Elin Eronen os. Nummelin, Voinsalmen Rantalan emäntä

Elin Nummelin. Kuva otettu mikkeliläisessä valokuvaamossa todennäköisesti noin vuonna 1907.

Rantasalmen Voinsalmen kylän Rantalan tilan emäntä Elin Josefiina Eronen (os. Nummelin) syntyi Hausjärvellä 1882 ja kuoli Rantasalmella 1967. Hän on Voinsalmen Erosten yhteinen isoäiti, joka on tuonut Erosten suvun tälle sukuhaaralle osittain hämäläiset sukujuuret.

Elinin vanhemmat yövartija Manasse Mikonpoika Nummelin (1850–1931) ja tämän vaimo Fredrika Juhontytär Nummelin olivat kumpikin etelähämäläistä sukujuurta. Manassen isänpuoleiset esivanhemmat asuivat jo 1700-luvulla talollisina Hausjärven Karhin kylän Mattilan tilalla. Sieltä Manassen isä Mikko Juhonpoika oli lähtenyt aikanaan elättämään itsensä ja perheensä renkinä ja muonamiehenä, kun hänen vanhempi veljensä Niko oli jäänyt jatkamaan talonpitoa. Ajalle tyypilliseen hämäläisen työväen tapaan Mikko ei vielä käyttänyt lainkaan sukunimeä, vaan vasta hänen poikansa Manasse valitsi perheelleen 1870-luvulla ruotsinkielisen nimen Nummelin. Seudulla oli tuolloin muitakin tämän sukunimen kantajia, joten kaikki Suomen Nummelinit eivät ole keskenään sukua.

Elinin isä, yövartija Manasse Nummelin (1850–1931)

Elinin äiti Fredrika oli puolestaan syntynyt vuonna 1849 tuolloin Vanajan pitäjän Rastilassa piikana olleen Maria Loviisa Juhontyttären aviottomana lapsena, mutta Fredrikaakin kutsuttiin myöhemmin Juhontyttäreksi Marian myöhemmän aviomiehen Juho Pirttisaaren mukaan – joka siis oli vähintään Fredrikan kasvatti-isä. Maria Loviisa oli hänkin isänsä puolelta hausjärveläistä sukua, mutta Marian äiti Johanna Jaakontytär oli alkuaan sääksmäkeläisen torpparin Jaakko Tuomaanpojan tytär. Tämä Jaakko oli torpparin uransa jälkeen sotilaana Viaporissa ainakin Suomen sodan syttymisvuonna 1808 ja käytti kuollessaan sotilasnimeä Elf.

Manasse ja Fredrika tutustuivat toisiinsa 1860- ja 1870-lukujen vaihteessa ollessaan yhtä aikaa renkinä ja piikana tuolloin vielä Hausjärveen kuuluneessa Karan kylän Huhtimossa; nämä seudut kuuluvat nykyisin Riihimäen kaupunkiin. He solmivat avioliiton Janakkalan puolella 1872 ja ehtivät muuttaa joitakin kertoja, kunnes asettuivat pysyvästi Riihimäelle vuonna 1880. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Elin oli kolmas. Manasse toimi yövartijana viimeistään vuosisadan vaihteessa.

Perheen kotitalo sijaitsi Uramoon johtavan polun eteläpäässä [1]. Riihimäen kaupunginmuseossa on säilynyt Väinö Salosen muistitiedon perusteella piirtämä kartta [2], johon hän on merkinnyt yövartija Nummelinin talon numerolla 33 ja maininnut, että se oli hänen muistinsa mukaan rakennettu vuonna 1886. Paikka on lähellä nykyistä Hämeenaukiota.

Riihimäen seurakunta itsenäistyi Hausjärvestä kauppalan perustamisen yhteydessä vuonna 1922, jolloin Fredrika oli jo kuollut, mutta Manasse eli viimeiset vuotensa riihimäkeläisenä leskimiehenä ja edelleen yövartijana, kunnes kuoli vuonna 1931. Henkikirjojen mukaan hän oli "entinen yövartija" vasta aivan elämänsä parin viimeisen vuoden ajan.

Manassen ja Fredrikan betoninen hautakivi on edelleen Hausjärven hautausmaalla, joskaan ei alkuperäisellä paikallaan, vaan kiviaidan edessä, johon on koottu käytöstä poistettujen hautojen kiviä. Samaan hautaan on aikanaan haudattu myös heidän lapsensa Kaarlo ja Naima sekä Naiman tytär Sirkka.

Nummelinien hautakivi Hausjärven hautausmaalla.

Elin kävi lapsuudessaan kansakoulun ja lähti 18-vuotiaana eli vuonna 1900 Hämeenlinnaan Fredrika Wetterhoffin työkouluun opiskelemaan käsityönopettajaksi. Hän valmistui koulusta kolme vuotta myöhemmin, 15.8.1903. Tuona vuonna koulun opettajaosastolta valmistui kaikkiaan kymmenen nuorta naista, ja Elin sai heistä parhaan todistuksen. Ainoastaan kirjanpidosta hän sai arvosanan 9, mutta kaikissa muissa aineissa (ahkeruus, tarkkuus, käytös, kutomisen tietoperusta ja käytäntö, piirustus, laskento ja suomenkielen kirjoitus) todistusarvosana oli tasan kymmenen [3]. 

Elin suomensi sukunimensä Nummistoksi toukokuussa 1906 yhdessä sisarustensa kanssa [4]. Vuodenvaihteeseen 1906–1907 mennessä hän sai työpaikan Mikkelin läheltä Otavan opistosta. Hän toimi siellä johtajattaren apulaisena naisoppilaiden kudonnan opetuksessa [5].

Otavan opistossa Elin tutustui siellä oppilaana olleeseen rantasalmelaiseen Johannes Ferdinand Eroseen (1887–1958). Johannes, joka tunnettiin perhepiirissä Jussina ja muiden rantasalmelaisten keskuudessa tavallisesti nimikirjaimillaan "JF", oli viisi vuotta Eliniä nuorempi. Hänen isänsä Mikko Eronen oli kuollut liikenneonnettomuudessa jo lasten ollessa pieniä; onnettomuudesta kerrotaan tarkemmin täällä. Mikon leski Emma Eronen (os. Bagge) lähetti sittemmin kolme lastaan opiskelemaan Otavan kansanopistoon. Jussi vietti koulussa lukuvuoden 1906–1907, Kaape 1913–1914 ja Ruusa 1919–1920 [6].

Jussi ja Elin tutustuivat Otavan opistossa nähtävästi melko pian Elinin tultua sinne opettajaksi, koska heistä on säilynyt hiihtoretkellä otettu yhteinen valokuva, joka on päivätty 5.2.1907. Koska päivämäärä on merkitty valokuvaan näkyviin, kyse saattaa olla jopa kihlajaispäivästä. Otavan ajoilta on säilynyt myös muita hiihtoretkillä otettuja valokuvia.

Otavan opiston opettajia. Elin kuvassa keskellä.

Otavan opiston oppilaita. Jussi kuvassa keskellä.

Elin ja Jussi todennäköisesti Otavassa 5. helmikuuta 1907.

Elin ja Jussi vihittiin avioliittoon Hausjärvellä puolitoista vuotta yhteisen hiihtokuvan ottamisen jälkeen eli 24.8.1908. Vihkipäivä oli sama päivä, jona Jussi tuli täysi-ikäiseksi, kun täysi-ikäisyyden raja tuohon aikaan oli 21 vuotta. Elin muutti Jussin luo Rantasalmelle. He asuivat aluksi Jussin lapsuudenkodissa Voinsalmen Ristolassa yhdessä Jussin äidin ja sisarusten kanssa [7].

Perheen ensimmäinen lapsi Irma syntyi 5.6.1909. Pari viikkoa myöhemmin Elin kirjoitti postikortin Jussin siskolle Emmalle, joka oli jo muuttanut kotoa ja asui miehensä Antti Pärnäsen kanssa Riuttasten kylässä.

Woinsalmi 18. p. Kesäk.

E.H.

Kiitos kirjeestäsi. Woimme hyvin molemmat ja olemme terveitä. Hyvä on että olette päättäneet Juhannuksena tulla tänne, aiomme silloin ristiä tytön ja pyytäisimme teitä kummiksi, jos olette niin hyvät ja rupeatte. Olga pyytää sinua tuomaan sen Aino neulasi mukaan, hän tahtoisi sillä herrastella Juhannuksena. Enpä jouda nyt enempää, sitte lisää kun tavataan. Terveiset vaan meiltä. Teidän Elin.

Ristolassa sattuneen tulipalon takia perhe joutui välillä asumaan Voinsalmen Purolla. Siellä on otettu tämä valokuva heistä ja heidän kolmesta vanhimmasta lapsestaan vuonna 1913. Äidin sylissä istuu Paavo, isän sylissä Ilona ja keskimmäisenä esikoistytär Irma.

Muutamaa vuotta myöhemmin, 24.2.1917, Jussi osti perheen uudeksi kodiksi Rantalan tilan. Kauppaan sisältyivät myös viereisen Heikkilän tilan maat. Nämä molemmat tilat olivat aikanaan olleet Jussin äidinisän Gabriel Baggen omistuksessa. Tästä "Voisalamin Pakista" kerrotaan tarkemmin täällä. Jussi maksoi Rantalasta ja Heikkilästä yhteensä 84 000 markkaa, josta tosin 1000 markkaa laskettiin mukana tulleen irtaimiston eli tuulimyllyn, ruokakellon ja heinäseipäitten arvoksi. Perhe muutti asumaan Rantalaan kaupantekoa seuranneena vuonna 1918, ja Jussi ja Elin asuivat siellä kuolemaansa saakka.

Jussin ja Elinin perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta. Kun nuorimmasta pojasta tuli isän täyskaima, isää alettiin kutsua Ukko-Jussiksi.

Irma Marjatta Peranka, os. Eronen 1909–1959
Ilona Mielikki Rossi, os. Eronen 1911–1999
Paavo Johannes Eronen, 1913–1993
Kaisu Liisu Ruuskanen, os. Eronen 1915–2011
Jaakko Ilmari Eronen, 1916–1998
Timo Olavi Eronen, 1919–2002
Johannes Ferdinand Eronen, 1922–1941

Rantalan tilan isännyyden lisäksi Jussi toimi vuosina 1920–1935 puutavarakauppiaana. Kun Rantala siirtyi sukupolvenvaihdoksessa vuonna 1947 perheen pojalle Jaakolle, Jussi perusti Rantalan tilalle kaupan ja ryhtyi kauppiaaksi. Eliniä hänen tyttärensä Kaisu Ruuskanen kuvasi eräässä kirjeessään näin: "Hän oli todella vaatimaton ja eli niin kuin lastensa elämää myötäillen ilossa ja surussa. Isä piti huolen komennosta ja raha-asioista."

Poika-Jussi, Timo, Elin, Jaakko, Ukko-Jussi, tuntematon poika, Irma ja Paavo.

Jussin kuoleman jälkeen Elin eli vielä yhdeksän vuotta Rantalassa leskenä. Hänen 85-vuotispäivänsä yhteydessä eli vain vähän ennen hänen kuolemaansa hänestä julkaistiin lehdessä [8] seuraava kirjoitus:

85-vuotiaita: Rouva Elin Josefiina Eronen o.s. Nummelin keskiviikkona 9.8. Rantasalmen Voinsalmella. Hän on syntynyt Hausjärvellä ja kudonnan opettajaksi hän valmistui Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopistosta. Otavan kansanopistossa opettajana toimiessaan hän tapasi tulevan puolisonsa Johannes Erosen ja siirtyi sittemmin Rantasalmelle. Ensin Ristolan talon, myöhemmin Rantalan talon emäntänä rouva Eronen on hoitanut suuren talouden ja kasvattanut seitsemän lasta. Puolisonsa liiketoimien vuoksi hän, tämän eläessä, joutui alituisesti ottamaan vieraita vastaan tavallisten maatöiden ohella. Tämän tehtävän rouva Eronen on suorittanut ihailtavalla taidolla ja tuonut Rantalan talolle erittäin vieraanvaraisen maineen. Emännäntehtävänsä hän on jo luovuttanut poikansa puolisolle ja omistautunut harrastuksilleen. Kutominen on aina ollut hänelle rakasta, taitavia kudonnaisia on lähtenyt hänen käsistään. Innokkaana luonnon ystävänä hän hoitelee puutarhamaata ja kasvattaa kukkia sekä sisällä että ulkona. Kirjat ovat myös rouva Erosen sydäntä lähellä ja aina hänellä on luettavanaan jokin teos. Nuorekkaana ja pirteänä sekä maailman tapahtumista kiinnostuneena rouva Eronen viettää rauhallisia ja valoisia vanhuuden päiviään Rantalan talossa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa rakastamana.

Jussin ja Elinin perheestä kerrotaan myös Erosten sukukirjan vuonna 2001 julkaistun ensimmäisen laitoksen sivuilla 70 ja 109–113 ja vuonna 2013 julkaistun toisen laitoksen osan I sivulla 253.

Elinin nuorimman pojan Jussin kohtalosta jatkosodassa voit lukea täällä.

Tämän blogin kirjoittaja on Elinin pojantyttären poika.


Viitteet:


[1] Hoffrén, Jouko–Penttilä, Kalevi: Riihimäen historia I vuoteen 1960, Riihimäen kaupunki 1979, s. 191. Talon summittaista sijaintia voi päätellä vertaamalla nykyistä katukarttaa Senaatin vuoden 1873 kartastoon. Kartta on julkaistu osoitteessa https://kartta.riihimaki.fi/ims/  ja löytyy valitsemalla sivun vasemmasta yläkulmasta välilehti "Riihimäki ennen".

[2] Riihimäen kaupunginmuseo, Väinö Salosen arkisto.

[3] KA Hämeenlinna, Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopiston arkisto I, oppilasluettelo 1885–1918), Ba 4. Mainittu koulu tunnettiin siis aluksi Työkouluna ja myöhemmin mm. Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistona, kunnes se tuli 1990-luvulla osaksi Hämeen ammattikorkeakoulua.

[4] Uusimaa 21.5.1906, s. 4 > https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/771745?page=4

[5] KA Mikkeli, Otavan opisto, Ca 1, kannatusyhdistyksen ja johtokunnan pöytäkirjat, johtokunnan kokous 5.1.1907, §8.

[6] Mikkonen, Eero: Otavan opisto. Matrikkeli v:lta 1982–1967 sekä toimintakauden 1966–1967 vuosikertomus. Oy Länsi-Savon kirjapaino 1967.

[7] Rantasalmen srk, pääkirja 1900–1909, s. 1910.

[8] Sanomalehden nimi ei ole tiedossa, kirjoitus on säilynyt lehtileikkeenä perheraamatun välissä.

Läksiäisiä ja hääjuhlia entisajan Savossa

Vanhin suvussamme säilynyt hääkuva. Isosetäni Eino Asikainen vihittiin avioliittoon Ida Kinnusen kanssa sata vuotta sitten 24.1.1919.

Muinaisten suomalaisten hääjuhla koostui muiden itämerensuomalaisten kansojen tapaan aina kahdesta osasta: morsiamen kotona pidetyistä läksiäisistä ja sulhasen kotona vietetyistä häistä [1]. Tämä jako säilyi Itä-Suomessa 1900-luvulle saakka.

Vanhimpia hääperinteitämme ovat myös laulut, loitsut ja itkut. Kalevalamittaisten runolaulujen kautta ilmaistiin niitä tunteita, joita kahden nuoren elämänmuutos herätti. Itkijän rooli oli myös tärkeä: ajateltiin, että jos morsian ei itke omissa häissään, hän itkee ikänsä kaiken. Nykyisen Suomen alueella tämä vanha lauluhääperinne säilyi kaikkein pisimpään Pohjois-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa. Pohjoiskarjalaiset musiikin ja teatterin ammattilaiset rakensivatkin muutama vuosi sitten vaikuttavan esityksen Kruuga – karjalaiset lauluhäät näiden perinteiden pohjalta.

Länsi-Suomessa häät saivat uusia muotoja jo varhain. 1800-luvun Pohjanmaalla vietettiin yleisesti niin sanottuja kruunuhäitä. Kaksi vuotta sitten Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vihittiin kolme paria avioliittoon näiden perinteiden mukaisesti.

*****

Itä-Savossakin vanhat kalevalaiset laulut ja itkut olivat 1800-luvulla jo jääneet historiaan. Häissä veisattiin virsiä ja niissä tanssittiin pelimannimusiikin tahtiin samoin kuin Länsi-Suomessakin. Kansallisen heräämisen aikaan häissä saatettiin laulaa jopa isänmaallisia lauluja. Sen sijaan ikivanha tapa viettää läksiäisiä ja häitä erikseen oli säilynyt.

Sanomalehti Maamiehen Ystävä julkaisi syksyllä 1851 numeroissaan 38 ja 39 kirjoituksen "Raittiudesta Rantasalmella", jonka varsinainen tarkoitus oli raportoida raittiusaatteen suotuisasta etenemisestä Rantasalmella. Reportaasi tuli kuitenkin samalla kuvanneeksi seikkaperäisesti eräitä tuon ajan savolaisia talonpoikaishäitä. Sekä sulhanen että morsian kuuluivat Erosten sukuun, mutta eivät olleet lähisukulaisia. Läksiäisiä vietettiin Rauhamäen kylässä ja häitä Pisamalahden kylässä, ja näihin juhliin käytettiin heinäkuun 21., 22. ja 23. päivä vuonna 1851. Lehden toimittaja kuvasi aluksi vieraiden tuloa sulhasen kotitaloon, ja kertoi sitten yhteisestä lähdöstä läksiäisiin:

Täänkaltainen oli nyt sulhasen kotipaikka, johon me tulimme ehtoolla kello 7 aikaan, saattaaksemme häntä morsiamen läksiäispaikkaan. Kahvin juotua ja iltaruu'an syötyä, kehoitti puhemies kaikkia siihen koolle tulleita lähtemään "Rauhamäen Ukko Erosen" taloon. Lisääntynyt seuramme läksi siis liikkeelle ja vaipui alas rantaan, josta se sitten kulki auringon alasmänöä kohti, 2/4 peninkulmaa vettä sekä maata, kunne ennätti mainitun talon pellon päähän. Siinä parempaan kuntoon ja järestykseen päästyänsä, alkoi se astua ylös taloon seuraavalla tavalla:

Pelarit ja laulajat ensimäisinä, veisaten: Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa j.n.e.; puhemies ja sulhanen sitten ajain ratsas-hevoisilla, ja muu seura niiden perästä. Tämä veisu ja vaelluksemme päättyi vasta pihalle päästyämme, jossa talon rahvas ja ennen tulleet vieraat olivat meitä vastaan ottamassa ja tervehtimässä. Sisään tultuamme, tarjottiin meille ensimäiseksi tervetuliaisiksi, joko arvannet mitä, – ei viinaa eikä muuta väkevätä juomaa, vaan varit kahvikupit. Jonkun ajan kuluttua, kutsuttiin vieraita iltaruu'alle, ja se söi joka jaksoi, kuin ei, niin sai männä levolle; sillä yö oli jo ehtinyt puoleen.

Seuraavana aamuna morsian ja sulhanen vihittiin avioliittoon, ja heidän onnittelumaljoikseen nostettiin lasit ranskalaista viiniä. Vieraat kävivät onnittelemassa tuoretta avioparia, jonka jälkeen alkoi viulunsoitto, tanssi ja ruokailu, kunnes puhemies kehotti illalla "kaikki ko'olle tulleita vieraita lähtemään ilta-puoleen morsianta juohattamaan hää-paikkaan". Hääväki ei kuitenkaan ollut vielä ollenkaan valmis lähtöön.

Pöydästä noustua, ei nuo lähdön tuumat olleet vielä lähelläkään. Sitä tanssittiin sekä taisteltiin yhtä ja toista aina iltaan myöhään, ja vasta lähtörokan syötyä, lähdettiin puhemiehen uudella anomuksella juohoillen; lähtö-polskan kumminkin vielä tanssittuamme. Yö alkoi olla pian puolessa, ennenkuin morsian viimenkin joutui tavaroinensa tielle ja juohtoväki liikkeelle; mutta uni ei kumminkaan painanut ketään. Kaikilla näky vaan, niin kuin kova kiire olisi ollut käsissä ja työnä. Kuule siis kuinka mäntiin: Puhemies ajoi ratsas-hevoisella eilimäisenä; sitä seurasi samate sulhanen, pitäin morsianta satulan etupuolella sylissänsä; juohtoväki kävi jalan näiden perästä, ja viimeksi vedettiin morsius-tavaroita kolmella hevoisella.

Matkaa taitettiin siis yöllä, ja häätaloon saavuttua aurinko oli jo noussut. Kulkueessa laulettiin tällä kertaa Runebergin vain pari vuotta aiemmin kirjoittamaa Maamme-laulua, josta tuli aikanaan Suomen kansallislaulu. Laulusta oli tuolloin käytössä varhainen suomennos, joka alkoi sanoin "Oi Suomen maa, isimme maa, Soi kultanen sana!" Häätalossa oli sitten ohjelmassa onnittelumaljoja, virrenveisuuta, ruokailua, tanssia, vapaata jutustelua ja nukkumista.

*****

Enonkosken Ihamaniemellä nuoruudessaan asunut isoisäni Aatto Asikainen piti 1920-luvulla päiväkirjaa, jossa hän kuvasi useampiakin tuon ajan hääjuhlia. 30.10.1925 vietetyissä Veera Sairasen ja Matti Lyytikäisen häissä läksiäisiä ja häitä vietettiin edelleen vanhaan tapaan erikseen, ja tanssi kuului asiaan. Ohjelmassa oli kuitenkin nyt myös puheita, mikä oli varmasti Ihamaniemellä tuolloin vaikuttaneen nuorisoseuraliikkeen vaikutusta.

Olin Mustanmäellä Vera Sairasen ja Matti Lyytikäisen vihkiäisissä, jotka oli juhlalliset puheinen ja lauluineen – – Juohdettiin sitten Lyytikkälään jossa oli väkeä runsaasti, tanssivat häissä aamuun asti. Hyvä käytös, ei ollut etes juopuneitakaan.

Morsiamen juohtaminen edellytti toki sitä, että kummallakin suvulla oli talo, jossa juhlia voitiin viettää. Kun Aaton veli Otto vihittiin Elsa Kinnusen kanssa 10.2.1929, häitä ei vietetty ollenkaan:

Otto toi Elsa Kinnusen Pölläkältä emännäkseen, eilen olivat Heinäveden kirkolla vihillä. Häitä ei pidetty. Veljensä kyyditsi. Otto käytti Elsalla Savonlinnan talouskoulun ja hommanna vaatetta, sekä jalkinetta, palvelustyttö kun on köyhästä mökistä.

Laajimmat muistiinpanot Aatto kirjoitti sisarensa Edith "Ieti" Asikaisen ja Emil Klemettisen häistä, joita vietettiin lokakuussa 1923. Häitä edeltäneenä päivänä 14.10. tuolloin 25-vuotias Aatto kirjoitti muistikirjaansa: "Vein Suurellemäille hevoset ja olin kotona muun päivän. Aata Loikkanen, Lempi Purhonen ja Edith Reisven olivat vihkiäisiä laittamassa ei ketään vieraita tullut. Iltapäivä oli pitkä ei tahtona saada aikaa kulumaan."

Seuraavana päivänä vietettiin sitten läksiäisiä Hankamäellä ja häitä Kuoppamäellä:

15 pv aamusella odotettiin vieraita ja viimeisiä valmistuksia laitettiin. Vieraat vasta alko tulla ykstoistannella tunnilla joita tulikin runsaasti. kello 1 päivällä vihittiin. Sitten otettiin valokuvia morsiusparista meidän suvusta ja koko hääjoukosta. Opettaja Lungvist rouvineen valokuvasi. iltasella lähdettiin juohtamaan morsiusparia Kuoppamäille. Jouslahdesta pantiin A. Pölläsen moottorin perään venheitä ja sitten sitä mentiin hyvin eteenpäin noin viisikymmentä henkeä oli matkalla, tunti meni rannasta rantaan ajaessa. Siellä häätalossa otettiin meität laululla vastaan kahvit juotuamme läksimme tupaan jossa oli ihmisiä paljon, kuokkavieraitakin. Oli siellä aika hauska leikittiin ja keskusteltiin kello 1.30 yöllä lähdettiin pois moottorilla ja venheet perässä, Hyypiänniemessä käytiin tullessa kaupassa, siinä viipy jonkin aikaa. Kello 4.30 jouduttiin vasta kotiin syötiin ja nukuttiin sitten pari tuntia. Puolenpäivän jälkeen läksivät viimeiset vieraat pois. Ja aika kului erittäin hauskasti vieraiden aikana.

Opettaja Lundqvistin ja hänen vaimonsa Hankamäen läksiäisissä iltapäivällä 15.10.1923 ottamat valokuvat ovat säilyneet suvussa. Ylemmässä kuvassa hääväen edessä istuvat morsiamen vanhemmat, Hankamäen isäntäpari Otto ja Olga Asikainen, ja vihkipari seisoo heidän takanaan. Alemmassa kuvassa Otto ja Olga ovat hääparin ja muiden lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Ikiaikainen tapa johdattaa eli "juohtaa" morsian uuteen kotiinsa toteutettiin näissä häissä siis varsin modernina versiona, kun Asikkalan isännällä Alfred Pölläsellä [2] oli moottorivene, jonka perään muut veneet saatettiin sitoa. Voi uskoa, että hääväellä on ollut hauskaa, kun kotimatkalla pimeänä lokakuun aamuyönä on pistäydytty vielä Enonveden toisella puolella kaupassa pitkän venekaravaanin kanssa. Kauppojen aukioloaikojakaan ei taidettu tuohon aikaan vielä pahemmin säädellä.

Edith ja Emil Klemettinen muuttivat Kuoppamäeltä Leveäniemeen vuonna 1930 ja muuttivat sukunimensä Korvenmäeksi [3].


Viitteet:

[1] Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri, SKS 1980, 181.
[2] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 40.
[3] Ihamaniemi isiemme maata, Savonlinna 1990, 109.

Itäsuomalaisen äitilinjamme H45a muinaiset juuret

Kuvassa on äidinäidinäitini Olga Maria Auvinen, os. Brask. Hän syntyi Rantasalmen Tiemassaarella vuonna 1881 ja kuoli samassa kylässä sotavuonna 1942.

Vaikka Olga on ollut kuolleena jo kohta 80 vuoden ajan, nykyaikaisten tutkimusmenetelmien avulla tiedetään, että hänen solujensa mitokondriot olivat suurella varmuudella tyyppiä H45a. Tämä tulos nimittäin saatiin äskettäin tätini tekemästä geenitestistä. Ihminen perii mitokondrionsa normaalisti aina äidiltään, eli Olgan mitokondriot ovat kopioituneet kaikille hänen lapsilleen, hänen tytärtensä lapsille, tyttärentytärtensä lapsille ja niin edelleen, eli myös tädilleni ja minulle.

Olgan äitilinjaa voidaan seurata jonkin matkaa taaksepäin arkistolähteistä. Hänen äitinsä oli Tiemassaarella syntynyt Hilda Maria Siljander (1855–1921), jonka äiti Loviisa Oksman oli syntynyt vuonna 1831 Leppävirralla talollinen Juhana Oxmanin ja tämän vaimon Anna Tuomaisen (1792–1848) tyttärenä. Juhana Oxman kävi syksyllä 15.10.1847 Kuopiossa allekirjoittamassa kauppakirjan, jolla hän osti Rantasalmen Tiemassaaren kylästä Kuivaharjun ja Lajunniemen tilat kokonaan sekä vielä puolet Pirskalan tilasta [1]. Hän ei kuitenkaan ehtinyt itse muuttaa näille tiluksille ennen kuolemaansa. Tiemassaarelle muuttivat vain orvoiksi jääneet perheen aikuiset lapset, muun muassa Loviisa. 

Juhanan puolison Anna Tuomaisen äiti oli puolestaan koko ikänsä Leppävirralla asunut Anna Soininen (1771–1848), joka kuoli maaliskuussa 1848, pari viikkoa tyttärensä kuoleman jälkeen. Annan äiti Maria Räsätär oli puolestaan syntynyt noin vuonna 1752, ja hän oli leppävirtalainen sotilaan tytär, kun hänet vihittiin Olli Soinisen kanssa vuonna 1771. Maria kuoli 24-vuotiaana perheenäitinä Leppävirran Saamaisten kylässä vuonna 1776, ja hänen jälkeensä tehty perukirja on säilynyt täällä [2].

Marian jälkeen lähteet käyvät sen verran epävarmoiksi, että äitilinjan historiaa on parempi lähteä seuraamaan DNA-testin avulla. FTDNA:ssa tehty testi löysi tädilleni kaikkiaan 32 äitilinjaista geeniserkkua, joiden mitokondriot olivat täsmälleen samanlaiset, ja lisäksi muutamia kymmeniä sellaisia, jotka erosivat meidän sukuhaaramme tyypistä 1–3 mutaation verran. Varsin monet heistä olivat kotoisin meidän sukuhaaramme tavoin Itä-Suomesta.

Antti Järvenpään kesällä 2018 kokoamasta tilastosta [3] käy ilmi, että haploryhmä H45a on Suomessa tosiaankin selvästi itäsuomalaisesti painottunut. Tilastossa tämän ryhmän vanhimmat ilmoitetut esiäidit ovat olleet kotoisin seuraavista maakunnista:

• Pohjois-Karjala 17%

• Keski-Suomi 13%

• Ylä-Savo 13%

• Kainuu 9%

• Savo 9%

• Lappi 9%

• Päijät-Häme 9%

• Karjalan kannas 4%

• Laatokan Karjala 4%

• Pohjois-Pohjanmaa 4%

• Keski-Pohjanmaa 4%

• Varsinais-Suomi 4%

Vaikka aineisto on vielä pieni, siitä käy kuitenkin selvästi ilmi, että äitilinjaiset geeniserkkumme ovat asuneet erityisesti Savossa ja niin sanotun savolaisekspansion tuloalueilla Pohjois-Karjalassa, Keski-Suomessa ja Kainuussa. Voimme arvella, että koko ryhmä polveutuu yhdestä ainosta esiäidistä, joka on joko tullut maahamme tai jossa tämä mutaatio on syntynyt viimeistään savolaisekspansion aikaan 1500–1600-luvuilla. Meidän leppävirtalainen sukuhaaramme sopii tähän kuvioon oikein hyvin.

Mutta mistä ilmansuunnasta tällaisia mitokondrioita soluissaan kantanut esiäiti olisi sitten voinut tulla maahamme? Sen selvittämiseksi pitää tutkailla hetki sitä, mitä ihmiskunnan muinaisuudesta yleensä tiedetään. DNA-tutkimukseen perustuva käsitys ihmiskunnan esihistoriasta on juuri nyt tarkentumassa vauhdilla, kun useita näytteitä muinaisista vainajista on päästy tutkimaan – varsinkin vuodesta 2016 alkaen, kun tekniikka on kehittynyt. Käsitykset ihmiskunnan esihistoriasta ovat muuttuneet perin pohjin aivan äskettäin, ja muuttuvat jatkossa varmasti vielä lisää.

Kaikkien maailman ihmisten äitilinjojen yhteinen esiäiti eli "Mitokondrio-Eeva" eli nykyisen käsityksen mukaan itäisessä Afrikassa noin 120 000 vuotta sitten. Hänen aikanaan ja ennen häntä eli kyllä paljon muitakin naisia, ja meidän solujemme autosomaalikromosomeissa on DNA:ta, jonka osalta kaukaisimmat yhteiset esivanhemmat ovat vielä paljon kauempana. Tähän mennessä ihmiskunnasta löytyneet suorat äitilinjat ovat kuitenkin kaikki tämän Eevan jälkeläisiä [4].

Eevan äitilinjasta muodostui sittemmin useita erilaisia mitokondrioiden haplotyyppejä. Meidän esiäitimme tulivat Afrikasta Euroopan puolelle noin 50 000 vuotta sitten todennäköisesti Lähi-idän kautta, ja kuuluivat silloin haploryhmään N. Siitä kehittyivät myöhemmissä esiäideissämme edelleen ryhmät R ja R0, josta syntyi ryhmä HV ja siitä lopulta ryhmä H. Haplotyyppi H syntyi jo ennen jääkauden laajinta vaihetta noin 25 000–30 000 vuotta sitten, ehkä Balkanilla tai muualla koillisen Välimeren alueella [5].

Jääkauden aikana silloiset eurooppalaiset vetäytyivät refugioihin nykyisten Espanjan, Ranskan, Italian, Balkanin ja Ukrainan alueille, ja levittäytyivät jääkauden jälkeen taas pohjoisemmaksi sitä mukaa, kun se oli mahdollista. Vuosituhansien aikana syntyi yhä uusia väestöjä, jotka taas risteytyivät monin tavoin keskenään.

Lähes kaikki nykyiset eurooppalaiset ovat muodostuneet kolmen eri väestön risteytymänä. Ensin tulivat vanhat kivikauden ja jääkauden eurooppalaiset jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, sitten noin 8000–7000 vuotta sitten erityisesti Turkin ja Syyrian rajoilta lähteneet uudisasukkaat, jotka toivat tullessaan maanviljelyksen joka puolelle Eurooppaa, ja lopulta Itä-Euroopan aroilta tulleet jamnakulttuuria edustaneet ratsastajat, jotka noin 4000 vuotta sitten levittäytyivät kaikkialle Eurooppaan ja toivat tullessaan hevosen, metalliset työkalut, pyörän ja todennäköisesti myös indoeurooppalaiset kielet. Jamnojen kansainvaelluksen alkuvaiheessa levisi ns. kellopikarikulttuuri, joka on saanut nimensä käyttämästään keramiikasta. Tästä monivaiheisesta eurooppalaisten syntyprosessista on ruotsalainen tiedetoimittaja Karin Bojs kirjoittanut hyvän yleistajuisen esityksen [6].

Melkein kaikki eurooppalaiset voidaan siis muodostaa näistä kolmesta perusväestöstä. Tutkimuksessa, jossa Lazaridis et al. julkaisivat laskelmansa näiden lähtöväestöjen suhteellisista osuuksista nykyisissä eurooppalaisissa kansoissa, taulukoinnin ulkopuolelle jätettiin kuitenkin suomalaiset, venäläiset ja mordvalaiset, koska meihin on sekoittunut näiden kolmen väestön lisäksi myös siperialaista perimää [7]. Tämä koskee myös saamelaisia [8].

Tässä kymmeniä tuhansia vuosia kestäneessä kansainvaellusten myllerryksessä haploryhmä H on ehtinyt jakaantua noin 90 alaryhmään, joista monet ovat jakaantuneet sittemmin edelleen. Yksi näistä alaryhmistä on meidän ryhmämme H45a äitihaplo H45. Mitokondriaalisen DNA:n haploryhmille on laskettu todennäköiset iät, ja ne on julkaistu Beharin et al. julkaiseman artikkelin liitteessä vuonna 2012 [9]. Haplotyypin H45 on arvioitu syntyneen H:sta noin 9079 ± 4137.3 vuotta sitten. Se voi siis tarkoittaa mitä tahansa aikaa 4900 ja 13 200 vuoden väliltä.

Tarkemmin ei tiedetä, missä H45 olisi voinut syntyä, mutta Eupedian yhteenvedossa [5] arvellaan, että haploryhmä olisi ehkä syntynyt jo kivikauden vanhojen eurooppalaisten parissa, koska sitä ja sen alaryhmiä tavataan nykyisin vain Euroopassa. Tähän näyttäisi viittaavan myös ensimmäinen muinaisnäyte, josta haploryhmä H45 on löytynyt. Kyseinen vainaja löytyi pohjoisessa Espanjassa Burgosin kaupungin alueella sijaitsevasta hautakummusta. Tutkimuskohde tunnetaan kirjallisuudessa nimellä Arroyal I [10].

Tiedot tämän ja muiden samasta haudasta löytyneiden vainajien DNA:sta julkistettiin Olalden et al. tutkimuksessa kaksi vuotta sitten [11]. Kyseistä hautakumpua käytettiin ensin myöhäisellä neoliittisella kaudella noin v. 3300–2900 eKr noin 400 vuoden ajan. Sen jälkeen se hylättiin kalkoliittiselle ajalle asti, jolloin siihen tehtiin suuria muutoksia. Tämän jälkeen kumpuun tehtiin useita uusia hautauksia, ja kaikkein nuorimmat niistä liittyivät niin esineistönsä puolesta kuin myös vainajien geenien osalta jo kellopikarikulttuuriin ja todistivat idästä jamnakulttuurin mukana tulleista ihmisistä.

Haploryhmän H45 edustaja löytyi neoliittista kautta nuoremmasta, mutta kuitenkin kellopikarikulttuuria vanhemmasta vainajasta. Kyseessä oli vainaja, joka oli haudattu noin vuosina 2461–2210 eKr. ja jolle annettiin koodinimi I0460 [12]. Tästä sukulaisestamme oli säilynyt vain pääkallo, ja hän kuului samaan ryhmään vainajan I0459 kanssa. Tutkijat havaitsivat näiden vainajien olleen vielä läheistä sukua muinaisille länsieurooppalaisille väestöille, eikä heissä siis havaittu vielä itäisen aroväestön ja kellopikarikulttuurin edustajien geenejä, kuten nuorimmissa samasta haudasta löytyneissä vainajissa [13].

Voimme ehkä varovasti arvella, että tämän sukulaisemme esivanhemmat olivat aikanaan odottaneet jääkauden loppumista ehkäpä juuri Iberian refugiossa eli nykyisten Espanjan ja Ranskan alueilla. Kukaties nämä esiäitimme olivat myös vähintäänkin tietoisia kulttuureista, jotka loivat Lascaux'ssa ja muualla tällä seudulla olevat upeat jääkauden ajan maalaukset.

Haploryhmä H45 on säilynyt nykypäiviin asti. FTDNA:n ylläpitämässä H-tyypin yhteisessä projektissa [14] on tällä hetkellä yksi osallistuja, joka edustaa tyyppiä H45. Hänen esiäitinsä ovat asuneet ainakin 1700-luvulta lähtien juuri Espanjassa. Lisäksi FTDNA:n julkisessa haplopuussa mainitaan viisi juurihaploon H45 kuuluvaa henkilöä, joiden juuret ovat Irlannissa.

Äitihaplosta H45 syntynyt toinen tytärhaplo H45b esiintyy myös erityisesti Irlannissa ja Englannissa, joten se on ehkä syntynytkin juuri siellä. Se on todennäköisesti myös sisarhaploaan vanhempi, arvioiden mukaan 3851.7 ± 3338.7 vuotta. Se, että Espanjan ja Irlannin välillä näkyy geneettinen yhteys, ei ole mitenkään ihmeellistä. Tutkimusten mukaan jo neoliittisen kauden maanviljelijät olivat Iberiassa ja Brittein saarilla geneettisesti hyvin samanlaisia [11], ja myöhemmin myös kellopikarikulttuuri ja pronssikauden kauppa loivat yhteyksiä Iberian ja Brittein saarten välille. Ennen roomalaiskautta kelttiläisiä kieliä puhuttiin sekä Brittein saarilla että Espanjassa.

Kun jonkun H45-ryhmän naisen munasoluntuotannossa tapahtuivat sitten mutaatiot G9039A ja G12192A, syntyi meidän haplotyyppimme, jolle on annettu nimi H45a. Ryhmän H45a iäksi on arvioitu 1510.6 ± 2992.9 vuotta, eli sen matemaattiset keskihajontalukemat yltävät jo pitkälle tulevaisuuden puolelle. Ilmeisesti ryhmän koko on niin pieni, ettei ikää ole päästy vielä määrittämään tämän suuremmalla tarkkuudella.

Tyyppiä H45a tavataan siis nimenomaan Suomessa, joskin Ian Loganin tietokannassa [15] mainitaan yksi tämän haploryhmän edustaja myös Tanskassa. Yhden ihmisen perusteella on ennenaikaista tehdä johtopäätöksiä, mutta mahdollista on, että tyyppiä H45 edustanut esiäitimme olisi kulkeutunut esimerkiksi Irlannin seudulta Tanskan lähistölle, jossa olisi syntynyt mutaatio H45a, joka olisi edelleen kulkeutunut Karjalaan tai muualle Itä-Suomeen, josta se olisi sitten levinnyt edelleen savolaisekspansion mukana.

Toisaalta suomalaisten mt-haploryhmiä kartoittaneet Översti et al. löysivät suomalaisia käsittävästä tutkimusaineistostaan myös yhden tyyppiä H45 edustavan ihmisen [16]. Jälleen on ennenaikaista tehdä päätelmiä yhden ihmisen perusteella, mutta mahdollista voisi siis olla myös se, että juurihaplo H45 olisikin ehtinyt levitä jo tuhansia vuosia sitten eri puolille Eurooppaa, ja mutaatio H45a olisi syntynyt joko Itä-Suomessa tai etelämpänä itämerensuomalaisella alueella, ja sitten myöhemmin joku tätä tyyppiä edustanut nainen olisi vain sattumalta muuttanut pohjoismaiden sisäisen muuttoliikkeen myötä Tanskaan. Översti et al. eivät kuitenkaan liittäneet kumpaakaan ryhmistä H45 tai H45a siihen haploryhmien joukkoon, jota he pitivät erityisesti suomalaisena.

Koska tätini testissä löytyneet osumat olivat kuitenkin lähes kaikki suomalaisia, myös etäisyydellä GD3, on kuitenkin todennäköistä, että esiäitimme ovat asuneet itämerensuomalaisella alueella vähintään 1600 vuotta [17]. Tämä näyttäisi tulevan lähelle Beharin et al. laskemaa haploryhmän mahdollista ikää noin 1500 vuotta, mutta luvuissa on vielä paljon epävarmuutta.

Mahdollisuuksia on edelleen paljon, ja todennäköistä on, että teoriat haploryhmien H45, H45a  ja H45b liikkeistä tarkentuvat vielä aikanaan uusien löytöjen ja tutkimusten myötä. Uusia muinaislöytöjä ja niistä tunnistettuja haploryhmiä päivitetään mm. täällä olevaan karttaan; siitä voi aika ajoin käydä tutkimassa, olisiko sukulaisten hautoja löytynyt jostakin lisää. Keskustelua voi seurata myös FTDNA:n tätä haploryhmää varten perustetussa projektissa [18].

Ainakin omalla kohdallani näyttää siis pitävän paikkansa se usein esitetty periaate, että miehet ovat tulleet Suomeen idästä ja naiset lännestä; isälinjani päähaplotyyppi N on nimittäin syntynyt kymmeniä tuhansia vuosia sitten itäisessä Aasiassa. Isälinjastani kerron tarkemmin täällä.

************

EDIT 7.3.2025: Yllä oleva kirjoitus on julkaistu 16.2.2019. Kun FTDNA julkaisi tarkemman haplopuunsa alkuvuodesta 2025, se arvioi ryhmän H45 nuorimman yhteisen kantaäidin eläneen noin v. 6250 eaa, ryhmän H45a^ osalta noin v. 3200 eaa ja ryhmän H45a osalta noin v. 750 eaa. Se jakoi haploryhmän myös nuorempiin alaryhmiin ja sijoitti meidän sukuhaaramme uuteen ryhmään H45a2. Tämän alaryhmän nuorimman yhteisen kantaäidin se arvioi eläneen noin v. 350 jaa. Tähän ryhmään kuuluvat näytteenantajat ovat ilmoittaneet vanhimman tunnetun äitilinjaisen esiäitinsä asuinpaikoiksi pääasiassa Savossa, Kainuussa, Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa eli savolaisekspansion alueella olevia paikkakuntia.

Viitteet:

[1] Pien-Savon alinen tk, ilmoitusasiat 1848–1850 (KO b 14), Rantasalmi 4.4.1848, §15: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4553525723&aineistoId=642828270 

[2] Leppävirran seurakunta, perukirjat 1777, Maria Räsätär

[3] http://antti.jarvenpaa.fidisk.fi/sukuhistoria/sukututkimus/suku/historia/mtdna/mtdna0001.html?fbclid=IwAR3jgrJ9zGGybZHivAWbw2Wb2z11-G4y2vjy4_bets9J1GYtnI-qBHso2gY Viitattu 14.2.2019.

[4] Reich, David: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede, suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2018, s. 37–41.

[5] Eupedia: Haplogroup H (mtDNA). https://www.eupedia.com/europe/Haplogroup_H_mtDNA.shtml Viitattu 14.2.2019.

[6] Bojs, Karin: Homo Europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Suom. Jänis Louhivuori. Minerva Kustannus Oy, 2016.

[7] Lazaridis et al.: Ancient human genomes suggest three ancestral populations for present-day Europeans. NCBI 18.3.2015.

[8] Lamnidis et al.: Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe. Nature Communications 27.11.2018.

[9] Behar et al.: A “Copernican” Reassessment of the Human Mitochondrial DNA Tree from its Root. NCBI 6.4.2012.

[10] El dolmen de Arroyal I: Usos y modificaciones durante el III milenio cal AC. Viitattu 15.2.2019.

[11] Olalde et al.: The Beaker Phenomenon And The Genomic Transformation Of Northwest Europe. Preprint in BioRxiv 9.5.2017.

[12] Olalde et al.: Supplementary Table 2. I0460. Haplogroup H45. Private mutations 93G, 16188T. SNPs against rCRS 93G, 263G, 750G, 1438G, 4769G, 8843C, 8860G, 15326G, 16188T, 16519C.

[13] Olalde et al.: Supplementary Information, s. 5, 68, 75 ja 79.

[14] FamilyTree DNA: The Mitochondrial DNA Haplogroup H & HV Project. Test Results. Viitattu 14.2.2019.

[15] http://www.ianlogan.co.uk/sequences_by_group/h45_genbank_sequences.htm Viitattu 15.2.2019.

[16] Översti et al.: Identification and analysis of mtDNA genomes attributed to Finns reveal long-stagnant demographic trends obscured in the total diversity. Nature 21.7.2017.

[17] Kolme DNA-perustestiä, kurrinsuku.net, viitattu 26.2.2019.

[18] FamilyTree DNA: mt-H45a Project.

Enonkoskelaisia sananselityksiä 1920-luvulta

Luin joululomalla Uno Harvan teosta Suomalaisten muinaisusko, joka julkaistiin alun perin jo vuonna 1948, mutta joka on kestänyt siinä määrin hyvin aikaa, että SKS julkaisi siitä viime vuonna uuden painoksen.

Ruokauhreja koskevassa luvussa sivulla 311 huomioni kiinnittyi alaviitteeseen, jossa luki "Enonkoski. O. Asikainen. SS." Koska oma sukuni on Enonkosken Asikaisia, joihin on vieläpä kuulunut useampiakin Otto-nimisiä miehiä, halusin selvittää, mitä tuo alaviite oikein tarkoittaa.

Lyhenneluettelosta selvisi pian, että mainittu SS tarkoitti Sanakirjasäätiötä, joka teki tuohon aikaan kansalaisille kyselyjä erityisesti suomen murteisiin kuuluvien sanojen merkityksistä. Säätiö sai itse asiassa kyselyihinsä niin paljon vastauksia, että Harva mainitsee ne yhtenä keskeisenä lähteenä koko kirjalleen:

Vasta viime vuosikymmeninä on sekä kotimaassa että sukukansojemme keskuudessa tehty määrätietoista työtä vanhan, katoavan kansanperinteen pelastamiseksi sitä uhkaavalta tuholta. Suomessa on keräystyötä, jota pääasiallisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Sanakirjasäätiö ovat johtaneet ja ohjanneet ja johon laajat kansalaispiirit ovat osallistuneet, suoritettu ennen kuulumattomalla innolla vielä meidän päivinämme. Erityisen arvokas on se saalis, joka on saatu talteen E.N. Setälän laatimien tiedustelujen välityksellä.

Harva omistikin koko teoksensa E.N. Setälän muistolle. Vanhempi polvi muistaa Suomessa Setälän edelleen, jos ei muusta niin ainakin hänen jo nuorena koululaisena laatimastaan Setälän kieliopista. Setälä oli siis muun muassa ollut järjestämässä tutkimusta, johon oli aika hienolla tavalla osallistettu kansalaisia ja saatu heitä lähettämään tietoja kansanperinteestä ja sanojen merkityksistä eri puolilla Suomea.

Jonkin aikaa googlailtuani pääsin selville siitä, että Sanakirjasäätiön seuraaja ja työn jatkaja on nykyisin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus. Kotuksen sivuilta kävi myös ilmi, että Setälän hankkeen tuloksena syntyi ilmeisesti koko maailman laajin murresanakokoelma, kaikkiaan uskomattomat 8,5 miljoonaa sanalippua, joiden pohjalta ryhdyttiin lopulta vuonna 1985 toimittamaan Suomen murteiden sanakirjaa. Aineistoa on niin valtavasti, että sanakirjan julkaiseminen on edelleen kesken. Kirjaa on vuodesta 2012 lähtien julkaistu verkossa, ja nyt ollaan menossa L-kirjaimen kohdalla.

Otin yhteyttä Kotukseen saadakseni tietää, vieläkö nämä O. Asikaisen sata vuotta sitten lähettämät sananselitykset olisi mahdollista löytää Kotuksen arkistoista. Sain ystävällisen vastauksen, jonka mukaan osa sananselityksistä on laajassa miljoonien lippujen kokoelmassa, josta ei enää voi etsiä tietoja niiden lähettäjän mukaan – mutta että osa on kuitenkin arkistolaatikoissa sillä tavoin aiheen mukaan järjestettyinä, että niistä vastauksia voi vielä hyvällä onnella löytää. Varasin siis ajan Kotuksen arkistoon.

Heti arkistoon tultuani selvisi, että 1920-30-lukujen vaihteessa Sanakirjasäätiölle Enonkoskelta sananselityksiä lähettänyt mies oli isosetäni Otto Asikainen (1895–1958), joka oli kotoisin Ihamaniemestä Hankamäen tilalta, mutta asui perheineen sittemmin Lehtorannan tilalla. Hän osallistui aikanaan aktiivisesti myös Ihamaniemen nuorisoseuran toimintaan, josta kerron tarkemmin täällä. Arkistolaatikoista löytyi kaikkiaan kuusi Oton lähettämää kirjettä. Ne olivat vastauksia kalastusta, kansanomaista vesimyllylaitosta, kankaankudontaa, lylyä eli janhusta ja muutamia yksittäisiä sanoja koskeviin tiedusteluihin.

Sanan "retkottaa" merkityksestä Enonkoskella Otto kirjoitti helmikuussa 1929 näin:

"Retkottaa" sanaa käytetään kun henkilö makaa eli nukkuu selällään. Silloin Savolainen sanoo: "on kuin renki joka rentona retkottaa". Uskonnollista merkitystä ei sanalla ole. Sana on kulkenut kansan suussa kautta aikojen kaikkialla pitäjässämme.

Otto selvitti myös sanan "juutas" käyttöä, jolla puolestaan oli myös uskonnollista merkitystä:

"Juutas" sanontatapa on useammalla vanhankansan ihmisellä aivan yleistä sellaisilla henkilöillä jotka ovat äkkiä suuttuneet ihmisiin tai eläimiin ja on jonkunlainen uskonnollinen merkitys kuvaten Juutas Iskariotin elämää. Olin käymässä naapurissa niin eräs talon vanha isäntä suuttui lapsiinsa ja otti hiuksista kiinni ja sanoi: "työ juuttaan sikkeet menkee hakemaan puita uuniin lämpimäksenne tai suatte selkäänne." Lapset säikähtivät ja menivät.

Toinen naapuri taas kun hävisi kirves metsässä lumeen kirosi ja sanoi "Mihinkäs Juuttaalle se meni". Eräässä iltamapaikassa viime sunnuntai-iltana Enonkosken kirkolla kun hevonen karkasi viluissaan pakkasen kynsissä sanoi eräs työmies Toivo Aalto "kyllä mie kun sinut juuttaan suan kiinni vuotaashan sie suat" "Juutasko sillä on kun se ei lähde" sanoi Otto Holopainen kun hammasta suusta repi irti" tämä on paikkakunnalla kansankesken yleinen sananparsi.

*****

Kalastusta ja kalastusvälineitä koskevaan tiedusteluun Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan käytettyjä kalanpyydyksiä olivat verkko, nuotta, kadiska, rysä, merta ja pitkäsiima. Verkon kutomista ja rakennetta hän kuvasi näin:

Verkko on, jossa on liina, paulassa kohot ja kivekset eli painot. Rysässä ja Haavissakin on myös verkko. Kutoessa käytetään käpyä johon lanka laitetaan. Kalvosin jonka ympärille kudotaan ja joka määrä silmien suuruuden ja tulkki jota käytetään verkkoa paulottaissa. Verkoissa on paula. Yläpaulassa on kohot. Verkko laitetaan puikkarille. Verkon paulan päitä sanotaan nenäksi. Verkon ylä ja alapaulalla paksumpi verkon osa on luomas. Verkon tiheys voi jokainen itse määrätä millaiselta se näyttää ilman mittoja.

Sanatiedustelut olivat usein luonteeltaan perinpohjaisia, ja niissä käytettiin samoista asioista tarvittaessa useitakin nimityksiä, jotta eri murrealueilla asuneet ihmiset olisivat tienneet, mistä puhutaan. Niinpä kalastuskyselyn nuottaa koskevassa kysymyksessä 13 haluttiin tietää, "mitä merkityksiä on sanalla apaja? Onko se aivan outo vai kuuluuko se murteessanne ehkä toisin? Sanotaanko apaa, appaa? Miten nuottavene kiinnitetään apajalle? Kuinka onkimies pysyy venheineen paikallaan? Mitä ovat sauvoin, sesta, saitta, pura, purasin, vaaja, vuaja, juakkuri, juakkeri? – Kuinka kalat saadaan pysymään apajassa? Tarpomalla? Millainen on tarvon, tarvun, polla, porkka? – Otto vastasi kysymykseen enonkoskelaisen nuottasanaston osalta:

Apaja murteella appaa tarkotetaan sitä paikkaa jossa nuottaa vedetään. Nuottavene kiinnitetään köysillä veneen tappiin ja toinen pää vaajaan joka on lyöty maahan nostimen kohdalle. Onkimies pysyy veneineen nuoran nenään sidottu kivi ja laskettu järven pohjaan toinen pää veneessä. Kalat saadaan pysymään apajassa tarpomalla, joka on puun nenässä porkka ja sillä lyödään veteen.

Tiedustelu "kansanomaisesta vesimyllylaitoksestamme" oli painettu vihkoseksi, jossa oli kaikkiaan jopa 134 eri kysymystä. Kysymysten laatijat olivat kyllä hyvin perillä myllykulttuurista, koska he osasivat kysyä esimerkiksi jauhatuksen kustannuksista kysymykset "Kannettiinko tulli viljassa vai rahassa? Milloin etupäässä rahatullia käytettiin? Oliko tullimyllyissä rahan otto salakähmäistä? Mikä oli tavallinen taksa vieraille jauhattajille viljasta ja mikä ryyneistä? – Otto vastasi, että hänen kotiseudullaan tulli oli maksettu viljassa, rahan otto oli tosiaankin ollut "salaista" ja normaali taksa oli "kappa tynnöristä".

Otto kertoi, että hänen kotiseudullaan kansanomaista vesimyllyä kutsuttiin nimellä härkinmylly. Kyselystä käy ilmi, että vesimylly tunnettiin muualla Suomessa myös nimityksillä jalkamylly, siipiratasmylly tai hierinmylly. Ihamaniemessähän vanha myllynpaikka oli Mustalammesta Härkinlahteen laskevassa purossa; tuo paikka oli siis saanut aikanaan nimensäkin juuri myllystä. Ihamaniemen Härkinmyllyn lisäksi Otto mainitsi esimerkkeinä kotiseutunsa myllyistä Kolovin myllyn, Kolkon myllyn ja Pölläkän myllyn.

Kuuluisimpia myllyjen rakentajia kysyttäessä Otto mainitsi Antti Pitkäsen Enonkosken Kaunisnimestä, joka oli syntynyt v. 1823 ja kuoli 1900. Hän oli saanut opin myllyjen rakentamiseen kotona isältään. Hänen jälkeensä oli tullut hänen poikansa T.J. Pitkänen (s. noin 1880), joka oli muuttanut vuonna 1920 asumaan Uudellekirkolle "talon perheen kuoleman johdosta" ja oli Oton vastauksen kirjoittamisen aikaan tammikuussa 1930 "vesitehtailija".

Kyselyn tekemisen aikaan kansanomaiset jalkamyllyt olivat nopeasti katoamassa. Niiden käyttö oli yleensä joko lopetettu kokonaan tai vesiratasmyllyt oli muutettu turbiinilla käyviksi. Otto tiesi kertoa, että hänen kotiseudullaan monet myllyt oli lopetettu noin kymmenen vuotta sitten eli vuoden 1920 paikkeilla; Vuorikosken mylly Enonkosken Hanhijärvellä oli kuitenkin lopetettu vasta kesällä 1929 ja Pölläkän ja Kolovin myllyt olivat vuonna 1930 viimeisinä vielä käytössä.

*****

Itse olen jo niin kaupunkilaistunut, että en aluksi ymmärtänyt, mitä Kotuksen arkiston "lylyä eli janhusta" koskevat sanaliput oikein koskevat. Nämä vinossa kasvavaan puuhun syntyvää tavallista kovempaa reaktiopuuta tarkoittavat sanat ovat kuitenkin edelleen käytössä ja ainakin metsäteknikoille tuttuja. Yhdeksänkymmentä vuotta sitten sanat olivat varmasti tuttuja useimmille suomalaisille. Otto piirsi vastaukseensa kuvankin janhuspuun syntymisestä.

Vinossa kasvaneeseen koivuun muodostunutta janhuspuuta kutsuttiin Oton mukaan kylkikoivuksi tai niveräkoivuksi, ja sitä käytettiin edelleen esimerkiksi työkaluihin, joihin tarvittiin tavallista lujempaa puuta. Otto kertoi, että hänen esi-isiensä aikana mänty- ja kuusijanhusta oli käytetty veneen kokka- pohja- ja peräpuiksi, mutta Oton aikana sitä ei enää niihin tarpeisiin käytetty, koska sen oli todettu mätänevän helposti.

Koska janhus sisältyy kirjaimilla A–K alkaviin sanoihin, sitä koskeva artikkeli on Suomen murteiden sanakirjassa jo valmiina. Sanan levinneisyyskartassa on pallo myös Enonkosken kohdalla, mikä arvatenkin perustuu juuri Oton vuonna 1930 lähettämään vastaukseen.

Otto Asikainen kuvassa vasemmalla. Hänen jälkeensä vasemmalta oikealle muut Hankamäellä 1920-luvulla asuneet Oton sisarukset Veikko, Hilja, Edith ja Aatto. Keskellä vanhemmat Otto Asikainen (1863–1933) ja Olga Asikainen, os. Pöllänen (1865–1928).

Torpparin arkea ja juhlaa 1700-luvun Heinävedellä

Ruokoveden alueen torpparisasutusta 1700-luvun lopussa. Kartan tiedot viitteessä 12.

Heinäkuussa 1730 Rantasalmen seurakunnan pastori vihki Torvelansalmessa asuneen Sihvo Jääskeläisen [Geni] ja Timonmäessä asuneen Anna Piirattaren keskenään avioliittoon [1]. Heidän kotiseutunsa olivat siihen aikaan Rantasalmen pitäjän pohjoisia takamaita. Itsenäisiä tiloja tällä seudulla oli vähän: pääasiassa seudut kuuluivat nykyisen Rantasalmen alueella asuneille talollisille, jotka käyttivät näitä salopalstojaan terva-, kaski- ja niittymaina ja antoivat niitä torppareiden ja lampuotien viljeltäviksi. Torppareita niin Jääskeläiset kuin Piiraisetkin olivat.

Sihvon sukunimi kertoi siitä, mistä hänen sukunsa oli alun perin kotoisin. Etelä-Karjalan Jääskestä oli siirtynyt aikojen kuluessa Jääskeläisten lisäksi muitakin sukuja näille Savon kaskimaille ja kalavesille. Jääskeläisen nimekseen ottaneet eivät ehkä olleet kaikki sukuakaan keskenään, ainakin Jääskeläisten sukuseura kertoo alustavien DNA-tutkimusten viittaavan keskenään hyvin erilaisiinkin geneettisiin isälinjoihin suvun piirissä [2].

Sihvon etunimen täsmällisestä muodosta emme voi olla varmoja. Virallisiin papereihin se kirjattiin ruotsinkielisessä muodossa Sigfrid, mutta sitä nimenkantaja osasi tuskin itsekään lausua. Sigfridin ehkä tavallisin suomenkielinen versio oli entisajan Suomessa Sipi, joka näkyy edelleen lukuisissa Sipilä-nimisissä taloissa ja suvuissa. Savossa Sigfridit ovat kuitenkin olleet nähtävästi usein myös Sihvoja, koska Itä-Suomesta tunnetaan vanha Sihvosten suku.

Kun Sihvo ja Anna olivat olleet vuoden päivät naimisissa, perheeseen syntyi esikoistytär Tiina [3]. Kastekirjojen mukaan he asuivat silloin ja koko 1730-luvun ajan Torvelansalmessa. 1740-luvun alusta lähtien heidän kotipaikakseen merkittiin Timonmäki.

Puolentoista vuoden avioliiton jälkeen Sihvo joutui riitoihin appensa, torppari Antti Piiraisen kanssa. Kumpikin heistä haastoi toisensa käräjiin: Sihvo syytti appeaan siitä, että tämä ei ollut maksanut hänelle kuulunutta palkkaa, ja Antti puolestaan syytti vävyään tottelemattomuudesta. Asia otettiin käsittelyyn Rantasalmen talvikäräjillä tammikuussa 1732. Antti ja Sihvo olivat kuitenkin ehtineet sopia riitansa ennen käräjiä, eikä oikeuden tarvinnut siihen enää puuttua [4].

Savolaista rahvasta 1780-luvulla. J.F. Martinin piirros, Kansalliskirjaston kokoelmat. [5]

Sihvo ja Anna saivat yhteensä yhdeksän lasta. Heistä vuonna 1744 syntynyt äidin kaima Anna oli viimeinen Rantasalmella syntynyt. Sen jälkeen näistä Rantasalmen pohjoisista takamaista muodostettiin uusi Heinäveden kappeliseurakunta, ja perheen nuorimmat lapset syntyivät heinävetisinä. Ensimmäinen Heinäveden papin kastama lapsi oli toukokuussa 1747 syntynyt Maria. Kun Heinäveden kirkko valmistui, perhe alkoi käydä jumalanpalveluksissa siellä, eikä heidän enää tarvinnut kulkea Rantasalmelle. [6].

Synnytettyään yhdeksän lasta Anna kuoli polttotautiin 43-vuotiaana huhtikuun lopussa 1754 [7]. Sihvolta kului noin vuosi aikaa uuden emännän etsimiseen, ja kesäkuussa 1755 hän valmistautui menemään naimisiin uuden Annan, 25-vuotiaan koivumäkeläisen Anna Ikäheimottaren kanssa.

Ennen vihkimistä piti kuitenkin tehdä hiukan paperitöitä. Ruotsin valtakunnan vuonna 1734 säädetyssä uudessa laissa oli määrätty, että kuolemantapausten jälkeen piti aina laatia perunkirjoitus vainajan jäämistöstä [8]. Papit eivät saaneet vihkiä leskeä uuteen avioliittoon, ennen kuin vainajan omaisuus oli kirjattu perukirjaan ja tämän lapsille kuuluva perintöosuus oli turvattu.

Niinpä Heinävedelläkin laadittiin nyt ruotsinkielinen perukirja torpan omaisuudesta samana päivänä, kun Sihvo ja Anna solmivat avioliittonsa [9]. Asiakirja laadittiin perheen ensimmäisen sarjan lasten Tiinan, Antin, Liisan, Sihvon, Annan, Marian ja Kaisan tulevaisuuden turvaksi; kaksi lapsista oli siihen mennessä jo kuollut. Rantasalmen kirkkoherra Georg Helsingius [10] vahvisti perukirjan allekirjoituksellaan, mutta edes hän ei tiennyt ruotsinkielistä nimitystä aivan kaikille torpan esineille. Tavallisen lehmänkellon kääntäminen vielä onnistui, mutta sen jälkeen toimitusmiehille näytetty poronkello oli pakko kirjata pöytäkirjaan vain nimellä "så kallad Poro Kello". Samoin kävi liinavaatteisiin kuuluneelle hurstille.

Torpan esineistöön kuului lisäksi mm. hopeinen risku, kuparikattila, kaksi rautapataa, joista isompi oli 10 ja pienempi 5 kannun vetoinen, 5 kirvestä ja 5 viikatetta, vesuri, kaksi lasipulloa, puuastioita, höyhentyyny, käsikivet, vene ja seitsemän rysää. Koska omaa tilaa ei ollut, pesän arvokkain omaisuus muodostui kotieläimistä. Peltotöiden korvaamaton apu oli viisivuotias tamma, ja lehmiä oli peräti viisi. Tuo merkintä on kyllä hivenen epäilyttävä, sillä viisi lehmää oli 1700-luvun savolaiselle torpparille tavattoman suuri karja. Torppareiden karjaveroluetteloihin rantasalmelaisten torppareiden varallisuudeksi merkittiin tuohon aikaan yleensä aina yksi hevonen, yksi tai kaksi lehmää ja korkeintaan 16 kapanalaa omaa viljelystä [11], mutta voihan olla, että osa lehmistä saattoi joskus vahingossa unohtua myös laitumelle silloin, kun niitä verokarhua varten laskettiin.

Saattaa myös olla, että Sihvo pääsi hyötymään taloudellisesti vuonna 1743 solmitusta Turun rauhasta. Tuolloinhan Savonlinnan kaupunki ja sen ympäristö – myös siivu Rantasalmea – liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Raja vedettiin paikallisista maanomistusoloista piittaamatta, ja monissakin tapauksissa kävi niin, että rantasalmelainen tai sääminkiläinen tila päätyi Venäjälle, mutta sen heinäveteläiset erämaat jäivät Ruotsiin. Näin kävi myös Timonmäelle, jota kuvattiin Rantasalmesta ja Heinävedestä laaditussa 1700-luvun lopun kartassa sanoin "Ryska ägor", venäläisten omistuksia [12]. Omistajat olivat tietysti suomalaisia, mutta kun heistä oli tullut Venäjän alamaisia, heidän ei ehkä ollut aina niin helppoa vaatia rajan toisella puolen asuneita torppareitaan possakkaan. Sihvoa on myös varsin vaikeaa löytää aikakauden henkikirjoista. 1750-luvun alussa tämän niminen torppari kyllä vilahtaa hetken erään Pölkynniemeläisen tilan mailla, mutta kyseessä on ehkä Sihvon kaima, koska hänen isäntänsä asuivat Ruotsin puolella.

Valtakunnanrajan tuoma ongelma poistui vuonna 1809, kun koko Suomi liitettiin Venäjään. Sen jälkeen toimitettiin myös isojako, jossa heinäveteläiset tilat itsenäistyivät ja Heinävedelle perustettiin omia maakirjakyliä, jolloin yhteydet rantasalmelaisiin maanomistajiin jäivät suurimmaksi osaksi historiaan.

Sihvo merkitsi perukirjaan puumerkkinsä S.I., ja siihen oli tarkoitus saada myös pojista vanhemman, tuolloin 19-vuotiaan Antin puumerkki hänen omasta ja sisarustensa puolesta, mutta se on jäänyt häneltä jostakin syystä kirjoittamatta. Allekirjoituspaikkana oli "Heinävesi eli Hasumäki" – uudesta kappeliseurakunnasta käytettiin aluksi molempia nimityksiä. Allekirjoituspäivä ja hääpäivä oli sunnuntai 22.6.1755 [13]. Se olikin varmasti mukava päivä hääjuhlalle, kun pyhäpäivää seurasivat heti seuraavan viikon alussa vielä juhannusaatto ja juhannuspäivä.

Jääskeläisten torpan uusi emäntä synnytti perheeseen vielä neljä lasta: Riitan, Kaisan, Tuomaksen ja Annan. Se, että myöhemmin syntyneistä lapsista tehtiin aiemmin kuolleiden sisarusten kaimoja, oli erittäin tavallista, mutta tässä tapauksessa ainakin nuoremman Kaisan syntyessä hänen siskopuolensa Kaisa oli edelleen elossa, mikä oli puolestaan hyvin harvinaista. Vanhempi Kaisa solmi aikanaan avioliiton samassa kylässä asuneen torppari Jaakko Väänäsen kanssa [14], ja he ovat omia esivanhempiani isänäitini puolelta. Nuorempi Kaisa puolestaan asui sittemmin torppari Niilo Härkäsen vaimona Ihamaniemessä [15], isänisäni esivanhempien Asikaisten mailla. Ilmeisesti kynnys saman etunimen uusiokäyttöön oli matalampi, kun lapsilla oli kuitenkin eri äiti.

Sihvo eli tuon ajan mittapuulla korkeaan ikään, ja kuoli haudattujen kirjan mukaan vasta 75-vuotiaana toukokuussa 1774 [16]. Ikä perustui rippikirjojen arvioon siitä, että hän olisi ollut 51-vuotias Heinäveden ensimmäistä rippikirjaa laadittaessa ja olisi näin ollen syntynyt vuonna 1699. Voi kuitenkin olla, että arvio oli hiukan liian aikainen, sillä Ruokovedellä, kuten näitä seutuja vanhoissa kirjoissa myös nimitettiin, oli syntynyt Sihvo-niminen poika Sihvo Jääskeläiselle ja Riitta Salliselle tammikuussa 1706 [17]. Hän saattoi olla juuri tämä Sihvo – tai sitten vaikkapa hänen täyskaimansa, joka asui samoihin aikoihin Hasumäessä. Samasta suvusta on hyvin todennäköisesti kuitenkin kyse.

Viitteet:

[1] Rantasalmen seurakunta, vihityt 1730
[2] Jääskeläisten sukuseuran www-sivut, Jääskeläisten sukuseuran DNA-projekti, 23.4.2018 
[3] Rantasalmen seurakunta, kastetut 1731
[4] Pien-Savon tuomiokunta, Rantasalmen talvikäräjät 1732, s. 17.

[5] Almoge i Savolax. Les paysans de Savolax. Doria.
[6] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1751–1760, s. 72.
[7] Heinäveden seurakunta, kuolleet 1754
[8] Vuoden 1734 laki, Perintökaari, luku 9, §1.
[9] Heinäveden seurakunta, perukirjat 1750–1800, Sigfrid Jäskeläin 22.6.1755
[10] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Georg Helsingius. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 31.8.2018.
[11] Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin läänintili, vuoden 1754 tositekirja (8851), torpparien ja itsellisten karjavero Rantasalmella, s. 3617
[12] KA Maanmittaushallituksen kartat, Geographisk Charta öfwer Randasalmi Sokn samt Heinävesi Capell i Nedre Safwolax Härad och Cuopio Län
[13] Yliopiston almanakat, vuoden 1755 kesäkuun almanakka
[14] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1771–1774, Timonmäki
[15] Heinäveden seurakunta, rippikirja 1790–1795, s. 56
[16] Heinäveden seurakunta, kuolleet 1774
[17] Rantasalmen seurakunta, syntyneet 1706

Asikaisten suvun alkuperä

Ratsumestari Risto Asikaisen palkkaluettelo vuosilta 1650–1655 Ruotsin Riksarkivetin Kamarikollegion arkistossa.

Asikaiset ovat runsaslukuinen savolaisperäinen suku. Kun savolaisista laadittiin ensimmäiset veroluettelot vuonna 1541, Savossa oli viisi pitäjää, ja Asikaisia asui niistä kahdessa, Vesulahdella ja Rantasalmella.

Vesulahdella Asikaisia asui neljä perhekuntaa, [1] mutta Rantasalmella heitä oli yhdeksän perhettä, ja he kaikki asuivat Putkisalmen neljänneskunnassa, myöhempien maakirjojen mukaan erityisesti Asikkalan kylän alueella. Kylän- ja talonnimi Asikkala liittyykin läheisesti sukunimeen Asikainen. Savosta on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka uudistiloja perustaneet Asikaiset ovat useita kertoja antaneet kotitilalleen nimen Asikkala. Asikaisia levittäytyi jo varhain Etelä-Savon lisäksi myös Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Karjalan kannakselle.

Niin Asikkala- kuin Asikainen-nimenkin taustalla on etunimi Asikka, joka on kielitieteellisesti ilmeisesti keskieurooppalaista perua. Jouko Vahtola katsoi vuonna 1983 kirjoittamassaan artikkelissa, [2] että nimen taustalla olisi germaaninen henkilönnimi, jolla on ollut ainakin variantit Asik, Asic, Asico, Asica ja Asicho. Sukunimet -kirjan kirjoittajat Mikkonen ja Paikkala pitävät nimeä samaan alasaksalaiseen nimityyppiin kuuluvana kuin Aarnikka, Hannikka ja Hartikka, jotka ovat heidän mukaansa kulkeutuneet Suomeen hansakaupan aikana 1100-luvun jälkeen. [3]

Asikko-nimestä on jälkiä Suomen historiassa, tunnetuimpana Azico de Hactissaenpoyca, nykykielellä todennäköisesti Asikko Hakkisenpoika, joka oli yksi niistä Sääksmäen talonpojista, jotka paavi Benedictus XII julisti kirkonkiroukseen vuonna 1340. Jotkut Asikka-nimiset miehet ovat myös jättäneet nimensä talojensa nimiin eri puolilla Etelä-Suomea. Raisiossa on ollut Asikkala-niminen talo ainakin vuonna 1414, ja jonkun Asikan omistama talo on aikanaan lainannut nimensä koko hämäläiselle Asikkalan pitäjälle.

Kauko Pirinen katsoo, että monet Savon saksalaisperäiset sukunimet ovat ilmeisesti tulleet Savoon Viipurin saksalaisten kautta, mutta arvelee Asikaisten edustavan jo vanhempaa saksalaisvaikutusta, koska nimi on jo keskiajalla ollut Asikkalan pitäjän nimenä [4]. Vuonna 2017 kiinnostavan kirjansa Suomen rahvaan historia julkaissut Perttu Immonen puolestaan katsoo, että Rantasalmi oli ennen pysyvän asutuksen vakiintumista hämäläisten erämaina, ja että muutama vanha hämäläissuku, Immosen mukaan juuri Hämäläiset ja Asikaiset, olisi voinut jäädä rantasalmelaisille erämailleen asumaan karjalaislähtöisten sukujen sekaan. [5]

********

Ovatko Asikaiset siis alun perin keskieurooppalaisia – vai suomalaisia, jotka ovat vain käyttäneet germaaneilta lainattua nimeä? Tätä on nykyisin mahdollista koettaa tutkia myös DNA-tutkimuksen avulla. Asikaisilla ei ainakaan vielä ole omaa sukuseuraa, joka olisi koordinoinut geenitutkimuksia samaan tapaa kuin vaikkapa Korhoset tai Nenoset ovat tehneet, mutta yksittäiset Asikaiset ovat kuitenkin tehneet joitakin Y-testejä.

Asikaisten sukuun kuuluvat miehet ovat tehneet tietojeni mukaan tällä hetkellä neljä BigY-testiä. Yksi niistä on omani eli Enonkosken Ihamaniemen Asikaisia edustava testi. Kolme muuta testattua edustavat Heinäveden, Haukivuoren ja Räisälän Asikaisia.

Lähimpänä toisiaan ovat näiden testien perusteella Enonkosken ja Heinäveden Asikaiset. Testiemme geneettiset erot viittaavat siihen, että meillä pitäisi olla yhteinen noin 1600-luvun alussa syntynyt isälinjainen esi-isä. Asiakirjat vahvistavatkin tämän, sillä niiden mukaan meidän läheisin yhteinen kantaisämme on kahdeksan sukupolvea sitten elänyt rantasalmelainen Pekka Mikonpoika Asikainen (s. n. 1670). FTDNA on perustanut meille Enonkosken ja Heinäveden Asikaisten edustajille oman haploryhmän N-FT236390, johon ei vielä kuulu muita. 

Kolmas testattu eli Haukivuoren Asikaisten edustaja kuuluu seuraavana ylävirrassa olevaan ryhmään N-BY22117. Hänen kanssaan meidän lähimmän yhteisen esi-isämme olisi pitänyt syntyä FTDNA:n mukaan noin vuonna 1155, eli aikana, jota ei voi enää tutkia kirjallisista lähteistä. Tämä haploryhmä on syntynyt mahdollisesti Savossa, mutta on levinnyt savolaisekspansion myötä pohjoiseen, esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksoihin [6]. Tämän ryhmän varhaisemmat juuret ovat syvällä Savossa. Ryhmän alkuperä on ryhmässä N-Z5894, joka lienee syntynyt Etelä-Savossa jo noin 1500 vuotta sitten, ja on levinneisyydeltään pääasiassa länsisavolainen [7]. 

Näiden kolmen DNA-testin vertaaminen viittaa siihen, että Asikainen voisi kuulua niihin Savon vanhoihin sukunimiin, joita on käytetty jo sukunimikulttuurin alkuvaiheista eli 1100–1200-luvuilta lähtien. Tämän arvion tarkentamiseksi tarvittaisiin kuitenkin vielä lisää testejä.

Olen selvittänyt omaa Asikaisten sukuhaaraamme kirjallisista lähteistä Paavo Laurinpoika Asikaiseen asti, joka asui 1500-luvulla Rantasalmen Asikkalassa. Hänen jälkeläisensä Mikko Asikainen sai omistukseensa aiemmin Koikkalaisille kuuluneen maan Ihamaniemessä vuonna 1681. Suku käytti Ihamaniemen maita pitkään tervamaina ja antoi autiotilan lampuodin viljeltäväksi, kunnes osa Asikaisista sitten muutti Ihamaniemeen pysyvästi 1700-luvun puolimaissa. Kylä kuuluu nykyisin Enonkoskeen. Asikaisten tulosta Ihamaniemeen kerron tarkemmin täällä.

*******

Neljäs BigY-testattu eli Räisälän Asikainen on kolmeen edellä kuvattuun verrattuna täysin erilainen. Se edustaa Suomessa harvinaista R-tyyppiä ja siinä vielä harvinaisempaa alaryhmää R-Y48407. Läheisiä sukulaisia hänelle ei ole löytynyt BigY-tasolla ollenkaan, ja kaukaisetkin asuvat Keski-Euroopassa. Tämä isälinja on siis siirtynyt Suomeen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla. Tällä sukuhaaralla on kuitenkin ollut yhteisiä vaiheita Ursinus-suvun kanssa, joka on myös R-tyyppiä.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että aiemmin kuvattu Haukivuoren ja Rantasalmen N-linja edustaisi Asikaisten alkuperäistä isälinjaa. Se, että vanhan suvun eri haaroilla on erilainen geneettinen alkuperä, on tavallista, ja siihen on voinut olla monia luonnollisia syitä, kuten jonkin sukuhaaran alkaminen aviottomasta tai adoptoidusta lapsesta. On ehkä täysin sattumaa, että yksi Asikaisten isälinjoista vaikuttaisikin tulleen Keski-Euroopasta – eli juuri samalta suunnalta, josta kielitieteilijät ovat epäilleet myös Asikka-nimen lainautuneen meille hansakaupan aikaan.

Asikaisten alkuperän selvittäminen DNA-tutkimuksen avulla on kuitenkin edelleen vasta alussa. Olisi hienoa, jos mahdollisimman monet eri Asikaisten sukuhaarojen edustajat kiinnostuisivat asiasta ja tekisivät Y-testejä. Täsmällisen tiedon haploryhmästä saa BigY-testillä, jonka voi tilata Suomi-projektin kautta täältä.  Tätä tekstiä saa mieluusti jakaa Asikaisille ja heidän vaiheistaan kiinnostuneille. Kuulen mielelläni kaikesta Asikaisten alkuperään liittyvästä. Sähköpostiosoitteeni on täällä. 

Ehkäpä Asikaisillakin on jonakin päivänä oma sukuseura ja sukukirja, jossa eri sukuhaarojen keskinäistä sukulaisuutta on selvitetty niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ainakin kahdesta sukuhaarasta kirjat tosin on jo julkaistu, Ensio Asikaisen kirja Liperin Asikaisista ja oma julkaisuni Ihamaniemen Asikaisista.

*****

Yllä mainitsemani savolaiset N-tyypin alaryhmät polveutuvat alkuaan ryhmästä N-CTS8565, jonka paikka koko N-ryhmän sukupuussa selviää vaikkapa Eupedian julkaisemasta ryhmän yleiskuvauksesta täällä [8]. Sieltä voikin sitten halutessaan seurata isälinjamme vaiheita viimeisten 20 000 vuoden aikana.


Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 26.7.2018, mutta sitä on päivitetty uusien testitulosten johdosta, viimeksi 30.8.2024.


Viitteet:


[1] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 750. Muinainen Vesulahti, jonka nimi elää edelleen Mikkelin Visulahdessa, on sittemmin jakaantunut niin, että sen alueita kuuluu niin nykyiseen Mikkeliin, Hirvensalmeen, Kangasniemeen, Haukivuoreen, Juvan länsilaitaan, Pieksämäkeen, Hankasalmen ja Rautalammin "savolaisiin" osiin kuin vielä Suonenjoen etelälaitaankin.

[2] Vahtola, Jouko: En gammal germansk invandring till västra Finland i bynamnens belysning, Historisk Tidskrift 3/1983. Vastaavaa ilmiötä tutkinut Veijo Nissilä (Germaanisen nimistöaineksen ryhmittelyä Suomen nimistössä (1980), s. 188–189) katsoo, että nimistönlainausta olisi tapahtunut varhain mm. friiseiltä, gooteilta ja muinaisskandinaaveilta.

[3] Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet (1988), s. 57.

[4] Pirinen, Kauko: Savon historia II:1, s. 234.

[5] Immonen, Perttu: Suomen rahvaan historia. Kolmas painos 2018, s. 37.

[6] Family Tree DNA, projekti I1 Suomi Finland & N-CTS8565, Results 

[7] Kolehmainen, Ari: Ovatko Kauppiset samaa alkuperää? Kauppisten sukuseuran www-sivu

[8] Eupedia, Haplogroup N1c