Taneli Häkkinen, Suomen sodan soturi Joroisista

Sotilas 1700-luvun univormussa. Historian kuvakokoelma,
Enckellin kokoelma, Museovirasto - Musketti.

Suomen sota käytiin vuosina 1808–1809, ja sen seurauksena Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan.

Jokainen sota vaatii uhrinsa. Yksi Suomen sodassa menehtyneistä oli esi-isäni Taneli Häkkinen, sotilasnimeltään Daniel Roth, joka oli Savon rykmentin Juvan komppanian ruodun 85 sotilas Joroisista [1].

Sotilasrullien ikäarvioiden mukaan Taneli olisi syntynyt Joroisissa joskus vuosien 1763–1769 paikkeilla. Joroisten syntyneiden kirjoissa Häkkisiä ei kuitenkaan noihin aikoihin ole. Tanelin syntyperä ei ole selvinnyt aukottomasti arkistolähteiden avulla, mutta hänen jälkeläisilleen tehdyt DNA-testit ovat vahvistaneet, että hän polveutui Häkkilän kylän Taipaleen rusthollin suvusta. Seutu kuului aluksi Pieksämäkeen, sittemmin Haukivuoreen ja nykyisin Mikkeliin. Taneli syntyi 18.6.1765 Lauri Häkkisen ja Anna Moilasen poikana ja jäi pienenä orvoksi. Myös hänen vanhempi veljensä Lauri ryhtyi sotilaaksi Joroisissa [E].

Taneli Häkkinen sai täydennysmieheksi tultuaan jossakin vaiheessa hänen omasta nimestään muotoillun sotilasnimen Hägg, mutta kun hänet otettiin ruotuun vakinaiseksi sotilaaksi, nimi muutettiin muotoon Roth. Ruotsin vallan aikaisessa sotaväessä kaikilla sotilailla tuli olla ruotsinkielinen sukunimi. Läntisessä Suomessa sotilasnimi olikin tavallisesti ensimmäinen sukunimi, joka miehellä oli koskaan ollut, ja se jäi suvun käyttöön pysyvästi [2].

Savolaisilla sotilailla oli kuitenkin aina jo vanha savolainen sukunimensä armeijaan tullessaan. Heillekin sotilasnimi tietysti annettiin, mutta se jäi harvoin pysyvästi suvun käyttöön. Tavallista oli, että alkuperäistä nimeä ja sotilasnimeä käytettiin kirkonkirjoissa rinnakkain, ja sotilaan jälkeläiset jatkoivat elämäänsä suvun vanhalla nimellä. Niinpä Tanelikin, jonka etunimi kirjoitettiin kaikkiin aikakauden kirjoihin ruotsinkielisessä muodossa "Daniel", oli kirkonkirjoissa Daniel Roth Häkkinen, ja hänen lapsensa olivat Häkkisiä.

Taneli ilmaantuu kirkonkirjoihin Joroisten Karjalaniemessä asuneena nostomiehenä vuonna 1787, jolloin hän solmi ensimmäisen avioliittonsa Maria Haikottaren kanssa [3]. He asuivat lasten syntyessä Katisenlahdessa. Maria kuoli keuhkotautiin helmikuussa 1803, jolloin perhe asui Kotkatlahdessa [4]. Kolme pientä lasta, Lauri, Taneli ja Hannu, jäivät silloin äidittömiksi.

Perhe mainitaan rippikirjoissa Kotkatlahden Engelsnäsissä vuosisadan vaihteessa [5] ja sittemmin Joroisniemen kylässä, jossa Taneli oli sotilastorpan asukkaana yhdessä toisen vaimonsa Maria Suhosen kanssa [6]. Maria eli Maija Suhonen oli torpparintytär Joroisten Järvikylästä, kun hänet vihittiin 4.12.1803 aiemmin samana vuonna leskeksi jääneen Tanelin kanssa [7]. Maria synnytti perheeseen kaksi lasta lisää, Juhon ja Maijan.

Täydennysmiehenä Taneli oli ainakin vuonna 1788 ruotujen 81 ja 82 yhteisenä varamiehenä, ja häntä kutsuttiin silloin vielä hänen omalla nimellään Häkkinen [8]. Myöhemmin hänestä tuli täydennysmies ruoduille 85 ja 86, ja hän sai ensimmäisen sotilasnimensä Hägg.

Täydennysmiesjärjestelmän avulla ruotutalot varautuivat siihen, että ruodun sotilas kaatuisi tai saisi eron palveluksesta: ilman täydennysmiestä vaarana oli, että joku ruotutalojen omasta väestä joutuisikin yhtäkkiä lähtemään ruodun sotilaaksi. Täydennysmiehistä tuli monissa tapauksissa myöhemmin varsinaisia sotilaita, ja niin kävi myös Tanelille, kun hänet pestattiin sotilaaksi ruotuun 85. Pääkatselmusrullan mukaan ruodussa aiemmin palvellut varusmestari Carl Fredrik Berg oli saanut eron 4.3.1799, ja nostomies Daniel, aiemmalta nimeltään Hägg ja nyt uudelta nimeltään Roth, oli otettu ruotuun sotilaaksi seuraavan kesäkuun 4. päivänä.

Ruotsin vallan aikaisia sotilasrullia on aiemmin päässyt Suomessa tutkimaan netin välityksellä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen jäsensivuilta. Helmikuusta 2018 lähtien niitä on päässyt kuitenkin tutkimaan myös ilmaiseksi, kun Ruotsin valtio päätti poistaa maksumuurin Riksarkivetin digitoidusta aineistosta. Niinpä tuo vuoden 1801 pääkatselmusluettelokin on nyt kaikkien luettavissa täällä.



Katselmusluettelo kertoo, että ruodun 85 muodostivat yksi joroisniemeläinen ja kaksi katisenlahtelaista tilaa. Näiden talojen puolesta Daniel astui siis palvelukseen vuonna 1799.

Vuoden 1804 pääkatselmusluettelon mukaan Daniel oli syntynyt Joroisissa, oli 35-vuotias ja oli palvellut siihen mennessä 13 vuotta. Hänethän oli toki mainittu kirkonkirjoissa varamiehenä jo vuonna 1787 eli 17 vuotta aiemmin, mutta on hiukan epävarmaa, millä tavoin täydennysmiehenä oleminen kartutti palvelusvuosia. Katselmusluettelossa on merkintä myös Tanelin pituudesta: 5 jalkaa ja 8 tuumaa, nykymitoissa siis noin 168 senttiä [9].

Palkkaluetteloiden mukaan Taneli nosti viimeisen kerran sotilaan palkkansa vuonna 1807 [10]. Suomen sota syttyi keväällä 1808, ja liikekannallepanosta kuulutettiin kaikissa Suomen kirkoissa helmikuun 7. päivänä. Sota päättyi 17. syyskuuta 1809 solmittuun Haminan rauhaan, jossa Ruotsi menetti kaikki itäiset maakuntansa, osan Länsipohjaa ja Ahvenanmaan Venäjälle.

Joroisten seurakunnan pastori piirsi kirkonkirjaansa sodan jälkeen Tanelin kohdalle merkinnän död i fält, kuollut sotakentällä [11].

Pastori valitsi ehkä tietoisesti sanan "kuollut" sanan "kaatunut" sijasta, sillä Tanelin kuoleman yksityiskohdista ei ollut varmaa tietoa. Tämä käy ilmi vuoden 1810 pitäjänkokouksen pöytäkirjoista, tuolloin näet käsiteltiin kaikkien joroislaisten sankarivainajien jälkeensä jättämien leskien ja orpojen elatusta.

Danielin kohtaloa käsiteltäessä kokouksessa kuultiin luutnantti F. Hjelmmanin lausunto, jonka mukaan Daniel oli joutunut sodassa vangiksi, ja hänen oletettiin kuolleen, koska hän ei ollut vankeudesta palannut. Lesken Maria Suhosen kerrottiin jääneen nyt yksin heidän kahden yhteisen lapsensa kanssa; lisäksi perheeseen kuului useita lapsipuolia Tanelin edellisestä avioliitosta [12].

Muiden sodassa menehtyneiden joroislaisten sotilaiden kohtalosta kokouksessa saatiin tarkempiakin tietoja. Ruodun 80 sotamies Petter Pruth oli ammuttu kuoliaaksi Lintulahden taistelussa Keski-Suomen Kyyjärvellä ensimmäisen sotavuoden heinäkuussa, ja häntä oli jäänyt suremaan leski Anna Leena Wulff. Papisto käytti kirkonkirjassa hänestä nimeä Roth, mikä kukaties oli hänen vanha sukunimensä, mutta sotilasrullissa hän oli Prut.

Ruodun 86 sotilas Påhl Wäss, omaa sukuaan Paavo Pöntinen, oli luutnantin todistuksen mukaan menehtynyt vuonna 1808 Kellon sairaalassa ja jättänyt jälkeensä lesken Margareeta Häkkisen sekä kaksi alaikäistä lasta. Leski oli Tanelin Lauri-veljen tytär.

Lars Sko eli Lassi Väätäinen ruodusta 87 oli puolestaan joutunut Lintulahden taistelussa vangiksi, ja hänet oli tämän sotavankeuden aikana tapettu Hämeenlinnassa. Häneltä jäi leski Anna Kaisa Hyvönen ja kolme lasta.

Kaikkiaan kokouksessa käytiin läpi kahdenkymmenen sodassa kaatuneen joroislaisen sotilaan ja hänen omaistensa tilanne.

Asian käsittelyn lopuksi seurakunta vetosi nyt suomalaisten uuteen korkeimpaan johtajaan, Venäjän keisariin, että tämä armollisesti soisi taloudellista turvaa näiden urheiden sotilaiden jälkeensä jättämille perheille [13].

Näin tapahtuikin, sillä leskeksi jäänyt Maija mainitaan kirjoissa sen jälkeen sotilaan leskenä ja eläkeläisenä, joka nautti eläkettä sekä itselleen että lapsilleen. Kun yksitoista vuotta oli kulunut, hän muutti omien lastensa Maijan ja Juhon kanssa vuonna 1821 Rantasalmen puolelle Haapataipale 3:n maille. [14].

Maija asui aluksi Haapataipaleella itsellisenä [15]. Sittemmin hän muutti yhdessä Juho Mähönen -nimisen miehen kanssa Kammolan kantatilan eli Haapataipale 4:n maille, mutta heitä ei kuitenkaan vihitty avioliittoon [16]. Avoliitossa eläminen oli tuon ajan Savossa vielä harvinaista.

On kuitenkin mahdollista, että epätietoisuus Tanelin kohtalosta esti Maijaa solmimasta uutta avioliittoa. Periaatteessa uuden avioliiton solminutta saattoivat joskus uhata syytteet kaksinnaimisesta, jos edellinen puoliso palasi sittenkin hengissä kotiin. Joroisten pastori oli kuitenkin muuttokirjassaan todistanut Maijan olevan vapaa solmimaan uuden avioliiton, niin pian kuin vain perunkirjoitus miesvainajan jälkeen olisi tehty [17].

Elämänsä viimeiset ajat Maija asui Kammolan kantatilan sillä tilaosalla, jonne hänen tyttärensä Maija oli mennyt miniäksi avioiduttuaan Paavo Paunosen kanssa [18]. Paavon ja tytär-Maijan tilaosa itsenäistyi Kammolasta isojaossa, jolloin se sai oman rekisterinumeronsa Haapataipale 7 ja nimen Ukonranta. Äiti-Maija ja hänen eläkkeensä muistettiin mainita vielä vuoden 1830 henkikirjassa, vaikka hän olikin 56-vuotiaana jo korkean ikänsä ansiosta vapautettu henkirahasta [19]. Kolme vuotta myöhemmin lavantauti vei hänet [20].

Maijan ja Paavon perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista yksi oli Ulrika eli Ulla. Hän oli aikanaan piikana Mikko Erosen talossa Osikonmäessä ja tutustui siellä renkinä olleeseen Olli Auviseen. Isoäitini ei ollut koskaan tavannut näitä isovanhempiaan, mutta hän kertoi meille lapsenlapsille, että hänen ukkinsa ja mumminsa olivat olleet "Olli ja Ulli".


Viitteet:


[1] Savon rykmentti: Väinö Holopaisen www-sivut

[E] EDIT 11.3.2018: Kun olin julkaissut tämän blogin ensimmäisen version 10.3.2018 Etelä-Savolaisten sukujen sukujen fb-ryhmässä, Eeva Häkkinen kertoi siellä, että hän oli etsinyt Taneli Häkkiselle vuosien ajan paikkaa Häkkisten sukupuussa, kunnes todennäköisimmältä näyttänyt yhteys oli lopulta vahvistunut vuonna 2017 tehtyjen dna-testien avulla. Hän kuvasi Tanelin lapsuudenperhettä seuraavasti: Veljesten isä Lauri Laurinpoika Häkkinen muutti perheineen Haukivuoren kylän numerolle 1, mutta sekä hän, että vaimonsa kuolivat "Turun kuumeeseen" pari vuotta myöhemmin kaikkien elossa olleiden lasten jäädessä alaikäisiksi. Tämä selittää lapsikatraan hajoamisen ja vaikeutti tutkimusta. – Tanelin kastemerkintä on siis täällä: Pieksämäen seurakunta, syntyneet 1765
[2] Mikkonen, Pirjo: Mitä ruotusotamiesrullat kertovat nimistöntutkijalle: Suomen ruotusotamiesten lisänimistä
[3] Joroisten seurakunta, vihityt 1787[4] Joroisten seurakunta, kuolleet 1803[5] Joroisten seurakunta, pääkirja 1795–1805,159[6] Joroisten seurakunta, pääkirja 1795–1805,52
[7] Joroisten seurakunta, vihityt 1803
[8] Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, luetteloita 1742–1796, täydennysmiesten katselmus Sulkava 25.9.1788

[9] Krigsarkivet, Ruotsi: Generalmönsterrullor, SE/KrA/0023/0/1046 (1801-1804), Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti:
Pääkatselmusluettelo 1801, Juvan komppania, ruotu 85
Pääkatselmusluettelo 1804, Juvan komppania, ruotu 85
[10] SSHY, jäsensivut, Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, luetteloita 1786–1830, Juvan komppanian palkkaluettelo 1807
[11] Joroisten seurakunta, pääkirja 1808–1823,62
[12] Joroisten seurakunta, Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1757–1824 (II Ca 1), Joroisten pitäjänkokous 29.7.1810
[13] Joroisten seurakunta, Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1757–1824 (II Ca 1), Joroisten pitäjänkokous 29.7.1810
[14] Joroisten seurakunta, seurakunnasta poismuuttaneet 1821
[15] Rantasalmen srk, pääkirja I 1812–1822,93 ja sivu 94 ja pääkirja I 1823–1836,135
[16] Rantasalmen seurakunta, pääkirja I 1823–1836,142
[17] Rantasalmen seurakunta, saapuneet muuttokirjat 1817–1825, Maria Suhoin.
[18] Rantasalmen seurakunta, pääkirja I 1823–1836, 140
[19] Kuopion läänin henkikirja 1830, Rantasalmi, sivu 1551.
[20] Rantasalmen seurakunta, kuolleet ja haudatut 1833.

Oletko sukua runonlaulajille?

Runonlaulaja Konstantin Kuokka perheineen / Paulaharju Samuli, kuvaaja 1908 / Museovirasto - Musketti

Kalevalamittainen runonlaulu oli melkein parintuhannen vuoden ajan suomalaisten ainoaa laulumusiikkia. Lönnrotin työ Kalevalan kokoajana on kaikille tuttu, mutta harvempi tuntee niitä runonlaulajia, joilta tätä perinnettä kirjattiin menneinä vuosisatoina talteen. Vielä harvempi tietää, onko näitä runonlaulajia ollut omassa suvussa. Sen selvittäminen ei toki olekaan aivan yksinkertaista, mutta joka tapauksessa se on kuitenkin nykyisin helpompaa kuin koskaan ennen.

Kalevala ja Kanteletar edustavat vain murto-osaa siitä runonlaulun runsaudesta, jota menneiden aikoijen suomalaisilta on kerätty talteen. Muistiin merkityistä runonlauluista julkaistiin pääosin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä 34-osainen teos Suomen Kansan Vanhat Runot, jota voi edelleen löytää antikvariaateista, joskaan ei yleensä kovin halvalla. Onneksi SKVR on nykyisin julkaistu myös netissä sähköisenä versiona, johon voi tehdä sanahakuja.

Jos kuulut vaikka johonkin vanhaan savolaiseen sukuun, voit hakea runoja SKVR:sta omalla sukunimelläsi. Esimerkiksi hakusana "Luostarinen" kertoo, että heinäveteläiseltä Elviira Luostariselta kirjoitettiin vuonna 1934 muistiin lemmennostatusruno

Nousel lempi liehumaan,
Kunnija kapuhumaa
Yli viijjen kirkkokunna,
Ylj kappelin kaheksa!

Hakuja tehdessä kannattaa muistaa, että Savossa ja Karjalassa naiset käyttivät entisinä aikoina monin paikoin -tar-päätteisiä sukunimiä. Miehet olivat Kinnusia, Paunosia ja Koikkalaisia, heidän tyttärensä taas Kinnuttaria, Paunottaria ja Koikattaria. Jos siis esimerkiksi Hynnisten suku kiinnostaa sinua, kannattaa hakea runoja SKVR:sta myös hakusanalla Hynnitär. Hakutuloksista käy ilmi, että joroislaiselta Eeva Liisa Hynnittäreltä kirjoitettiin vuonna 1885 muistiin seuraava kehtolaulu, joka on kalevalamittainen joka toisen säkeensä osalta:

Minä laulan lappakeiju,
Ja sen juppakeiju,
Sahatukki, tuulimylly,
Ja sen kesäkeiju.
Käyvään ylös, käyvään alas,
Käyvään pitkin mäkkee.
Siellä sahat, siellä myllyt
Ja paljo' väkkee.
Siellä on minun oma kultani,
Joka minun näkkee.

Raja runonlaulun ja uudemman rekilaulun välillä oli usein liukuva, eikä SKVR:n runoista voi muutenkaan päätellä, että sen lähteinä mainitut ihmiset olisivat olleet omana aikanaan erityisesti runonlaulajina tunnettuja. Vanhimpina aikoina runoja lauloivat kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin, ja varsinkin kehtolaulujen kohdalla lauluperinne jatkui pitkään. Kalevalamittaisen kehtolaulun Tuu tuu tupakkirulla osalta voidaan sanoa, että sen säilyminen suullisena perimätietona ei ole katkennut vieläkään.

Vaikka SKVR:n avulla voikin löytää omaan sukuun kuuluneita ihmisiä, joilta runoja, lauluja tai loitsuja on merkitty talteen, tarkempi sukulaisuus heihin vaatii toki usein vähän lisäselvityksiä. Ehkä helpoimmin näissä tutkimuksissa voi tänä päivänä päästä eteenpäin liittymällä internetissä olevaan nettisukupuuhun Geniin.

Geni on maailmanlaajuinen sukupuu, jossa on tällä hetkellä yli 180 miljoonaa profiilia. Genin kattavuudessa on paljon alueellisia eroja, mutta tavallista on, että Geniin liittyvä suomalainen voi löytää sieltä esimerkiksi 1800-luvun lopulla eläneitä esivanhempiaan. Kun liittää oman lähipiirinsä näihin valmiisiin sukupuiden verkostoihin, voi päästä helpostikin tutkimaan sukulaisuuttaan tuhansiin entisten ja nykyisten aikojen ihmisiin.

Profiilien etsimisen helpottamiseksi Geniin on luotu useita projekteja. Muun muassa Suomen kaikille kunnille on luotu paikkakuntaprojektit, joihin on liitetty kyseisen kunnan alueella asuneiden ihmisten profiileja; esimerkiksi Rantasalmen paikkakuntaprojekti löytyy täältä.

Projekteja on luotu myös Karjalan alueen runonlaulajille, itkijöille ja muille vanhan musiikkiperinteen edustajille, suomalaisille kansanparantajille ja loitsijoille ja laajemmin itämerensuomalaisen ja saamelaisen kansanperinteen edustajille. Projekteihin liitettyjä profiileja voi tutkia kuka tahansa, mutta Geniin kirjautuneelle sivusto laskee hänen mahdollisen sukulaisuutensa profileissa kuvattuihin ihmisiin.

Monet näistä projekteista on perustettu vasta äskettäin, eivätkä niiden luettelot välttämättä ole ehtineet vielä kasvaa kovin kattaviksi. Suuri joukko vapaaehtoisia on kuitenkin rakentamassa Geniä, joten on varsin mahdollista, että tulevina vuosina monikin itäsuomalaisten sukujuurten haltija voi muutamalla hiiren klikkauksella päästä lukemaan, millaisia runoja hänen sukulaisensa ovat laulaneet tai mitä sukua hän ehkä on niille naisille ja miehille, joiden laulamista runoista Kanteletar ja Kalevala aikanaan koottiin.

Länsisuomalaisten sukujen osalta tehtävä pysyy kuitenkin jatkossakin haasteellisena. Sukunimihakuja SKVR:ään hankaloittaa se, että monet länsisuomalaiset sukunimet on otettu käyttöön vasta 1800-luvun lopulla, ja samoja sukunimiä on otettu käyttöön yhtä aikaa monissa eri suvuissa. Myös itse runonlauluperinne alkoi hiipua läntisestä Suomesta jo 1600–1700-luvuilla viulunsoiton, polskan, rekilaulujen ja muun uudemman musiikkiperinteen tieltä. Mahdollisuudet löytää runonlaulajia omasta suvusta ovatkin sitä paremmat, mitä idempää omat esivanhemmat olivat kotoisin, ja parhaat ne ovat itä- ja rajakarjalaisten sukujen jäsenillä.

Millaisilla sävelmillä esivanhempamme sitten lauloivat runoja? Sävelmiä alettiin äänittää tai kirjoittaa muistiin paljon myöhemmin kuin sanoja, mutta jotakin onnistuttiin kuitenkin tallettamaan. Eri alueilta muistiinmerkittyjä runonlaulusävelmiä voi etsiä Suomen kansan e-sävelmistä, jonne voi tehdä tarkennetun haun valitsemalla kokoelmaksi Runosävelmät I tai II. Eteläsavolaisia runosävelmiä aineistossa ei kuitenkaan ole. Pohjoissavolaisia runosävelmiä haku löytää 27, karjalaisia yli tuhat. Sävelmiä voi kuunnella sivuilta midi-tiedostoina.

Vaikka oman suvun syntysijoilta löytyisikin muistiin merkitty runonlaulusävelmä, kannattaa silti ottaa huomioon, että runonlaululle oli usein ominaista muuntelu, improvisointi ja sävelmien kehittely jopa saman runon aikana. Myös yksilölliset erot olivat suuria: toiset käyttivät samaa sävelmää aina, toiset muuntelivat melodiaa koko ajan.

Suullisena perimätietona opitun runonlaulun traditio on meidän aikamme Suomessa jo katkennut. Viimeinen vienalainen runonlaulaja Jussi Huovinen menehtyi viime vuonna. Runonlaulu itsessään ei kuitenkaan ole tauonnut. Monet tämän päivän ammattimuusikot ja runonlaulun harrastajat pitävät traditiota yllä ja kehittävät sitä edelleen. Värttinä on tuttu jo monelle sukupolvelle, mutta hienoja runonlaulutulkintoja ovat tehneet myös Loituma, Pekko Käppi, Outi Pulkkinen, Me Naiset, Okra Playground ja monet muut.

Ihamaniemen nuorisoseura

Ihamaniemen nuorisoseuran seuralehden "Kehittäjän" kannessa vuonna 1924 ollut Sylvia Blomqvistin tekemä Härkin myllyä esittävä kuva. – Ihamaniemi isiemme maata, s. 166.

Mitä nuoriso teki siihen aikaan, kun nettiä tai televisiota ei vielä ollut? Osallistui esimerkiksi kotikylänsä nuorisoseuratoimintaan. Suomen nuorisoseuraliike sai alkunsa 1800-luvun lopulla, ja vaikka moni nuorisoseura on edelleen olemassa, niiden toiminta oli varsinkin 1900-luvun alkupuolella todella laajamittaista. Monessa kylässä oli oma nuorisoseura, joka järjesti iltamia, harjoitteli näytelmiä, piti opintopiirejä ja urheilukilpailuja ja oli usein kylässään merkittävä sosiaalisen elämän kanava.

Itseäni nuorisoseuraliike alkoi kiinnostaa, kun löysin isoisäni Aatto Asikaisen jälkeenjääneistä papereista puheita, joita hän oli pitänyt Enonkosken Ihamaniemen nuorisoseuran järjestämissä tilaisuuksissa 1920-luvulla. Kyläkirjassa Ihamaniemi isiemme maata (s. 163–167) on myös muistitietoa tästä nuorisoseurasta, joka perustettiin 21.1.1914.

Tiedonhaku Ihamaniemen nuorisoseuran elämästä 1920-luvulla helpottui äskettäin ratkaisevasti, kun Kansalliskirjasto jatkoi digitoituina julkaisemiensa sanomalehtien sarjaa vuoteen 1929 asti. Erityisesti Itä-Savon ja sen edeltäjän "Savolaisen" palstoilla nuorisoseura mainitaan usein. Artikkelit antavat arvokasta lisätietoa seuran historiasta siksikin, että suurin osa seuran omasta arkistosta tuhoutui tulipalossa vuonna 1974. Lehtijutut on merkitty leikkeiksi, joita voi lukea alla olevista linkeistä.

Ihamaniemen nuorisoseura mainitaan maakuntalehdessä ehkä ensimmäisen kerran heti perustamistaan seuranneena kesänä, kun Itä-Savon nuorisoseurojen liitto piti vuosikokoustaan Punkaharjulla, ja Ihamaniemi lähetti kokoukseen edustajakseen Eino Asikaisen.

Ihamaniemen nuorisoseura tunnettiin sittemmin erityisesti aktiivisesta urheiluharrastuksestaan ja järjesti kyläkirjan mukaan ensimmäiset kesäurheilukilpailunsa heti kesällä 1914. Seuraavana vuonna seura anoi kunnalta käyttöönsä urheilukenttää Härkistä, mutta kunta ei siihen myöntynyt, vaan neuvoi seuran jäseniä urheilemaan suolla, koska "siellä ei koske, jos kaatuukin".

Tammikuussa 1916 pidetyssä vuosikokouksessa seura nimitti johtokunnan lisäksi myös erillisen huvitoimikunnan sekä edustajansa liiton vuosikokoukseen. Toimikuntien jäsenistössä on mm. Luostarisia, Lyytikäisiä, Kinnusia, Koikkalaisia, Sikasia ja Pölläsiä. Helmikuun katsauksessa todettiin, että seuran toiminnassa oli ilmennyt jonkin verran erimielisyyksiä, joista oli ollut haittaa toiminnalle. Marraskuussa päätettiin ryhtyä harrastamaan kotiopintoja. Seura ei katsonut voivansa toteuttaa iltamia liiton yhteisiin juhliin, vaan halusi mieluummin keskittyä sisäisiin harrastuksiin ja pyrkiä vaalimaan sopuisaa henkeä, etteivät "turhat riidat pääsisi kylvämään eripuraisuutta jäsenistöön".

Tammikuussa 1917 maakuntalehti julkaisi nimimerkki "Kosken-Enon" pakinan, jossa hän arvioi enonkoskelaista nuorisoa. Hänellä oli ollut keskustelukumppaninaan tehdaspaikkakunnalta kotoisin ollut mies, joka surkutteli kotipaikkansa nuorisoa, sitä kun eivät hänen mukaansa kiinnostaneet muu kuin "korteilla ja pulloilla urheilu", eikä heidän lukemistonaankaan olleet muut kuin "siveetön sukupuolikirjallisuus ja uskonnonkielteiset lehtiset".

Enonkoskella tilanne oli kuitenkin parempi, koska Kosken-Enon mukaan "meillä on jälellä jotain saloelämän puhtaasta vaikutuksesta ruumiiseen ja sieluun, ja nuoremme kasvavat enimmäkseen kodeissa, joissa vallitsee vakava henki". Pakinassa mainittiin, että Simanalassa, Karvilassa, Hanhijärvellä ja Ihamaniemessä nuoriso oli hankkinut itselleen omin voimin runsaan kirjaston. Myös hiihtäminen oli suosittu harrastus monissa kylissä.

Saman vuoden heinäkuussa  henkiset harrastukset alkoivat jo tuottaa Ihamaniemessäkin näkyviä tuloksia: nuorisoseuran jäsenet Hilda Sikanen, Hjalmar Herranen, Iida Kinnunen, Aatto Asikainen ja Veikko Sikanen suorittivat kotiopintojensa pohjalta tutkinnon Suomen historiasta. Seuraavana talvena Suomen historiaan kirjoitettiinkin sitten merkittäviä uusia lukuja, kun maa itsenäistyi joulukuun kuudentena ja joutui seuraavana keväänä veriseen sisällissotaan.

Ei ihme, että myös nuorisoseuran toiminta oli vuonna 1918 varsin lamaantunutta. Jo tammikuussa 1919 pidettiin Saramäessä kuitenkin vuosikokous, jossa päätettiin lähteä uusin virkein mielin eteenpäin, ja toimintaan oli saatu myös uusia jäseniä. Kokouksessa nimettiin johtokunnan ja huvitoimikunnan lisäksi myös kirjasto- ja kotiseututoimikunnat sekä perustettiin opintokerho. Seuralehti Kehittäjän toimittajaksi nimettiin Veikko Sikanen.

Vuoden 1922 vuosikokouksesta tehdyn uutisen perusteella toiminta oli edelleen laajentunut, ja nyt valittiin jäseniä myös kalustontarkastajiksi, raittiudenvalvojiksi ja järjestysmiehiksi, näytelmänjohtajaksi, tarjoilutoimikuntaan ja kirjastonhoitajaksi. Silti todettiin, että seuran toiminta oli ollut varsinkin loppuvuonna laimeata. Vastuunkantajien löytäminen ei ollut silloinkaan helppoa: uutisen mukaan nuorisoseuran työ tahtoo jäädä yksilöitten niskoille ja tämä suuresti lamauttaa seuran toimintaa. Tämän lisäksi on puolueitten erilaiset toiminnat, sekä muitten edistysseuratoiminta vienyt mukaansa enimmän osan kansalaisia ja nuorisoseuratyö on näin ollen jäänyt sivuasiaksi.

Seuraavan vuoden marianpäivänä nuorisoseura järjesti Apurilla Arvi Kinnusen talossa yleiset iltamat ja nuorisoseurapäivät. Aatto Asikainen piti siellä puheen aiheesta "Miksi tarvitaan nuorisoseuroja", ja "humoripuolena" nähtiin kuvaelma "Herra roviissorin leikkaus", jota mm. Emil Klemettinen esitti verhon takaa. Tämän jälkeen nähtiin näytelmä "Koivulan kihlajaiset". Lisäksi oli luonnollisesti yhteislaulua, tarjoilua ja tanssia.

Vuoden 1923 vuosikokouksessa seuraan nimettiin jo yhdeksän erilaista alaosastoa johtokunnan lisäksi: huvitoimikunta, maatalous-, kotiopinto-, kotiseutu-, nuortenkasvatus-, urheilu-, näyttely-, kyläpiiri- ja rakennustoimikunnat.  Vuosikokouksen yhteyteen oli järjestetty myös ohjelmallinen illanvietto, mutta järjestelyt valuivat hukkaan, kun väki lähtikin työväenyhdistyksen järjestämiin tansseihin, ja koko iltaohjelma jäi toteuttamatta.

Maaliskuussa 1924 seura järjesti kyläpiirien väliset hiihtokilpailut, joissa Suurenmäen kyläpiiri voitti ja Ihamanimen piiri tuli toiseksi. Kisojen jälkeen oli vielä iltamat, joissa mm. pidettiin puhe murtomaahiihdon merkityksestä. Kesällä 1925 raittiustoimikunta järjesti iltamat, joissa mm. kuultiin puhe aiheesta "Mitä olisi tehtävä, että yleisö ryhtyisi noudattamaan täydellisesti maassa kieltolakia" ja laulettiin laulu "On aate pyhä ja kallis". Seuraavana keväänä seura järjesti kansakoululla äitienpäiväjuhlan, jossa vieraiden kukittamisen ja tervetuliaiskahvien kerrottiin ottaneen "runsaasti aikaa".

Heinäkuussa 1926 pidettiin kyläryhmien välinen viisiottelu, jossa suurmäkeläiset saivat taas kiertopalkinnon haltuunsa. Kisojen jälkeen pidettiin iltamat Antti Niirasen talossa, jossa mm. Edith Saramäki sai nuorisoseuramerkin ja laulettiin nuorisoseuralaismarssi. Tätä seurasi vielä puoleenyöhön jatkunut yhteinen ohjelma, kunnes "seinällä tasaista tahtia kulkeva ajanmittari kahdellatoistalyönnillä antoi uloskäskyn ja joukko häipyi tyytyväisin mielin kesäiseen yöhön matkaten kotejansa kohden."

Nuorisoseuratoiminnan sosiaalista merkitystä kuvaa hyvin maaliskuussa 1927 järjestetty jäähyväisjuhla, jonka seura piti Yrjö Löppöselle ja tämän vaimolle, kun he olivat muuttamassa pois paikkakunnalta. Muuttajille oli ostettu läksiäislahjaksi puoli tusinaa hopealusikoita, ja tilaisuudessa kuultiin puheita ja tervehdyksiä liikutuksen tunteisiin asti. Yhteislauluina laulettiin taas nuorisoseuralaismarssia sekä arvatenkin tilannetta varten valittua laulua "Riennä riemuin eespäin vaan".

Pääsiäisenä 1927 Härkillä Pekka Pesosen luona pidetyssä kuukausikokouksessa oli niin vilkasta keskustelua, että puheenvuoroja piti jo alkaa rajoittaa. Samana vuonna pidetyssä vuosikokouksessa näkyi, että seuralla alkoi jo olla omaa historiaa, kun se kutsui kunniajäsenekseen emäntä Iida Saramäen kiitokseksi hänen pitkällisestä työstään seuran hyväksi.

Heinäkuussa 1928 pidettiin Enonkosken nuorisoseurapiirin yhteiset kesäjuhlat Koskelassa. Juhliin sisältyi mm. käynti sankarihaudoilla ja Petravuorella. Jumalanpalveluksessa kirkkoherra M.M. Heliövaara suuntasi puheensa erityisesti nuorille ja tahtoi ohjata heitä tielle, jolla "todelliset elämänarvot voidaan saavuttaa". Alma Kuvaja Simanalan ns:sta voitti naisten 100 metrin juoksun ja Kerttu Östring Ihamaniemen ns:sta puolestaan lausuntakilpailun.

Elokuussa 1928 seura järjesti urheilukilpailut ja iltamat Hanhivirralla, ohjelmassa oli mm. Helvi Hannikaisen puhe. Vuoden 1929 jälkeisiä tapahtumia ei enää voi seurata digitoiduista sanomalehdistä, mutta kyläkirjan mukaan seura hankki yhdessä maamiesseuran kanssa vuonna 1940 tontin Enonkosken kunnalta taloa varten. Seura oli siis toiminut siihen asti käytännössä yksityiskodeissa ja koululla. Lottien kyläosasto lahjoitti myöhemmin tontin ostoon 5000 markkaa, ja sittemmin tontti annettiin maamiesseuralle, joka rakensi siihen Talkootuvan.

Nuorisoseuran toiminta hiljeni ja loppui 1950-luvulla. Kyläkirjan mukaan tähän vaikutti osittain Maatalousnaisten kyläosaston perustaminen ja Maamiesseuran talon rakentaminen. Erityisesti 1960-luku oli kuitenkin suuren murroksen aikaa ihmisten vapaa-ajan vietossa ympäri maata, kun mm. iltamaperinne alkoi hiipua, ja ihmiset alkoivat viihtyä yhä enemmän kotona television ääressä.

Lopuksi ote tervehdyspuheesta, jonka Aatto Asikainen piti nuorisoseuran joululaulujuhlassa Saramäessä vuonna 1924:

Ikään kuin talven valta kahlehtii luonnon, samoin kahlehtii ihmissydämet usein itsekkyys, omanvoitonpyynti, viha, vaino, kateus, juoppous ym. paheet, jotka saattavat erimielisyyttä ja rauhattomuutta ihmisten kesken, sekä yksityisille että koko kansakunnille. Näin talvipäivän seisahduksen ja vuoden päätöskohdan aikana täytys seisahtua ja katsahtaa taakseen, eikö elämässä olisi jotain parantamisen arvoista. Onko nuorison käytös mallikelpoista, täyttääkö se sivistyneen kansalaisen vaatimukset.

Liikenneonnettomuus Rantasalmella vuonna 1895

"Keisit" eli kiesit. Kuva: Kustaa Vilkuna 1931 / Museovirasto, Musketti / finna.fi

Lapsuudessani 1970-luvulla vietin usein kesälomiani mummolassani Voinsalmen kylässä Rantasalmella. Pihasauna lämmitettiin kesäisin joka ilta, ja ukkini Timo Eronen oli kova löylymies. Löylyjen välissä istuttiin aina saunan eteisessä puupinon vieressä ja katseltiin avonaisesta ovesta kesäistä pihamaata. Kerran tällaisena kesäiltana ukki kertoi oman ukkinsa Mikko Erosen kuolemasta, joka oli tapahtunut melkein sata vuotta aiemmin.

Ukki kertoi, että Mikko Eronen oli kuolinpäivänään ollut tulossa toisen miehen kanssa kirkonkylältä Voinsalmelle päin. Kuka tuo toinen mies oli, siitä oli ukin mukaan kaksi teoriaa. Toisen mukaan hän olisi ollut Mikon veli Kalle, toisen mukaan taas ”muuan Pulliainen Repomäestä”. Miehet olivat ehkä olleet jonkin verran humalassa, ja Seppälänsalmen kohdalla alamäessä kärryt olivat kaatuneet, minkä seurauksena Mikko oli lyönyt päänsä kiveen ja kuollut. ”Se oli liikenneonnettomuus”, sanoi ukki.

Vuosia myöhemmin löysin tapauksesta kertoneita uutisia Historiallisen sanomalehtikirjaston avulla, ja kävi ilmi, että ukin kertoma muistitieto piti varsin hyvin paikkansa. Toinen matkalla ollut mies oli nimeltään juuri Pulliainen. Kuopiolainen sanomalehti Uusi Savo kertoi onnettomuudesta torstaina 5. päivänä joulukuuta 1895:

Surkea tapaturma tapahtui wiime kuun 21 p. Rantasalmella. Talollinen Mikko Eronen ja lampuoti Aleksanteri Pulliainen, saman pitäjän Woinsalmen kylästä, läksiwät Rantasalmen kirkolle ja oliwat käyneet Kolkon taipaleella hewosen ja kärrien waihdossa. Kotiin palatessaan oliwat ajaneet kowanlaisesti  (ehkä lienewät kauppojen päälle ottaneet wähän harjakaisia). Loppumatkalla tuli pimeä. Torasalon ja Woinsalmen wälillä eräässä mäessä (Aleksanteri Pulliaisen kertomuksen mukaan) oli kiessien pyörä sattunut menemään kiwen päälle ja Mikko Eronen huiskahtanut päälleen kiween, seurauksella että päähän tuli pari reikää ja kowa weren wuoto sekä mies meni tainnoksiin. Lääkärin tuumatkaan eiwät mitään auttaneet. Tämä tapaus tapahtui klo 6 iltasella ja seuraawana iltana mies kuoli, koko ajan tiedotonna oltuaan Hirwilahden talossa. Wainaja oli nuori mies, wähän yli 33 wuoden wanha, paikkakunnallaan tunnettu ystäwälliseksi ja kaupan kiihkoseksi mieheksi. Wainaja oli 5,000 mkasta henkiwakuutettu, josta on hywä apu jälkeen jääneelle leskelle ja 6 pienelle lapselle.

Sanomalehti Savonlinna siteerasi Uuden Savon artikkelin sellaisenaan joulukuun 10. päivän numerossaan. Tapauksesta oli kertonut lyhyesti myös sanomalehti Mikkeli jo joulukuun 4. päivänä. Tämä lehti palasi aiheeseen vielä seuraavassa numerossaan, koska halusi kertoa, millaista etua vainajan leskellä ja lapsilla oli nyt Mikon ottamasta henkivakuutuksesta. Lehden mukaan Mikolla oli ollut vakuutuksensa vakuutusyhtiö Kalevassa, ja hän oli ehtinyt maksaa vasta kolme vuosimaksua.

Kaikkein ensimmäisenä tapauksesta uutisoi kuitenkin mikkeliläinen sanomalehti Saimaa, joka kertoi tapauksesta lyhyesti tiistaina joulukuun 3. päivänä, eli vain 12 päivää itse tapaturman jälkeen. Samassa lehdessä puhuttiin myös talven tulosta; todettiin, että ”talvi lienee wihdoinkin asettunut pysywäiseksi”, sillä suuremmatkin vedet lehden ilmestymisseudulla olivat vetäytyneet jäähän edellisenä keskiviikkona.

Rantasalmen seurakunnan haudattujen kirjan mukaan Mikko oli kuollessaan 33 vuoden, 3 kuukauden ja 3 päivän ikäinen. Hautajaiset järjestettiin keskiviikkona joulukuun 4. päivänä. Mikon ja hänen vaimonsa Emman haudalla oleva rautaristi on edelleen olemassa Rantasalmen kirkkomaalla sankarihautausmaan läheisyydessä. Samassa haudassa lepäävät myös Mikon ja Emman tytär Olga ja tämän lapsena kuollut tytär Maija Leena.

Mikko ja Emma asuivat onnettomuuden aikaan perheineen Voinsalmen kylässä nykyisellä Ristolan tilalla. Sinne he olivat tulleet vuonna 1892 Rantasalosta Parkun rusthollista, jonka Mikko oli puolestaan ostanut 22-vuotiaana nuorukaisena vuonna 1884, samaan aikaan kun oli muuttanut Kangaslammilta Rantasalmelle ja avioitunut voinsalmelaisen Emma Baggen kanssa. Kukaties Mikon maine kaupan kiihkoisena miehenä oli peräisin ainakin näistä talokaupoista.

Lehtijutun mukaan Mikko kuoli Hirvilahden tilalla. Hirvilahti oli kuulunut noihin aikoihin asti Gabriel Baggen perikunnalle, johon Mikko itsekin kuului, koska Gabriel oli ollut hänen appensa. Henkikirjan mukaan perikunta oli kuitenkin juuri noihin aikoihin myynyt Hirvilahden ulkopuolisille ostajille. Gabrielista eli "Voisalamin Pakista" kerrotaan tarkemmin täällä.

Mikon kuoleman jälkeen tehty perukirja on säilynyt Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä [1]. Sen mukaan Mikon omistama tila (1/9 Voinsalmi 6:sta) arvioitiin yhteensä 1800 markan arvoiseksi. Summa osoittaa havainnollisesti, miten suuri merkitys 5000 markan henkivakuutuskorvauksella oli. Tilan ja henkivakuutuksen lisäksi pesän omaisuus muodostui irtaimistosta ja saamisista – eli niistä lainoista, joita Mikko oli antanut muille isännille. Pankkitoiminta oli tuon ajan Suomessa vielä melko kehittymätöntä, joten ihmiset lainasivat rahaa toinen toisiltaan. Yhteen laskettuina kuolinpesän varat käsittivät 9500 markkaa, josta siis noin puolet muodostui henkivakuutuksesta.

Irtaimistoluettelossa mainitaan muun muassa kaikki Mikon omistamat vaatteet: turkki, sarkapaltto, kolme pientä nuttua, kahdet housut ja liivit, kaksi paria sukkia, kengät, kymmenen paitaa ja kymmenet alushousut.

Perukirjassa luetellaan myös Mikon omistamat kärryt, joita oli yhteensä neljät. ”Turun kärryjen” arvo oli 50 markkaa ja ”käässien” arvo 8 markkaa, lisäksi Mikolla oli kahdet työkärrit, joista toiset olivat kolmen ja toiset neljän markan arvoiset. Ehkäpä juuri nämä kahdeksan markan käässit olivat ne, jotka oli tuona kohtalokkaana päivänä käyty Kolkontaipaleella vaihtamassa.

Viitteet:

[1] Kansallisarkisto Mikkeli, Rantasalmen tuomiokunta, Luettelo Rantasalmen ja Kangaslammin kihlakunnanoikeuteen vuosina 1892–1896 jätetyistä perukirjoista, Mikko Eronen.

Ihamaniemen vanhimmat kartat ja tilat

Nykyisin Enonkosken kuntaan kuuluva Ihamaniemen kylä kuului ennen Enonkosken perustamista Heinäveteen ja ennen Heinäveden perustamista Rantasalmen pitäjään. Rantasalmen ensimmäisen pitäjänkartan teki jo 1640-luvulla Anders Streng, joka merkitsi karttaansa Ihamaniemen vain pallona Sompasaaren ja Hyväsalon viereen ilman maastonmuotoja. Kerron Strengin kartoitustyöstä tarkemmin täällä.

Rantasalmi kartoitettiin ensimmäisen kerran tarkemmin vuosina 1745–1752, ja tuolloin laadittua useamman metrin levyistä karttaa säilytetään Tukholmassa Ruotsin valtionarkistossa. Kävin kerran Tukholmassa käydessäni ottamassa siitä muutamia lähikuvia. Karttaan on merkitty kaksi ihamaniemeläistä taloa. Läntisempi niistä on yllä näkyvä Ihamaniemen rustholli, joka tunnetaan nykyisin nimellä Asikkala, itäisempi on puolestaan Suurmäen sotilasvirkatalo eli Puustelli.

Ihamaniemen rustholli eli vanha Ihamaniemi n:o 1 oli olemassa jo 1600-luvulla, ja sen haltijana oli vuoden 1664 maantarkastuksessa Pekka Antinpoika Koikkalainen. Koikkalaisen kuoleman seurauksena talo kirjattiin autioluetteloon vuonna 1680, mikä tarkoitti kuitenkin vain veronmaksukyvyttömyyttä, sillä Koikkalaisen leski Malin Matintytär Natutar asui vielä tilalla. Rantasalmen Asikkalan kylässä asunut rusthollari Mikko Mikonpoika Asikainen sai sitten tämän kruununtilan tilan haltuunsa Leislahdessa 4.5.1681 allekirjoitetulla ja kuninkaallisen komission nimissä tehdyllä päätöksellä.

Natutar koetti kuitenkin vedota sukulunastusoikeuteensa, eikä olisi päästänyt Asikaista viljelemään tilaa. Asiaa käsiteltiin Rantasalmen seuraavissa kesäkäräjissä, jolloin todettiin, että tila kuului jo Asikaiselle eikä Natuttarella ollut mahdollisuuksia jatkossakaan vastata tilan velvoitteista, mutta oikeudessa sovittiin kuitenkin kolmen vuoden määräajasta, jona aikana Malin saisi vielä osittain käyttää tilan peltoja ja kaskimaita.

Tämän päätöksen jälkeen Asikaisten vanha rantasalmelainen perintötila Asikkala 12 ja tämä uusi omistus Ihamaniemi 1 luettiin käytännössä yhdeksi tilaksi, ja tästä kokonaisuudesta muodostettiin 1800-luvun isojaossa jakokunta Ihamaniemi n:o 10.

Asikaiset asuivat kuitenkin itse Rantasalmella aina 1760-luvulle asti, ja tätä Ihamaniemen tilaa viljelivät lampuodit, mm. 1750-luvulla Perttu Lyytikäinen perheineen. Siksi tila on kuvattu kartassa vain Asikkalan kylän omistuksina, Asikala By ägor. Varsinainen talo oli nykyisen Asikkalan kohdalla, ja osapuilleen nykyisellä Savonlahden paikalla oli torppa. Karttaan on merkitty myös tilan pihapiirin kautta kulkenut vintter väg till Randas. eli talvitie Rantasalmelle, joka kulki Törisevänlammen yli edelleen Joutenvedelle.

Osa Asikaisten sukua muutti asumaan Ihamaniemeen 1760-luvulla, ja he toivat sitten perinteisen talonnimensä Asikkala tullessaan. Tilaa on kutsuttu myös Hovinpaikaksi.



Ihamaniemen perinnepiirin vuonna 1990 julkaisema mielenkiintoinen kyläkirja Ihamaniemi – isiemme maata kertoo sivullaan 82, että vanhasta rantasalmelaistalosta Parkunmäki 1 muodostettiin ratsuväkirykmentin Ala-Savon komppanian kornetin virkatalo eli sotilaspuustelli 1780-luvulla. Tilalla on kuitenkin ollut jokin sotilasvirkatalon asema jo ennen tätä, sillä se on kuvattu jo tässä 1750-luvun kartassa nimellä Soldat Hemman. Varsinaisen tilan pohjoispuolella oli kaksi torppaa.

Suurmäen sotilasvirkatalon arkistoja on tallessa Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä.

Karttaan merkityn nimen Kosunen merkitystä en ole tutkinut. Tilalla Parkumäki 1 asui kyllä ainakin vuoden 1751 henkikirjoituksessa Kososten sukua, mutta he saattoivat asua myös Rantasalmen Parkumäessä. Pohjoissavolaiset Kosuset ja sääminkiläis-kerimäkeläiset Kososet ovat kyllä periaatteessa kaksi eri sukua, mutta Jens Nilsson on havainnut, että sääminkiläisen Kososen nimi saattoi Leppävirralle muuton jälkeen hyvinkin muuttua Kosuseksi.

Aivan Puustellin viereen on merkitty Ruotsin ja Venäjän välinen valtionraja. Tämä Turun rauhan raja kulki seudulla vuosina 1743–1809, mutta sen tarkka sijainti ei ollut aivan selvä. Kartanpiirtäjät eivät myöskään jaksaneet kartoittaa näitä seutuja niin tarkasti kuin Rantasalmen tiiviimmin asutettuja rintamaita, sillä Ihamaniemi on kartassa huomattavasti todellista laihempi ja suorempi, eikä sisäjärviä ole kartoitettu ollenkaan:



Karttaan on kuitenkin merkitty tietoja seudun maaperästä, sillä Ihamaniemen päällä kulkee pitkä teksti, jossa lukee Ihama Salo: kivistä maata, jossa kasvaa mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää.

Rantasalmesta ja Heinävedestä laadittiin myöhemmin 1700-luvun lopulla perusteellisempi kartta, johon merkittiin näkyviin etenkin Heinäveden osalta myös maanomistusten rajoja. Tätä karttaa ei ole päivätty, mutta se on kuitenkin laadittu ennen isojakoa ja Haminan rauhaa. Kansallisarkisto on julkaissut tämän kartan netissä, ja se kulkee nimellä Geographisk Charta öfwer Randasalmi Sokn samt Heynäwesi Capell i Nedre Safwolaf Härad och Cuopio Län.

Ihamaniemeen on tässä kartassa merkitty edelleen samat kaksi tilaa, Ihamaniemi ja Suurmäki, mutta torppia on rakennettu lisää.



Kartasta erottuu nyt hyvin Asikaisten omistama Ihamaniemen rusthollin alue, jonka sisälle on piirretty Hankajärvi, Kyyjärvi ja Matolampi. Kartan tarkkuus on siis parantunut, joskin Hankajärven ylempi lahti on vielä liian lyhyt.

Valtakunnanrajan sijainti näyttää tässä kartassa hiukan erilaiselta kuin vanhemmassa kartassa, mutta rajan sijainti oli monimutkainen kysymys myös siksi, että lähes kaikki nykyisten Heinäveden, Enonkosken ja Savonrannan alueet muodostuivat aikanaan rantasalmelaisten, sääminkiläisten ja kerimäkeläisten tilojen takamaista. Turun rauhan raja sattui monessakin tapauksessa kulkemaan maatilan ja sen omien kaukopalstojen välistä. Siksi Kuoppasaloon on tässä kartassa kirjoitettu Ryska Ägor eli venäläisten omistuksia, mikä ei siis tarkoittanut sitä, että sen omistajat olisivat olleet etnisiä venäläisiä, vaan sitä, että niiden suomalaiset omistajat olivat tulleet vuoden 1743 rauhassa Venäjän alamaisiksi. Asia käy ilmi myös Suurmäen pohjoispuolelle kuvatusta maaomistuksesta, jonka teksti kuuluu suomeksi Säämingin pitäjän venäläiseen osaan kuuluvan Haukiniemen tilan omistuksia. Sekä Sääminki että Rantasalmi olivat siis osittain Ruotsissa ja osittain Venäjällä.

Ihamaniemi – isiemme maata -kirjassa kuvataankin (s. 59), miten esimerkiksi Haukiniemen Loikkaset muuttivat näille vanhoille erämailleen asumaan vuonna 1818, jolloin valtionrajasta ei ollut enää vaivaa, kun koko Suomi oli liitetty Venäjän keisarikuntaan.

1800-luvun alkupuolella toimitetussa isojaossa Ihamaniemen maat erotettiin rantasalmelaisista ja sääminkiläisistä kantatiloistaan ja muodostettiin itsenäisiksi tiloiksi. Jo ennen isojakoa ja isojaon yhteydessä kylään muodostui useita uusia talonpaikkoja. Asikaisten ja Koikkalaisten suvun leviämistä mm. Hankamäelle, Salonahoon, Härkkiin, Kyymäelle, Savonlahteen ja Pöllästen Asikkalaan olen kuvannut vuonna 2003 julkaistussa kirjassani Ihamaniemen Asikaiset. Sukua ollaan lisäämässä myös nettisukupuu Geniin.

Isojaossa itsenäistyivät myös niemen kärjessä olevat maat, jotka tässä kartassa on kuvattu rantasalmelaisten Ahvensalmi 7:n ja Ahvensalmi 12:n takamaina. Näille maille muutti 1800-luvulla Ahvensalmi 7:stä Pesosten sukua, joka perusti maille Pekkolan, Hepomäen ja Törisevän uudistilat. Osa näistäkin maista päätyi myöhemmin jakokuntaan Ihamaniemi 10, samalla kun Pesosten maata jatkettiin etelämmäksi, mikä johtui isojaon alkuvaiheessa toimitetusta tilusten järjestelyistä.

Gabriel Bagge (1826–1884), "Voisalamin Pakki"

"Hänellä oli kaksi leukaa, ehkä kolme niskaa, punaposkinen vanhus."

Rusthollari ja suurmaanomistaja Gabriel Bagge syntyi 9.4.1826 Rantasalmella Tuusmäen kylän Paunolan tilalla (Tuusmäki 2) Karl Gustaf Baggen ja tämän vaimon Maria Kuosmasen poikana. Paunola oli ollut perheen hallussa vuodesta 1790, jolloin Karl Gustafin isä Anders Bagge oli saanut sen vaihtokaupassa veljeltään Petter Baggelta ja tämän vaimolta Maria Paunottarelta, jonka kotitila se ilmeisesti alun perin oli.

Karl Gustafin ja Marian perheeseen syntyi kolme aikuiseksi selvinnyttä poikaa, Anders Johan (1811–1881), Karl Gustaf (1822–1856) ja Gabriel (1826–1884). Kaikki näyttävät olleen innokkaita maakauppojen tekijöitä. Perhe muutti 1840-luvun alussa asumaan Kolkontaipaleelle ja jätti Paunolan isä-Karlin veljelle Martille.

Toukokuussa 1847 pojat Anders ja Karl Bagge ostivat 2000 hopearuplalla kolmanneksen Tuusmäki 2:sta, siis samasta rekisterinumerosta, jolla he itsekin olivat asuneet. Anders Bagge luopui tästä omistuksesta kuitenkin jo ennen lainhuutoja, ja allekirjoitti kolme päivää ennen käräjiä – aprillipäivänä 1848 – paperin, jonka mukaan hänen veljensä Karl saisi yksin hakea lainhuudot mainitulle Tuusmäki 2:n kolmannekselle.

Tämän jälkeen veljekset Karl ja Gabriel tekivät yhdessä elämänsä suurimman maakaupan. He allekirjoittivat 2.6.1849 kauppakirjan, jolla he ostivat Rantasalmen Voinsalmen kylästä maanomistaja Johan Samuel Kyanderilta 7142 hopearuplan ja 85 5/7 kopeekan hinnalla yhdellä kaupalla tilat n:o 2 (Rantala), 3 (Heikkilä) ja 4 (Hirvilahti) sekä puolet tilasta 5 (Ånäs). Kauppasumma vastaa nykyrahassa noin 162 400 euroa.

Veljekset muuttivat perheineen Voinsalmelle yhdessä, ja heidän vanha isänsä Karl Gustaf muutti heidän mukanaan. He asuivat käytännössä Heikkilässä, joka on nykyisin purettu, ja jonka tarkka sijainti ei ole selvillä. Se on kuitenkin todennäköisesti ollut Ristolan ja Rantalan välissä.

Vaikka veljekset ostivat nämä Voinsalmen tilat yhdessä, he allekirjoittivat samalla paperin, jolla he antoivat isänsä Karl Gustafin pitää tiluksilla isännyyttä kuolemaansa saakka. Isällä oli siis maihin hallintaoikeus, mutta ei omistusoikeutta.

Nuorempi Karl Gustaf kuoli äkilliseen kuumeeseen vuonna 1856, ja hänen vain 22-vuotias leskensä Albertiina Eronen kuoli hänkin lavantautiin vain muutamaa viikkoa myöhemmin. He eivät olleet ehtineet saada lapsia, joten Karlin osuus Voinsalmen maista siirtyi perintönä hänen isälleen.

Gabriel Bagge vakuutti veljensä jälkeen vuonna 1856 laaditun kalukirjan eli perukirjan allekirjoituksessa, ettei hän ole "mittään peittännä eli pois jättännä", ja allekirjoitti asiakirjan suomenkielisillä nimikirjaimillaan K.P. [1]

Isä teki kuitenkin testamentin, jolla hän jätti tyttärilleen tietyt summat rahaa ja testamenttasi kaiken muun omaisuutensa pojalleen Gabrielille. Näin myös Karl Gustaf -veljen osuus Voinsalmesta päätyi isän kuoleman jälkeen Gabrielille, joka omisti Voinsalmen tilat nyt yksin.

Edellä mainittujen tilojen lisäksi Gabriel ja Carl Gustaf olivat ostaneet myös Repomäki 1:n. Sittemmin Gabriel hankki näiden maiden lisäksi vielä Repomäki 2:n ja Ristolan tilan, joka oli osa Immolan tilaa eli Voinsalmi 6:tta.

Gabrielin omistamalla maa-alueella asui henkikirjojen mukaan suuri määrä lampuoteja, torppareita ja loisia perheineen. Muistitietojen mukaan hän perusti Voinsalmelle myös meijerin. Gabrielin nimi oli myös usein lehdissä erilaisten raha-asioiden tiimoilta.

Gabriel Bagge konkurssihuutokauppaa koskevan kuulutuksen allekirjoittajana Mikkelin Wiikko-Sanomissa.

Gabriel solmi avioliiton 17.7.1851 Juvalta Kuosmalan kylästä kotoisin olleen Henrika Maria Kuosmasen kanssa. Myös Gabrielin äiti oli Kuosmalan Kuosmasia, joten Gabriel ja Henrika olivat keskenään ensimmäiset serkut. Lähisukulaisuus saattoi vaikuttaa siihen, että perheen yhdeksästä lapsesta kaksi syntyi kuolleina ja kolmas menehtyi heikkouteen heti syntymäpäivänään. Kuusi lasta selvisi kuitenkin aikuisiksi ja meni tahoillaan naimisiin.

Kirjassa "Pappilan lapset" kirjailija Ernst Lampén muistelee Gabriel Baggea: "Komeinta isäntätyyppiä, mitä minun silmäni koskaan ovat nähneet, oli Voisalamin Pakki, Bagge. Hänellä oli kaksi leukaa, ehkä kolme niskaa, punaposkinen vanhus."

Ernstin veljen Walterin muistikuvat olivat samansuuntaisia: "Ajetaan nyt vielä eteenpäin Voisalmen kylään; siellä tulee vastaan pyylevä ja punakka, hartehikas ja mahakas isäntä, se on Voisalmen Bagge eli Paki, yksi niitä maalaisylimyksiä ja talollisten pomoja, joiden kasvoissa ja puheissa ja käytöksissä vanhan Rantasalmen sivistys ja hienostunut seurustelutapa säteili aivan kuin kajastuksena Haapaniemen sotakoulun muinoisista loisteliaista ajoista. Se se oli Voisalmen Paki."

Gabriel kuoli Voinsalmella keuhkokuumeeseen 28.9.1884. Hänen leskensä Henrika toimitti kuolinilmoituksen Uuden Suomettaren etusivulle. Gabrielin valurautainen hautaristi on edelleen Rantasalmen hautausmaalla. Voinsalmen tilat päätyivät perikunnan käsistä useille eri omistajille.

Gabrielin tytär Emma vihittiin 24.10.1884 avioliittoon pisamalahtelaisen Mikko Erosen kanssa, ja Voinsalmen Eroset ovat heidän jälkeläisiään. Mikko Erosen kuolemasta liikenneonnettomuudessa kerron täällä. Erosten suvussa säilyneen muistitiedon mukaan Gabrielin kutsumanimi oli ollut "Kaapus".

Gabrielin veljen Anders Johan Baggen jälkeläisiin kuului hammaslääkäri Sisko Bagge (1920–2007), joka omisti Jumikkalan kartanon. Kartanossa toimii nykyisin Baggen museo.

Gabrielin tytär Emma Eronen, os. Bagge (1863–1921), kuvattuna Voinsalmen Purolla noin vuonna 1913.

Viitteet:

[1] Kansallisarkisto Mikkeli, Rantasalmen tuomiokunta, Luettelo Rantasalmen ja Kangaslammin kihlakunnanoikeuteen vuosina 1857–1858 jätetyistä perukirjoista, Carl Gustaf Bagge.