen noin vuonna 1917. Lapset vasemmalta: Enni Ilmi Iloni, Hertta Lempeni Aino, Aarni Henrik Ilmari, Airi-Anni Leocadie ja Aatos Arthur Armahin.

Thure Gottlieb Saarnio (1866–1927) oli Käkisalmen piirin kansakouluntarkastaja, ja joutui veljensä tavoin vaikeuksiin venäläisten sortotoimien vastustamisen takia. Kun hänen virkaveljensä A. Sadownikov oli vastustanut venäjänkielisten kansakoulujen perustamista Salmin kihlakuntaan ja joutunut sen takia erotetuksi, hän ryhtyi puolustamaan tätä julkisesti eikä suostunut perumaan sanojaan, minkä johdosta senaatti erotti hänet virastaan 16 kuukaudeksi. Thure Saarnion puoliso oli Bertha Wilhelmina Tallberg.

Ewert Leopold Saarnio (1867–1920) oli puolestaan kuvanveistäjä. Hänen töihinsä kuului mm. muotokuvia ja suurikokoisia eläinveistoksia, joista tunnetuin on nykyisin Kultarannan puistossa oleva pronssinen Kotka ja hauki. Ewert Saarnion puoliso oli Alma Matilda Irene Hedman, ja heidän poikansa oli diplomi-insinööri ja sukututkija Runar Saarnio.

Evert Saarnion veistos Kotka ja hauki kuvattuna vuonna 1916, jolloin se oli tilapäisesti näytteillä Kaivopuistossa [15].

Maakauppias Karl Johan Pölläsen perhe

Maakauppias Karl Johan Pöllänen ja hänen vaimonsa Maria Siljander perheineen noin vuonna 1864. Lapset vasemmalta Josefina, Johan Henrik, Albin ja Kaarlo Wilho.

Nimismies Henrikin nuorempi veli Karl Johan Pöllänen (1824–1871), jälkeläisten perimätiedoissa Kalle Pöllänen, toimi 1850-luvulla sahan kirjanpitäjänä ja 1860-luvulta lähtien maakauppiaana. Hän oli naimisissa Maria Loviisa Siljanderin kanssa, ja perheeseen syntyi kuusi lasta. Perhe asui sekä Kerimäellä että Kallen kotikylällä Ahvensalmella.

Itse kuulin tästä isoisäni isoisästä jo lapsuudessani, ja häntä kutsuttiin perhepiirissä "Patruuna Pölläseksi" arvellen, että hän olisi ollut Oravin ruukin patruuna. Nimitystä patruuna käytettiin kuitenkin 1800-luvulla yleisesti johtajista ja isojen talojen isännistä, eikä Pöllänen näytäkään lähteiden perusteella olleen tekemisissä Oravin ruukin kanssa – ellei hän sitten ollut kauppiaana ruukin ylläpitämässä puodissa, joka perustettiin 1869.

Isoisäni kotona säilytettiin myös yllä olevaa kauppias Pölläsen perhekuvaa, joka oli muistitiedon mukaan otettu perheenisän syntymäpäivien yhteydessä. Kuvassa olevien perheen neljän vanhimman lapsen ulkonäöstä päätellen kysymykseen voisi tulla K.J. Pölläsen 40-vuotispäivä kesällä 1864. Valokuvaamoissa käyminen alkoi Suomessa varsinaisesti vasta 1860-luvulla, joten perheenjäsenet olivat varmasti tuolloin ensimmäistä kertaa elämässään kuvattavina, ja todennäköisesti ainakin vanhemmille kerta oli samalla myös viimeinen.

Kalle Pöllänen kuoli kohtaukseen 47-vuotiaana. Hänet haudattiin Rantasalmen hautausmaalle, jossa hänen valurautaristinsä on edelleen olemassa. Kauppias jätti jälkeensä konkurssipesän, ja huutokauppa suvun kotitilan myymiseksi kuulutettiin pidettäväksi 12.10.1875. Se tarkoitti Ruutananhovin siirtymistä pois Pöllästen suvun hallusta. Leskeksi jäänyt Maria meni naimisiin Kalle Niirasen kanssa ja muutti lapsineen tämän kotitilalle Ruutananhovin naapuriin Leipälään.

Pöllästen perheen vanhin poika Johan Henrik Pöllänen (1854–1886) seurasi ammatinvalinnassa isänsä jalanjälkiä ja oli jo kauppakirjurina Heinävedellä, kunnes kuoli 32-vuotiaana tapaturmaisesti "ajettuaan kumoon" [16]. Hänen sisaruksena Josefina, Albin ja Aleksandra kuolivat vielä nuorempina, joten maakauppias K.J. Pölläsen lapsista sukua jatkoivat ainoastaan Kaarlo Wilho ja Olga Maria.

Olga Maria Pöllänen (1865–1928) vihittiin vuonna 1888 enonkoskelaisen talollisen Otto Asikaisen kanssa, ja he isännöivät yhdessä ihamaniemeläistä Hankamäen tilaa. Oton ja Olgan pojan Aatto Asikaisen 1920-luvun päiväkirjoista kerron täällä ja heidän tyttärensä Edith Asikaisen häistä Emil Klemettisen kanssa täällä.

Olga Maria Asikainen, os. Pöllänen (1865–1928).

Maakauppias Pölläsen toiseksi vanhimman pojan, nurmekselaisen kauppiaan Kaarlo Wilho Pölläsen (1857–1911) elämänvaiheita on kuvattu Karjalan Sanomien muistokirjoituksessa. Hän kävi yläalkeiskoulua Savonlinnassa ja oli siellä sittemmin konttoristina. Vuonna 1882 hän muutti Nurmeksen kauppalaan, jossa hän oli aluksi kauppias Otto Tuhkusen kauppapalvelijana, ja meni hänen ottotyttärensä Hilma Maria Tuhkusen kanssa naimisiin [17].

Ensimmäisen oman liikkeensä Kaarlo Wilho Pöllänen perusti vuonna 1886 Joensuuhun, mutta nuori perhe muutti kuitenkin jo seuraavana vuonna takaisin Nurmekseen, jossa Kaarlo Wilho Pöllänen oli sitten itsenäisenä kauppiaana kuolemaansa asti. Hänen talonsa oli torin ja Kirkkokadun kulmassa, ja siellä oli Nurmeksen kauppalan ensimmäinen puhelinkeskus [18].

Pöllänen oli Nurmeksessa pidetty mies, koska hänet tunnettiin sekä suorana ja rehellisenä että myös leikkisänä ja hilpeänä ihmisenä. Kaarlo Wilhon, hänen vaimonsa ja perheen pienenä kuolleiden lasten haudalla oleva punagraniittinen muistomerkki on Nurmeksen hautausmaalla.

Kaarlo Wilhon poika Veikko Vilho Pöllänen (1889–1974) valmistui Suomen liikemiesten kauppaopistosta vuonna 1911 ja jatkoi samana vuonna kuolleen isänsä kaupan pitoa Nurmeksessa [19]. 

Veikko Pöllänen solmi avioliiton sääminkiläisen Emma Maria "Emmi" Kettusen kanssa ja jatkoi isänsä kaupan pitämistä Nurmeksessa muutaman vuoden ajan. Hän kuitenkin myi liikkeen vuonna 1919, ja perhe muutti Tampereelle. Muuttoon saattoi liiketaloudellisten tekijöiden lisäksi vaikuttaa se, että Emmin veli Ossi Kettunen asui jo siellä – hän oli perustanut Papinkadun ja Satamakadun kulmaan "Tampereen Trikoo- ja Nauha-Kutomo" -nimisen tehtaan. Yritys oli myöhemmin nimeltään Pirkka Trikoo Oy, ja se sijaitsi lähellä nykyistä Tampereen Työväen teatteria.

Veikko Vilho Pöllänen johti Tampereella aluksi omaa "Tampereen Trikooteosten Kauppa Oy" -nimistä liikettään, mutta hän oli sittemmin myyntipäällikkönä lankonsa perustamassa Pirkka Trikoossa. Perheellä oli Parras-niminen huvila Villilässä, ja Veikko Pölläsen serkku eli isoisäni Aatto Asikainen kertoo päiväkirjoissaan yöpyneensä siellä, kun hän oli tutustumassa Tampereen maatalousnäyttelyyn kesällä 1922 [20].

Veikko ja Emmi Pöllänen.

Veikko ja Emmi Pölläsen poika Erkki Pöllänen (1913–1987) opiskeli tekstiili-insinööriksi Tampereen teknillisessä opistossa ja Englannissa. Hän teki työuransa Lapinniemen puuvillatehtaassa ja oli eläkkeelle jäädessään tehtaan kehräämön johtaja. Hänen puolisonsa oli pälkäneläinen Maija-Liisa Laitinen. Veikko Vilho, Emmi, Erkki ja Maija-Liisa lepäävät perhehaudassa Kalevankankaan hautausmaalla.

Pöllästen suvun kauppiasperinne ei ole vieläkään katkennut. Erkki Pölläsen poika Erkki Olavi (Olli) Pöllänen on nimittäin tehnyt uransa vientikaupan piirissä ja oli mm. toimittamassa Exelin hiilikuituisia suksisauvoja Suomen hiihtomaajoukkueen käyttöön 1970-luvulla. Vuonna 2019 Juha Mieto kutsui kaverinsa Olli Pölläsen mukaansa, kun hänet kutsuttiin kunniavieraaksi Seefeldin MM-kisoihin muistelemaan näitä aikoja. Matkasta kertova Helsingin Sanomien juttu on täällä.

Ruutananhovin myöhemmät vaiheet

Roustialan vanha päärakennus noin vuonna 1920. Kuvassa Laitisten suvun jäseniä.

Pöllästen vanha sukutila kuului 1900-luvun alussa Ada Salliselle, joka myi sen Heikki ja Abram Laitiselle. Päärakennuksessa oli niin paljon tilaa, että veljekset asuivat siinä kumpikin omien perheidensä kanssa. Laitisten ajasta Ruutananhovissa kerrotaan Ahvensalmen–Oravin kyläkirjassa [21].

Ruutananhovin vanha päärakennus tuhoutui tulipalossa joulukuussa 1925. Perimätiedon mukaan Laitiset olivat tulossa Rantasalmen suunnasta kotiinsa, ja he näkivät tulipalon jo kaukaa. Lähempänä selvisi sitten, että tulessa olikin oma koti. Palossa pystyyn jääneistä savupiipuista otettiin muistoksi valokuva. Pihapiirin suuri kolmekerroksinen navettarakennus selviytyi kuitenkin palosta, ja se on olemassa tänäkin päivänä [22].

Heikki Laitisen perhe muutti palon jälkeen Veijalan tilalle, mutta Abramin perhe jäi Ruutanaan ja rakensi sinne pihapiirin vilja-aittojen hirsistä uuden päärakennuksen.

Viitteet:

[1] Hämynen, Tapio: Heinäveden historia I (Joensuu 1986), s. 224. Teoksessa mainittu talonnimi "Raustila" saattaa olla lähteen kirjoittajan virhe.

[2] Kuopion läänin henkikirja 1830, Rantasalmi, s. 1544 > https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6189948540&aineistoId=1723548329

[3] Loikkanen, Tuomo (toim.): Vesikansaa (Jyväskylä 1999), s. 156.

[4] Alanen, Timo (toim.): Säämingin ja Rantasalmen maantarkastusluettelo 1562–1563, fol. 64. > http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk4/saaminki.php?f=folio64

[5] Oletuksen perusteista ks. Saarnio, Runar: Pöllänen – Saarnio, sukuselvitys (Helsinki 1977), s. 3–5. Lautamies Matti Pöllänen omisti 1700-luvun alussa tilat Juvola 2 ja 3, joista ovat syntyneet myöhemmin tilat Leskelä, Pekkola, Heikkilä, Sippola, Vaikontaipale, Karvila, Karvilanairas ja Kylänairas, ks. Lappalainen, Pekka: Säämingin historia I:2 (Pieksämäki 1971), s. 610–611.

[6] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin läänintilit, Rantasalmen henkikirja 1725, s. 2573 > https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6273696240&aineistoId=1593917378 Siirolan rekisterinumero oli ennen isojakoa Ahvensalmi 9, isojaon jälkeen aluksi 19 ja lopulta 1800-luvun puolivälistä lähtien nykyinen 16.

[7] Pien-Savon tuomiokunta, Rantasalmi 13.4.1741, s. 379 > https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6989426060&aineistoId=643873524

[8] Åbo Tidning 16.04.1803, s. 3 > https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/413983?page=3

[9] Hämynen, Tapio: Heinäveden historia I (Joensuu 1986), s. 224.

[10] Kopiot Pöllälänhovin vanhaa päärakennusta esittävistä valokuvista ja niihin liittyvät perimätiedot olen saanut makkolalaiselta Sakari Pölläseltä, joka on saanut ne aikanaan savonlinnalaisen Pöllästen sukuhaaran jäseniltä. Kuvatekstin mukaan sukuun kuulunut Adolf Pöllänen oli aikanaan kertonut talon olleen (ilmeisesti palaessaan vuonna 1925) 123 vuotta vanha.

[11] Hämynen, Tapio: Heinäveden historia I (Joensuu 1986), s. 489.

[12] Mohell-suvusta ks. Murtomäki, Eva-Maija: Mohell-suku. Gummerus kirjapaino Oy, Saarijärvi 2005, ISBN 952-91-9300-9.

[13] Saarnio, Runar: Pöllänen – Saarnio, sukuselvitys (Helsinki 1977). Kyseessä on omakustanne, jolla ei ole ISBN-numeroa ja jota ei löydy kirjastojen tietokannoista, mutta josta liikkuu silloin tällöin yksittäisiä kappaleita antikvariaateissa. – Tässä artikkelissa olevat tiedot nimismies Pölläsen perheestä perustuvat tähän selvitykseen, ellei muuta lähdettä ole mainittu.

[14] Saarnio, Runar: Pöllänen–Saarnio.

[15] Timiriasew Ivan, valokuvaaja. Kuvanveistäjä Evert Saarnion veistos Kotka ja Hauki. Helsingin kaupunginmuseo, Finna.fi

[16] Heinäveden seurakunta, kuolleet ja haudatut 1886. Johan Henrik Pölläsen kuolinilmoitus julkaistiin Uudessa Suomettaressa 21.12.1886.

[17] Nurmeksen seurakunta, pääkirja 1877–1886, s. 1180.

[18] Saloheimo, Veijo: Nurmeksen historia (Kuopio 1953), s. 718.

[19] Helsingin Sanomat, Veikko Pölläsen 50-vuotisuutinen 4.5.1939 ja 60-vuotisuutinen 4.5.1949.

[20] Asikainen, Terho: Aatto Asikaisen päiväkirjat – Muistiinpanoja 1920-luvun Enonkoskelta, s. 74–77.

[21] Loikkanen, Tuomo (toim.): Vesikansaa: Ahvensalmi–Oravi (Ahvensalmi 1999), s. 156–158.

[22] Terho Laitisen kertoma perimätieto 2020.

Rantasalmen Bagge-suku

Vänrikki Johan Pettersbackin palkkaluettelon otsikko Ruotsin sota-arkistossa.

Noin kymmenvuotiaana pikkupoikana olin vanhempieni kanssa Ikaalisissa tapaamassa isoisäni setää Gabriel Erosta (1890–1981) ja hänen perhettään. Elettiin 1970-lukua. Olin jo silloin innostunut sukututkimuksesta ja olisin halunnut tietää, mikä Kaape-sedän äiti oli ollut tyttönimeltään. En kuitenkaan uskaltanut itse lähestyä arvokasta ja hiljaista vanhusta, joten muut aikuiset kysyivät asiaa puolestani. "Se olj Pakke", Kaape-setä vastasi, ja kirjoitin tiedon muistiin sinikantiseen vihkooni.

Siitä lähtien tuo esivanhempiini kuulunut Rantasalmen Bagge-suku on kiehtonut minua. 1980-luvun lopulla keskustelin suvustamme isotätini Kaisu Ruuskasen kanssa, ja sain häneltä tietoja savonlinnalaisen sukututkijan Oiva Baggen tekemistä Bagge-tutkimuksista. Oiva oli löytänyt suvun kantaisän, vänrikki Johan Baggen, joka avioitui Suuren Pohjan sodan aikaan rantasalmelaisen aatelisneidon Catharina Helena von Vegesackin kanssa. Oivan näkemyksen mukaan tämä Johan olisi polveutunut siitä Porvoon Kardragin Bagge-suvusta, jonka Jully Ramsay esitteli jo yli sata vuotta sitten teoksessaan Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden.

Lähes 30 vuotta myöhemmin eli joulukuussa 2015 Oiva alkoi julkaista tutkimustuloksiaan useana viestinä Suku Forumissa. Julkaisuista kävi ilmi, että hän piti edelleen kiinni Rantasalmen Bagge-suvun yhteydestä Porvoon Bagge-sukuun, ja piti Kardragin Baggeja puolestaan ruotsalaisen aatelisen Bagge af Berga -suvun jälkeläisinä. Tätä sukua on kuvattu Ruotsin ritarihuoneen julkaisuissa; sukuun voi tutustua vaikka Adelsvapen-Wikissä.

Yhdistämällä Rantasalmen Bagget, Porvoon Bagget ja Bagge af Berga -suvun toisiinsa Oiva katsoi polveutuvansa suoraan 1300-luvulla eläneestä Abjörn Nockessonista. Yhdistetyt sukujohdot levisivät pian eteenpäin Geniin, My Heritageen, Ancestryyn ja moniin yksityisiin sukupuihin, joissa niitä on todennäköisesti edelleen.

Suku Forumin keskusteluketjussa kävi kuitenkin pian ilmi, että nämä kolme sukua – ja lopulta useita muitakin sukuja – oli yhdistetty toisiinsa ilman päteviä perusteita. Oiva oli tehnyt kyllä arvokkaan työn kootessaan tietoja Bagge-sukujen suvun jäsenistä erilaisista sota- ja paikallishistorian alan teoksista, mutta alkuperäislähteitä näiden sukujen yhdistämisen perustelemiseksi ei käytännössä ollut.

Ainoa, mitä Rantasalmen Bagge-suvun alkuperästä saatettiin lopulta sanoa, oli se, että tämän suvun kantaisä vänrikki Johan Bagge oli käyttänyt nuoruudessaan sukunimeä Pettersback, sittemmin nimeä Back ja lopulta Bagge, mutta hänen alkuperäänsä ei tunneta. Myöhemmin laadimme tutkimustuloksista Kaija Salmisen ja Ritva Jurvasen kanssa vielä artikkelin Genoksen numeroon 4/2018. Myös Johanin Geni-profiili on päivitetty tutkimustulosten mukaiseksi ja irrotettu muista Bagge-suvuista.

*******

Rantasalmen seurakunnan vihittyjen kirjan mukaan Johan Pettersback vihittiin Catharina Helena von Vegesackin kanssa Rantasalmella 19.12.1709. Pappi kirjoitti hänen nimensä kirjoihin muodossa Johan Peters Back, ja hän oli tuolloin kersanttina Savon kahdennetussa jalkaväkirykmentissä [1]. On todennäköistä, että kahta vuotta aiemmin kaksikasrykmentin kuukausirullissa elo–lokakuussa 1707 everstiluutnantti Morathin komppaniassa mainittu sukunimetön furiiri Johan Pettersson on sama henkilö [2].

Johanin puoliso Catharina oli alkuaan baltiansaksalaista sukujuurta olleen rantasalmelaisen kapteeni Conrad von Vegesackin ja tämän vaimon Ingeborg Langin tytär. Conradin epäonnisesta kirkkomatkasta syksyllä 1692 kerron tarkemmin täällä.

Johan Pettersbackin palkkaluettelo on säilynyt [3]. Sen mukaan hän oli avioitumisensa jälkeisenä vuonna vääpelinä ja sittemmin vänrikkinä kahdessa eri itäsuomalaisessa rykmentissä, kunnes sai eron palveluksesta 22.6.1713, jolloin Venäjä oli jo miehittämässä Suomea.

Tämän jälkeen Johan asui perheineen Rantasalmella anoppinsa Ingeborg Langin varoilla; appi Conrad oli kuollut jo 1705. Kun appivanhempien yhteisestä pesästä tehtiin perunkirjoitus lopulta vuonna 1751, siinä todettiin vänrikin perheen asuneen sodan jälkeen anopin omistaman Skogilan tilan torpassa ja saaneen tilalta elatusta vuosikymmenien ajan [4].

Johan käytti ainakin 1730-luvulla sukunimeä Back, ja muokkasi sen viimeistään 1740-luvulla muotoon Bagge. Hänen poikansa Anders eli Antti käytti vielä vuonna 1753 tiemassaarelaisen Kuivaharjun tilaa ostaessaan sukunimeä Back [5], mutta päivitti nimensä sittemmin isänsä tavoin Baggeksi, jolla nimellä hänet mainitaan vanhimmassa säilyneessä Rantasalmen seurakunnan rippikirjassa [6].

Bagge-suvun talonpoikaistuminen ei sujunut aivan kivuttomasti. Vänrikki Johan vastusti aluksi poikansa Antin avioliittoa sotilaan aviottomana lapsena syntyneen Kaisa Törröttären kanssa. Protestiin yhtyi myös hänen aatelinen lankonsa Paul von Vegesack, ja asiaa käsiteltiin Rantasalmen käräjillä syksyllä 1749 [7]. Perheeseen syntyi kuitenkin käräjillä sopu, kun nuoripari lupasi "rakastaa, kunnioittaa, ruokkia ja kaikella lapsenomaisella kuuliaisuudella auttaa vanhempiaan". Vanha vänrikki kuoli jo seuraavana vuonna, ja nuori perhe osti sitten kolme vuotta myöhemmin kodikseen Kuivaharjun tilan.

Antti Bagge ja hänen vaimonsa Kaisa Törrötär ovat Rantasalmen Bagge-suvun yhteisiä esivanhempia Antin vanhempien tavoin. Kävimme Kuivaharjun tilalla keväällä 2016 tätini Mailan kanssa, ja talon isäntä näytti meille päärakennuksen alla olevan komean holvatun kivikellarin, joka saattaa olla hyvinkin iäkäs. Pihapiirissä on myös valtavia kivijalkarakennelmia, joiden historiaa ei täysin tunneta [8].

Antilla ja Kaisalla oli useita lapsia, jotka muuttivat edelleen eri puolille Rantasalmea. Toukokuussa 1791 päiväämässään testamentissa Antti totesi kotitilan jäävän pojalleen Petterille, vanhin poika Antti sai Tuusmäen Paunolan ja Mikko puolestaan Kolkontaipaleella sijainneen tilan, jonka isä oli aikanaan ostanut. Kaisa-tytär sai perintönsä ilmeisesti irtaimena ja rahana jo vanhempien eläessä; hän oli avioitunut samassa kylässä asuneen Tahvo Tolvasen kanssa. Isän testamentti oli osa laajempaa omistusten selvittelyä, sillä jo aiemmin oli tehty vaihtokauppa, jossa Antti oli saanut Paunolan veljeltään Petteriltä, jonka vaimon Maria Paunottaren kotitila se mahdollisesti alun perin oli [9].

Kaisa Törrösen ja Antti Baggen puumerkit vuonna 1791 laaditussa testamentissa.

Kaisa Törröttären aiemmasta sulhasesta Svante Candaratista ja hänen samannimisen isänsä koettelemuksista isonvihan aikana kerron täällä. Tuusmäkeen muuttaneen Antti Antinpoika Baggen pojanpoika oli voinsalmelainen isäntä Gabriel Bagge eli "Voisalamin Pakki", josta kerron puolestaan tarkemmin täällä. Gabriel Baggen tytär Emma avioitui pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, jonka kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä, ja Mikon ja Emman poika oli puolestaan isoisäni isä JF Eronen, jonka puolison riihimäkeläisen Elin Nummelinin elämänvaiheita kuvaan täällä. JF oli alussa mainitsemani Kaape-sedän vanhempi veli.

Gabriel Baggen veljen Antti Juhana Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1709.
[2] SKrA Finska gränsförsvarstrupper, Månadsrullor, Augusti månad, Nyslåtts läns fördubblingsregemente, SE/KrA/0022/1707/4 (1707).
[3] SKrA Likvidationer: Stora nordiska kriget, Likvidationer uppgjorda inom krigskollegii militiekontor, SE/KrA/0090/I/23 (1727–1741).
[4] Suur-Savon tuomiokunta Eca:1, Suur-Savon tk:n perukirjat 1722–1762 (sisältää myös Pien-Savon perukirjoja), s. 343–350, Ingeborg Langin ja Conrad von Vegesackin pesästä v. 1752 laadittu perukirja.
[5] Pien-Savon tk, Rantasalmen syyskäräjät 1754, Tiemassaari 5:n lainhuuto.
[6] Rantasalmen seurakunta, pääkirja 1761–1772,386.
[7] Pien-Savon tuomiokunta, vars. asiat 1749 (KO a 47), Rantasalmen syyskäräjät 25.11.1749, s. 1005v–1008v.
[8] Ks. Bagge, Oiva: Tiemassaari ajan askelissa (ISBN 952-91-1699-3), s. 206.
[9] KA Mikkeli, Pien-Savon alinen tk, Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunnan vars. asiat 1810 (Cac 4), konseptituomiokirjassa ei ole sivunumerointia.

Asikaisten suvun alkuperä

Ratsumestari Risto Asikaisen palkkaluettelo vuosilta 1650–1655 Ruotsin Riksarkivetin Kamarikollegion arkistossa.

Asikaiset ovat runsaslukuinen savolaisperäinen suku. Kun savolaisista laadittiin ensimmäiset veroluettelot vuonna 1541, Savossa oli viisi pitäjää, ja Asikaisia asui niistä kahdessa, Vesulahdella ja Rantasalmella.

Vesulahdella Asikaisia asui neljä perhekuntaa, [1] mutta Rantasalmella heitä oli yhdeksän perhettä, ja he kaikki asuivat Putkisalmen neljänneskunnassa, myöhempien maakirjojen mukaan erityisesti Asikkalan kylän alueella. Kylän- ja talonnimi Asikkala liittyykin läheisesti sukunimeen Asikainen. Savosta on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka uudistiloja perustaneet Asikaiset ovat useita kertoja antaneet kotitilalleen nimen Asikkala. Asikaisia levittäytyi jo varhain Etelä-Savon lisäksi myös Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Karjalan kannakselle.

Niin Asikkala- kuin Asikainen-nimenkin taustalla on etunimi Asikka, joka on kielitieteellisesti ilmeisesti keskieurooppalaista perua. Jouko Vahtola katsoi vuonna 1983 kirjoittamassaan artikkelissa, [2] että nimen taustalla olisi germaaninen henkilönnimi, jolla on ollut ainakin variantit Asik, Asic, Asico, Asica ja Asicho. Sukunimet -kirjan kirjoittajat Mikkonen ja Paikkala pitävät nimeä samaan alasaksalaiseen nimityyppiin kuuluvana kuin Aarnikka, Hannikka ja Hartikka, jotka ovat heidän mukaansa kulkeutuneet Suomeen hansakaupan aikana 1100-luvun jälkeen. [3]

Asikko-nimestä on jälkiä Suomen historiassa, tunnetuimpana Azico de Hactissaenpoyca, nykykielellä todennäköisesti Asikko Hakkisenpoika, joka oli yksi niistä Sääksmäen talonpojista, jotka paavi Benedictus XII julisti kirkonkiroukseen vuonna 1340. Jotkut Asikka-nimiset miehet ovat myös jättäneet nimensä talojensa nimiin eri puolilla Etelä-Suomea. Raisiossa on ollut Asikkala-niminen talo ainakin vuonna 1414, ja jonkun Asikan omistama talo on aikanaan lainannut nimensä koko hämäläiselle Asikkalan pitäjälle.

Kauko Pirinen katsoo, että monet Savon saksalaisperäiset sukunimet ovat ilmeisesti tulleet Savoon Viipurin saksalaisten kautta, mutta arvelee Asikaisten edustavan jo vanhempaa saksalaisvaikutusta, koska nimi on jo keskiajalla ollut Asikkalan pitäjän nimenä [4]. Vuonna 2017 kiinnostavan kirjansa Suomen rahvaan historia julkaissut Perttu Immonen puolestaan katsoo, että Rantasalmi oli ennen pysyvän asutuksen vakiintumista hämäläisten erämaina, ja että muutama vanha hämäläissuku, Immosen mukaan juuri Hämäläiset ja Asikaiset, olisi voinut jäädä rantasalmelaisille erämailleen asumaan karjalaislähtöisten sukujen sekaan. [5]

********

Ovatko Asikaiset siis alun perin keskieurooppalaisia – vai suomalaisia, jotka ovat vain käyttäneet germaaneilta lainattua nimeä? Tätä on nykyisin mahdollista tutkia myös DNA-tutkimuksen avulla. Asikaisten sukuun kuuluvat miehet ovat tehneet tällä hetkellä jo useampia BigY-testejä. Testien perusteella on löytynyt tähän mennessä kolme erilaista geneettistä isälinjaa. Minkään linjan kantaisää ei tunneta varmuudella, mutta sukujen levinneisyyden perusteella niitä kutsutaan tässä Rantasalmen, Mikkelin ja Räisälän Asikaisiksi.

Rantasalmen Asikaiset

Rantasalmen Asikaiset kuuluvat haploryhmään N-BY22117. Sukuun kuuluu useita sukuhaaroja, jotka ovat erkaantuneet toisistaan todennäköisesti ainakin osittain jo ennen asiakirjalähteiden alkua.

Haploryhmän N-BY22117 juuressa ovat joroislaisen ruotusotilas Elias Asikaisen [Geni] jälkeläiset, sulkavalaisen torpparin Lauri Asikaisen [Geni] jälkeläiset, paltamolaisen Juho Matinpoika Asikaisen [Geni] jälkeläiset ja Uudellakirkolla asuneen Jooseppi Asikaisen [Geni] jälkeläiset. Lisäksi haploryhmän juuressa on haukivuorelainen linja, joka polveutuu ratsumestari Krister Eskilinpoika Asikaisesta [Geni].

Rantasalmen isälinjan sisälle on muodostettu tähän mennessä kaksi alaryhmää, joihin kuuluvat sukuhaarat ovat toisilleen siis läheisempää sukua. Toinen niistä on N-FT236390, johon kuuluvat Enonkosken Ihamaniemen Asikaiset, yksi heinäveteläinen sukuhaara ja Sulkavalla asuneet rantasalmelaisen jääkärin Aatami Asikaisen [Geni] jälkeläiset. Näistä kolmesta linjasta Ihamaniemen ja Heinäveden Asikaisten yhteinen kantaisä tunnetaan myös asiakirjoista, hän on noin vuonna 1670 syntynyt rantasalmelainen Pekka Mikonpoika Asikainen [Geni]. Hänen esivanhempansa tunnetaan 1500-luvulla Rantasalmen Asikkalassa asuneeseen Paavo Laurinpoika Asikaiseen [Geni] asti. Asikaisten tulosta Ihamaniemeen kerron tarkemmin täällä.

Toinen Rantasalmen Asikaisille muodostettu alaryhmä on pohjoissavolainen N-Y84502. Siihen kuuluvat tuusniemeläisen Pekka Niilonpoika Asikaisen [Geni] jälkeläiset. Tämä alaryhmä on syntynyt FTDNA:n arvion mukaan noin 1500-luvun lopulla, mikä sopii hyvin arvioon siitä, missä vaiheessa Rantasalmen Asikaisia on muuttanut uudisasukkaiksi Pohjois-Savoon.

Tutkittujen linjojen geneettisestä etäisyydestä pääteltynä sukunimi Asikainen on ollut tämän isälinjan käytössä varmuudella jo ennen 1500-lukua. Rantasalmen Asikaiset kuuluvatkin mahdollisesti Savon vanhimpiin sukuihin. Tutkituilla isälinjojen edustajilla on kuitenkin yhteinen STR-markkeri DYS439, mikä voisi viitata siihen, että Rantasalmen Asikaiset eivät ehkä kuitenkaan olisi noin 1100-luvulla syntyneet haploryhmän N-BY22117 kaikkein vanhin suku. Suku on siis mahdollisesti syntynyt vasta myöhemmin keskiajalla, mutta runsastunut nopeasti.

Haploryhmään N-BY22117 kuuluu Rantasalmen Asikaisten lisäksi muitakin savolaissukuja. Niistä on tähän mennessä tunnistettu Varosia, Halttusia, Huovisia, Hyttisiä ja Luttisia.

Mikkelin Asikaiset

Mikkelin Asikaiset kuuluvat haploryhmään N-FT203867. Tämä ryhmä on syntynyt noin vuonna 1500, ja kaikkien haploryhmään kuuluvien testattujen henkilöiden sukunimi on joko Asikainen, Aschan tai Aschanista suomennettu Airasmaa. Linjaan kuuluvat Mikkelin maaseurakunnassa noin vuonna 1665 syntyneen Antti Eskonpoika Asikaisen [Geni] jälkeläiset ja Mikkelin kappalaisen Petrus Aschaniuksen [Geni] jälkeläiset.

Petrus Aschaniusta on epäilty Siikaniemen kirkkoherran Petrus Aeschilli Asicanuksen [Geni] pojanpojaksi, jonka Veijo Saloheimo puolestaan arveli olleen edellä mainitun ratsumestari Krister Eskilinpoika Asikaisen veli. [6] DNA-testit eivät kuitenkaan tue näiden linjojen sukulaisuutta, sillä  Petrus Aschaniuksen jälkeläiset on tunnistettu Mikkelin Asikaisiksi, mutta ratsumestarin jälkeläiset näyttäisivät ainakin yhden testin perusteella olevan Rantasalmen Asikaisia. [7]

Vaikka Rantasalmen ja Mikkelin Asikaisten isälinjat edustavat molemmat N-tyyppiä, ne ovat toisilleen vain kaukaista sukua – niiden yhteinen isälinjainen esi-isä on elänyt jo yli 2000 vuotta sitten.

Räisälän Asikaiset

Kolmanteen Asikaisten isälinjaan kuuluvat Karjalan kannaksen Räisälässä asuneet Asikaiset. Tämä linja on kahteen edellä kuvattuun verrattuna täysin erilainen. Se edustaa Suomessa harvinaista R-tyyppiä ja siinä vielä harvinaisempaa alaryhmää R-Y48407. Läheisiä sukulaisia tälle linjalle ei ole löytynyt BigY-tasolla ollenkaan, ja kaukaisetkin asuvat Keski-Euroopassa. Tämä isälinja on siis siirtynyt Suomeen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla. Linjan vanhin tunnettu esi-isä on Räisälässä asunut ja noin vuonna 1696 syntynyt Eskil Asikainen [Geni].

*******

Se, että vanhan suvun eri haaroilla on erilainen geneettinen alkuperä, on tavallista, ja siihen on voinut olla monia luonnollisia syitä, kuten jonkin sukuhaaran alkaminen aviottomasta tai adoptoidusta lapsesta tai tilalle tulleesta vävystä. On ehkä täysin sattumaa, että yksi Asikaisten isälinjoista vaikuttaisikin tulleen Keski-Euroopasta – eli juuri samalta suunnalta, josta kielitieteilijät ovat epäilleet myös Asikka-nimen lainautuneen meille hansakaupan aikaan.

Olisi hienoa, jos mahdollisimman monet eri Asikaisten sukuhaarojen edustajat kiinnostuisivat asiasta ja tekisivät Y-testejä. Täsmällisen tiedon haploryhmästä saa BigY-testillä, joka kannattaa tilata Suomen Geneettisen Sukututkimuksen Seuran SUGES:in kautta. Erityisesti Iisalmen ja Pohjois-Karjalan Asikaisista olisi kiinnostavaa saada testituloksia. Tätä tekstiä saa mieluusti jakaa Asikaisille ja heidän vaiheistaan kiinnostuneille. Kuulen mielelläni kaikesta Asikaisten alkuperään liittyvästä. Sähköpostiosoitteeni on täällä. 

Ehkäpä Asikaisillakin on jonakin päivänä oma sukuseura ja sukukirja, jossa eri sukuhaarojen keskinäistä sukulaisuutta on selvitetty niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ainakin kahdesta sukuhaarasta kirjat tosin on jo julkaistu, Ensio Asikaisen kirja Liperin Asikaisista ja oma julkaisuni Ihamaniemen Asikaisista.

Enonkoskella 23.5.2026 pitämäni luento Asikaisten suvusta on katsottavissa täällä. Suosittelen myös SUGES:in puheenjohtajan Ari Kolehmaisen 22.1.2026 pitämää luentoa Savon sukujen DNA-tutkimuksen nykytilanteesta, joka on katsottavissa täällä. Kolehmainen esittää luennolla myös tämänhetkisen arvionsa Savon vanhimmista suvuista.

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 26.7.2018, mutta sitä on päivitetty uusien testitulosten johdosta, viimeksi 7.7.2026.


Viitteet:


[1] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 750. Muinainen Vesulahti, jonka nimi elää edelleen Mikkelin Visulahdessa, on sittemmin jakaantunut niin, että sen alueita kuuluu niin nykyiseen Mikkeliin, Hirvensalmeen, Kangasniemeen, Haukivuoreen, Juvan länsilaitaan, Pieksämäkeen, Hankasalmen ja Rautalammin "savolaisiin" osiin kuin vielä Suonenjoen etelälaitaankin.

[2] Vahtola, Jouko: En gammal germansk invandring till västra Finland i bynamnens belysning, Historisk Tidskrift 3/1983. Vastaavaa ilmiötä tutkinut Veijo Nissilä (Germaanisen nimistöaineksen ryhmittelyä Suomen nimistössä (1980), s. 188–189) katsoo, että nimistönlainausta olisi tapahtunut varhain mm. friiseiltä, gooteilta ja muinaisskandinaaveilta.

[3] Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet (1988), s. 57.

[4] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 234.

[5] Immonen, Perttu: Suomen rahvaan historia. Kolmas painos 2018, s. 37.

[6] Saloheimo, Veijo: Suomen Kansallisbiografia I, s. 411, Asikainen, Risto Eskonpoika.

[7] Ks. Luther, Georg & Asikainen, Uolevi: Asikainen–Aschan (Genos 2/1970) ja Asikainen–Aschan 2 (Genos 4/1972) sekä SukuForumin keskustelu Krister Asikainen kahdesti naimisissa.